Aloitin kirjottaan tätäkin tekstiä sinä päivänä, kun uusi uudistunut Rumba putosi postiluukusta. Enää en voi aloittaa tätä, että "hahaa, tänään kolahti kotioven läpi Rumba, josta puuttui lähes kokonaan kunnolliset keikka-arvostelut", mutta vieläkin tämä postaus tarjoilee asiaa keikkakokemuksistani, niille jotka niitä jäivät uudistuneesta musiikkiaikakauslehdestä kaipailemaan. (Propsit muuten sinne Rumban suuntaan! Hyvältä näytti ihan joka suhteessa. Tyylikäs ja huomattavasti luettavampi julkaisu artikkeleiden, arvioiden (jee, puolikkaat tähdet levyarvioissa!), taiton, materiaalin, sivukoon, sivumäärän, kuvituksen ja no, ihan kaiken puolesta. Oli muuten ensimmäinen Rumba vuosiin, jonka luin tarkasti kannesta kanteen!)
Monsters of Pop, Tampere, 22.-24.9.2011
Nykyään kun harvoin enää pääsee vanhaan kotikaupunkiin, tulee tekemistä haalittua aina niin paljon, ettei oikein ehdi keskittyä mihinkään sataprosenttisesti. Niinpä Monsters of Pop -viikonloppu oli mulle joidenkin bändien katselemista, ystävien ja sukulaisten näkemistä, työntekoa, lempipaikoissa poikkeamista ja juhlissa kiertämistä. Olin hommannut kolmen päivän passin festareille, mutten lopulta ehtinyt käymään muualla kuin Klubilla, joskin sentään kaikkina kolmena päivänä.
Klubin torstain esiintyjistä paras oli kepeästi Regina. Bendagram kuulosti oikein hyvältä, mutta saavuin paikalle vasta kesken keikan, ja loppukeikka meni lähinnä tuttujen moikkailuun pitkästä pitkästä aikaa. JJ sen sijaan oli vähän vaisu. Viimeksi näin ruotsalaiset Redrumissa reilu puolitoista vuotta takaperin. Siinä keikassa oli maagisuutta, joka ei Klubille asti yltänyt. Tällä kertaa lavalla hääri livebändi, joka ei vain toiminut samalla tavoin kuin se intiimi soolokeikka, missä vokalisti hihitteli baarijakkaralla ja siemaili suomalaista olutta.
Regina nousi uuden vuodenparastakotimaistamatskua -levynsä voimin odotetuimpien keikkojen kärkeen ohi Britta Perssonin. Odotukset olivat ehkä liian korkealla, mutta levynjulkkarikenraaleissa kuultiin yhtä kappaletta lukuunottamatta kaikki Soita mulle -albumin kappaleet, mitä odotinkin. Myös vanhempia kappaleita kuultiin, joista huikeimpana versiointeina jäivät mieleen Näinä mustina iltoina ja Saanko jäädä yöksi. Päähän jäi soimaan uuden levyn lempiraidaksi keikan myötä noussut Päivät valuvat. Iisa ja Mikot olivat lavalla kuin kotonaan, ja illasta jäi mahanpohjaa kutitteleva lämmin fiilis ainoastaan Reginan ansiosta.
Perjantaista mulla ei ole oikein mitään järkevää sanottavaa, mistä voin kiittää ystävän valmistujaisjuhlia ennen keikkoja (mitä ihmettä siinä boolissa oli?). No, Lo-fi-fnk piti huolen, että tanssijalkaa vipatti ja hauskaa oli :-D Britta Perssonin missaus jäi harmittamaan pahasti. Myös lauantaina aikataulut venähtivät, ja uudeksi lemppariperjantaifiilistelybändikseni noussut Bright Shades jäi myös näkemättä. Lindstrøm muistutti huomattavan paljon omasta keikastaan Roskildessa pari vuotta takaperin. Ei mitään syytä valittaa, mutta keikka ei saanut itsestäni irti joraamiseen kaivattua fiilistä. Huoratronin keikalla sentään löysin itseni edestä tanssimasta, vaikka partaäijän keikkakaan ei yltänyt parhaimpien keikkojensa joukkoon. Kovimmin iskeneet myrskynmerkit olivat edelleen $$ Troopers ja Hoedown. Mieluummin kuitenkin muistelen Tampereen Klubilla viime vuoden kesäkuussa soitettua keikkaa, jossa yleisö meni aivan pähkinöiksi ja hiki roiskui. Nyt riehabailaajia ei riittänyt kuin muutama.
