Penniless @ Yo-talo 7.5.2008

Viimein tää päivä koitti. Harmikseni muuta ohjelmaa olisi ollut Alas / Slam it feat. Headhunter -bileet Helsingissä, ja telkkaristakin ois tullut lätkää, mutta ei mulle kyllä ollu hetkeäkään epäselvää, mitä tehdä, kun Penniless tuli pitkästä aikaa Tampereelle. Viimeksi ne kävi 2005, jolloin olin vielä nippanappa alaikäinen, joten en oo päässyt koskaan vielä tsekkailemaan livenä.

Jos et ole kuullut bändistä, häpeä. Penniless (entinen Penniless People of Bulgaria) on sellaset melkein 20 vuotta sitten perustettu rock-bändi Nakkilasta. Sittemmin on jäsenistö jonkin verran vaihtunut, ja viimeiset kymmenen vuotta siinä on vaikuttanut kolme Alisaaren veljestä + Kimmo Kurittu ja Mikko Pere. Levyjä on julkaistu usealla mantereella, mittavat Eurooppa-rundit on tehty ja Roskildessa on esiinnytty. Ja silti hävyttömän pieni määrä tuntuu tietävän näistä sen enempää.

Onhan tätä tapahtumaa taustoitettava vielä vähän lisää. Meikälle Penniless tuli tutuksi Anolan myötä 2001. Lainasin sitä perä toisensa jälkeen kirjastosta, koska kukaan muu ei tuntunut lainaavan sitä. Tituleerasin sen silloin maailman parhaaksi levyksi enkä epäröinyt sen asemaa vielä viittä vuotta myöhemminkään. Enää en osaisi sanoa yhtä parasta levyä, mutta Anola kuuluu ehdottomasti henkilökohtaisiin klassikoihin. Kun The Attraction vuosi sitten putkahti ulos, muistan tokaisseeni näin: "Ei tää kyllä Anolaa huonompikaan levy ole." On se ehkä vähän, muttei paljoo. Nakkilalaiset on vaan aina kolahtanut ihan vitusti, reippaasti enemmän kuin vaikutteensa (Weezer, Smäsärit...). No, en kyllä edes tykkää Weezeristä. Mut asiaan, klassikkobändi ekaa kertaa livenä.

Minimoin missattavan lätkän minuuttimäärässä lähtemällä paikalle tasan yhdeksitoista. Ei noi tyttöbändit muutenkaan iske, ja muutenkin on ennakkoluuloja kaikkia kuiturastapäisiä kohtaan (itelläkin oli sellaset joskus). No siis, satuin paikalle sopivasti Euforian viimeiselle kappaleelle, jossa feattas Pennilessin vanhempi laulajaveljes Pekka Alisaari. Ei siinä kyllä oikeastaan laulua ollut koko kappaleessa, ja se kuulosti ihan hyvältä. Ehkä annan seuraavalle tyttöbändille mahdollisuuden. No, siinä sopivasti alko päätä jomottaan, mutta pisteet sille, kuka ikinä valitsikin roudausmusiikin: Radioheadin In Rainbows oli paras särkylääke siihen orastavaan pääkipuun.



Penniless. Speechless. No, siis. Niin... Yhtä hittikimaraahan se oli koko keikka, vaan jos ois ollu eri settilista, niin olishan se ollut silti. Mukavan tasaisesti tuli biisejä koko tuotannolta - uusimmalta luonnollisesti enemmän. Pisti kyllä mietityttään, oiskohan toi bändi edes voinut heittää meikälle huonoa keikkaa. Siinä oli jotain rumpuongelmaa eikä kitaratkaan oikeen tahtoneet pysyä vireessä, mutta jätkät rokkas. Oli ihan äärimmäisen rentouttavaa irrottaa ajatukset arjesta, ja katsella sitä aurinkoista lavaolemusta, koska veljeksistä + Kimmosta huomas heti, että yhteissoitto on niiden lempiharrastus. Tupla-encoret setin päälle, ja jos musta ois ollu kiinni ni oisin siinä vielä toisen tunnin mielelläni seisonu. Keikan jälkeen tuntui siltä, että viiden euron lippu oli liian vähän, joten ostinpa sitten vielä levyhyllyyn yhden levyn, yhden ep:n ja kuusi sinkkua... Tän takia vois lähtee myös kuukauden päästä Klustermukseen.

Penniless.biz
MySpace