by:Larm 2013 - päivä 4 (ja loppusanat)

Palasin jo myöhään sunnuntaina kotiin, mutta loppuviikonlopun tapahtumien sulattelussa on mennyt tovi, kun tottakai nappasin vielä paluumatkalta flunssan tms. Viimeisenä päivänä lauantaina otin haltuun vielä lisää pohjoismaisia bändejä, mutta silti jäi moni hieno akti tsekkaamatta. Oslon kekkerit olivat kuitenkin kokonaisuudessaan niin hieno kokemus, että toivon löytäväni itseni vielä by:Larmista jonain vuonna.

Lauantaini starttasin jo klo 14 edellisenä päivänä vierailemastani hipsterihtävästä vinyylilevykaupasta Big Dipperistä, missä Mikhael Paskalev heitti off venue -keikan. Karismaattinen artisti skulasi jazz-klubin lisäksi hyvin myös in-store-olosuhteissa, vaikka itsellä vielä edellinen ilta painoikin päälle. Harmittaa, että hätäilin levyn oston kanssa, sillä Paskalev jakoi nyt nimmareita keikkansa jälkeen, ja olisin päässyt toistamiseen juttelemaan hyväpyllyisen komistuksen kanssa. Karisman, käheän äänen ja ulkonäön lisäksi sen levyllä oli ihan hyviä biisejäkin. Mä kirjotan ko. albumista tänne vielä tällä viikolla. (Lupaus, koska oon aloittanut jo.)

Tuo lippispäinen herra on Mikhael Paskalev. (Kuvakiitos: Julius Tuomisto)

Lepo- ja kirjoitustuokion jälkeen ryntäsin WiMP-teltoille taas kovalla kiireellä, ja juoksuaskelista huolimatta missasin niin ilmaisen ruokailun kuin kotimaisen Delay Treesinkin. Heti perään soittaneeseen French Filmsiin sentään ehdin. Vaikka bändi esittikin minullekin uusia biisejä tulevalta White Orchid -levyltään, myös vanhoja hittejä kuultiin. Se oli oikeastaan vähän outoa, koska kaikki muut bändit tuntuivat keskittyneen pelkästään uuteen materiaaliin showcase-festarin hengessä. Mitään uutta mullistavaa French Films ei tarjoillut vaan oli tasaisen varma itsensä, mutta kuulostaa siltä, että tulevalla levyllä soundi tulee muuttumaan asteen verran laiskempaan suuntaan. (Tässä yhteydessä laiska on täysin neutraalisti varautunut sana.)

French Filmsin valomies teki kirkasta työtä

Seuraavan tunnin sisään mahtui kaksi toisensa vastakohtaa. Ensiksi kävin tsiigaamassa oslolaista Heksediä, joka oli reissun rankimmasta päästä. Missasin kaiken black metal -aiheisen, joten tällä kertaa oli tyydyttävä metalliseen hardcoreen. Olin kuullut vain muutaman biisin aiemmin, ja bändin tiukkuus yllätti livenä. Converge-fanina bändin teknisen tarkkaan turpaan vetävä hardcore sai pään nyökyttämään, ja hc-keikaksi yhtyettä tulikin tsiigattua melkein täydet minuutit. Rockefeller Annexilta lähdin juoksemaan Stratosin panoraamabaariin katsomaan jotain täysin erilaista norjalaisen kontaktin suosituksesta. Tanskalainen CTM soitti tujun totomaista syntikkapoppia, josta en oikein ollut varma, mitä mieltä olla. Yleisöä oli paikalla runsaasti, bändi oli tyylitietoinen ja ehkä turhankin laskelmoitu. CTM:n kasaria ja r'n'b:tä henkivä pilipalipop toimii ehkä paremmin kotioloissa, ja näistä kahdesta ääripäästä erän vei helposti Heksed.

Heksedin laulajalla oli söpö Lana Del Rey -paita

CTM

Kiireellä menin tsiigaamaan vielä yhden suomalaisen eli Black Twigin. Harmikseni ovimies viivytteli sisäänpäästön kanssa, ja ehdin kuulemaan vain viimeisenä soitetun erinomaisen Venom-coverin. Kuuleman mukaan keikka oli ollut "yksi parhaista" ja olipa itse Kim Gordonkin ollut Revolverissa notkumassa esityksen aikaan. Suomalaisen bändin keikalta toki löytyivät lähes kaikki suomalaiset kaveritkin, joten sen sijaan, että olisin jatkanut itsekseni juoksentelua, lähdin porukalla vajaaksi tunniksi juomaan halpoja tax-free-lentokenttäviinoja ja missaamaan mm. Stigin keikkaa. Huhut kertoivat, että Norjassa mies oli otettu vastaan lämmöllä.

Tieni löysi vielä Oslon isoimmalle klubille Sentrum Sceneen, joka oli rakennettu vanhaan elokuvateatteriin. Keikkapaikka veti 1750 henkeä, ja löytyi sieltä istumapaikallinen parvikin. Sentrum oli äärettömän siisti mesta, vaikka ekana bongattu syksyllä Monsters of Pop -keikkansa perunut norjalainen Razika jättikin ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta Razikan Oslo-biisi on soinut päässä monenakin aamuna, mutta norjankielinen mimmi-ska-pop ei vaan taida olla mun teekuppi. Toista maata olikin sitten seuraavana lavalle noussut norjalaisten rakastama punk-bändi Honningbarna, josta mainitsin maanantaina.

Honningbarna

Honningbarnan vokalisti-sellisti oli aurinkoinen tapaus

Honningbarnan pojat ovat nuoresta iästään huolimatta käyneet läpi pitkän ja raskaan tien (ooo-o-oo Via Dolorosa). Palkintoja debyytillään kahmineet sällit ovat juuri ja juuri parikymppisiä, ja vajaa kaksi vuotta sitten Roskildessa jokainen tapaamani norjalainen käski minun mennä katsomaan "Norjan parasta bändiä" Honningbarnaa. Noin vuosi sitten yhtyeen rumpali kuoli auto-onnettomuudessa, ja suruajan jälkeen punk-bändi heitti joitain keikkoja kokonaan ilman rumpalia. Nyt tuolilla kuitenkin istui uusi mies, ja bändi näytti olevan paremmassa vedossa kuin koskaan. Valtavan energian, selloa soittavan punk-vokalistin ja koukkurikkaiden punkrock-biisien lisäksi bändi oli soittotaidolla varustettu porukka, jonka biiseistä löytyi myös rokkikitaratiluttelusooloja. Yhtyeen ensimmäinen keikka uusitulla setillä sai sekä norjalaisen yleisön että itse bändin riehumaan hienoissa puitteissa, ja näinpä koko festarin ekat crowdsurfaukset ja by:Larmille epätyypillinen encorekin kuultiin.

HANARKIAA

Kaiken kaikkiaan by:Larm hulppea kokemus eli iso kiitos vaan Nuorgamille, by:Larmille ja kaikille osallisille tästä hienosta reissusta! Konferenssihotellin aamiainen oli juuri niin paras kuin etukäteen kuullut ylistyspuheet kertoivat. Keikkapaikat olivat viihtyisiä ja ihmiset mukavia. Monta hienoa bändiä jäi aikataulullisista syistä näkemättä, mutta myös usea upea keikka tuli todistettua. Useimmat bändit jäivät vielä "ihan hyvä" -leveleille, mutta maailmani mullistui myös muutaman kerran (kiitos Honningbarna, Mikhael Paskalev ja Efterklang).

Sunnuntaina löysimme vielä pubin, josta sai ennätyshalpaa olutta (49 kruunua eli noin 7 euroa). Lopulta korkea hintatasokaan ei ollut ongelma, enkä saanut rahaa palamaan edes normaalin Helsinki-viikonlopun vertaa, jos levyostokset ja lentokenttäkuljetukset jätetään pois laskuista. (2/3 vaihdetusta käteisestä oli vielä lompakossa paluumatkalla lentokentällä, joten oli pakko törsätä vähän kuivattuihin turskafileisiin......) Oslo oli utuisen sci-fimäinen kaupunki, jonka keskusta oli keskittynyt pienelle alueelle. Pienen kävelymatkan päästä löytyi upeita nähtävyyksiä, nättiä arkkitehtuuria, kivoja putiikkeja ja valtavia puistoja, jotka ovat varmasti uskomattoman hienoja hengailuspotteja kesäaikaan. Ehkä vielä pitää joskus palata testamaan myös elokuiset Øya-festarit.

by:Larm 2013 - päivä 3

Terveisiä taas Oslosta! Perjantaipäivääni kuului nähtävyyksillä kiertelyä ja kaupungilla kävelyä sekä omaisuuden sijoittaminen norjalaiseen levykauppaan. Kerrottakoon, että levyt maksoivat keskimäärin vain euron tai pari enemmän kuin Suomessa. Toisin kuin tosiaan vaikkapa ruoka tai juoma. Oslon hintatasoon kohdistuva valitus ei todellakaan ole tuulesta temmattua, sillä kokislasista ketjuburgerravintolassa saa pulittaa seitsemän euroa. Vesipullo kioskista neljällä eurolla. Bisse maksaa luonnollisesti niin paljon, ettei kenelläkään ole enää varaa valittaa Flow'n bissehinnoista.

Harmikseni siis illalla blogatessa meni niin myöhään, että pääsin liikkeelle vasta kymmenen maissa ja näin ollen missasin useamman ohjelmastani ympyröidyn bändin. Suuntasin suoraan Nasjonal Jazzscene Victoriaan, joka sijaitsi vähän kauempana muista keikkapaikoista. Siellä pienehkön teatterimaisen klubin pöydät oli täyttänyt jo varhain Ásgeir Trausti – islannin oma Bon Iver, joka oli debyytillään ehdolla Nordic Music Prizen saajaksi. (Palkintohan muuten meni ruotsalaiselle First Aid Kitille.) Tämä Traustin Bonkka-vertaus on vähän kulunut, ja epäoikeudenmukainen, mutta musiikki taatusti uppoaa, jos Bon Iver kuuluu suosikkeihisi etkä pelkää islanninkielisiä lyriikoita. Todellisuudessa Traustin minimalistisen kaunis musiikki on vähän elektronisempaa ja kaikuja voi kuulla mm. James Blakesta.

Ásgeir Trausti

Odotin Traustilta paljon, sillä Iceland Airwavesissa jokainen islantilainen musa-alan ihminen suositteli menemään hänen keikalleen. Mahdollisuuksiakin oli tuolloin kiitettävästi – kymmenen – ja siitäkin huolimatta näin vain hotellin aulan nurkkakeikkaa muutaman biisin verran ikkunan läpi. Silloin Trausti esiintyi kahdestaan bändikaverinsa ja akustisen kitaran kanssa, mutta eilen Ásgeir Traustin taustabändi oli kuusihenkinen. Illan keikka oli vähäeleinen, varma ja rutiininomainen, mutta esityksestä jäi silti hyvä mieli. Erityisesti toisena soitettu Heimförin sai aikaan kylmiä väreitä,. Yleisö kuunteli keikkaa hiljaa ja taputti laiskasti. Lopussa soitettu pirteämpi Dýrð í dauðaþögn -hitti sai kuitenkin jonkun ihan kiljahtelemaan. Jos minulta olisi kysytty, olisin jakanut NMP-palkinnon tälle miehelle. Hän muuten työstää englanninkielistä levyä, jonka sanoituksista vastaa itse John Grant. Sitä odotellessa!

Seuraavana kirjaimellisesti juoksin tutuksi tulleelle Youngstorgetille, katsomaan ruotsalaista räpin ihmelasta Adam Kanyamaa. Pienempi teltta oli täyteen ahdettu kiinnostuneita ihmisiä, jotka olivat tulleet katsomaan 16-vuotiasta tulevaisuuden lupausta. Spotifysta löytyvät kappaleet ovat englanninkielisiä, mutta eilisellä keikalla kuultiin myös ruotsiräppiä. Uskomattoman asennepitoinen Kanyama on osoittanut teksteillään osuvaa yhteiskuntakritiikkiäkin, ja tekeekin sen paremmin kuin monet muut kymmeniä vuosia vanhemmat kollegat. Kanyaman biitteinä kuultiin mm. The XX:n Introa ja oli mukaan valikoitunut A$AP Rockyltakin lainattua taustaa, mikä varmasti laajensi kuulijakuntaa. Pitäkää silmällä!

Vielä oli edessä illan ehdoton "must see". Keikkapaikaksi muutetussa Jacobiksi nimetyssä kulttuurikirkossa esiintyi indiesuuruus Efterklang. Vaikka nämä tanskalaiset ovat soineet strereoissani heidän ensimmäisestä levystään alkaen, olen onnistunut missaamaan jokaisen keikan viimeisen yhdeksän vuoden ajan, vaikka mahdollisuuksia on ollutkin. Luoja tietää että olen yrittänyt päästä jokaiselle keikalle, ja nyt Efterklangin kirkkokeikka kuului odotetuimpiin esityksiini – eikä suotta.

Efterklang, kirkko ja varjot. Kuvakiitokset Julius Tuomistolle, joka kävi tän nappaamassa mulle!

Tapahtumapaikkana kirkko oli upea, ja tulipahan juotua ensimmäistä kertaa kirkossa kaljaakin. Akustiikka ja puitteet kohtelivat bändiä upeasti, ja moni ihminen oli paikalle saapunutkin tätä kokemaan. Keikka oli yhtä lyhyt kuin kaikilla muillakin, ja se luultavasti keskittyi uusimman Piramida-levyn biiseihin, koska useimmat biisit olivat minulle (vielä) tuntemattomia. Setin lopussa kuitenkin tapahtui jotain maagista. Bändi heivasi sähköiset soittimensa ja mikrofoninsa sivuun, ja soitti täysin akustisesti ilman vahvistusta Aliken. Tämä kokemus oli niin sanoinkuvaamattoman hieno, että aloin juuri itkeä sitä muistellessani. Toivottavasti tämän kokemuksen voi vielä kuulla joskus jossain. Hyvät mahdollisuudet siihen ovatkin, sillä bändi ainakin äänitti sen. Kannattaa muuten tsekata yhtyeen An Island -dokumentti, jossa Efterklang esittää biisejään erikoisissa paikoissa ja muiden ihmisten avustuksella. Se on hienoimpia pätkiä, joita olen koskaan nähnyt.

Tämän älyttömän kokemuksen jälkeen suunta kääntyi takaisin kohti toria, sillä isossa teltassa bileitä pyöritti LCMDF (eikä muitakaan keikkoja enää noihin aikoihin ollut ohjelmassa). Suurin yleisöryntäys oli selkeästi jo takana, mutta paikalle saapuneet innostuivat tanssimaankin, mitä en ole Oslossa vielä useassakaan paikassa nähnyt. Keikkarumpalilla vahvistettu duo (eli siis trio) otti yleisön haltuun varmasti tarttuvimmilla biiseillään, eikä festivaalin suomalaisiin bändikiinnityksiin voi kuin olla tyytyväinen. Tänään yritänkin käydä katsomassa vielä lisää kotimaisten edustusta Oslossa.

by:Larm 2013 - päivä 2

by:Larmin toinen päivä tarjoili mm. festarielämää artistin näkökulmasta sekä kovista huumeista ja rakkaudesta lasittuneita katseita. Suunnitelmat muuttuivat alkuperäisestä, mutta fiilispohjalta eksyin pelkästään kiinnostaviin tilanteisiin.

Suunnitelmat by:Larmin ensimmäiselle kokonaiselle päivälle olivat massiiviset (seminaareja, gaala ja lukuisia keikkoja), mutta kuten elämälleni on tyypillistä, hetki vie, eikä aikomuksiin ole luottamista – ainakaan showcase-festareilla. Päivä osoittautui kuitenkin antoisaksi, kun lyöttäydyin kotimaisen Phantom-yhtyeen seuraan koko päiväksi. Pääsin näkemään esiintyvän artistin päivän alusta loppuun. Mitään skuuppeja ei ole luvassa, mutta raotan verhoa sen verran, millaista meininki on luultavasti usemmalla muullakin esiintyjällä.

Lähdetään liikkeelle keskipäivästä, ja Phantomin artist check-inistä – tai chech-inistä kuten hotellin aulassa olevan artistipöydän kylttiin on typotettu. Kirjautumista seurasi vokalisti-Hannan illan esiintymisasun miettimistä, ja soundcheckin alun odottelua. Keikkapaikalla piti olla neljältä, ja nippanappa ehdimme mestoille ajoissa vain huomataksemme, että edellinen bändi vasta pystytteli omaa settiään lavalle. Kolmen vartin ajan kyseltiin käytännön asioista ja ihasteltiin keikkapaikkaa, josta oli upeat panoraamanäkymät pilvisen ja harmaan kaupungin yli. Ennen kuin varsinainen soundcheck pääsi alkamaan, metsästettiin vielä oikeankokoista pöytää Tommille ja valkoista taustakangasta Juliuksen visuaaleille. Itse soundcheck sujui nopeasti, ja miehet jäivät purkamaan settiä seuraavaa bändiä varten, kun me tytöt lähdimme tuhlaamaan bändin saamat ruokalipukkeet illalliseen. Valinnanvaraa ulkoteltassa (se isompi WiMP-teltta, josta eilen kirjoitin) oli runsaasti: sushi tai chili con carne. Jäi mietityttämään, olisiko kasvisruokaa löytynyt sitä tarvitseville, koska juomaa ei ainakaan ateriaan sisältynyt.

Phantomin Hanna venailee soundcheckin alkamista palmujen katveessa

Otin kawaii-hymyn by:Larm-sushin kunniaksi

Seuraavana ohjelmassa oli lisää laittautumista hotellihuoneessani. (Kaikki naispuoliset lukijat ainakin ymmärtänevät, että lavakuntoon laittautumisessa menee aikaa.) Minä bloggasin, ja Hanna laittoi itseään esiintymisvalmiuteen. Aikaa juoksi niin nopeasti, että kun mun piti olla lähdössä Nordic Music Prize -gaalaan poikkeamaan, kaikki oli vielä ihan levällään. Lopulta olimme Hannan kanssa Youngstorgetin reunalla etsimässä Phantomin hotellia silloin, kun piti jo olla keikkapaikalla. Pojat luonnollisesti olivatkin aikataulussa, mutta me myöhästyimme 15 minuuttia, mikä on pieni ihme siihen nähden, että hotelli löytyi pienen harhailun jälkeen parin korttelin päästä, ja sisäänkirjautuminenkin oli vielä tekemättä. Toisaalta olimme sentään paikalla 15 minuuttia ennen keikkaa. Onneksi miehet olivat hahmotelleet valmiiksi settilistan keikalle. Takahuone oli kevyesti pöydällä ja tuoleilla sisustettu valkoinen pieni huone, ja tarjoiluun kuului yksi vesipullo per esiintyjä.

Itse keikka sujui upeasti siitä huolimatta, että kiire olikin tullut. Yleisöä suomalaisbändille riitti täydehkön salin verran, ja tilaa jäi ainoastaan eteen. Puolen tunnin settiin mahtui viisi biisiä, vaikka kuudenteenkin olisi juuri ja juuri ollut aikaa. En selitä keikan sisällöstä enempää, koska Phantomin esityksistä olen hiljattain tänne kirjoittanut, mutta Hannan upea ääni sai taas kylmät väreet kulkemaan selkärankaa pitkin, Tommin upea ufoilu keräsi suosionosoituksia ja Juliuksen visuaalit loivat viimeisen lisän upeaan keikkapaikkaan, josta nyt näkyi myös öinen Oslo lukuisine valoineen.

Phantom

...ja Phantomin yleisö

Kun päivän duuni oli pulkassa, oli aika vaihtaa vapaalle ja ottaa loppuillan bändiaikataulut haltuun. Pääsimme lähtemään Hannan kanssa keikkapaikalta viimein 23:45, ja illan viimeinen keikka alkoi 1:30. Kovinkaan moneen keikkaan ei siis enää ollut aikaa. Siihen nähden neljän bändin rykäisy oli mestarillinen saavutus – varsinkin kun ennen illan viimeistä keikkaa oli pakko käydä juomassa kahvitkin että vielä jaksoi valvoi. Lähdimme liikkelle aivan Phantomin keikkapaikan vieressä olleelta WiMP-teltalta, missä jo Turbonegro pauhasi. Teltta oli täynnä, valot puskivat naamalle ja lattia heilui hyppivistä jalkapareista. Energia ja välispiikit olivat juuri sitä, mitä Turbonegrolta voi odottaa, vaikka edes pientä kotimaalisää en havainnut. Ehkä me suomalaiset olemme omaksuneet Turbonegron niin kuin norjalaiset ikään.

Teltalta lähtiessä pysähdyimme pieneen Monoon katsomaan tanskalaista Howl Baby Howlia. Vangitsevaan psykedeliarokkiin taipunut musiikki kutsui jäämään, mutta sen sijaan päätyikin lopulta "pakko nähdä livenä kunnolla" -listalle. Samaan aikaan nimittäin soitteli paljon hypetetty ruotsalainen Holograms, josta vasta sanottavaa riittäisikin. Holograms osoitti jo viime vuonna julkaistulla debyytillään olevansa yhtye, josta ei koskaan tule valtavirran suosikkia. Oikeastaan mun on vaikea keksiä ketään tuttua, joka voisi bändiin rakastua, ja tätä käsitystä eilinen keikka vahvisti entisestään.

Gamlan lavalla pyöri neljä ruotsalaista sälliä, joista oli äärimmäisen vaikea saada selville, olivatko he vain korostetun trendikkäitä over-the-top-hipstereitä vai oikeasti vähän "retardeja". Ehkä vähän molempia?  Bändin hälläväliäasenne ja post-punk-äänisekamelska toi mieleen hyvin paljon tanskalaisen Iceagen, ja soittovirheitä pursuillut keikka jätti miettimään, kuinka kokaiinipäissään bändi lavalla heilui. Ja tästä kaikesta huolimatta, hitti ABC City jäi soimaan jämäkästi päähän. Jos esimerkiksi Kuudes aisti -festivaali buukkaisi yhtyeen ohjelmistoonsa, meinisin silti ehdottomasti katsomaan uudestaan. (Tämä toki super-jossitteluna, koska olen 6. aistin aikaan muutenkin Roskildessä, damn it.)

Holograms

Jäljellä oli vielä ihana ja ehkä eniten odottamani norjalainen Mikhael Paskalev, joka on kotimaassaan saanut hetkessä valtavan suosion. Universalille kiinnitetyn Paskalevin debyyttialbumi What's Life Without Losers julkaistiin Norjassa tasan viikko sitten, eikä sitä vielä tovi sitten löytynyt Suomen iTuneista tai Spotifysta tai oikein mistään muualtakaan Suomeen tilattavaksi. Paskalevin keikka oli viimeisiä slotteja ohjelmakartasta, ja keikkapaikkakin sijaitsi pisimmän kävelymatkan (eli noin kymmenen minuutin) päässä keskustasta, mutta muutamaa minuuttia vaille keikan alkua jono pieneen pubiin oli valtava. Onneksi pääsin kuitenkin sisään delegaattipassin saattelemana. Yhtään enempää yleisöä kapakkaan ei olisi kyllä mahtunutkaan.

Vintage-rokkia soittava Paskalev esiintyi alusta asti maineensa veroisesti. Vahva taustabändi antoi paljon energiaa artistin intiimiin lavaolemukseen ja The Crossroad Clubin valloitti positiivinen hurmos. Edessäni seisonut (edellisestä postauksesta tuttu) Reine Fiske nyökytteli hyväksyvästi päätään, yleisön kädet heiluivat ilmassa, suut lauloivat mukana ja eturiviin lakosi tyttöjä. No okei, pyörtymisiä en sentään nähnyt, mutta tyttöjen silmät tapittivat karismaattista Paskalevia rakkaudesta lasittuneena, mikä vähän nauratti – niin kauan että tajusin itsekin olevani samassa tilassa. Illan viimeisen esiintyjän settiin mahtui muutama lisäminuutti, ja ennalta tuntemani hitit I Spy ja Jive Babe kruunasivat muutenkin valloittavan show'n. Kuunnelkaa nyt vaikka Jive Baben c-osa, kuvitelkaa se soimaan täyteeen ahdettuun jazz-henkiseen pubiin ja vielä hurmattu yleisö taputtamaan villisti mukaan. Keikan jälkeen jäi vain yksi toive: buukatkaa tämä mies nyt hyvät ihmiset Suomeen keikalle, ettei mun tarvii ryhtyä itse hommiin.