MOPista jäi tänä vuonna käteen siis harmillisen vähän. Edellisvuosina parhaimmistoon löytäneet Telakka-keikat jäivät valitettavasti kokonaan kokematta ja esitykset, jotka näin olivat lähinnä ihan hyviä, eikä kukaan tuntunut olevan parhaimmillaan.
Kings of Convenience, Nosturi 29.9.2011
Olisi ihan hölmöä sanoa, että keikka tuli lyhyellä varotusajalla, kun yleensä mun ulkomaanreissutkin tapahtuvat huomattavasti vähemmällä odottelulla kuin Kings of Conveniencen kolmen viikon varoajalla ilmoitettu extempore-keikka. Jotain perää lyhyessä varoitusajassa silti lienee, koska en oikein ehtinyt asennoitua bändin näkemiseen ja talsin Nosturiin no meenpä nyt kattoon kun on lippu -fiiliksissä. (Just sillon ois kiinnostanut enemmän Airship Tavastialla.)
Välittömästi keikan jälkeen julistin esityksen helposti vuoden toisiksi parhaaksi keikaksi. (Tytöt ja pojat, Sufjan Stevens tulee eri planeetalta, mut siitä ehkä joskus lisää.) Aloin vollottaa onnellisena jo ekassa kappaleessa ja eihän siitä riemusta meinannut loppua tulla vielä aamuyölläkään. Se on vaan semmonen homma, että rakastan kaikkea, mitä Erlend Øye tekee, vaikka ajoittain hetkeksi sen unohdankin. Oispa muuten ihanaa, jos olis uimassa meressä ja siel tulis rakkaudesta laulava ja soittava norjalaiskaksikko vastaan.
Rakkaudesta puheenollen... Nosturi kuhisi pariskuntia, jotka halailivat ja pussailivat kaikkialla näkökentässäni, ja se oli aluksi todella vaivaannuttavaa, koska olin paikalla ex-poikaystävän kanssa kuuntelemassa biisejä, joita joskus kuunneltiin yhdessä. Mitä pidemmälle keikka eteni, sitä vähemmän moiset ärsykkeet häiritsivät, koska olin rakastunut yhä syvemmin lavalla tapahtuneeseen toimintaan ja salin täyttäneeseen musiikkiin.
Mut nyt oon puhunut tarpeeksi fiiliksistä, jotka tää mahtava keikka synnytti enkä siitä, mistä parhaus tällä kertaa syntyi. No... keikan alku ja juuri oli vahvassa läsnäolossa - sekä yleisön että bändin puolelta. Kun yhtye huutelee salin perälle takariviin "että mites sinä siellä kaukana jolla on käsi (toim. huom. pystyssä?), tunnetko olevasi osa show'ta", voi kai syntyä ajatus siitä, että bändi kommunikoi vahvasti yleisön kanssa. Keikkaa kokemaan tullut yleisömassa taas hoiti puoliskonsa hoilottamalla, napsuttelemalla sormiaan ja ölisemällä kappaleiden mukana - käskystä ja ilman. Sieluni kohosi katon läpi ja jalkani sulivat mössöksi lattialle etenkin kun naisyleisö pestattiin hoitamaan Feistin osuudet Know-How'ssa. Se kuulosti vaatimattomasti seireenimäisen täydelliseltä. Norjankielestäkin käytiin keskustelua yleisön kanssa, ja olisi tehnyt mieli huutaa jotain norjaksi, mutta osaan sanoa vain muutamia tärkeitä lauseita, kuten jeg er funksjonshemmet (googlettakoon ken tahtoo), eikä se tuntunut soveliaalta syksyn kauneimmalla keikalla.
Nosturi osoittautui myös tuona torstai-iltana oivaksi keikkapaikaksi, vaikka edeltävät kokemukseni ovatkin olleet lähempänä kylmää kuin edes melkein lämmintä. Eirik Glambek Bøen ääni kuulosti kauniimmalta kuin levyllä, mikäli se edes on mahdollista. Erlend jorasi hauskemmin kuin koskaan, ja loppupuolella soitettu remix (maailman ensi-ilta wohou) suorastaan huutaa omaa erityismainintaansa, sillä, meno yltyi jopa riehakkaaksi. Ainakin herra Øyen osalta, joka loikkasi yleisöönkin. Harmittaa, etten voinut jäädä joraamaan illan päätteeksi alakerran baariin, jossa MC/DJ Kings of Convenience special guest olisi tanssittanut yleisöä lisää. Oikeastaan ihan hyvä juttu, että Rumba jätti kirjoittamatta aiheesta, koska nyt ei tarvihe kateudessa kahlata.
