Flow '13: Lisää pakkotsekkauksia

Jatketaanpa siitä mihin vimeksi jäätiin… eli Flow'sta! Ranneke löytyy jo kädestä, eikä vuoden ihanimman Helsinki-viikonlopun ja mun välissä ole enää kuin yksi työpäivä. Aikataulusta on tulossa ilmeisen kiireinen, mut ei haittaa, sillä sen verran kovatasoiselta festari taas vaikuttaa. Viikonlopun ohjelmani komeilee tässä alla, olkaa hyvä! Kuten kuvasta voi nähdä, en ole aivan täysin pystynyt vielä tekemään valintoja, ja luultavasti päädynkin juoksentelemaan Suvilahdessa sinne sun tänne, kun taas lauantaina ei haittaisi vaikka pysyisin Black Tentissä koko päivän.

Miran Flow-ohjelma, josta puuttuu vielä jokunen tsekattava

Lisäksi on käytävä pyörähtämässä Boiler Room -seteissä, kuuntelemassa puheohjelmaa (koska viime vuoden Nuorgamin Maki Kolehmainen -livehaastis oli parasta koskaan), leffatallissa ja kaikkialla muuallakin, kun sopivia tyhjiä hetkiä tulee. (Sellaisia aukkojahan mulla on aikatauluissa lukuisia niin kuin näkyy...) Vaikka teenkin jokaiselle festarille aina minuuttiaikataulun, ne toteutuvat hyvin harvoin. Kultakalan keskittymiskyvyllä varustettuna keikan pitää olla todella vakuuttava ja odotettu, että jaksan heilua mukana alusta viimeiseen minuuttiin. Toisaalta myös rakastan juoksennella lavalta toiselle "vähän tsekkailemassa", ja toisaalta taas nautin hyvin paljon siitä, kun voi istua alas juttelemaan vanhan ystävän kanssa, johon juuri törmäsi ihmisvilinässä. Välillä näen festareilla kaksi keikkaa (Puntala), välillä 64 (Roskilde), mutta en lopulta ota stressiä mistään, vaan menen fiiliksen mukaan. Ja se onkin ainoa oikea tapa festaroida.

Koska en odota kenenkään printtaavan meikäläisen aikatauluja ja juoksevan juuri niillä keikoilla, haluaisin nostaa vielä muutaman pakkotsekkauksen esiin – aiemmin blogattujen Mykki Blancon, Disclosuren, Moderatin ja Parquet Courtsin kaveriksi.

Lieminen (LA 10.8.2013 19:30 Heineken O.S.S) (Facebook)
Työpaikallani on kohistu poikkeuksellisen paljon tämän artistin kohdalla, koska sieltä löytyy esimiestason sukulaisuussuhteita Liemiseen. Niinpä mulle soitettiin miltei ensimmäisenä työpäivänäni miehen musiikkia, ja sittemmin päädyin fiilistelemään kotona miehen rautalankahenkistä Aamuun asti -suomipoppiskappaletta YouTubesta repeatilla. Oli toki tarkoituksena linkata se tähän alle, mutta video on muuttunut viime yön aikana yksityiseksi. Damn it! Mut eipä hätää, eilen juhlittiin Liemisen videon julkkareita We Got Beeffissä, ja uunituore video upattiin tänään kaiken kansan nähtäväksi. Jumalaisen mahtava musavideo tarjonnee ennakkovaroituksen Flow'n mainostamasta "kuuden miehen live-superkokoonpanosta". HITTIKAMAA!


Goat (SU 11.8.2013 22:30 Black Tent) (Blogi)
Ehkäpä Ruotsin paras bändi tällä hetkellä, jonka keikoista olen kuullut sellaisia vaatimattomia lausahduksia kuin "vuoden paras keikka" tai "Roskilden paras meininki". Nyt on aika paikata kaikki edelliset missaukset ja käydä vähän transsitanssimassa kosmisen groovailun tahtiin. Kuulopuheiden mukaan tältä proge-keikalta voi odottaa värikkyyttä ja runsasta energiaa. Meininkiä voi haistella etukäteen katsomalla heinäkuisen Roskilden keikan kokonaan täältä.

Kraftwerk 3D (SU 11.8.2013 21:30 Päälava) (www)
Ongelma: Tiedostat Kraftwerkin pioneeriuden, mutta et juurikaan kuuntele bändiä kotona. 3D-show kiinnostaa, mutta luulet ettet jaksa katsoa esitystä paria tuntia.
Ilmainen vinkki: Tiedän tunteen, sillä samat ajatukset pyörivät päässäni aiemmin tänä kesänä. Sitten todistin samaisen show'n Roskilden päätöspäivänä, ja jaksoin vallan mainiosti seurata sen alusta loppuun asti, vaikka rankka viikko painoikin jo päälle. Kraftwerk sopi täydellisesti tähän sunnuntai-illan fiilikseen. 3D-kikkailut olivat minimalistisia eli mitään Hollywood-ulottuvuuksia ei parane odottaa. Visuaalit olivat kuitenkin tyylikkäät. Valitse päälavan edustalla paikkasi niin, että näet mainiosti Kraftwerkin takana olevan screenin. Lähempänä 3D-visut ovat näyttävämmät kuin kaukaa. Ainakaan Roskildessa lavan sivussa olevat screenit eivät toistaneet 3D:nä, joten pidä huoli ettei näkemisesi ole vain niiden varassa.
Ratkaisu: Mene katsomaan. Edes vähän.

Pidä huoli siitä, että olet sonnustautunut tällaisiin Kraftwerkin keikalla.

Vähäiset äänet (PE 9.8.2013 19:45 Heineken O.S.S)
No niin, Karri Koira ja Ruudolf on nähty tässä viimeisen vuoden aikana niin monta kertaa ettei enää pysy laskuissa. Kaksikko esiintyy myös Flow-lauantaina, mutta perjantailta voi odottaa sitä kulttibändin (Ruudolf, Karri Koira, Tono Slono ja Henry Lee) taattua kamaa, mitä fiilisteltiin jo joskus helkkarin monta vuotta sitten. Vielä kerran, ehkä viimeisen kerran, Vähäiset äänet! Big up! Varaudu tungokseen.


Angel Haze (SU 11.8.2013 16:30 Black Tent) (Soundcloud)
Päässäni meni muutamat kesän festari-lineupit sekaisin, ja luulin itseasiassa heinäkuun puoliväliin asti että Angel Haze on kuulunut alusta asti Flow'n ohjelmistoon. Siispä kiljahdin ilosta, kun sanavalmis räppinaikkonen kiinnitettiin toissapäivänä uutuutena peruutusten tilalle. Girl power! Vaikkei tässä puolia tarvitsisi valita, niin silmissäni (ja korvissani) Angel Haze pieksi alkuvuoden (täysin turhan) Twitter-riidan synnyttämissä dissausbiiseissä Azealia Banksin iisisti. Joka tapauksessa, erittäin kova viime hetken kiinnitys Public Enemyn tapaan. Sitä en tässä erikseen suosittele, koska oletan, että kaikki menee sinne muutenkin. Ainakin parempi olisi.

Angel Hazen tuoreehko Kanye West -versiointi New Slavesista:


Boiler Room -kemut (LA 10.8.2013 20:00-23:00 Nokia Garage) (www)
Lauantai, Nokia Garage ja legendaariset Boiler Room -kemut ensimmäistä kertaa Suomessa – livenä Flow'sta. Esiintymässä kotimaiset Femme en Fourrure ja Teeth sekä Space Dimension Controller (UK) ja Tim Sweeney (US).

Se olis sit over and out tältä kertaa. Palataan asiaan ehkä alkuviikosta, koska luulen että keskityn viikonlopun sataprosenttisesti Flow-fiilinkeihin ja kokoan ajatukset sitten vasta arjen saavuttua. Nähdään siis Suvilahdessa ja jos ei nähdä niin hauskaa viikonloppua kaikille tasapuolisesti!

PS. Jos joku lukija nyt kokee, että mun aikatauluista puuttuu jotain erittäin oleellista ja tärkeää, niin saa vinkata ettei tarvii sit olla jälkiviisaana liikenteessä!

Lomailu loppui NYT

Nyt päättyy blogin kesäloma! Tässä on tänä kesänä reissattu vähän ympäriinsä, mikä oli varmasti ihan ansaittua kovan All Ears Magazine -urakan jälkeen. Musalehtenihän muuten poiki ihan kokopäivämassitöitäkin, ja kesäloma päättyy siis ihan oikeastikin ensi viikolla, joten hyvin kävi! Kaiken musareissailun jälkeen kirjoitusaiheita löytyy vähän liikaakin, enkä oikein tiedä mistä aloittaa, joten tehdäänpä paluu yleisellä höpötyspostauksella.

Festareita kiertelin niin Englannissa (The Great Escape), Tanskassa (Roskilde Festival) kuin Suomessakin (Ilosaarirock), ja taisinpa rikkoa oman festarikeikkaennätyksenkin. Olin ympyröinyt etukäteen Roskilden ohjelmastani 63 bändiä, mutta en uskonut villeimmissäkään unelmissani näkeväni lähellekään tätä määrää bändejä. Haaveet eivät aivan täyttyneet, mutta kauas ei jääty, sillä kävin tsekkaamassa 62 bändiä. Näin kuitenkin yhden bändin kahdesti, eli 63 keikkaa yksille festareille! WIN!

Englannista löytyi paljon uusia tuoreita bändejä, joista osa on jo alkanut breikata valtavirtaradiokanavillakin. Ilosaarirockin otin vähän turhankin iisisti, ja keskityin lähinnä ystävien kanssa hengailuun, mutta etenkin Sigur Rós oli jälleen upea. Ensi kuussa on vielä toivottavasti edessä Flow Festival, missä on muutamia törkeän hyviä nimiä mestoilla. Ikuinen suosikkini Moderat kuuluu ehdottomasti tsekkauslistalle. Roskildessa prikulleen samaan aikaan esiintyneet Mykki Blanco ja Disclosure on myös nähtävä uudelleen. Etenkin Mykki Blanco valloitti sydämeni Tanskassa yksinkertaisen vahvalla keikallaan, tasseleidenpyöritystaidoillaan ja hymyilyttävillä välispiikeillään. "I'm the most beautiful girl at this festival." Kyllä.

Roskildesta ja TGE:stä on pakko kirjoitella vielä paljonkin lisää, sillä sellaisia huippuhetkiä ne tarjoilivat. Ennakkona voitaneen heittää maistiainen tanskalaiselta rokkibändiltä Go Go Berliniltä, joka valloitti sydämeni energisellä show-meiningillään sekä tarttuvilla ja tanssittavilla perusrokkibiiseillään. En yhtään ihmettelisi, jos porukasta kuoriutuisi seuraava Kings of Leon.



Tänään me vallataan Mikon kanssa Pitkä Kuuma Kesä -klubin dj-koppi Mbarin terassilla Helsingissä. Meitä ennen kuullaan live-musiikkia ihanilta Tiiu Helinältä ja Julius Karlssonilta. Ilmaista huvia, joten tulkaahan mestoille!

Foodstock

Mitä sinä teet viikonloppuna? Helsinkiläisille olisi taas tarjolla tekemistä niin paljon kuin vain jalat kuljettavat ja lompakkoa uskaltaa raottaa. Tarjolla olisi mm. Apparatin dj-setti Adamsissa, Minä ja Ville Ahosen levynjulkkarit, puolisalaiset tehdashallibileet, Cult of Luna Nosturissa jne. Sitten on Foodstock Ravintola Kellohallissa, jonka vuoksi laitoin oman menokalenterin uusiksi.

Foodstockiin kuuluu kuusi ateriaa, kuusi yhtyettä, kolme kokkia ja kaksi dj:tä. Nautiskelijana myönnän olevani yksi niistä tyypeistä, joka selaa kesäisin Flow Festivalin festarimenut läpi yhtä innoissaan kun musiikkiohjelman, joten Foodstock kuulostaa taivaalliselta. Vaikka tapahtuma on nimetty Foodstockiksi, mistään festariruoasta ei kuitenkaan tällä kertaa voi puhua. Menusta vastaavat Kellohallin ravintoloitsija Antto Melasniemi yhdessä Fifteen Londonin keittiömestarin Jon Rotheramin ja tukholmalaisen Atelier Foodin Stefan Erikssonin kanssa. Luvassa on ainakin eteläruotsalaisia langustiinejä, villikasveja, olkia ja savupotkaa. Kasvissyöjille on tarjolla oma menu.

Sitten on musiikkiakin! (Mun piti muuten perustaa aikoinaan ruokablogi musablogin sijaan, mutta sitten kävi näin.) Kaiku Studios kuratoi viikonlopun musiikkikokonaisuuden, eikä se jää taatusti ruokapuolen varjoon. Lauantain pääesiintyjänä kuullaan Michael Rother vierailevan Camera-yhtyeen säestämänä esittämässä soolomateriaalin lisäksi NEU!ta. Perjantaita tähdittää Sean Nicholas Savage oli täysin tuntematon tapaus mulle ennen tähän festariin tutustumista,  mutta onneksi ei ole enää. Lisäksi Foodstockissa esiintyy mm. Kiki Pau ja Moonface, joka teki mun mielestä yhden koko viime vuoden parhaimman levyn. Tapahtumaan myydään myös pelkkiä musiikkilippuja, jos tämä Siinain ja Spencer Krugin kollaboraatio jäi näkemättä viime vuonna Suomessa.

Lippujen hinnat eivät toki ole opiskelijaystävällisimmät, mutta kun kerran on päässyt hyvän ravintolaruoan makuun, kokonaisuus kuulostaa jo kohtuullisen edulliselta.

PE 17-02 50 € : Pääsylippu sisältää ohjelman, kolmen ruokalajin illallisen ja yöruuan. Line up: Sean Nicolas Savage, MOONFACE, Kaiku Studios Dj:t (Ilman ruokaa 18 €)

LA 12-02 90 € : Pääsylippu sisältää ohjelman, brunssin, klo 17 teen, kolmen ruokalajin illallisen, istumapaikan ja yöruuan. Line up: Michael Rother & Camera, Eric Copeland, DJ Fitz, Kiki Pau (Ilman ruokaa 28 €)

Lippuja myy Tiketti.

Tarkista soitto- ja kattausajat sekä muut informaatiot tapahtuman Facebook-sivuilta:

Facebook: http://www.facebook.com/FoodstockFestival

by:Larm 2013 - päivä 4 (ja loppusanat)

Palasin jo myöhään sunnuntaina kotiin, mutta loppuviikonlopun tapahtumien sulattelussa on mennyt tovi, kun tottakai nappasin vielä paluumatkalta flunssan tms. Viimeisenä päivänä lauantaina otin haltuun vielä lisää pohjoismaisia bändejä, mutta silti jäi moni hieno akti tsekkaamatta. Oslon kekkerit olivat kuitenkin kokonaisuudessaan niin hieno kokemus, että toivon löytäväni itseni vielä by:Larmista jonain vuonna.

Lauantaini starttasin jo klo 14 edellisenä päivänä vierailemastani hipsterihtävästä vinyylilevykaupasta Big Dipperistä, missä Mikhael Paskalev heitti off venue -keikan. Karismaattinen artisti skulasi jazz-klubin lisäksi hyvin myös in-store-olosuhteissa, vaikka itsellä vielä edellinen ilta painoikin päälle. Harmittaa, että hätäilin levyn oston kanssa, sillä Paskalev jakoi nyt nimmareita keikkansa jälkeen, ja olisin päässyt toistamiseen juttelemaan hyväpyllyisen komistuksen kanssa. Karisman, käheän äänen ja ulkonäön lisäksi sen levyllä oli ihan hyviä biisejäkin. Mä kirjotan ko. albumista tänne vielä tällä viikolla. (Lupaus, koska oon aloittanut jo.)

Tuo lippispäinen herra on Mikhael Paskalev. (Kuvakiitos: Julius Tuomisto)

Lepo- ja kirjoitustuokion jälkeen ryntäsin WiMP-teltoille taas kovalla kiireellä, ja juoksuaskelista huolimatta missasin niin ilmaisen ruokailun kuin kotimaisen Delay Treesinkin. Heti perään soittaneeseen French Filmsiin sentään ehdin. Vaikka bändi esittikin minullekin uusia biisejä tulevalta White Orchid -levyltään, myös vanhoja hittejä kuultiin. Se oli oikeastaan vähän outoa, koska kaikki muut bändit tuntuivat keskittyneen pelkästään uuteen materiaaliin showcase-festarin hengessä. Mitään uutta mullistavaa French Films ei tarjoillut vaan oli tasaisen varma itsensä, mutta kuulostaa siltä, että tulevalla levyllä soundi tulee muuttumaan asteen verran laiskempaan suuntaan. (Tässä yhteydessä laiska on täysin neutraalisti varautunut sana.)

French Filmsin valomies teki kirkasta työtä

Seuraavan tunnin sisään mahtui kaksi toisensa vastakohtaa. Ensiksi kävin tsiigaamassa oslolaista Heksediä, joka oli reissun rankimmasta päästä. Missasin kaiken black metal -aiheisen, joten tällä kertaa oli tyydyttävä metalliseen hardcoreen. Olin kuullut vain muutaman biisin aiemmin, ja bändin tiukkuus yllätti livenä. Converge-fanina bändin teknisen tarkkaan turpaan vetävä hardcore sai pään nyökyttämään, ja hc-keikaksi yhtyettä tulikin tsiigattua melkein täydet minuutit. Rockefeller Annexilta lähdin juoksemaan Stratosin panoraamabaariin katsomaan jotain täysin erilaista norjalaisen kontaktin suosituksesta. Tanskalainen CTM soitti tujun totomaista syntikkapoppia, josta en oikein ollut varma, mitä mieltä olla. Yleisöä oli paikalla runsaasti, bändi oli tyylitietoinen ja ehkä turhankin laskelmoitu. CTM:n kasaria ja r'n'b:tä henkivä pilipalipop toimii ehkä paremmin kotioloissa, ja näistä kahdesta ääripäästä erän vei helposti Heksed.

Heksedin laulajalla oli söpö Lana Del Rey -paita

CTM

Kiireellä menin tsiigaamaan vielä yhden suomalaisen eli Black Twigin. Harmikseni ovimies viivytteli sisäänpäästön kanssa, ja ehdin kuulemaan vain viimeisenä soitetun erinomaisen Venom-coverin. Kuuleman mukaan keikka oli ollut "yksi parhaista" ja olipa itse Kim Gordonkin ollut Revolverissa notkumassa esityksen aikaan. Suomalaisen bändin keikalta toki löytyivät lähes kaikki suomalaiset kaveritkin, joten sen sijaan, että olisin jatkanut itsekseni juoksentelua, lähdin porukalla vajaaksi tunniksi juomaan halpoja tax-free-lentokenttäviinoja ja missaamaan mm. Stigin keikkaa. Huhut kertoivat, että Norjassa mies oli otettu vastaan lämmöllä.

Tieni löysi vielä Oslon isoimmalle klubille Sentrum Sceneen, joka oli rakennettu vanhaan elokuvateatteriin. Keikkapaikka veti 1750 henkeä, ja löytyi sieltä istumapaikallinen parvikin. Sentrum oli äärettömän siisti mesta, vaikka ekana bongattu syksyllä Monsters of Pop -keikkansa perunut norjalainen Razika jättikin ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta Razikan Oslo-biisi on soinut päässä monenakin aamuna, mutta norjankielinen mimmi-ska-pop ei vaan taida olla mun teekuppi. Toista maata olikin sitten seuraavana lavalle noussut norjalaisten rakastama punk-bändi Honningbarna, josta mainitsin maanantaina.

Honningbarna

Honningbarnan vokalisti-sellisti oli aurinkoinen tapaus

Honningbarnan pojat ovat nuoresta iästään huolimatta käyneet läpi pitkän ja raskaan tien (ooo-o-oo Via Dolorosa). Palkintoja debyytillään kahmineet sällit ovat juuri ja juuri parikymppisiä, ja vajaa kaksi vuotta sitten Roskildessa jokainen tapaamani norjalainen käski minun mennä katsomaan "Norjan parasta bändiä" Honningbarnaa. Noin vuosi sitten yhtyeen rumpali kuoli auto-onnettomuudessa, ja suruajan jälkeen punk-bändi heitti joitain keikkoja kokonaan ilman rumpalia. Nyt tuolilla kuitenkin istui uusi mies, ja bändi näytti olevan paremmassa vedossa kuin koskaan. Valtavan energian, selloa soittavan punk-vokalistin ja koukkurikkaiden punkrock-biisien lisäksi bändi oli soittotaidolla varustettu porukka, jonka biiseistä löytyi myös rokkikitaratiluttelusooloja. Yhtyeen ensimmäinen keikka uusitulla setillä sai sekä norjalaisen yleisön että itse bändin riehumaan hienoissa puitteissa, ja näinpä koko festarin ekat crowdsurfaukset ja by:Larmille epätyypillinen encorekin kuultiin.

HANARKIAA

Kaiken kaikkiaan by:Larm hulppea kokemus eli iso kiitos vaan Nuorgamille, by:Larmille ja kaikille osallisille tästä hienosta reissusta! Konferenssihotellin aamiainen oli juuri niin paras kuin etukäteen kuullut ylistyspuheet kertoivat. Keikkapaikat olivat viihtyisiä ja ihmiset mukavia. Monta hienoa bändiä jäi aikataulullisista syistä näkemättä, mutta myös usea upea keikka tuli todistettua. Useimmat bändit jäivät vielä "ihan hyvä" -leveleille, mutta maailmani mullistui myös muutaman kerran (kiitos Honningbarna, Mikhael Paskalev ja Efterklang).

Sunnuntaina löysimme vielä pubin, josta sai ennätyshalpaa olutta (49 kruunua eli noin 7 euroa). Lopulta korkea hintatasokaan ei ollut ongelma, enkä saanut rahaa palamaan edes normaalin Helsinki-viikonlopun vertaa, jos levyostokset ja lentokenttäkuljetukset jätetään pois laskuista. (2/3 vaihdetusta käteisestä oli vielä lompakossa paluumatkalla lentokentällä, joten oli pakko törsätä vähän kuivattuihin turskafileisiin......) Oslo oli utuisen sci-fimäinen kaupunki, jonka keskusta oli keskittynyt pienelle alueelle. Pienen kävelymatkan päästä löytyi upeita nähtävyyksiä, nättiä arkkitehtuuria, kivoja putiikkeja ja valtavia puistoja, jotka ovat varmasti uskomattoman hienoja hengailuspotteja kesäaikaan. Ehkä vielä pitää joskus palata testamaan myös elokuiset Øya-festarit.

by:Larm 2013 - päivä 3

Terveisiä taas Oslosta! Perjantaipäivääni kuului nähtävyyksillä kiertelyä ja kaupungilla kävelyä sekä omaisuuden sijoittaminen norjalaiseen levykauppaan. Kerrottakoon, että levyt maksoivat keskimäärin vain euron tai pari enemmän kuin Suomessa. Toisin kuin tosiaan vaikkapa ruoka tai juoma. Oslon hintatasoon kohdistuva valitus ei todellakaan ole tuulesta temmattua, sillä kokislasista ketjuburgerravintolassa saa pulittaa seitsemän euroa. Vesipullo kioskista neljällä eurolla. Bisse maksaa luonnollisesti niin paljon, ettei kenelläkään ole enää varaa valittaa Flow'n bissehinnoista.

Harmikseni siis illalla blogatessa meni niin myöhään, että pääsin liikkeelle vasta kymmenen maissa ja näin ollen missasin useamman ohjelmastani ympyröidyn bändin. Suuntasin suoraan Nasjonal Jazzscene Victoriaan, joka sijaitsi vähän kauempana muista keikkapaikoista. Siellä pienehkön teatterimaisen klubin pöydät oli täyttänyt jo varhain Ásgeir Trausti – islannin oma Bon Iver, joka oli debyytillään ehdolla Nordic Music Prizen saajaksi. (Palkintohan muuten meni ruotsalaiselle First Aid Kitille.) Tämä Traustin Bonkka-vertaus on vähän kulunut, ja epäoikeudenmukainen, mutta musiikki taatusti uppoaa, jos Bon Iver kuuluu suosikkeihisi etkä pelkää islanninkielisiä lyriikoita. Todellisuudessa Traustin minimalistisen kaunis musiikki on vähän elektronisempaa ja kaikuja voi kuulla mm. James Blakesta.

Ásgeir Trausti

Odotin Traustilta paljon, sillä Iceland Airwavesissa jokainen islantilainen musa-alan ihminen suositteli menemään hänen keikalleen. Mahdollisuuksiakin oli tuolloin kiitettävästi – kymmenen – ja siitäkin huolimatta näin vain hotellin aulan nurkkakeikkaa muutaman biisin verran ikkunan läpi. Silloin Trausti esiintyi kahdestaan bändikaverinsa ja akustisen kitaran kanssa, mutta eilen Ásgeir Traustin taustabändi oli kuusihenkinen. Illan keikka oli vähäeleinen, varma ja rutiininomainen, mutta esityksestä jäi silti hyvä mieli. Erityisesti toisena soitettu Heimförin sai aikaan kylmiä väreitä,. Yleisö kuunteli keikkaa hiljaa ja taputti laiskasti. Lopussa soitettu pirteämpi Dýrð í dauðaþögn -hitti sai kuitenkin jonkun ihan kiljahtelemaan. Jos minulta olisi kysytty, olisin jakanut NMP-palkinnon tälle miehelle. Hän muuten työstää englanninkielistä levyä, jonka sanoituksista vastaa itse John Grant. Sitä odotellessa!

Seuraavana kirjaimellisesti juoksin tutuksi tulleelle Youngstorgetille, katsomaan ruotsalaista räpin ihmelasta Adam Kanyamaa. Pienempi teltta oli täyteen ahdettu kiinnostuneita ihmisiä, jotka olivat tulleet katsomaan 16-vuotiasta tulevaisuuden lupausta. Spotifysta löytyvät kappaleet ovat englanninkielisiä, mutta eilisellä keikalla kuultiin myös ruotsiräppiä. Uskomattoman asennepitoinen Kanyama on osoittanut teksteillään osuvaa yhteiskuntakritiikkiäkin, ja tekeekin sen paremmin kuin monet muut kymmeniä vuosia vanhemmat kollegat. Kanyaman biitteinä kuultiin mm. The XX:n Introa ja oli mukaan valikoitunut A$AP Rockyltakin lainattua taustaa, mikä varmasti laajensi kuulijakuntaa. Pitäkää silmällä!

Vielä oli edessä illan ehdoton "must see". Keikkapaikaksi muutetussa Jacobiksi nimetyssä kulttuurikirkossa esiintyi indiesuuruus Efterklang. Vaikka nämä tanskalaiset ovat soineet strereoissani heidän ensimmäisestä levystään alkaen, olen onnistunut missaamaan jokaisen keikan viimeisen yhdeksän vuoden ajan, vaikka mahdollisuuksia on ollutkin. Luoja tietää että olen yrittänyt päästä jokaiselle keikalle, ja nyt Efterklangin kirkkokeikka kuului odotetuimpiin esityksiini – eikä suotta.

Efterklang, kirkko ja varjot. Kuvakiitokset Julius Tuomistolle, joka kävi tän nappaamassa mulle!

Tapahtumapaikkana kirkko oli upea, ja tulipahan juotua ensimmäistä kertaa kirkossa kaljaakin. Akustiikka ja puitteet kohtelivat bändiä upeasti, ja moni ihminen oli paikalle saapunutkin tätä kokemaan. Keikka oli yhtä lyhyt kuin kaikilla muillakin, ja se luultavasti keskittyi uusimman Piramida-levyn biiseihin, koska useimmat biisit olivat minulle (vielä) tuntemattomia. Setin lopussa kuitenkin tapahtui jotain maagista. Bändi heivasi sähköiset soittimensa ja mikrofoninsa sivuun, ja soitti täysin akustisesti ilman vahvistusta Aliken. Tämä kokemus oli niin sanoinkuvaamattoman hieno, että aloin juuri itkeä sitä muistellessani. Toivottavasti tämän kokemuksen voi vielä kuulla joskus jossain. Hyvät mahdollisuudet siihen ovatkin, sillä bändi ainakin äänitti sen. Kannattaa muuten tsekata yhtyeen An Island -dokumentti, jossa Efterklang esittää biisejään erikoisissa paikoissa ja muiden ihmisten avustuksella. Se on hienoimpia pätkiä, joita olen koskaan nähnyt.

Tämän älyttömän kokemuksen jälkeen suunta kääntyi takaisin kohti toria, sillä isossa teltassa bileitä pyöritti LCMDF (eikä muitakaan keikkoja enää noihin aikoihin ollut ohjelmassa). Suurin yleisöryntäys oli selkeästi jo takana, mutta paikalle saapuneet innostuivat tanssimaankin, mitä en ole Oslossa vielä useassakaan paikassa nähnyt. Keikkarumpalilla vahvistettu duo (eli siis trio) otti yleisön haltuun varmasti tarttuvimmilla biiseillään, eikä festivaalin suomalaisiin bändikiinnityksiin voi kuin olla tyytyväinen. Tänään yritänkin käydä katsomassa vielä lisää kotimaisten edustusta Oslossa.

by:Larm 2013 - päivä 2

by:Larmin toinen päivä tarjoili mm. festarielämää artistin näkökulmasta sekä kovista huumeista ja rakkaudesta lasittuneita katseita. Suunnitelmat muuttuivat alkuperäisestä, mutta fiilispohjalta eksyin pelkästään kiinnostaviin tilanteisiin.

Suunnitelmat by:Larmin ensimmäiselle kokonaiselle päivälle olivat massiiviset (seminaareja, gaala ja lukuisia keikkoja), mutta kuten elämälleni on tyypillistä, hetki vie, eikä aikomuksiin ole luottamista – ainakaan showcase-festareilla. Päivä osoittautui kuitenkin antoisaksi, kun lyöttäydyin kotimaisen Phantom-yhtyeen seuraan koko päiväksi. Pääsin näkemään esiintyvän artistin päivän alusta loppuun. Mitään skuuppeja ei ole luvassa, mutta raotan verhoa sen verran, millaista meininki on luultavasti usemmalla muullakin esiintyjällä.

Lähdetään liikkeelle keskipäivästä, ja Phantomin artist check-inistä – tai chech-inistä kuten hotellin aulassa olevan artistipöydän kylttiin on typotettu. Kirjautumista seurasi vokalisti-Hannan illan esiintymisasun miettimistä, ja soundcheckin alun odottelua. Keikkapaikalla piti olla neljältä, ja nippanappa ehdimme mestoille ajoissa vain huomataksemme, että edellinen bändi vasta pystytteli omaa settiään lavalle. Kolmen vartin ajan kyseltiin käytännön asioista ja ihasteltiin keikkapaikkaa, josta oli upeat panoraamanäkymät pilvisen ja harmaan kaupungin yli. Ennen kuin varsinainen soundcheck pääsi alkamaan, metsästettiin vielä oikeankokoista pöytää Tommille ja valkoista taustakangasta Juliuksen visuaaleille. Itse soundcheck sujui nopeasti, ja miehet jäivät purkamaan settiä seuraavaa bändiä varten, kun me tytöt lähdimme tuhlaamaan bändin saamat ruokalipukkeet illalliseen. Valinnanvaraa ulkoteltassa (se isompi WiMP-teltta, josta eilen kirjoitin) oli runsaasti: sushi tai chili con carne. Jäi mietityttämään, olisiko kasvisruokaa löytynyt sitä tarvitseville, koska juomaa ei ainakaan ateriaan sisältynyt.

Phantomin Hanna venailee soundcheckin alkamista palmujen katveessa

Otin kawaii-hymyn by:Larm-sushin kunniaksi

Seuraavana ohjelmassa oli lisää laittautumista hotellihuoneessani. (Kaikki naispuoliset lukijat ainakin ymmärtänevät, että lavakuntoon laittautumisessa menee aikaa.) Minä bloggasin, ja Hanna laittoi itseään esiintymisvalmiuteen. Aikaa juoksi niin nopeasti, että kun mun piti olla lähdössä Nordic Music Prize -gaalaan poikkeamaan, kaikki oli vielä ihan levällään. Lopulta olimme Hannan kanssa Youngstorgetin reunalla etsimässä Phantomin hotellia silloin, kun piti jo olla keikkapaikalla. Pojat luonnollisesti olivatkin aikataulussa, mutta me myöhästyimme 15 minuuttia, mikä on pieni ihme siihen nähden, että hotelli löytyi pienen harhailun jälkeen parin korttelin päästä, ja sisäänkirjautuminenkin oli vielä tekemättä. Toisaalta olimme sentään paikalla 15 minuuttia ennen keikkaa. Onneksi miehet olivat hahmotelleet valmiiksi settilistan keikalle. Takahuone oli kevyesti pöydällä ja tuoleilla sisustettu valkoinen pieni huone, ja tarjoiluun kuului yksi vesipullo per esiintyjä.

Itse keikka sujui upeasti siitä huolimatta, että kiire olikin tullut. Yleisöä suomalaisbändille riitti täydehkön salin verran, ja tilaa jäi ainoastaan eteen. Puolen tunnin settiin mahtui viisi biisiä, vaikka kuudenteenkin olisi juuri ja juuri ollut aikaa. En selitä keikan sisällöstä enempää, koska Phantomin esityksistä olen hiljattain tänne kirjoittanut, mutta Hannan upea ääni sai taas kylmät väreet kulkemaan selkärankaa pitkin, Tommin upea ufoilu keräsi suosionosoituksia ja Juliuksen visuaalit loivat viimeisen lisän upeaan keikkapaikkaan, josta nyt näkyi myös öinen Oslo lukuisine valoineen.

Phantom

...ja Phantomin yleisö

Kun päivän duuni oli pulkassa, oli aika vaihtaa vapaalle ja ottaa loppuillan bändiaikataulut haltuun. Pääsimme lähtemään Hannan kanssa keikkapaikalta viimein 23:45, ja illan viimeinen keikka alkoi 1:30. Kovinkaan moneen keikkaan ei siis enää ollut aikaa. Siihen nähden neljän bändin rykäisy oli mestarillinen saavutus – varsinkin kun ennen illan viimeistä keikkaa oli pakko käydä juomassa kahvitkin että vielä jaksoi valvoi. Lähdimme liikkelle aivan Phantomin keikkapaikan vieressä olleelta WiMP-teltalta, missä jo Turbonegro pauhasi. Teltta oli täynnä, valot puskivat naamalle ja lattia heilui hyppivistä jalkapareista. Energia ja välispiikit olivat juuri sitä, mitä Turbonegrolta voi odottaa, vaikka edes pientä kotimaalisää en havainnut. Ehkä me suomalaiset olemme omaksuneet Turbonegron niin kuin norjalaiset ikään.

Teltalta lähtiessä pysähdyimme pieneen Monoon katsomaan tanskalaista Howl Baby Howlia. Vangitsevaan psykedeliarokkiin taipunut musiikki kutsui jäämään, mutta sen sijaan päätyikin lopulta "pakko nähdä livenä kunnolla" -listalle. Samaan aikaan nimittäin soitteli paljon hypetetty ruotsalainen Holograms, josta vasta sanottavaa riittäisikin. Holograms osoitti jo viime vuonna julkaistulla debyytillään olevansa yhtye, josta ei koskaan tule valtavirran suosikkia. Oikeastaan mun on vaikea keksiä ketään tuttua, joka voisi bändiin rakastua, ja tätä käsitystä eilinen keikka vahvisti entisestään.

Gamlan lavalla pyöri neljä ruotsalaista sälliä, joista oli äärimmäisen vaikea saada selville, olivatko he vain korostetun trendikkäitä over-the-top-hipstereitä vai oikeasti vähän "retardeja". Ehkä vähän molempia?  Bändin hälläväliäasenne ja post-punk-äänisekamelska toi mieleen hyvin paljon tanskalaisen Iceagen, ja soittovirheitä pursuillut keikka jätti miettimään, kuinka kokaiinipäissään bändi lavalla heilui. Ja tästä kaikesta huolimatta, hitti ABC City jäi soimaan jämäkästi päähän. Jos esimerkiksi Kuudes aisti -festivaali buukkaisi yhtyeen ohjelmistoonsa, meinisin silti ehdottomasti katsomaan uudestaan. (Tämä toki super-jossitteluna, koska olen 6. aistin aikaan muutenkin Roskildessä, damn it.)

Holograms

Jäljellä oli vielä ihana ja ehkä eniten odottamani norjalainen Mikhael Paskalev, joka on kotimaassaan saanut hetkessä valtavan suosion. Universalille kiinnitetyn Paskalevin debyyttialbumi What's Life Without Losers julkaistiin Norjassa tasan viikko sitten, eikä sitä vielä tovi sitten löytynyt Suomen iTuneista tai Spotifysta tai oikein mistään muualtakaan Suomeen tilattavaksi. Paskalevin keikka oli viimeisiä slotteja ohjelmakartasta, ja keikkapaikkakin sijaitsi pisimmän kävelymatkan (eli noin kymmenen minuutin) päässä keskustasta, mutta muutamaa minuuttia vaille keikan alkua jono pieneen pubiin oli valtava. Onneksi pääsin kuitenkin sisään delegaattipassin saattelemana. Yhtään enempää yleisöä kapakkaan ei olisi kyllä mahtunutkaan.

Vintage-rokkia soittava Paskalev esiintyi alusta asti maineensa veroisesti. Vahva taustabändi antoi paljon energiaa artistin intiimiin lavaolemukseen ja The Crossroad Clubin valloitti positiivinen hurmos. Edessäni seisonut (edellisestä postauksesta tuttu) Reine Fiske nyökytteli hyväksyvästi päätään, yleisön kädet heiluivat ilmassa, suut lauloivat mukana ja eturiviin lakosi tyttöjä. No okei, pyörtymisiä en sentään nähnyt, mutta tyttöjen silmät tapittivat karismaattista Paskalevia rakkaudesta lasittuneena, mikä vähän nauratti – niin kauan että tajusin itsekin olevani samassa tilassa. Illan viimeisen esiintyjän settiin mahtui muutama lisäminuutti, ja ennalta tuntemani hitit I Spy ja Jive Babe kruunasivat muutenkin valloittavan show'n. Kuunnelkaa nyt vaikka Jive Baben c-osa, kuvitelkaa se soimaan täyteeen ahdettuun jazz-henkiseen pubiin ja vielä hurmattu yleisö taputtamaan villisti mukaan. Keikan jälkeen jäi vain yksi toive: buukatkaa tämä mies nyt hyvät ihmiset Suomeen keikalle, ettei mun tarvii ryhtyä itse hommiin.

Yksi syy lisää nähdä tämä mies uudestaan: tämä kuva jäi parhaaksi keikkakuvakseni Mikhael Paskalevista

Iltahan ei suinkaan siihen päättynyt, vaan päädyimme vielä muiden esiintyjien kanssa juomaan kallista olutta, ja kuuden tunnin yöunien jälkeen aamiaiselle heräämien tuntui kieltämättä haastavalta. Mutta tähän päivään palaan huomenna.

by:Larm 2013 - päivä 1

Terveisiä Oslosta! Saavuin tänne eilen illalla, ja ensimmäiset bänditkin tuli heti tsekattua. Puolikkaan vuorokauden kokemuksella kaikki on mennyt odotetusti: ruoka ja juoma ovat vitun kalliita ostaa, mutta muuten radikaaleja eroja Oslon ja Helsingin välillä ei ole vielä huomattu. Paitsi kerjäläiset, jotka käyvät pummimaan rahaa ja tupakkaa tähänkin aikaan vuodesta huomattavankin aggressiivisesti.

Avausillan virallinen musiikkiohjelma sijoittui Oslon keskustassa sijaitsevalle Youngstorgetille rakennetuille kahdelle teltalle, jotka muistuttivat enemmän kaljatelttoja kuin vaikkapa suomalaisten festareiden telttalavoja. Vastoin odotuksia ulkoilmaan kyhätyillä tilapäisareenoilla ei ollut kylmä, vaikka talvitakit pysyivätkin yleisön niskassa visusti koko illan ajan. Ongelmaksi sen sijaan nousi pienemmän lavan soundi. En tiedä, oliko kyse miksaajassa vai akustiikassa (luultavasti molemmissa), mutta musiikki ei pienemmällä WiMP Annexilla kuulostanut hyvältä eturivistä tai miksauskopin vierestäkään. Vaikutti etteivät bändin jäsenet kuulleet toistensa soittoa ollenkaan, ja laulutkin soivat pikkuteltassa poikkeuksellisen epävireisesti.

Look at the Light by Sin Fang

Oman festariohjelmani avasin Sin Fangin keikalla juuri tällä pienemmällä lavalla. All Earsia pidempään seuranneet tietänevät, että tämä oli neljäs kerta neljän kuukauden sisällä, kun näen kyseisen islantilaisen artistin. (Terveisiä vaan kaikille uusille Nuorgamin kautta tänne eksyneille lukijoille! Toivottavasti viihdytte!) Kun vertailukohtina oli Reykjavikin kolme kärkipään keikkapaikkaa (oopperatalo, taidemuseo sekä entinen teatteri Idno), pieni teltta oli puitteiden puolesta toki kaukana niistä. Eroavaisuuksia oli myös taustabändissä. En muista nähneeni heistä kuin basistin ja kitaristin soitamassa aiemmin Sindri Már Sigfússonin kanssa. Lisäksi yleisöä oli kohtuullisen vähän ja keikkakin vielä viivästyi teknisten piuhaongelmien vuoksi, joten heikommalle suoritukselle riittää syitä, mistä valita. Siitäkin huolimatta, Sin Fangin on vaikea olla koskaan huono. Tunnelma ja yhteensoitto paranivat loppua kohden, ja oli hienoa kuulla pelkästään tämän kuun alussa julkaistun Flowers-albumin uusia biisejä. Settilista näytti kokonaisuudessaan tältä: See Ribs, Young Boys, What's Wrong With Your Eyes, Look at the Light ja Sunbeam.

Retro Stefson näyttää, miten käsi kuuluu nostaa ilmaan musiikkikeikoilla

Rakastan showcase-tapahtumien lyhyitä soittoaikoja, koska silloin ehtii uuden musiikin ystävänä nähdä maksimaalisen määrän keikkoja, mutta täytyy myöntää, että heti muutamaa ensimmäistä keikkaa olisin mielelläni katsellut enemmänkin kuin viiden kappaleen verran. Seuraavana isomman teltan lavalle nousi toinen reykjavikilainen poppoo Retro Stefson. Oslolaisesta yleisöstä ei kuitenkaan lähtenyt samanlaista energiaa kuin pirteästä bändistä, vaikka vokalisti Unnsteinn Manuel Stefánsson kovasti yrittikin nostattaa tunnelmaa kattoon. Siinä missä puolen tunnin jälkeen reykjavikilainen yleisö olisi jo hiestä märkä, norjalaiset alkoivat vähän lämmetä, ja aplodit irtosivat jo niitä erikseen kerjäämättä. Retro Stefson osoitti kuitenkin nihkeästä yleisöstä huolimatta olevansa äärimmäisen lämmin live-yhtye. Monipuolisten vaikutteiden suosta esiin nousivat etnorytmien ja teknobiitin lisäksi erityisesti r'n'b-vibat, mikä johtui lähinnä isoveli-Stefánssonin kehittyneestä vokaalityöskentelystä. Puolen tunnin lämmin kohtaaminen ei riittänyt alkuunkaan näin erinomaisen bändin kanssa, ja uuden levyn ysärihenkiset biisit Qween ja Time soivat päässä vielä pitkälle aamuyöhön.

Reine Fiske soitteli skittaa tällä kertaa Elephant9:n kanssa

Tässä vaiheessa harkitsin lähtöä hotellille, sillä ajattelin ettei ilta voisi enää tarjoilla uutta huippukohtaa. Seuraavana oli vuorossa kaksi bändiä, jotka kuuluivat "älä tuhlaa aikaasi näihin"-listalleni, mutta myöhemmin tarjolla ollut Oyama houkutti jäämään vielä Youngstorgetille pyörimään. Seuraavana esiintynyt Departure olikin yhdentekevä yhtye, joka toi mieleen 2000-luvun puolivälin trendi-indierock-bändit, joiden nimetkin on unohdettu jo aikoja sitten. Tämän jälkeen isomman teltan lavalle kuitenkin nousi todellinen yllätys. Norjalainen Elephant9 oli yhdistänyt voimansa mm. Dungenista ja The Amazingista tutun legendaarisen kitaristin Reine Fisken kanssa. Bändi esiintyi yhdessä rivissä, ja tuntuikin että kaikki neljä lavalla musisoinutta häiskää olivat täysin tasavertaisia. Fisken lisäksi myös rumpali, basisti ja kosketinsoittaja antoivat massiivisen panoksensa ja uskomattoman soittotaitonsa luoda telttaan psykedeelisen rockin hurmion, joka kuulosti välillä niin häijyltä, että pahimmatkin norjalaiset bläkkiskundit olisivat nauttineet esityksestä.

 Oyaman toisella vokalistilla Julialla on aikamoiset bambinsilmät!

Oman iltaohjelmani päätteeksi tsiigasin vielä niin ikään reykjavikilaisen Oyaman, jonka vastailmestynyttä I Wanna -debyyttijulkaisua olen fiilistellyt erittäin paljon viime aikoina. Eksyin puolivahingossa bändin keikalle viime syksynä Iceland Airwavesissa ja yhtyeen mybloodyvalentinemainen shoegazepoppi veti jalat alta. Verrattuna edelliseen keikkaan tiesin nyt enemmän biisejä yhtyeeltä, mutta lavan soundiongelmat heijastuivat tämänkin bändin esiintymiseen ikävästi. Kyseessä oli vielä Oyaman ensimmäinen keikka ulkomailla, joten pidetään peukut pystyssä ettei kokemus ollut traumatisoiva, sillä bändiä on ilo katsella.

Tämän illan ohjelma onkin sitten päätähuimaavampi, enkä ole rankoista yrityksistä huolimattakaan saanut päätettyä, minne kaikkialle ehdin nokkani suunnata. Nyt kun oikeat klubitkin ovat ohjelmassa, jää arvailun varaan, kuinka nopeasti paikasta toiseen pääsee siirtymään, ja kuinka täynnä keikkapaikat ovat. Varmana ohjelmaan kuuluvat ainakin nopeasti Nordic Music Prize -gaalassa piipahtaminen, Sin Fangin kirkkokeikka (ettei jää ns. paska maku suuhun), (ja jos suinkin pystyn nopeasti juoksemaan) suomalaisen Phantomin ensimmäinen keikka Norjassa sekä norjalaisen tulevan supertähden Mikhael Paskalevin aamuyöinen klubikeikka. Muuten mennään fiiliksen mukaan! Palaillaan asiaan viimeistään huomenna.

PS. Lisää kuvia luvassa jahka ehdin selata ne läpi!
PPS. Väijykää kans meidän Facebook-sivua. Postailen sinne välillä matskua, joka ei päädy tänne blogiin ollenkaan.

Herkkuja Islannista: Sin Fang

Sin Fang @ Reykjavik Art Museum

Muistin ehkä mainita, että vietin taannoin pari viikkoa Islannissa festaroimassa ja nauttimassa elämän parhaasta annista. Kirjoitin sen jälkeen kolme osaa festariraporttia osoitteeseen Noise.fi. Niissäkään tekstivuodatuksissa en kyennyt nostamaan esiin kuin muutaman loistavan islantilaisbändin, ja nekin liian pintapuolisesti. Niinpä "muista tarkastella näitä myös blogissa" -lista kasvoi entisestään niin pitkäksi, että voisin aiheiden perusteella järjestää itsekseni vaikka islantilaisen teemakuukauden tässä osoitteessa. Jos siis olisi aikaa.


Tänään alan purkaa urakkaa lähtemällä liikkeelle parhaimmasta ja kauneimmasta. Ihastuksen määrä on kasvanut tasaisesti reissun jälkeen, ja nyt olen siinä pisteessä, että fanitusmittarit alkavat poksua rikki. Turha tässä siis on edes yrittää objektiivista lähestymistä, vaan myönnetään ihan kättelyssä että fanitan Sin Fangia eli Sindri Már Sigfússonia. (Tän blogitekstin jälkeen vähemmän) salaa haaveilen että, joku päivä muutan vielä Reykjavikiin söpöön puutaloon asumaan. Ystävystyn Sindrin kanssa, ja se suunnittele mun toisen sleeven, koska se on myös mahtava kuvataiteilija, ja sillä on itsellänsäkin hienoja tatuointeja. Ja sit ku iholta loppuu tila ni sit voidaan vaikka piirrellä yhdessä paperille ja leikkiä soittimilla. Toistaiseksi tyydyn siihen, että oon uudelleennimennyt ja naamioinut mun ulkoiset kovalevyt Sindrin mukaan.

(Hauska fakta ja nopea sivuraide: Oon kerran aiemminkin esittänyt tällaisen tutustumishaaveen tässä blogissa. Nykyään yks sen bändin jäsenistä kirjottaa tähän samaan blogiin mun lisäksi, hahah.)

Sin Fang @ Iðnó

Mut hitto, kyllä mä sittenkin yritän tarkastella tätä objektiivisesti. Pian. Selvennän ensiksi vielä tien jota pitkin tähän tilanteeseen on päädytty. Perinteinen "vaikeuksien kautta voittoon" -tarina, olkaa hyvät.

Kuulin ensimmäisen kerran Sindrin musiikkia Seabearin muodossa, jossa miekkonen laulaa ja soittaa kitaraa, ja joka muuten myös alkoi hänen sooloprojektinaan. Silloinen poikaystävä rakasti bändiä, mutta itse suorastaan vihasin sitä. Muistan taistelleeni tästä mielipidekysymyksestä, perusteluin "tollasta turhaa kilkuttelua ja just tollasta... tekotaiteellista islantilaista hipsterihippimenoo." Sittemmin ihailin reykjavikilaisista yhden päivän takapihakemuista kertovaa Backyard-dokkaria, joka esitteli Sin Fang Bousilta yhden kappaleen ja Sindrin nopean haastattelun. Kaikkien muiden dokkarilla esiintyneiden bändien musiikki jäi paremmin mieleen, mutta muistan että väsyneen näköisellä kundilla oli hauska tarina, mistä musiikin teko oli aikanaan alkanut. (Muistaakseni meni niin että sillä oli tylsää aikanaan asuessaan Englannissa, joten alkoi tehdä musaa, ja sai rahat soittimiin vakuutuksesta, koska sillä todettiin joku hankalan kuulonen sairaus. Tarkistan ja referoin tän paremmin vielä joskus, kun pääsen kotiin DVD:n ääreen.)

Vielä Iceland Airwavesiin matkatessakin Sin Fangin ympärillä leijui mielikuva yhdentekevästä pilipalibändistä, mutta päädyin kuitenkin katsomaan Bousin nimestään pudottanutta projektia Morr Musicin iltaan festarin avauspäivänä Iðnóon. Siellä elämässäni kääntyi uusi sivu. Täyden kympin keikka pieksi mennen tullen illan pääesiintyjän FM Belfastin, eikä yksikään toinen esiintyjä sen jälkeen aivan yltänyt tuolle tasolle, vaikka erinomaisia napakymppikeikkoja tuli muitakin vastaan. Sin Fang ja islantilaisista eturivin musiikoista koostuva taustabändi olivat lavalla ikään kuin täydellinen yhdistelmä Sufjan Stevensiä ja Bright Eyesia. Kun hempeästi hönkivä enkelääni, mieleenpainuvat lyriikat ja utuiset äänimaailmat kohtasivat rullaavaan länkkärikompin, esitys oli onnistunut paketti asennetta, merkityksiä ja estetiikkaa. Unohtamatta ylisöpöjä välispiikkejä islantilaisella aksentilla.

Sin Fang @ Opera house

Törmäsin Sindriin vielä useamman kerran festareilla. Eksyin vahingossa katsomaan Benni Hemm Hemmiä ravintola Reykjavikiin, minne juuri valmisteltiin Sindrin ja Múmista tutun Örvarin taidenäyttelyn avajaisia. Kaksikon taidekirja ei ollut vielä sillon myynnissä, joten tilasin sen myöhemmin netistä. Sitten päädyin sattumalta Reykjavikin oopperatalolle, missä nähtiin muutaman kappaleen Sin Fang -soolo, ja koska show vakuutti edelleen, taistelin tieni vielä taidemuseollekin festivaalien neljäntenä päivänä. Keikat olivat varmoja toisintoja ensimmäisen illan napakympistä (joskin vähemmillä välispiikeillä), ja ennen kotiin lähtöä ammensin paikallisista levykaupoista mukaan vielä kaiken Sin Fangin tuotannon mitä vain suinkin löysin. Eli eli kaksi albumia ja yhden ep:n.

Katso alta tämän vuoden Iceland Airwavesissa nauhoitettu kokonainen off venue -keikka, joka muuten oli Sin Fangin ainoa esiintyminen siellä, jota en ollut todistamassa.




Kotona otin levyt kunnolla kuunteluun. Ensimmäisenä oli helppo aloittaa Clangour-debyytin hittibiisi Clangour and Flutesista, jolle yleisö oli kiljunut ja taputtanut villisti ensimmäisellä keikalla. Tarttuvan sävellyksen täydensivät sanat, jotka eivät kertoneetkaan palavasta rakkaudesta. Tai siis... kertoivat, mutta katkeralla liekillä palavasta. Clangour and Flutes on kaunis, mutta niin katkerankuuloinen erobiisi, että se vaatisi katkerasti eroamista jostakusta, että siihen voisi samastua.

Loputkin kappaleet avautuivat yksi toisensa jälkeen, ja ihastuin suuntaan, johon projekti on menossa. Toiselta Summer Echoes -albumilta paljastui Always Everythingin ja Fall Down Slow'n kaltaisia euforiantuoksuisia rakastettavia kilistelybiisejä, joiden soidessa oli hyvä kaivata takaisin Islantiin. Tänä vuonna ilmestyneeltä Half Dreams -ep:ltä löytyi vieläpä enemmän sykähdyttäviä biisejä kuin kokopitkältä debyyttialbumilta. Esimerkiksi Walk with You on unohtunut soimaan repeatilla tunniksi jos toiseksikin. Rytmikkäästä ja kokeellisesta folk popista lähtenyt sooloprojekti on ajautunut hallitumpiin, progressiivisempiin, syvempiin ja rauhallisempiin unimaailmoihin, jotka todella henkivät islantilaisia äänimaisemia – ja konkreettisiakin islantilaisia maisemia.

Tulevaa on myös syytä odottaa, ja löytyypä tällekin fanitustekstille ihan päteväkin syy. Viime viikolla nimittäin julkaistiin ensimmäinen maistiainen tulevalta kolmannelta albumilta. Young Boys hyökkäsi ensimmäisellä kuuntelukerralla omiin lemppareihin Sin Fangilta, ja pirtsakan See Ribsin ensiesityksen livenä kuulleena en ole lainkaan huolissani albumin muistakaan kappaleista. Morr Music julkaisee Flowersin 1.2.2013.



We were young boys smoking in the woods. I showed you how, I showed you how.

Facebook: https://www.facebook.com/sinfanggg
Flickr: http://www.flickr.com/photos/sindrimar
Spotify 1: Sin Fang
Spotify 2: Sin Fang Bous
Tumblr: http://sinfang.tumblr.com/
Twitter: https://twitter.com/sinfanggg

PS. Ai hitto! Olin aivan unohtaa pari viikkoa sitten julkaistun The Moody Blues -coverin!! Hehkutin sitä jo Twitterissä ja Facebookissa, mutta siltä varalta että meni ohi niin pistäkäähän kuunnellen. Siinä tehdään taas klassikolle hyvää:


PPS. Jos olet Sindri ja luit tämän tekstin esimerkiksi Googlen avulla niin terveisiä! Olet mahtava, ja jos törmätään ensi vuonnakin Iceland Airwavesissa, uskaltaudun sanomaan hei.

In English: I saw Sin Fang three times at Iceland Airwaves this year and fell in love with his music. I instantly bought two albums, one ep and one art book (made with Örvar of Múm) by Sindri Már Sigfússon, and I'm really looking forward to the new album Flowers, to be released in February. It's gonna be awesome. At least I love the two new songs I've heard, Young Boys and See Ribs. Oh, he also did a cover version of Nights in White Satin by the Moody Blues. And guess what? He made it even better!

Höstfest 2012

Vierailin viime viikonloppuna undie-musiikkiin (ug ja indie) keskittyvillä Höstfesteillä Jyväskylässä. Osallistuin tähän itselleni entuudestaan tuntemattomaan tapahtumaan vain lauantain osalta, mutta vain jälkimmäisen päivän tarjonta sai fiilisvärähtimet vibraamaan sellaisella tavalla, etten vähään aikaan muista vastaavaa itselleni tapahtuneen. Päällimmäinen huomio Höstfesteistä oli, että suomalainen 2010-luvun garage punk elää ja voi erittäin hyvin!

Festarit järjestettiin päiväohjelman osalta Vakiopaineessa, jota voi Jyväskylän kävijöille suositella ihan kahvitteluun tai bissettelyynkin. Iltaisin suunnattiin Ilokiveen, joka koostui noin Tavastian kokoisesta alakerrasta, noin Kuudennen linjan kokoisesta yläkerrasta ja mielettömän mahtavasta parvekkeelle sijoitetusta pienestä telttalavasta.

Seuraavat kolme bändiä soittivat jälkimmäisellä. Muutamasta vain hieman päiden tasoa korkeammasta teltasta koottu nurkkaus mahdutti sisäänsä maksimissaan parikymmentä ihmistä, mutta tiiviissä tunnelmassa nautitut raivokkaat keikat tekivät Helsingin vieraaseen ehtymättömän vaikutuksen.

Mustat Kalsarit

Ensikosketukseni mahtavaan telttalavaan oli Mustat Kalsarit, kolmehenkinen autotallibändi, jonka raivokas musiikki sai ihmiset silmin nähden fiiliksiin. Ensimmäinen kuulemani biisi kuulosti kuin Räjäyttäjät coveroisi Karkkiautomaattia, mutta yleisin mielleyhtymä oli The Stooges (kuten kieltämättä useimmilla Höstfestin esiintyjillä). Mustat Kalsarit muistutti lyriikoidensa (mainittu #kärpäset #tuomiopäivä jne.) ja erityisesti laulajan epävireisen mongerruksen myötä jossain kohdin kiusallisen paljon Joose Keskitaloa. Toisaalta hyvältähän se kuulosti ja liian selvä Joose-vaikutelma katosi kun plagiaattivibaisten hetkien jälkeen bändi yltyi yli kymmenminuuttisiin psykedeelisiin jammailuihin, joihin laulajakitaristi yhdisti taidokkaasti 60-luvun garagehenkisiä kitarasooloja, huutoa ja tarttuvaa riffittelyä. Jossain kohtaa meno kuulosti yllättäen jopa Jimi Hendrixiltä Band of Gypsysin aikaan…

Mustien Kalsarien keikalla luulin seisseeni Reginan Iisan vieressä, mutta mitään varmuutta asiasta ei ole!

Atom Mouth Gimlies

Seuraavaksi lavan vallannut Atom Mouth Gimlies vei saman garage punkin kaavan hieman hardcorempaan suuntaan erityisesti laulajan huutavassa soundissa. Myös psykedeeliset vaikutteet näkyivät moneen otteeseen junnaavassa kompissa. Jossain kohtaa tajusin jammaillessani, että bändi kuulosti aivan kuin soittaisi Pixiesiä liian kovalla nopeudella levysoittimesta. The Replacements - ja Ty Segall -diggarit varmasti olisivat löytäneet musiikillisen kotinsa Atom Mouth Gimliesin mainiota keikalta.

Yhtyeen musiikkia on näköjään saatavissa C-kasettimuodossa. Suosittelen!

Yhtyeen keulakuvasta tuli muuten hupaisan paljon mieleen nuorentunut ja rotevoitunut J Mascis!

The Achtungs

Telttalavan, viikonlopun ja itselleni koko syksyn kovimman keikan veti tamperelainen The Achtungs. Tiesin entuudestaan bändissä soittavan jotain tutun tuttuja ja päätin jäädä odottelemaan alkua, vaikka heput olivatkin jonkin verran myöhässä. Lopulta paikalle saapuu Matti Johannes Koivun näköinen basisti, Buzzcocks-paitainen rumpali ja kiltihkön näköinen laulajakitaristi bisset kädessään. Hillittyjä kavereita ilmeisesti. Väärä mielikuva.

Virittelyjen jälkeen laulajakitaristi kaatoi loput Koffistaan hiuksiinsa ja aloitti raivokkaan soitannan. The Achtungsin upea musiikki kuulosti paikoin Ty Segallin punkeimmalta tykitykseltä, Reatardsilta ja muilta vastaavilta räminäpäiltä, mutta enimmäkseen sen soundi oli vain sitä itseään. Kitarasoolot olivat ylivoimaisesti festarien parhaat.


Viimeisen biisin intron jälkeen laulajakitaristi tarttui mikkiin ja pyysi yleisöltä yhden oluen. Tämän saatuaan tyyppi raotti housujaan ja kumosi lähes täyden tuopillisen viilentämään genitaalialueitaan! Siitähän riemu ratkesi ja seuraavan kymmenminuuttisen aikana nähtiin mm. mikrofonin hakkausta päähän, yksi rikottu vihreä jänisvalaisin, kitaran hakkausta, kaikki soittajat levällään rumpusettien päällä. Ja kyllä, upeat kitarasoolot jatkuivat koko tämän ajan.





Pakko valitettavasti sanoa, että tämän pläjäyksen jälkeen ei jaksanut katsoa Räjäyttäjiä kuin pari biisiä. Muussa yhteydessä keikka olisi ollut varmasti keskivertoa parempi, mutta Achtungsin jälkeen se ei kuulostanut enää kuin Popedalta vetämässä garagebiisejä.

Garage-meiningin lisäksi Höstfesteillä nähtiin laaja valikoima muunkinlaista valtavirralta piileskelevää kokeellista musiikkia. Yksi mieleen tallentunut tärppi oli Melting Hearts, jonka keikan absurdi tunnelma olisi mahdoton tiivistää tyhjentävästi sanoiksi. Tyydynkin listaamaan tähän keikan aikana kännissä ystäväni kanssa kirjoitetut muistiinpanot: Hunter S. Thompson / painajaiselvis, syntetisaattori ja saksofoni, Viking Line -estetiikka, laivan karaoke. Ihan vitun hyvä avaruuksinen viba, diskohenkinen bassokomppi kova. Ihme kasari talk show, aurinkolasit päässä, office-vaatteet, vähän safaria. Kuulostaa Totolta.

Suosittelen lämpimästi Höstfestiä.

Voita Sony Walkman Entertainment Player

Vaikka kesä onkin jo festareiden osalta startattu, monet isot musiikkitapahtumat ovat vasta edessä. Tänäkin kesänä isot ja pienet festivaalit tuovat Suomeen monta odottamisen arvoista esiintyjää, ja meitä kiinnostaakin tietää, minkä bändin näkemistä tai biisin kuulemista Te odotatte eniten ja miksi! Meillä molemmilla menee heinäkuu lähes kokonaan ulkomailla kierrellessä, ja siinä ohessa käydään tietty myös festareilla. Kokosimme yhdessä kesäsoundtrackin Spotify-soittolistaksi, joka sisältää odottamiemme festarikiinnityksen lisäksi joitain muita fiilisteltäviä kappaleita genrerajoista välittämättä. Soittolistan voi tsekata täältä.

Kesäodotusten kertojien kesken arvotaan Sonyn uusi Android-pohjainen Walkman Entertainment Player (malli NWZ-Z1050), joka on varustettu erinomaisella äänentoistolla, langattomalla yhteydellä, 16 Gt:n muistilla, wi-fi-yhteydellä, HDMI-liitännällä, radiolla, Bluetoothilla ja 4,3 tuuman kosketusnäytöllä. SEN Music Unlimited-musiikkipalvelusta laitteeseen saa tilattua hetkessä miljoonia musiikkikappaleita.

Osallistumisohjeet:

1. Kommentoi tähän postaukseen ja kerro meille, minkä biisin kuulemista tai minkä bändin näkemistä festareilla odotat eniten tänä kesänä ja miksi. Jos et ole vielä varma, osallistutko millekään festarille, voit myös kuvitella meneväsi ja kertoa, minkä biisin haluaisit kuulla livenä kesällä.
2. Jos sinulla ei ole Google-tiliä, keksi itsellesi nimimerkki. Anonyymisti ei voi osallistua.
3. Kerro, miten sinut tavoittaa, jos voitat. Sähköpostiosoite on tässä asiassa kova juttu.
4. Jos edelliset kohdat ovat puutteellisia, kommenttisi ei osallistu arvontaan.
5. Jätä kommenttisi viimeistään 26. kesäkuuta 2012. Arvomme ja julkaisemme voittajan keskiviikkona 27.6.2012.

Voit kertoa odotuksistasi vapaamuotoisesti, mutta tässä pari mallivastausta eli ne biisit, joita me odotamme eniten:

Mira: Tämä ei liene uutta tietoa edellisen postauksen lukijoille, mutta odotuksissani jopa kokonaisten festivaalien edelle menee maailman paras biisi, I Wanna Be Adored. Viimeinkin paluun tekevä The Stone Roses on aloittanut muutamat soittamansa comeback-keikkansa tällä biisillä, ja YouTube-klippejä tsekkaillessa olen poikkeuksetta alkanut pillittää. Onneksi menen yksin Optimus Alivessa bändin keikalle, ja saan porata rauhassa. Aloitusbiisin jälkeen voinkin sitten vaihtaa lavaa....... eiku.


Jamppu: Kesän festarikeikoista odotan kyllä eniten meluisan punk rockin, kokeellisen noisen ja monen muun genren esi-isän Iggy Popin näkemistä legendaarisen The Stoogesin kanssa Puolassa OFF Festivaleilla (joista kirjoitan vähän ennakkofiilistelyjä lähiaikoina). Voin jo nähdä kuinka hiki ja olut virtaa päälavan edustalla Search and Destroyn raa'an riffin tärähtäessä soimaan… Veikkaan myös, ettei Iggy-papankaan meiningistä vauhtia puutu!

San Miguel Primavera Sound 2012 -ennakko

Hehe, aluksi tämän vuoden Primavera Soundin lineup näytti huomattavasti heikommalta kuin viime vuonna, mutta ajattelin että olisi tyhmää jättää menemättä, kun olen Barcelonassa joka tapauksessa silloin, joten ostin lipun. Sittemmin tulivat aikataulut, ja ympyröin niistä ainoastaan kolmen pääpäivän "pakko nähdä" -bändit. Ympyröityjen esiintyjien summaksi laskin 57. On utopistista ajatella, että ehtisin nähdä näitä kaikkia, mutta ainahan voi haaveilla.

Jos kaikki MUST-bändit paljastaisin, en luultavasti saisi tekstiä julkaistua ikinä, joten 15 timanttista keikkaennakkoa, viisi per päivä, än yy tee nyt! Vaikka ei Primis kutsuisikaan, suosittelen ottamaan mahdolliset tuntemattomat haltuun - eikä vähiten siksi, että osa niistä on nähtävissä Suomessakin kesän aikana.

TORSTAI

19:00 FRIENDS (Mini)

Vaikeasti googletettava bändi, joiden biisi I'm His Girl on päätynyt mun henkilökohtaiseksi anthemiksi sanomansa puolesta (ei sanojen). Friends oli jonkun live-videon perusteella aika onneton lavalla, mutta  musanördefrendini ylisti yhtyeen kohti ääretöntä (ja sen yli) nähtyään ne jossain showcase-festareilla. YouTubeen ei muutenkaan ole luottamista, joten pakko tsiigaa omin silmin!

00:30 REFUSED (Ray-Ban)

Vuoden toisiksi odotetuin comeback, joka on mahdollista todistaa myös Ruisrockissa. Ei tähän tarvii muuta sanoo kuin, että idiootit ei mee kattoon.

01:45 A$AP ROCKY (Pitchfork)

Jo viime vuonna oli selvää, että Rakim Mayersista tulee tän vuoden Tyler the Creator. Synkkä tunnelma, chillit biitit ja swäääg pitävät huolen että A$AP maistuu valkoisille. Ei siis mitenkään huonolla! Pretty Motherfucka on yksi odotetuimmista artisteistani sekä Primaverassa että Roskildessa ja Flow'ssa. Takaan, että ulkoilmakeikalle kävellessäsi törmäät kannabiksenkatkuiseen savuseinään ellet ole varuillasi.

02:45 JAPANDROIDS (Vice)

Pari vuotta sitten yhden Roskilden parhaista keikoista kiskaissut duo on tullut takaisin! Tai siis tulee nyt! Uusi Celebration Rock julkaistaan kesäkuun alussa, ja se on ridiculously good. Ennen levyn ilmestymistä uskallan väittää, että siinä on yksi vuoden pläjäyksistä! Japandroids on muuten ainut bändi, joka on puskenut mun kaikkien aikojen suosikkien joukkoon moneen vuoteen. Nää on niin kovia ettei superlatiivit riitä kuvaamaan. Jaetulla ykkössijalla eniten odotetuista keikoista.

03:10 JOHN TALABOT (live) (Ray-Ban)

Se jätkä, jonka kanssa Japandroids jakaa odotetuimman keikan paalupaikan. Nokkelimmat ehkä hoksas, että ne soittaa osittain samaan aikaan. Eeeeeeeeeeeh! On tästä ollut ennenkin puhetta, mutta (edelleen) olen sitä mieltä, että jätkä on tehnyt vuoden parhaan biisin ja lähes parhaan levyn, ja nyt ois mahdollista nähdä John Talabot kotikaupungissaan heittämässä ekan live-keikan ever. Että teeppä tässä nyt sit päätöksiä, siitä kumman tsiigaa kokonaan.

PERJANTAI

17:55 OTHER LIVES (San Miguel)

Pakollisen nynnyindieslotin täyttämisbändi meikän aikatauluista. (Tai ehkä se paikka kuuluis eniten Death Cab for Cutielle, mut en oo vielä varma niistä, koska ne on nähty ennenkin ja siinä menee päällekkäin White Denim ja Bleached.) Mut nii, tästä kiinnityksestä iloittiin jo viime vuonna, ja sen jälkeen bändi on päätynyt Radioheadin lämppäriksi ja on buukattu lukuisille festareille tänä kesänä. Syystä!

23:15 WAVVES (Mini)

Kun pari vuotta sitten Nathan Williams ja kumppanit peruivat Roskilde-keikkansa, olin et EVVK, ihan paskaa muutenki. Sittemmin Wavves on karistellut ylimääräiset noiset popistaan ja päätynyt aina vaatekauppojen taustamusiikiksi asti - ilman että asenne olisi kärsinyt! Aika on nyt kypsä Wavvesille. Älkää peruko tällä kertaa!

00:15 TRASH TALK (Pitchfork)

Vaikka raskaan musiikin osuus on tänä vuonna ehkä huipussaan, ei vaan jää aikaa hevistellä, koska pakolliset rockit ja räpit menee ohi. Perjantain adrealiiniannoksen käyn myllyttämässä jenkkihardcoresta, jota vaan ei voi missata. Alla kohtuullisen badass video. Bongattavissa myös Roskildessa, mikäli joku on sinnekin menossa!

02:00 THE RAPTURE (San Miguel)

Olisin ehkä voinut joskus kuvitella, että The Rapturen aika oli silloin kun !!! esiintyi Flow Festivalin päälavalla, ja lavan edessä olleet pensaat tuhoituivat tanssijoiden jaloissa. Kuusi vuotta sen jälkeen discopunk on edelleen ajankohtaista ja The Rapture on vieläkin elinvoimainen pakkocheckaus. Mee testaan, kuinka deeppii sun love on.

02:45 ARAABMUZIK (Pitchfork)

Alkuvuoden kuunnelluimpia artisteja, vaikka kokikin pienen inflaation uuden mixtapen tultua. Almost instrumental hip hop at its best. Joo, ja joitain sellasia tranceteknodance-vaikutteita löytyy myös, että ennustan että saadaan aamuyön jumitustanssipirskeet!

LAUANTAI

19:00 VERONICA FALLS (Mini)

Yhden viime vuoden kiinnostavimmista debyyteistä julkaissut lontoolainen kvartetti on ihan pakko nähdä tänä kesänä. Jos Primaveran aikataulut eivät anna periksi, sunnuntaina on luvassa myös ilmaiskeikka lumoavassa Ciutadellan puistossa. Unohtamatta tietenkään heinäkuista Kuudes aisti -visiittiä Helsingissä! Bändi ja lippu haltuun viimeistään nyt!

22:00 REAL ESTATE (Pitchfork)

Järjestäjät ovat tuupanneet samoille kellonlyömille kiinteistövälityksen poikien kanssa Beach Housen, The Olivia Tremor Controlin ja Josh T. Pearsonin. Päällekkäisyys lienee tämän vuoden pahimpia, sillä jopa joku ihan tuntematon spaniaardi lähestyi mua viestillä, koska tarvitsi apua päätöksenteossa. Sanoin, että kannattaa mennä fiiliksen mukaan, mut mikään ei oo niin varmaa kuin se, että Real Estaten It's Real on viime vuoden kaunein rakkauslaulu.

23:00 CHROMATICS (Pitchfork)

Vaikka Chromaticsin uusin Kill for Love -lätty ei olekaan vielä kokonaisuutena jaksanut avautua minulle niin muutamat kappaleet pitävät huolen siitä, että keikalle on valtavat odotukset. Mahtavan Music listography -kirjani "list songs you'd want to be serenated with" -sivu ammotti tyhjyyttään ennen kuin korviini kantautui Lady... Pojat, ohoi ;--D

00:30 YO LA TENGO (Mini)

Olen kuunnellut itseäni vanhempaa yhtyettä viimeksi varmaan seitsemän tai kahdeksan vuotta sitten, mutta loistavuus luultavasti ei ole kadonnut minnekään. Nostalgiakategorian lisäksi Yo La Tengo menee ainakin mulla sinne "pakko nähdä ku ei oo vielä nähty" -kategoriaan, vaikka yhtye keikkaileekin kohtuullisen ahkerasti. Tilaisuuksia ei ole tarjottimella tarjoiltu ennen tätä, ja tää on vähän kuin tietäis etukäteen, että on mahdollista nähdä revontulia. Olisi helvetin tyhmää jättää kattomatta, koska koskaan ei voi tietää, koska seuraava tilaisuus tulee vai tuleeko koskaan. En oo muuten koskaan nähnyt revontuliakaan. Ja tää oli ehkä typerin perustelu koskaan :-D

01:15 MUJERES (Vice)

Barcelonalaisbändin keikan kotikaupungissaan todistaneena uskallan uhota, että tälle keikalle kannattaa piipahtaa Yo La Tengon ja Justicen välissä, vaikka kiire tuleekin. Espanjalaisrytmien täydentämissä monipuolisissa punkrock/rock'n'roll/rockabilly/garage-kemuissa loksahti suu ammolleen hyvästä meiningistä. Villi bändi, villit fanit!

Jos jollain on jotain taikapapuja, joilla pystyisi näkeen kaikki loputkin bändit siten että ehtisi myös juoda kaljaa, nähdä tuttuja, käydä pissalla ja syödä jotain, niin teleportatkaa niitä mulle! Saa muuten tulla nykiin hihasta, jos mut sieltä bongaa! Oon "yksin" liikenteessä, joten pienet musajauhamiset silloin tällöin ovat täysin paikallaan.

PS. Nuorgam pisti pihalle samanhenkisen listauksen sillä aikaa kun googlettelin videoita tekstin kaveriksi! Kandee käydä lukeen se TÄÄLLÄ! Asiatyypit puhuu asiaa.

Coachellan megajytky

Juuri kun aamuyöllä olin palautumassa At the Drive-in -uutisista takaisin normaaleihin adrealiinitasoihin, Coachella viskasi tämän vuoden julisteensa ilmoille. Turha varmaan sanoa, että siinä meni ne yöunet, kun ekalla vilkaisulla pystyi jo toteamaan että "ATD-I, check! Lempibändi, check! Refused WTF???".  Olisi myös ehkä pitänyt lisätä eilisten ihan mitä vaan -kommenttien perään sulkeisiin (paitsi Coachella), koska lentoja tarkasteltuani totesin, että ilman lottovoittoa ei ole lähtemistä. Vaikka kyllä tekisi mieli niin perkeleesti.

yli 50 must see -bändiä...... kiitos väärä maanosa!!!!

At the Drive-inin kotisivuilla on tällä hetkellä mainittuna kaksi keikkaa, joista molemmat soitetaan yllämainitulla festivaalilla. Onneksi Refused sentään heittää ainakin yhden keikan Euroopassa. Jos Way Out Westin comeback-show jää ainoaksi tällä puolella valtamerta, lupaan skipidiskipata Flow Festivalin ja lähteä sen sijaan Göteborgiin. Peukut ja varpaat pystyyn nyt että myös At the Drive-in löytää tiensä kohtuullisen matkan päähän! (Nyt skarppina Roskilde/ Primavera!!!?!??!)

Kävin tossa jollain keikalla

Aloitin kirjottaan tätäkin tekstiä sinä päivänä, kun uusi uudistunut Rumba putosi postiluukusta. Enää en voi aloittaa tätä, että "hahaa, tänään kolahti kotioven läpi Rumba, josta puuttui lähes kokonaan kunnolliset keikka-arvostelut", mutta vieläkin tämä postaus tarjoilee asiaa keikkakokemuksistani, niille jotka niitä jäivät uudistuneesta musiikkiaikakauslehdestä kaipailemaan. (Propsit muuten sinne Rumban suuntaan! Hyvältä näytti ihan joka suhteessa. Tyylikäs ja huomattavasti luettavampi julkaisu artikkeleiden, arvioiden (jee, puolikkaat tähdet levyarvioissa!), taiton, materiaalin, sivukoon, sivumäärän, kuvituksen ja no, ihan kaiken puolesta. Oli muuten ensimmäinen Rumba vuosiin, jonka luin tarkasti kannesta kanteen!)

Monsters of Pop, Tampere, 22.-24.9.2011

Nykyään kun harvoin enää pääsee vanhaan kotikaupunkiin, tulee tekemistä haalittua aina niin paljon, ettei oikein ehdi keskittyä mihinkään sataprosenttisesti. Niinpä Monsters of Pop -viikonloppu oli mulle joidenkin bändien katselemista, ystävien ja sukulaisten näkemistä, työntekoa, lempipaikoissa poikkeamista ja juhlissa kiertämistä. Olin hommannut kolmen päivän passin festareille, mutten lopulta ehtinyt käymään muualla kuin Klubilla, joskin sentään kaikkina kolmena päivänä.

Klubin torstain esiintyjistä paras oli kepeästi Regina. Bendagram kuulosti oikein hyvältä, mutta saavuin paikalle vasta kesken keikan, ja loppukeikka meni lähinnä tuttujen moikkailuun pitkästä pitkästä aikaa. JJ sen sijaan oli vähän vaisu. Viimeksi näin ruotsalaiset Redrumissa reilu puolitoista vuotta takaperin. Siinä keikassa oli maagisuutta, joka ei Klubille asti yltänyt. Tällä kertaa lavalla hääri livebändi, joka ei vain toiminut samalla tavoin kuin se intiimi soolokeikka, missä vokalisti hihitteli baarijakkaralla ja siemaili suomalaista olutta.

Regina nousi uuden vuodenparastakotimaistamatskua -levynsä voimin odotetuimpien keikkojen kärkeen ohi Britta Perssonin. Odotukset olivat ehkä liian korkealla, mutta levynjulkkarikenraaleissa kuultiin yhtä kappaletta lukuunottamatta kaikki Soita mulle -albumin kappaleet, mitä odotinkin. Myös vanhempia kappaleita kuultiin, joista huikeimpana versiointeina jäivät mieleen Näinä mustina iltoina ja Saanko jäädä yöksi. Päähän jäi soimaan uuden levyn lempiraidaksi keikan myötä noussut Päivät valuvat. Iisa ja Mikot olivat lavalla kuin kotonaan, ja illasta jäi mahanpohjaa kutitteleva lämmin fiilis ainoastaan Reginan ansiosta.

Perjantaista mulla ei ole oikein mitään järkevää sanottavaa, mistä voin kiittää ystävän valmistujaisjuhlia ennen keikkoja (mitä ihmettä siinä boolissa oli?). No, Lo-fi-fnk piti huolen, että tanssijalkaa vipatti ja hauskaa oli :-D Britta Perssonin missaus jäi harmittamaan pahasti. Myös lauantaina aikataulut venähtivät, ja uudeksi lemppariperjantaifiilistelybändikseni noussut Bright Shades jäi myös näkemättä. Lindstrøm muistutti huomattavan paljon omasta keikastaan Roskildessa pari vuotta takaperin. Ei mitään syytä valittaa, mutta keikka ei saanut itsestäni irti joraamiseen kaivattua fiilistä. Huoratronin keikalla sentään löysin itseni edestä tanssimasta, vaikka partaäijän keikkakaan ei yltänyt parhaimpien keikkojensa joukkoon. Kovimmin iskeneet myrskynmerkit olivat edelleen $$ Troopers ja Hoedown. Mieluummin kuitenkin muistelen Tampereen Klubilla viime vuoden kesäkuussa soitettua keikkaa, jossa yleisö meni aivan pähkinöiksi ja hiki roiskui. Nyt riehabailaajia ei riittänyt kuin muutama.

MOPista jäi tänä vuonna käteen siis harmillisen vähän. Edellisvuosina parhaimmistoon löytäneet Telakka-keikat jäivät valitettavasti kokonaan kokematta ja esitykset, jotka näin olivat lähinnä ihan hyviä, eikä kukaan tuntunut olevan parhaimmillaan.

Kings of Convenience, Nosturi 29.9.2011
Olisi ihan hölmöä sanoa, että keikka tuli lyhyellä varotusajalla, kun yleensä mun ulkomaanreissutkin tapahtuvat huomattavasti vähemmällä odottelulla kuin Kings of Conveniencen kolmen viikon varoajalla ilmoitettu extempore-keikka. Jotain perää lyhyessä varoitusajassa silti lienee, koska en oikein ehtinyt asennoitua bändin näkemiseen ja talsin Nosturiin no meenpä nyt kattoon kun on lippu -fiiliksissä. (Just sillon ois kiinnostanut enemmän Airship Tavastialla.)

Välittömästi keikan jälkeen julistin esityksen helposti vuoden toisiksi parhaaksi keikaksi. (Tytöt ja pojat, Sufjan Stevens tulee eri planeetalta, mut siitä ehkä joskus lisää.) Aloin vollottaa onnellisena jo ekassa kappaleessa ja eihän siitä riemusta meinannut loppua tulla vielä aamuyölläkään. Se on vaan semmonen homma, että rakastan kaikkea, mitä Erlend Øye tekee, vaikka ajoittain hetkeksi sen unohdankin. Oispa muuten ihanaa, jos olis uimassa meressä ja siel tulis rakkaudesta laulava ja soittava norjalaiskaksikko vastaan.

Rakkaudesta puheenollen... Nosturi kuhisi pariskuntia, jotka halailivat ja pussailivat kaikkialla näkökentässäni, ja se oli aluksi todella vaivaannuttavaa, koska olin paikalla ex-poikaystävän kanssa kuuntelemassa biisejä, joita joskus kuunneltiin yhdessä. