Kymmenen parasta levyä (2010)

Nonii, nyt hoidan ne parhaat levyt pois tekemislistalta, ettei jää taas kokonaan väliin. Viime vuoden kärjen valkkaaminen ei oikeastaan ollut vaikeaa, koska selkeesti ylivoimaisia juttuja oli just sopiva määrä. Parhausjärjestys ei ehkä ole absoluuttisen oikeassa, mutta ainakin ihan tarpeeksi sinnepäin.

BEST OF THE BEST ULTIMATE ULTRA WINNERS  eli PARHAAT LEVYT 2010:

10. Arcade Fire - The Suburbs

Olin aluks nii jumalattoman pettyny tähän levyyn, että se oli sillä "NO EI OO MUN PARHAIDEN LEVYJEN LISTALLA" -listalla ykkösenä. Se tuntu ihan paskalta kahden edellisen jälkeen: löysältä, tylsältä aikuisrokilta, munattomalta, jumittavalta, liian tutulta jne. Sitten tuli joulukuun alku ja annoin triljoonannen mahdollisuuden. Yhtäkkii se olikin hyvä, pian parempi, lopulta erinomainen. Kymmenen vuoden päästä varmaan tituleeraan tän vuosikymmenen parhaaksi levyksi...

Johtopäätös: paranee kuuntelussa

Mitä opin: älä koskaan kyseenalaista Arcade Fireä

9. Das Racist - Sit Down, Man

Mun on turha edes teeskennellä olevani mikään räppiasiantuntija. Kiinnostukseni rap-musiikkiin ei alkanut jostain legendaarisesta underground-possesta 80-luvun lopussa vaan kymmenen vuotta myöhemmin Eminemistä ja Fintelligenistä. (No ok, tykkäsin Ceebrolisticsistakin kyllä.) Toiset kymmenen vuotta myöhemmin tuntuu, että kaikki on jo kuultu, ja että genre ja alalajit samankaltaistuvat jatkuvasti - ja siihen tunteeseen auttoi Das Racist. Monen vuoden jälkeen löysin räbälevyn, jota olen jaksanut kuunnella kymmeniä kertoja.

Miksi: Tarpeeksi tyhmiä ja älykkäitä lyriikoita. Jos Arcade Fire tuntui (aluksi) liian jumittavalta, Das Racist on just tarpeeks jumittavaa.

Last.fm-tägejä: art rap, freak folk, hipster garbage, ghetto electro, kinda like rap-noise-pop, brooklyn

8. Gorillaz: Plastic Beach

Tässäpä levy, jonka olisin halunnut istuttaa ykköspallille. Introsta lähtien täydellisyyttä lähes koko levy, joka lopulta sitten hävisi mittelön suuruudellaan. Das Racistin levyllä 20 biisiä on ihan sopivasti, mutta Plastic Beachilla 16 kappaletta on ihan liikaa. Kokonaisuutena lätty jäi liian raskaaksi ja levyn sisäiset kytkökset toimivan vain osittain. Mitään yökkisbiisejä ei periaatteessa oo, mutta osa kappaleista kuulostaa siltä, että ne sopisivat eri levylle.

Suosikit & inhokit: Empire Ants ja Some kind of Nature on ihan best. Stylo on tylsä.

Oho: Ainii, tääkin on kai rap-musaa. Mä meinaan aina unohtaa sen, ku täs on kuitenki se Damon Albarn.

Spotify: Gorillaz – Plastic Beach

7. Magnetic Man: Magnetic Man

Magnetic Manin ja minun välinen suhde kronologisesti vuodesta 2007 tähän päivään:

Tykkäsin Skreamista, tykkäsin Bengasta. Kävin katsomassa Roskildessa 'jotai Magnetic Manii mis on Skream ja Benga', mut lavalla oli joku kolmaskin tyyppi. Ne oli livenä ihan sairaalloinen pettymys. NME rupes kirjottelee triosta, ja kerrottiin debyyttilevyn ilmestymisestä vuonna 2010. Odottelin, mut mitään ei kuulunut. Sitten tuli eka sinkku I Need Air, joka kuulosti vaan tylsältä. Trio esiinty Flow'ssa, ja keikka oli ihan eri tasoa kuin Roskildessa aiemmin. Se oli Flow'n paras keikka. Sitten tuli debyyttilevy. Se oli alusta loppuun asti vuoden parhaita levyjä - just sellasta, jota voi odottaa supergroupilta, mutta jota en todellakaan uskaltanut odottaa.

Erityiskiitokset: Monipuolisuudesta ja mimmilaulajista

Erityisterveiset skeneilijöille, joiden mielestä Magnetic Man on paskaa: Olette väärässä.