Kassu & Freemanin levynjulkkarikeikka 5.10.2011
Eräänä keskiviikkona poikkesin lähisukulaiseni tekemässä Kassu-nimisessä musiikkiaiheisessa tv-makasiiniohjelmassa studioyleisönä. Studiobändinä pilottijaksossa hääri Neat Neat, joka hämmensi mua yhtä paljon kuin Kanye West aikanaan. Nykyään siltä kai voi odottaa mitä vain. Kuulin kaksi kappaletta kahdesti, joista vedin johtopäätökseni. Ensimmäinen miellytti enemmän ja toinen vähän vähemmän. Näistä biiseistä läpikuulsi vaikutteet yhtä hyvin kuin erään raflaavia mainoksia tekevän vaatebrändin pitsikledjuista intiimiksi mielletyt kehonosat. (Jo toinen huono vertaus samassa tekstikappaleessa!). Musiikki oli kuitenkin ihan selkääntaputeltavaa. Sorrun nyt vähän tällaisen mukavanhan naisen jupinaan, mutta ei minun nuoruudessani aloittelevat bändit soittaneet noin tyylikästä, kulmikasta ja kerroksisista ennen kaikkea kuunneltavaa musiikkia! Musiikillisen annin lisäksi muusikoiden pukeutumistyyli aiheutti ristiriitaisia fiiliksiä. En oikein osannut päättää, oliko bändi tyylikäs vai teennäinen. Välillä tuntuu, että se on vaan se uusi sukupolvi, joka hämmentää mua, mitä tahansa sieltä esiin nouseekin. (Tää koko teksti perustuu oletukseen että olen itse vanhempi. Jos näin ei oo niin... no... hämmensi silti.)
Samaisessa telkkariohjelmassa oli vieraana mm. Freeman, joka rentoudellaan houkutteli mut samaisena iltana Tavastialle katsomaan levynjulkkareita. En kuulu tähän 4-albumia ylistävään joukkoon, mutta julkkarikeikka toimi! Keskiviikkoillaksi Tavastialla oli reippaasti väkeä niin yleisössä kuin lavallakin. Freemanin ja Uuden Fantasian seurana laservaloissa paistattelivat nimittäin sanoittajat Ismo Alanko ja Olavi Uusivirta. Vielä kun Muumiot biisissä feattasi ihka oikea vessapaperimuumio ja oldies but goldies -megahiteissä (Ajetaan tandemilla ja Kaksi lensi yli käenpesän) avittivat Vicky Rosti ja Costello Hautamäki, voi julkkarikeikan sanoa olleen iso ja kova paketti. Joku tosin väitti vokaalien puuroutuvan, mutta itse en moista huomannut miksauskopin takana pönöttäessäni.
Kaiser Chiefs, The Circus, 14.10.2011
Vaikka leedsiläisviisikko sijoittuukin Last.fm-tunnukseni kaikkien aikojen kuunnelluimpien TOP 10-listalle, lähdin keikalle hyvin skeptisin ennakko-odotuksin. Päällikköjen kaksi viimeisintä levyä kun eivät ole jaksaneet juurikaan kiinnostaa, ja ukot ovat vanhentuneet silmissä sitten energisimmän menon jälkeen. Bändi ja yleisö kuitenkin osoitti perjantaikeikalla ennakkopelkoni totaalisen vääriksi, kun keikasta ei jäänyt yhtään huonoa sanaa sanottavaksi.
Settilista oli the best of -matskua, mutta kaikkia neljää levyä edustettiin lavalla tasavahvasti. Kun keikka pärähti käyntiin Everyday I Love You Less and Lessillä, jatkui Never Miss A Beatilla, Little Shocksilla ja Everything is Average Nowadaysilla, oli alku jo vähän liian lupaava. Meno ei kuitenkaan hyytynyt - päinvastoin. Ehkä bändin isoin radiohitti Ruby pärähti soimaan keskivaiheilla keikkaa, mutta hitit eivät siihenkään päättyneet. Encoressa kuultiin Love's Not a Competition (But I'm Winning) ja Oh My God, joista ensimmäinen oli erityisen lämmin yllätys siihen nähden, että sitä ei ole kovin usein livenä kuultu ja on muuten meikämandoliinin lempparibiisi Kaiser Chiefsiltä. Kappale tosin jäi hieman vaisummaksi livenä kuin olisin toivonut, mutta Oh My God aiheutti sellaisen riemun yleisössä, että se oli upea päätös hyvälle keikalle.