Yksi syy lisää nähdä tämä mies uudestaan: tämä kuva jäi parhaaksi keikkakuvakseni Mikhael Paskalevista

Iltahan ei suinkaan siihen päättynyt, vaan päädyimme vielä muiden esiintyjien kanssa juomaan kallista olutta, ja kuuden tunnin yöunien jälkeen aamiaiselle heräämien tuntui kieltämättä haastavalta. Mutta tähän päivään palaan huomenna.

Mikhael Paskalev - Jive Babe

Kuva: Amin

Viimeinkin olen takaisin kelvollisen mobiiliverkon alueella, että pääsen kertomaan teille tärkeän uutisen! Mikhael Paskalev nimittäin julkaisi viime viikolla toisen maistiaisen tulevalta debyyttilevyltään, eikä se suinkaan laske odotuksia syksyn levynjulkkaripäivää kohtaan. (Tai siis, virallisesti tämä toinen single tulee ulos vasta perjantaina, jolloin julkaistaan myös uusi musavideo.) Jo toisella biisillä Paskalev osoittaa olevansa monipuolinen artisti, ja että tulevalta levyltä sopii odottaa jotain muuta kuin tasapaksua kokonaisuutta.

Maaliskuussa valloittaneeseen I Spy'hun verrattuna kakkossinkku on reippaampi ja rönsyilevämpi. Jos meikä olisi tuottanut kyseisen kappaleen, olisin karsinut elementtejä, sillä kappale on varsin runsas eikä selkeää tarttumispintaa ole, vaikka koukkuja löytyykin. Ei tuottaja Joe Wills ihan metsään ole kuitenkaan mennyt, sillä päässäsoimisvaroitus on annettava. Paskalevin hunajaisen käheä ääni veteilöittää edelleen jalat ja saa pään nyökyttelemään. Biisin nimikin taitaa paljastaa, että tätä Jive Babea kuunnellessa tekee mieli jorata. Mikhael Paskalev on edelleen tän hetken coolein norjalainen.

Kvelertak ja muut Tavastialla eilen

Stavanger on Norjan neljänneksi suurin kaupunki, ja se sijaitsee rannikolla Lounais-Norjassa Rogalandin läänissä. Yliopistokaupungissa asuu noin 126 500 asukasta ja lähiympäristön nähtävyyksiin kuuluu mm. ihan kreisit vuonot ja Preikestolen. (Lähde: Wikipedia) Hullujen norjalaisopiskelijoiden lisäksi supersöpöstä kaupungista on kotoisin myös eilen ja tänään Suomessa esiintyvä Kvelertak, jonka Tavastian keikalle muuten ostin lipun elokuussa bändin kotikaupungista käsin.

Stavanger

Stavangerilainen yhtye

Kvelertak on otettu kotimaassamme vastaan avosylin, mistä kielii se, että yhtye soittaa tänään kuudennen keikkansa tämän vuoden puolella Suomessa. Eilisen keikan perusteella Suomi on mieluinen paikka myös norjalaisille, sillä lähes joka biisin väliin mahtui välispiikki yeahhhhelsinkifinlandörrrrrrfuckyeah. Muusta örinästä en saanut selvää.

Ensimmäiselle Suomen headliner-keikalleen bändi toi mukanaan Trap Themin tilalle kiinnitetyn italialaisen The Secretin sekä jenkkibändit Doomridersin ja Toxic Holocaustin. Italiaanot missasin ja TH oli vähän turhan rässiä mulle, mutta nykypäivän Boston hardcorea (feat. stoner-vivahteet) edustava Doomriders oli niin kova että illan pääaktikin melkein kalpeni lämppärille. Siis aivan helvetin kova. (En kuitenkaan kerro näistä lämppäreistä sen enempää, koska en oo pahemmin bändeihin perehtynyt, vaikka vissiin ois pitänyt olla tietoinen esim. Doomridersista, koska laulaja-kitaristi Nate Newton näköjään soittaa bassoa Convergessa, joka taas on yks lempparibändeistäni omassa genressään.)

Eilisen perusteella voin tyytyväisenä todeta, että Kvelertak on suosionsa ansainnut. Bändin lavaenergia oli vertaansa vailla läpi koko esityksen. Asiaankuuluvasti aidoilla viikinkitatuoinneilla koristeltu ja nahkaliiviin sonnistautunut vokalisti Erlend Hjelvik hyppäsi yleisön joukkoon crowdsurffaamaan triplasti useammin kuin yksikään yleisön edustaja, ja käväisipä yksi kitaristeistakin soittamassa puolikkaan kappaleen kansan joukosta.

Jopa yllättävän pitkä keikka sisälsi kaiken, mitä halusin kuulla. Parilla biisillä show'ta olisi ehkä voinut typistää, koska yleisö ei enää jaksanut moshata loppupuoliskon hittejä (esim. Mjød) samalla antamuksella kuin esim. alussa soitettua Fossegrimiä. Tähän toki varmasti vaikutti myös pitkä ilta. Soundeissakin olisi ollut parantamisen varaa, koska ainakin edessä biisit puuroutuivat välillä ikävästi. Keikka oli kuitenkin juuri niin erinomainen kuin saatoin odottaa kaikkien edellisten keikkojen jälkeen kuultujen ylistyspuheiden perusteella. Että tervetuloo vaan ens vuonnakin vierailulle, koska mä en oo vielä ehtinyt kyllästyä.

Menkää siis tsekkaan tänään Tampereen Klubille, jos suinkaan kykenette! 27 euroa on ihan kohtuullinen hinta tällaisesta kattauksesta.

Blodtørst by Kvelertak

Kakkmaddafakka

Hei!
Niin on viikko jo vierähtänyt ja on tullut aika esitellä viimeinen norjalainen ekalta teemaviikoltani. Viimeiseksi halusin nostaa jonkun ultimate-suosikin, ja pohdiskelinkin pitkään esim. Erlend Øyen projekteja esiteltäviksi. Koska ne luultavasti ovat jo kaikkien tiedossa ja olivat ajankohtaisempia viime vuoden puolella, päädyin bändiin, joka rakastaa Erlendiä niin paljon että on tehnyt tälle biisin. Vastarakkauttakin on saatu, sillä Erlend on ilmaissut olevansa fani.



Edelleen vähän turhankin hauskasti nimetty Kakkmaddafakka, on bergeniläinen bändi, josta on ollut täällä puhetta ennenkin. Edelliset postaukset ovatkin olleet lähinnä keikkahehkutusta, joten esittelyyn lienee syytä tuttujenkin kohdalla.

Norjalaiset veijarit muistuttavat suomalaista Jaakko & Jayta siinä mielessä, että vaikka hyvä tunnelma välittyy levyltäkin, paras huumori ja energia puhkeaa kukkaan lavalla. Ne kaksi kertaa, kun olen bändin lavalla nähnyt, ovat olleet uskomattomia. Keikkakokoonpanoa on ollut vahvistamassa scattaavat (!) tanssipojat eli Kakkmaddachoir. Hyvästä energiasta ei tosin ole puutetta bändin musavideoilla tai blogivideoillakaan.





Vaikka huumorintajuinen Kakkmaddafakka onkin, huumorimusiikkia bändi ei kuitenkaan soita. Tarttuvissa biiseissä hauskuus on vain yksi lisämauste kaiken muun joukossa. Biisit eivät kaikki muistutakaan toisiaan vaan vaikutteet liikkuvat, jazzista funkiin, rockista räppiin ja discosta eurodanceen yleisilmeen ollessa silti popahtava.

Debyytti Down to Earth julkaistiin Norjassa vuonna 2007, ja jatkoa on odoteltu siitä asti. Syksymmällä ilmestyi video vielä julkaisemattomasta kappaleesta Pick Me ja uuden levyn äänitykset on saatettu loppuun viime viikkoina. Esimakua uudesta materiaalista julkaisiin myös studiovideon muodossa. Tästä vuodesta vaikuttaa tulevan kipeenhullunhyvä levyvuosi.

Pick Me:n videoon on ollut käytettävissä vähän isompi budjetti kuin aikaisemmin:


Studionäyte ilmestyi tällä viikolla:


Äh, en malta olla laittamatta vielä yhtä toistaiseksi julkaisematonta biisiä:


MySpace: http://www.myspace.com/kakkmaddafakka
YouTube: http://www.youtube.com/user/kakkmaddafakka

Ensi viikolla sitten by:Larm, ja norjatunnelmia voi varmasti seurata netin välityksellä sieltä sun täältä. Ehkä joku vuosi olen vielä itsekin mukana karkeloissa.

Harrys Gym

(Kuva: Anniken C. Mohr)

Keskiviikkona Guardianin päivän bändiksi valittiin Harrys Gym. Oslolaiset ovat vierailleet myös Q:n  päivän vinkkinä, ja ovatphan tulleet huomioiduksi myös muilta isoilta tahoilta (NME, MTV, Drowned in Sound jne.). Viime kesänä nuori yhtye esiityi Roskilden tiistain warmupissa. Niinköhän jäi näkemättä, vaikka oli aikataulusta ympyröitynäkin.

Jos vielä live-tarkastamiseen tarjoillaan mahdollisuus, en aio missata sitä. Mielsin Harrys Gymin pitkään nimensä perusteella joksikinperushuttuindierockiksi, mutta jopas yllätyin kun pistin Spotifyn pauhaamaan. Kuvittelemastani puhtaan miesäänen johtamasta indie rockista ollaan kaukana. Tai no, ei oikeasti edes kovin kaukana, mutta electronica, indie pop, shoegaze ja dream pop ovat osuvampia lokeroita, puhumattakaan siitä että Harrys Gymin johtavana voimana ovat korkeaääniset naisvokaalit.

Harrys Gymin saman niminen debyytti on pullollaan eteeristä, hentoa, söpöä, kaunista ja hieman surullista poppia, joka sopii näihin maisemiin erittäin hyvin. Jokainen kappale on ansainnut paikkansa levyllä, jonka kokonaisuudessakaan ei ole moittimista. Kakkoslevyn on määrä ilmestyä tänä vuonna. Suositellaan Tiger Loun ja School of Seven Bellsin faneille.



MySpace: http://www.myspace.com/harrysgym
Spotify: Harrys Gym – Harrys Gym (Kuunnelkaa ainakin kaks ekaa biisiä!)
www: http://harrys-gym.com/

...Koska vielä on viikonloppua jäljellä, haluaisin muistuttaa myös Norjan ja varmasti isommankin alueen parhaasta tanssibiisistä:

Shining

Tämän nimisiä pohjoismaalaisia bändejä on kaksi. Toinen niistä on ruotsalainen metalliporukka, joka esiintyi tällä viikolla Suomessa. Tämä teksti ei käsittele sitä vaan metallia ja jazzia yhdistelevää norjalaista Shiningia.

Nykyään harvemmin kirjoittelen enää raskaammasta musiikista. Ne, jotka saavat päänsärkyä hardcore- ja/tai metallisoundeista ovat saaneet olla rauhassa. Shining onkin ensimmäinen 'uusi' rankkailujuttu, josta olen innostunut todella pitkään aikaan. Tuttavuuteni perustuu lähinnä vain uusimpaan Blackjazziksi nimettyyn albumiin. Neljään edelliseen levyyn en ole perehtynyt kovinkaan syvästi.

Blackjazzin juju onkin raskaiden kitaroiden vetämissä progejammailusessioissa, jotka muistuttavat ajoittain esimerkiksi The Mars Voltaa, astetta hardcorempana versiona tosin.  Parempiakin vertailukohteita saattaisi löytyä, mutta kuten sanoin, raskaammanlainen musiikki on ollut aliedustettuna viime aikojen musiikkitarjottimellani. (Btw, jos jotain kovia uusia hardcore punk -bändejä on synnytetty parin viime vuoden sisään, vinkatkaa!)

Mistään perusmetallihommasta ei ole kyse. (Jos olisi, en täällä sitä hehkuttaisi.) Shining on aloittanut puhtaasti jazz-bändinä, ja Blackjazzin ero onkin huikea verrattuna muutamaan edelliseen levyyn (esim. Spotify: Shining – In the Kingdom of Kitsch You Will Be a Monster), jotka sisältävät reippaasti vähemmän metallisia aineksia ja keskittyvätkin enemmän avantgardeilemaan. Metallin lisääntyessä myös kokeellisuus on vähentynyt, mikä tuntuu hyvältä ratkaisulta. Enemmän äärimetallia, vähemmän ääriprogeilua, sopivassa suhteessa.



MySpace: http://www.myspace.com/shiningofficial
Spotify: Shining – Blackjazz (2010)
Spotify: Shining – Grindstone (2007)
www: http://www.shining.no/v2/

The Samuel Jackson Five

Post-rockia soittavilla bändeillä on usein joko mystisen nerokkaita tai vain äärimmäisen typeriä nimiä, mutta harvoin ne jäävät erottumatta joukosta. Useat vaikuttavat tekotaiteellisilta tai muutoin erinomaiset nimet pilaavat nokkeluutensa hölmöillä erikoiskirjoitusasuilla. The Samuel Jackson Five taas on naurattanut minua heti. Se oli tarpeeksi postrockmainen erottuakseen nimitulvasta, mutta ei pituudellaan tai kirjoitetaankaikkisanatyhteeneikäollaihantavallisia-hömpötyksellä, vaan yksinkertaisen hauskalla sanaleikillään. Se on nimi, joka naurattaa ainakin irkkaajan huumorintajua.

Kuva-arvoitus: Minkä suomalaisen bändin promokuvaa tämä muistuttaa?

Norjalaisen The Samuel Jackson Fiven sanaleikit eivät nimeen lopu. Vaikka biisit ja levyt onkin nimetty vähän enemmän genrelle tyypillisesti, huumorintajun kukkanen kukkii myös muutamilla raidoilla. Esimerkiksi Same Same, But Different -debyytiltä löytyy kappale Britney Spears 4 President.  Mahtaako muuten mielikuvituksellinen nimeäminen perustella itsensä musiikin instrumentaalisuudella? Jos ei ole lyriikoita, onko verbaaliset lahjakkuudet mahdutettava muualle? Toisaalta, voihan sitä aina olla mielikuvitukseton ja tehdä Sigur Rósit (tai Apulannat) ja vain numeroida kappaleensa. Tai otsikoida kappaleen No Nameksi. Eikun, niinhän The Samuel Jackson Five on jo tehnytkin.

Ennen kuin päädytään jonnekin syvemmälle post-rockin filologiaan/ onomastiikkaan, voisin esitellä myös sitä itseensä eli musiikkia. Se on instrumentaalista jälkirokkia, kuten jo sanoinkin. Usein yhdistän post-rockin rauhalliseksi  unimusiikiksi, mutta aivan sitä SJ5 ei ole. Maalailla toki tämäkin yhtye osaa, mutta järeämpiä pensseleitä käyttäen. Välillä heittäydytään enemmän progen puolelle, välillä soitetaan vain vaihtoehtoista rockmusaa, välillä jazzjammaillaan, mutta post-rockin asettamien kehyksien sisällä. SJ5:n värimaailma on syntynyt, kun on sekoitettu yhteen paljon jälkirokkia, jonkin verran matikkarokkia ja vähän kaikkea muuta.

Huono post-rock on yleensä vain tylsää, ja paras noh... toismaailmallinen kokemus. SJ5 on kaukana tylsästä, muttei osu aivan toiseenkaan ääripäähän. The Samuel Jackson Five on silti erinomainen esimerkki norjalaisesta musiikista, joka ei ole lainkaan verrattavissa muihin tällä viikolla esiteltyihin bändeihin.





MySpace: http://www.myspace.com/thesamueljacksonfive
Spotify: The Samuel Jackson Five
www: http://www.sj5.no/

Post-scriptum (hehe): Bändien nimien postrockmaisuutta voi pohdiskella lisää esimerkiksi Last.fm:n Most pretentious post-rock band name wins. -ryhmässä.

Post-scriptum2: Jos post-rock kiinnostaa, kandee mennä kattomaan ens viikolla ruotsalaista Immanu Elia Turun Klubille, Tampereen Telakalle tai Helsingin Korjaamolle!

Ungdomskulen

Hyvää keskiviikkoiltaa. Niinhän siinä sitten kävi, että Roskilde Festival vastasi eilisiltaisiin rukouksiini jo tänään kiinnittäessään Lindstrømin ohjelmistoonsa. Tattista vaan! Tänään vuorossa jälleen jotain täysin erilaista edellisiin päiviin verrattuna. Saanen esitellä, Ungdomskulen.

Nimimerkki sabsludge määrittelee tämänpäiväisen bändin Last.fm:ssä seuraavasti:

King Crimson song structures + Black Sabbath riffs + Sonic Youth tone + Dinosaur Jr vocals = Ungdomskulen. In short, this band is better than eating at Burger King twice per week.

Vaikka en ole varma, pystynkö allekirjoittamaan Burger King -osuuden, bändiviittaukset ovat osuvia. Ungdomskulen ei ole bändi, joka olisi napsinut hyviä juttuja sieltä sun täältä, mutta jos edellinen lainakommentti kuulosti lupaavalta, luulen että Ungdomskulen ei ole pettymys.

Bergeniläinen kolmikko aiheuttaa minussa ristiriitaisia tuntemuksia. Kaikki ei tunnu olevan aivan kohdallaan, mutta tätä yhtyettä pieni sekopäisyys pukee. Selvää on ainakin se, että selviä koukkuja ja selkeitä biisirakenteita ole. Musiikki risteilee kokeellisesti progressiivisen rockin, funkin, punkin, post-punkin, post-rockin, indie rockin ynnä muun hämärillä rajavesillä yltymättä kuitenkaan missään vaiheessa aivan noiseksi asti. Se on parhaimmillaan mukaansatempaavaa korvakarkkia ja huonoimmillaan ärsyttää ja tekee levottomaksi. Esimerkiksi Idunno-biisiin mahtuu bändin molemmat puolet.



Syynsä tällekin esittelylle on. Fanikanta on vielä pienehkö ja kansainväliset saavutuksetkin ovat vielä discoensemblemäisiä (FIFA Soundtrack, Roskilde, SXSW jne.), mutta tiedän ainakin muutaman tämän blogin lukijan innostuvan tästä. Tämä on teille. Vaikka yllä ja alla videomuodossa olevat biisit eivät ensimmäisellä yrittämällä täysin vakuuttaisi, ainakin uudempi Bisexual-lätty paranee kuuntelussa nopeasti. Kannattanee siis tutustua myös Spotifyn antimiin.



MySpace: http://www.myspace.com/ungdomskulen
Spotify: Ungdomskulen – Bisexual + Bonus
Spotify: Ungdomskulen – Cry-Baby
www: http://www.ungdomskulen.com/wip4/

Lindstrøm

Armoton kasa julkaistuja maxeja, saman verran remixattuja biisejä. Pari upeaa yhteistyölevyjä. Minimalistisia kansikuvia. Monta eri aliasta ja yhtyettä. Multi-instrumentalisti. Biisien keskimääräinen kesto jossain kahdeksan ja puolen minuutin kieppeillä. Nimi, jonka varmasti mainitsen vielä useaan otteeseen. Taas yksi taitava pohjoismaalainen muusikko, jonka taiteilijanimessä on kirjoittamista vaikeuttava ärsyttävä skandinaavinen aakkonen. Muun muassa näitä asioita on norjalainen tuottaja Lindstrøm.

Vaikka mies ei ole norjalaisista tuntemattomin, täytynee myöntää, että tietämykseni Lindstrømin projekteista on jäänyt heikoksi. Aikoinaan jonkun remixin yhteydestä sulkumerkkien sisältä bongaamani artistin oma tuotanto on jäänyt harmillisen vieraaksi. Puolustuksekseni voin sanoa, että tässä jälleen yksi ahkera musiikkimuurahainen.

Lindstrømin keosta löytyy yhtä sun toista, mutta valtaosa palikoista toteuttaa downtempo-henkeen rakennetun elektronisen diskobiisin kaavaa. Vaikka musiikin lokeroiminen tuntuukin turhalta etenkin juuri tällaisissa tapauksissa, on Lindstrømiin yhdistetty 2000-luvun hipstereimmät genret. Toisaalta puhun nyt itseni pussiin, sillä jokainen joka tietää mitä tarkoittaa baleaarinen space disco, varmasti tietää jo tämänkin miehenkin.

Vaikka palkintoja on vastaanotettu soolosuoristuksistakin, nostaisin tuotannon huipulle duo-projektit. Esimerkiksi Christabellen kanssa tehty, viime vuoden lopussa julkaistu, Real Life is No Cool kuulostaa ajankohtaiselta. Jos soolobiisit teknoilevat liikaa, parityöskentelyssä paljastuu paljon muitakin ulottuvuuksia.





Mikäli Lindstrøm tuntuu omalta musiikilta, kannattaa tsekata myös maamies diskJokke, johon pätevät kutakuinkin samat genremääritelmät, vähemmän teknona versiona.



MySpace: http://www.myspace.com/feedelity
Spotify: Lindstrøm
Spotify: Lindstrøm & Prins Thomas
Spotify: Lindstrøm & Christabelle

Moddi

En tiedä, mikä minut ajaa usein nitomaan bändit kartalle, mutta alueellisista musiikkikiinnostuksista on ennenkin ollut puhetta. Viime kesästä asti suurennuslasini alla on ollut Norja, jonka kunniaksi olen ajatellut siitä saakka pitää teemaviikon. Vaikka idea onkin ollut jo pitkään, en ole ainoa teemaviikkoilija. 1000 Sparks teki sellaisen marraskuussa Ruotsista, ja asetti jalustalle aivan erilaisia juttuja kuin olisin itse esiin nostanut, mikä tekikin siitä erityisen kiinnostavan. Suosittelen tsekkaamaan!

Eli... nyt on viimein tullut norjalaisten viikkojeni aika. Ensi viikko olisi ehkäpä ollut vielä otollisempi Oslossa järjestettävien by:Larm-musiikkimediafestareiden johdosta, mutta ajatelkaa tätä vaikka orientoitumisena tulevaan. Suomea edustamaan by:Larmiin lähtevät Rubik, Joensuu 1685,  Murmansk, Manna ja Jesse.

Kuvat: Hilde Mesics

Ensimmäinen esittelyä kaipaava norjalaistaituri on kotoisin kaukaa pohjoisesta, Norjan toiseksi suurimmasta saaresta, Senjasta. Pål Moddi Knutseniksi kastettu nuorukainen ei vain ole norjalainen, vaan myös vahvistaa stereotypioita. Vaalea kiharapilvi hulmuaa tuulessa, kun kalastaja-villapaitaan sonnustautunut parikymppinen Moddi päästelee harmonikastaan ääniä, jotka ovat samaan aikaan hauraita ja mahtipontisia. Biisit kertovat rakkaudesta, luonnosta, runoudesta ja muista tärkeistä asioista. Ainakin minun stereotyyppi-norjalaiseni sopii kuvaan.

Tänään ilmestynyt Floriographyksi nimetty debyyttialbumi on laulettu suurimmaksi osaksi englanniksi, mutta päätösraita norjaksi. En osaa päättää, kumpi kieli sopii Moddin suuhun paremmin. Englanniksi lauletut biisit tuovat mieleen esimerkiksi Jeff Buckleyn tai käheä-äänisen Teiturin herkimmät kappaleet, kun taas norjankieli korostaa entisestään juuria. Kotikielellä tai ei, Moddi ei kuulosta eikä yritäkään kuulostaa muulta kuin pohjoismaiselta. Tästä tekee osuutensa jo pelkkä aksenttikin.

Norjalaisuudesta on jaariteltu ja tullaan vielä jaarittelemaan sen verran, että nojataas hetkeksi johonkin muuhun. Jos islantilainen musiikki on joskus kolahtanut, näkisin tässäkin mahdollisuuksia. Moddin levy on äänitetty geysirien maassa, ja apuna on häärinyt mm. Björkiä ja Múmia tuottanut Valgeir Sigurdsson.

Parhaiten Moddi istuu ehkä juuri tällaisiin iltoihin. Vaikka juttu ei varsinaisesti pyöri pohjoismaisen melankolian varassa, ei Moddi hilpeääkään musiikkia tee. Pimeiden, tuulisten, kylmien ja lumisten iltojen kaikottua voisin kuvitella fiilisteleväni Floriographya mökillä kynttilän valossa - tai sitten vaan ihan tossa Tampereen keskustassa Telakalla kuulokkeista. Myös live käy.

Floriographyn voi ostaa ainakin Meteli.netistä, CDONista ja iTunesista. Tai kuunnella Spotifysta.





MySpace: http://www.myspace.com/moddimusikk
Spotify: Moddi – Floriography
www: http://moddi.no/