Spotify: Magnetic Man – Magnetic Man

6. Sleigh Bells - Treats

Sleigh Bells oli ainut bändi Flow'n ekasta esiintyjäjulkaisusta, josta en ollut kuullut aiemmin, ja voi että kuinka uusi löytö ilahdutti. Se oli kuin brooklyniläinen M.I.A. Pop ja punk yhdistyivät kauniilla tavalla: surinaa, epäselviä naisvokaaleja gettoasenteella, rajuja rytmejä, lo-fi-soundia, hip hop -elementtejä, ähkimistä, rosoisuutta, hyökkäävyyttä jne. Debyyttilevy oli juuri sitä mitä pitikin, eli kaikkea edellä mainittuja ja hyviä biisejä. Sleigh Bellsin kohdalla pelottaa ainoastaan tulevaisuus, sillä bändin soundi on tunnistettavan omintakeista, mutta helposti kyllästyttävää.

Vielä ehdit: Tammikuiselle Tavastian keikalle saa vielä lippuja!

Livekunto: 10++

Spotify: Sleigh Bells – Treats

5. Warpaint - The Fool

Kokemukseni mukaan isoimmiksi pettymyksiksi usein jäävät ne hype-bändit, jotka soittavat nynnyindietä ja laulaja on nainen. Kun kyse on jostain tällaisesta, en mitään muuta olekaan mieluummin kuin väärässä. Warpaint on ehkä maailman paras tyttöbändi, ja vuoden 2010 ihan ehdoton yllättäjä ja tulokas. The Foolin soundi on juuri sellaista, johon olen toivonut musiikin lipuvan. Pop + kokeilunhalu + ennakkoluulottomuus + hyvät kitarariffit + kauniit lauluäänet + ammattitaitoiset soittajat + pelkistetty ilmaisu = menestys.

Kenelle: Progemetallipäistä aina nainen ja kitara -meiningin faneille

Kuvaavia adjektiiveja: minimalistinen, progressiivinen, ilmava, harmonien, kaunis, uninen, synkkä

Spotify: Warpaint – The Fool

4. Miami Horror - Illumination

Illumination on 12 kappaleen debyyttilevy, jonka jokainen sekunti muistuttaa minua kaikkien aikojen parhaista biiseistä. Ensimmäisestä biisistä kuulee, sopiiko musiikki omiin stereoihin vai ei. Illumination ei varsinaisesti toista itseään, mutta läpi levyn jatkuva jumigroove on sekä levyn vahvuus että heikkous. Se on samalla punainen lanka, ja samalla puuduttava osa, joka pitää huolen että yksi kuuntelukerta kerrallaan riittää. Suosittelen kaikille, jotka diggaa nykymusasta ja Princestä, nostalgiasta, Aeroplanesta, Stardustin Music Sounds Better With You:sta, (yli)pirteästä meiningistä, discopalloista, Fred Falken Golden Cage - remixistä, joraamisesta ja/tai Cut Copysta.

Saanko esitellä: vuoden aliarvosteuin levy

Yhdellä sanalla: aussihousediskosynapoppia

3. Foals - Total Life Forever

Foalsin debyytin ja kakkosalbumin välinen kehityskaari on valtava. Bändin tunnistaa edelleen samaksi, mutta dance punk on saanut jäädä ja tyyli lähentelee yhä enemmän matikkarokkia. Bändi on kuin aikuistunut yhdessä yössä, vaikka pari vuotta levyjen välissä oikeasti vierähti. Uusi soundi kuulostaa omalta, siinä missä vanha Foals (erinomainen sekin) enemmänkin matki sitä, mikä oli muodissa. Levykokonaisuus hipoo täydellisyyttä, sinkkukelpoisia biisejä löytyy runsaasti ja loputkin palaset ovat paikoillaan. Total Life Forever kuulostaa erityisen hyvin tuotetulta, vaikkei mulla olekaan mitään hajua, kuka tuottaja Luke Smith on. (Pitäisin silmällä.)

Harmin paikka: Foals leimautuu edelleen edellisen levyn perusteella teinityttöjen musiikiksi, vaikka osuvampi kohderyhmä löytyy nykyään yliopistoista

Sanottua: "Mikä se bändi oli, joka kuulosti ihan Foalsilta, muttei ollut sitä?"

2. Kanye West - My Beautiful Dark Twisted Fantasy

Kanye West yllätti minutkin. Epäilyksiä ja ennakkoluuloja Westiä kohtaan oli enemmän tai vähemmän, ja levy olisi saattanut jäädä kuuntelematta ellei Pitchfork olisi iskenyt siihen 10.0 -leimaansa. (Pitchfork ei ole raamattuni, vaan päinvastoin suhtaudun kaikkeen sen hypettämään entistä suuremmalla varauksella.) Ensimmäisellä kuuntelukerralla kylmät väreet kulkivat niskassa jo intron kohdalla ja puolivälissä liikutuin  kuulemastani lähes kyyneliin asti. Naurakaa vaan, mutta My Beautiful Dark Twisted Fantasy on täydellinen albumi. Se on niin laskelmoitu, että pienet virheetkin ovat tarkotuksellisia. Vierailijoita levyllä on niin paljon, että tällä porukalla joko tekee historiaa tai menee syvälle metsään - ja voitte arvata, miten tällä levyllä kävi. Lopputulos ei ainakaan ole band aidia.