Väkisinkin tekee mieli verrata keikkaa 2006 nähtyyn Roskilde Festival -keikkaan, jolloin bändi vielä ratsasti hypen aallonharjalla ja oli riehakas kuin kofeiiniövereissä surraava mehiläinen. Nyt aikuistunut yhtye skulasi kuitenkin paremmin, ja no, olihan soitettavia biisejäkin monipuolisemmin. Ehkä omiksi suosikeiksi keikasta nousivat Yours Truly, Angry Mob -levyn kaahaukset kuten (jo edellellä mainittujen lisäksi) The Angry Mob. Keikan bändi päätti sanoihin we'll be back, ja takaisin huusin että tervetuloo kuulkaa vaan!
John Grant, Savoy, 17.10.2011
Kuulemma viime syksynä John Grant vetäisi Midlaken lämppärinä pääaktilta maton alta. Itse en ollut paikalla, mutta esittäessään kesällä Roskildessa tanskalaisille kappaleita Queen of Denmark -soolodebyytiltään mies jäi mieleeni yhtenä festarin kohokohdista. Tanskanmaalla akustisesti täydellisessä tilassa koettu keikka antoi ymmärtää että Savoy-teatteri on juuri oikea paikka keikalle.
Vaikka väkeä olikin salissa paljon, olisin suonut Savoyn olevan tupaten täynnä, sillä keikan hinta-/laatusuhde oli ennakko-odotusten mukaisesti kohdillaan. Grant asteli lavalle apukiipparistinsa kanssa ja starttasi show'n uudella You Don't Have to (Pretend to Care) -kappaleella, joka itketti ja nauratti samaan aikaan sysäten päälle vielä kokovartaloväristykset. Aivoyksikön mielihyväkeskus ylikuumentuneena huomasin funtsivani, milloin minusta on tullut sellainen indienynny, joka pillittää nynnyindiekeikoilla. Ei sillä etteikö John Grantissa munaa olisi. Jos niin väittäisin, se olisi vale.
Grantilla on ihailtava tapa avata välispiikeissä kappaleidensa sanoituksia ja jutella mukavia yleisölle. Välispiikkien ansiosta kappaleet saavat aivan uuden merkityksen livenä, kun omat tulkinnat osoittautuvatkin aivan tuulesta temmatuiksi. Puheiden perusteella Grantia oli inspiroinut etenkin lapsuus ja kotiseutu Michiganissa, ja Grantista jäi tarinoinnin perusteella sympaattisen miehen vaikutelma. Kokonaisuutena keikka oli aika yksipuolinen, ja livesovitukset muuttivat joitain kappaleita yllättävänkin kauas alkuperäisistä levyversioista. Muutamiin suvantokohtiin oli helppo vaipua etenkin väsyneenä, mutta toisaalta esimerkiksi It's Easier oli paljon dynaamisempi Savoyssa kuin kotona stereoista.
Vielä pari muuta
Lisäksi voisin sanoa muutamia sanoja keikoista, joista ei riitä juttua kokonaisten kappaleiden vertaa. Koin taannoin Cookie Monstan keikalla ehkä rajuimmat pitit, joihin olen koskaan joutunut. Wall of death kalpeni yleismenon rinnalla, mutta kuvastaa hyvin sitä riehakkuutta joka Playgroundissa vallitsi tuona iltana. Kaaduin ainakin seitsemän kertaa, mutta dubstep-keikalla jengi ei ollut yhtä avuliasta kuin punkkipiteissä, vaan jouduin itse kömpimään tamppaavien steppipäiden jaloista ylös. Käväsin myös katsomassa Lichensiä erittäin lyhyen varotusajan ilmaiskeikalla Bar Molotowissa. Reilun puolen tunnin setti oli todella lyhyt, ja siitä sai korkeintaan esimakua tulevasta. Sen verran intensiivistä tunnelmointia kuitenkin koettiin, että harkitsen erittäin vahvasti pidennettyä uusintaotosta Siltasessa 7. marraskuuta. Liput kustantavat vain femman!
Edellisen PopLife-postauksen jälkeen on myös pakko mainita Tavastian perjantaidiskolle antamistani uusista mahdollisuuksista, vaikkei keikoista olekaan kysymys. Muutaman kerran avajaisten jälkeen musiikki on ollut paljon lähempänä omia mieltymyksiäni, mutta perjantaitanssijoita olisi voinut olla jokainen kerta vähän enemmänkin paikalla. Antakaa siis (uusi) mahdollisuus, sanoisin että se kannattaa!
Kings of Convenience, Nosturi 29.9.2011
Olisi ihan hölmöä sanoa, että keikka tuli lyhyellä varotusajalla, kun yleensä mun ulkomaanreissutkin tapahtuvat huomattavasti vähemmällä odottelulla kuin Kings of Conveniencen kolmen viikon varoajalla ilmoitettu extempore-keikka. Jotain perää lyhyessä varoitusajassa silti lienee, koska en oikein ehtinyt asennoitua bändin näkemiseen ja talsin Nosturiin no meenpä nyt kattoon kun on lippu -fiiliksissä. (Just sillon ois kiinnostanut enemmän Airship Tavastialla.)
Välittömästi keikan jälkeen julistin esityksen helposti vuoden toisiksi parhaaksi keikaksi. (Tytöt ja pojat, Sufjan Stevens tulee eri planeetalta, mut siitä ehkä joskus lisää.) Aloin vollottaa onnellisena jo ekassa kappaleessa ja eihän siitä riemusta meinannut loppua tulla vielä aamuyölläkään. Se on vaan semmonen homma, että rakastan kaikkea, mitä Erlend Øye tekee, vaikka ajoittain hetkeksi sen unohdankin. Oispa muuten ihanaa, jos olis uimassa meressä ja siel tulis rakkaudesta laulava ja soittava norjalaiskaksikko vastaan.
Rakkaudesta puheenollen... Nosturi kuhisi pariskuntia, jotka halailivat ja pussailivat kaikkialla näkökentässäni, ja se oli aluksi todella vaivaannuttavaa, koska olin paikalla ex-poikaystävän kanssa kuuntelemassa biisejä, joita joskus kuunneltiin yhdessä. Mitä pidemmälle keikka eteni, sitä vähemmän moiset ärsykkeet häiritsivät, koska olin rakastunut yhä syvemmin lavalla tapahtuneeseen toimintaan ja salin täyttäneeseen musiikkiin.
Mut nyt oon puhunut tarpeeksi fiiliksistä, jotka tää mahtava keikka synnytti enkä siitä, mistä parhaus tällä kertaa syntyi. No... keikan alku ja juuri oli vahvassa läsnäolossa - sekä yleisön että bändin puolelta. Kun yhtye huutelee salin perälle takariviin "että mites sinä siellä kaukana jolla on käsi (toim. huom. pystyssä?), tunnetko olevasi osa show'ta", voi kai syntyä ajatus siitä, että bändi kommunikoi vahvasti yleisön kanssa. Keikkaa kokemaan tullut yleisömassa taas hoiti puoliskonsa hoilottamalla, napsuttelemalla sormiaan ja ölisemällä kappaleiden mukana - käskystä ja ilman. Sieluni kohosi katon läpi ja jalkani sulivat mössöksi lattialle etenkin kun naisyleisö pestattiin hoitamaan Feistin osuudet Know-How'ssa. Se kuulosti vaatimattomasti seireenimäisen täydelliseltä. Norjankielestäkin käytiin keskustelua yleisön kanssa, ja olisi tehnyt mieli huutaa jotain norjaksi, mutta osaan sanoa vain muutamia tärkeitä lauseita, kuten jeg er funksjonshemmet (googlettakoon ken tahtoo), eikä se tuntunut soveliaalta syksyn kauneimmalla keikalla.
Nosturi osoittautui myös tuona torstai-iltana oivaksi keikkapaikaksi, vaikka edeltävät kokemukseni ovatkin olleet lähempänä kylmää kuin edes melkein lämmintä. Eirik Glambek Bøen ääni kuulosti kauniimmalta kuin levyllä, mikäli se edes on mahdollista. Erlend jorasi hauskemmin kuin koskaan, ja loppupuolella soitettu remix (maailman ensi-ilta wohou) suorastaan huutaa omaa erityismainintaansa, sillä, meno yltyi jopa riehakkaaksi. Ainakin herra Øyen osalta, joka loikkasi yleisöönkin. Harmittaa, etten voinut jäädä joraamaan illan päätteeksi alakerran baariin, jossa MC/DJ Kings of Convenience special guest olisi tanssittanut yleisöä lisää. Oikeastaan ihan hyvä juttu, että Rumba jätti kirjoittamatta aiheesta, koska nyt ei tarvihe kateudessa kahlata.
Kassu & Freemanin levynjulkkarikeikka 5.10.2011
Eräänä keskiviikkona poikkesin lähisukulaiseni tekemässä Kassu-nimisessä musiikkiaiheisessa tv-makasiiniohjelmassa studioyleisönä. Studiobändinä pilottijaksossa hääri Neat Neat, joka hämmensi mua yhtä paljon kuin Kanye West aikanaan. Nykyään siltä kai voi odottaa mitä vain. Kuulin kaksi kappaletta kahdesti, joista vedin johtopäätökseni. Ensimmäinen miellytti enemmän ja toinen vähän vähemmän. Näistä biiseistä läpikuulsi vaikutteet yhtä hyvin kuin erään raflaavia mainoksia tekevän vaatebrändin pitsikledjuista intiimiksi mielletyt kehonosat. (Jo toinen huono vertaus samassa tekstikappaleessa!). Musiikki oli kuitenkin ihan selkääntaputeltavaa. Sorrun nyt vähän tällaisen mukavanhan naisen jupinaan, mutta ei minun nuoruudessani aloittelevat bändit soittaneet noin tyylikästä, kulmikasta ja kerroksisista ennen kaikkea kuunneltavaa musiikkia! Musiikillisen annin lisäksi muusikoiden pukeutumistyyli aiheutti ristiriitaisia fiiliksiä. En oikein osannut päättää, oliko bändi tyylikäs vai teennäinen. Välillä tuntuu, että se on vaan se uusi sukupolvi, joka hämmentää mua, mitä tahansa sieltä esiin nouseekin. (Tää koko teksti perustuu oletukseen että olen itse vanhempi. Jos näin ei oo niin... no... hämmensi silti.)
 |
| Vaviskaa tämän pikselimössöyhdistelmäkuvan edessä kuten vessapaperimuumio vavisutti minua! |
Kaiser Chiefs, The Circus, 14.10.2011
 |
| Na Na Na Na Naa |
Vaikka leedsiläisviisikko sijoittuukin Last.fm-tunnukseni kaikkien aikojen kuunnelluimpien TOP 10-listalle, lähdin keikalle hyvin skeptisin ennakko-odotuksin. Päällikköjen kaksi viimeisintä levyä kun eivät ole jaksaneet juurikaan kiinnostaa, ja ukot ovat vanhentuneet silmissä sitten energisimmän menon jälkeen. Bändi ja yleisö kuitenkin osoitti perjantaikeikalla ennakkopelkoni totaalisen vääriksi, kun keikasta ei jäänyt yhtään huonoa sanaa sanottavaksi.
Settilista oli the best of -matskua, mutta kaikkia neljää levyä edustettiin lavalla tasavahvasti. Kun keikka pärähti käyntiin Everyday I Love You Less and Lessillä, jatkui Never Miss A Beatilla, Little Shocksilla ja Everything is Average Nowadaysilla, oli alku jo vähän liian lupaava. Meno ei kuitenkaan hyytynyt - päinvastoin. Ehkä bändin isoin radiohitti Ruby pärähti soimaan keskivaiheilla keikkaa, mutta hitit eivät siihenkään päättyneet. Encoressa kuultiin Love's Not a Competition (But I'm Winning) ja Oh My God, joista ensimmäinen oli erityisen lämmin yllätys siihen nähden, että sitä ei ole kovin usein livenä kuultu ja on muuten meikämandoliinin lempparibiisi Kaiser Chiefsiltä. Kappale tosin jäi hieman vaisummaksi livenä kuin olisin toivonut, mutta Oh My God aiheutti sellaisen riemun yleisössä, että se oli upea päätös hyvälle keikalle.
Väkisinkin tekee mieli verrata keikkaa 2006 nähtyyn Roskilde Festival -keikkaan, jolloin bändi vielä ratsasti hypen aallonharjalla ja oli riehakas kuin kofeiiniövereissä surraava mehiläinen. Nyt aikuistunut yhtye skulasi kuitenkin paremmin, ja no, olihan soitettavia biisejäkin monipuolisemmin. Ehkä omiksi suosikeiksi keikasta nousivat Yours Truly, Angry Mob -levyn kaahaukset kuten (jo edellellä mainittujen lisäksi) The Angry Mob. Keikan bändi päätti sanoihin we'll be back, ja takaisin huusin että tervetuloo kuulkaa vaan!
 |
| Tässä vokalisti Ricky Wilson suunnittelee flengaavansa mikin avulla yleisön yli. (Olen oppinut yhden sanan stadia ja omaksunut Rumban hauskat kuvatekstit.) |
John Grant, Savoy, 17.10.2011
Kuulemma viime syksynä John Grant vetäisi Midlaken lämppärinä pääaktilta maton alta. Itse en ollut paikalla, mutta esittäessään kesällä Roskildessa tanskalaisille kappaleita Queen of Denmark -soolodebyytiltään mies jäi mieleeni yhtenä festarin kohokohdista. Tanskanmaalla akustisesti täydellisessä tilassa koettu keikka antoi ymmärtää että Savoy-teatteri on juuri oikea paikka keikalle.
Vaikka väkeä olikin salissa paljon, olisin suonut Savoyn olevan tupaten täynnä, sillä keikan hinta-/laatusuhde oli ennakko-odotusten mukaisesti kohdillaan. Grant asteli lavalle apukiipparistinsa kanssa ja starttasi show'n uudella You Don't Have to (Pretend to Care) -kappaleella, joka itketti ja nauratti samaan aikaan sysäten päälle vielä kokovartaloväristykset. Aivoyksikön mielihyväkeskus ylikuumentuneena huomasin funtsivani, milloin minusta on tullut sellainen indienynny, joka pillittää nynnyindiekeikoilla. Ei sillä etteikö John Grantissa munaa olisi. Jos niin väittäisin, se olisi vale.
Grantilla on ihailtava tapa avata välispiikeissä kappaleidensa sanoituksia ja jutella mukavia yleisölle. Välispiikkien ansiosta kappaleet saavat aivan uuden merkityksen livenä, kun omat tulkinnat osoittautuvatkin aivan tuulesta temmatuiksi. Puheiden perusteella Grantia oli inspiroinut etenkin lapsuus ja kotiseutu Michiganissa, ja Grantista jäi tarinoinnin perusteella sympaattisen miehen vaikutelma. Kokonaisuutena keikka oli aika yksipuolinen, ja livesovitukset muuttivat joitain kappaleita yllättävänkin kauas alkuperäisistä levyversioista. Muutamiin suvantokohtiin oli helppo vaipua etenkin väsyneenä, mutta toisaalta esimerkiksi It's Easier oli paljon dynaamisempi Savoyssa kuin kotona stereoista.
Vielä pari muuta
Lisäksi voisin sanoa muutamia sanoja keikoista, joista ei riitä juttua kokonaisten kappaleiden vertaa. Koin taannoin Cookie Monstan keikalla ehkä rajuimmat pitit, joihin olen koskaan joutunut. Wall of death kalpeni yleismenon rinnalla, mutta kuvastaa hyvin sitä riehakkuutta joka Playgroundissa vallitsi tuona iltana. Kaaduin ainakin seitsemän kertaa, mutta dubstep-keikalla jengi ei ollut yhtä avuliasta kuin punkkipiteissä, vaan jouduin itse kömpimään tamppaavien steppipäiden jaloista ylös. Käväsin myös katsomassa Lichensiä erittäin lyhyen varotusajan ilmaiskeikalla Bar Molotowissa. Reilun puolen tunnin setti oli todella lyhyt, ja siitä sai korkeintaan esimakua tulevasta. Sen verran intensiivistä tunnelmointia kuitenkin koettiin, että harkitsen erittäin vahvasti pidennettyä uusintaotosta Siltasessa 7. marraskuuta. Liput kustantavat vain femman!
Edellisen PopLife-postauksen jälkeen on myös pakko mainita Tavastian perjantaidiskolle antamistani uusista mahdollisuuksista, vaikkei keikoista olekaan kysymys. Muutaman kerran avajaisten jälkeen musiikki on ollut paljon lähempänä omia mieltymyksiäni, mutta perjantaitanssijoita olisi voinut olla jokainen kerta vähän enemmänkin paikalla. Antakaa siis (uusi) mahdollisuus, sanoisin että se kannattaa!