Vähän epäilyttää: levy tuli ulos just sopivasti joulumarkkinoille, mitä kävi M.I.A:lle?

Nolottaa: En silti kehtaa laittaa tätä vuoden parhaaks levyks

Spotify: Kanye West – My Beautiful Dark Twisted Fantasy

1. Yeasayer : Odd Blood

Nämä vuoden parhaat levyt meinaa jättää mut aina sanattomaksi. Täydelliseen on vaikea lisätä mitään. Joskus vuosi sitten tammikuussa sanoin että tää on koko vuoden paras levy, enkä aio nyt omia sanojani syödä. Voi olla että jäi myös sanomatta, koska taisin laiskotella koko viime vuoden kirjottamisen suhteen, mut ainakin oli tarkotus... Odd Bloodin myötä "ihan hyvästä" bändistä tuli yksi lemppareista. Odd Blood kuulostaa myös jumalaiselta livenä, ja voisin helposti omistaa loppuelämäni sille, että kiertelisin maailmaa Yeasayerin keikalta toiselle. Tai siis helposti voisin jos olis loputtomasti varoja. 

Spoilaus: Viime vuoden paras biisi löytyy myös tältä levyltä, mutta en laita sitä biisilistaa tähän perään vaan omistan niille oman postauksensa.

Spotify: Yeasayer – ODD BLOOD

Niin hyvää paskaa

Musamaailma elää ja voi hyvin, mistä todisteena on vähintään se, että mainitsemisen arvoista paskaa tulee koko ajan niin paljon, etten ehdi läheskään kaikesta kirjoitella. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää ilmeisesti tehdä meikäläisen kootut suosikit -postaus, joka kattaa kaiken viime viikkoina/ kuukausina soineen. Eikä pelkästään soineen, vaan kaikkea alta löytyvää on tullut vähintäänkin luukutettua. Täysillä ja hävyttömiä määriä.

Cassius - I <3 U So

Ed Banger, I love you so. Nonii, ei kovinkaan monimutkainen biisi, mutta niin jumalattoman kuumaa soundia bändiltä, joka on yhtä vanha kuin minä. Erikoispisteet kekseliäästä iPhone-ohjelmasta, johon videon erinomaisuus nojaa.

Cassius-ohjelman voi siis ladata ilmaiseksi iTunesista. Vaikka idea on simppeli, iloa on riittänyt. Jos joku innostuu lataamaan tuon, suosittelen lataaman samalla myös Instagramin. Se on ilmainen kamera-applikaatio, joka ikään kuin yhdistää Flickrin, Twitterin, Foursquaren ja Facebookin - ja tekee maailman paskimmasta kännykkäkamerasta oikeesti siistin.

Crystal Castles - Not in Love (feat. Robert Smith)

Mitä enemmän tätä versiota biisistä kuuntelen, sitä enemmän vakuutun siitä, että Robert Smith voisi The Curen ohella olla Crystal Castlesin uusi laulaja. Tai että CC voisi harrastaa vierailijoiden haalimista enemmänkin. Bändin kakkoslevyltä löytyvä versio on huonon hailakka verrattuna tähän yhteistyöhön, ja voittaa tämä melkein alkuperäisen Platinum Blonden vedonkin.

Duck Sauce - Barbra Streisand

Muistuttaisin että Duck Sauce on yhtä kuin A-Trak ja Armand Van Helden. Hehkutin jo duon ekaa singleä, jonka toinen sinkku eli Barbra Streisand pieksee mennen tullen. Tältä kuulostaa kutsu tanssiin. Lisäksi So Me alkaa olla pikkuhiljaa yks meitsin lempparimusavideo-ohjaajista. Kädet ilmaan.

Girl Unit - Wut

Ehdolla vuoden dubstep-anthemin lisäksi vuoden parhaaksi biisiksi. No ei ehkä ihan, mutta melkein.

Hans Zimmer - Time (We Plants Are Happy Plants Remix)

Ensimmäiset 50 sekuntia voi kelailla ihan huolella ohi, varsinkin jos Inception on vielä näkemättä, sillä alku on leffadialogia. Kävin itseasiassa katsomassa kyseisen elokuvan vasta hiljattain, ja pakko kumartaa Hans Zimmerin suuntaan, sillä musiikki paransi kokemusta - ja We Plants Are Happy Plants paransi vielä entisestään erinomaista Timea. Viimeisin yhtä paljon fiilistelemäni leffabiisi onkin jo kymmenen vuoden takaa eli Clint Mansellin Lux Æterna Requiem for a Dreamista.

Kenton Slash Demon - Sun

Kenton Slash Demon edustaa sitä Tanska-soundia, josta olen tänä päivänä innoissani. Kovaa on kaahannut Köpis-house Mewin ohi.

Minä ja Ville Ahonen - Sano

Ei niinkään tämä yksi biisi vaan koko debyyttilevy on ollut kovassa pyörityksessä. Harvemmin innostun suomenkielisestä musiikista, koska sanoitukset särähtävät usein korvaan sellaisina, joita osaisin itsekin kirjoittaa. Minä ja Ville Ahonen sen sijaan sanoittaa rohkeasti, ja se kuulostaa ainoastaan loistavalta.

Netsky - Eyes Closed

Joku kommentoi YouTubessa tätä kappaletta seuraavasti: "It's a known fact that when Jesus was resurrected and returned to earth, he was actually listening to this track on his walkman."

Penniless - Go Girl

Kuten on aiemminkin todettu, Penniless on Suomen aliarvostetuin yhtye. Nakkilalaisten uusin levy A Cab to the City on vähintään yhtä tiukka kuin edellinen The Attraction, ja ainakin omilla listoillani vuoden paras kotimainen levy. Päätösraita Go Girl on esimerkillisen upea päätösballadi, josta en tunnu saavan ikinä tarpeekseni. Biisiä ei valitettavasti löydy YouTubesta, MySpacesta tai Spotifysta, mutta sen voi ostaa useimmista digitaalisen musiikin verkkokaupoista tai kuunnella edes klipin iTunesista. Suosittelen yhden biisin sijasta kyllä samantien koko levyn hankkimista - sekä keikoille eksymistä. Tänä vuonna yhtyeen ehtii nähdä vielä Tampereella, Forssassa, Turussa, Helsingissä ja Porissa.

Uusi Fantasia - Liian Myöhään (feat. Freeman)

Ainakin Stupido Shop on hehkuttanut Uuden Fantasian Heimo-levyä vuoden odotetuimmaksi kotimaiseksi, ja nyt kun se eilen ilmestyi, ei levy ainakaan muutamalla pyöräytyksellä lunastanut näitä valtavia odotuksia. Mut ei kai voi odottaakaan, että kaikki biisit vois olla yhtä hyviä kuin Liian Myöhään?  Jos näin ois, ei olis Pennilessillä enää saumaa vuoden parhaaks kotimaiseks.

Violens - Violent Sensation Descends

Violensin Amoral oli yksi eniten odottamistani debyyteistä tältä vuodelta. Siihen nähden se on soinut harmillisen vähän, mutta esimerkiksi yllä oleva kappale todistaa, että lisäpyöräytyksiä tarvitaan. Pop ja proge soivat kauniisti yhdessä vielä 2010-luvullakin.

Warpaint - Billie Holiday

Kaikkien maailman tyttöjen pitäisi kuunnella Warpaintia. Kaikkien maailman poikien myös. Erityisesti suosittelisin kaikille The XX:stä diggailleille, vaikkei mistään musiikkikaksosista olekaan kyse. Erityisesti suosittelisin myös kaikille suomalaisille, koska Warpaint sopii kylmiin ja pimeisiin iltoihin erinomaisesti, vaikkei varsinaisesti mitään masistelua olekaan. Ei kuitenkaan vilukissoille, sillä Billie Holiday aiheuttaa joka kerta kylmät väreet.

Jätin pari juttua pois ettei 1) tästä tuu ihan liian pitkä 2) koska vakaasti aion vielä joku päivä omistaa niille oman kirjoituksensa, koska ovat sen ansainneet. Nämäkin kyllä olisivat.

Day 14 - A song that no one would expect you to love


Ylläripylläri päivän biisikin sopii kovia juttuja just nyt -teemaan. Rihannan Only Girl (in the World)ia on bongailtu viime päivinä Gossip Girlistä Big Brotheriin, ja jos mulla olisi tv-sarja, olisin varmasti kanssa valinnut tän taustamusiikiksi siihen. Olen luukuttanut kyseistä biisiä ehkä jo enemmän kuin Umbrellaa aikanaan, ja sehän se vasta hitti oli. Odotan, että jonain päivänä tästä putkahtaa ulos joku ihan timanttinen dubstep-remix, joka räjäyttää mun aivot mössöksi seinille. (Tekisin ite jos osaisin.) Mut joo, jengi ei ehkä ajattele mua ensimmäisenä Rihanna-faniksi. En mä fani kyl olekaan, mut on nuo hittibiisit ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ansainneet ne listaykkössijoituksensa.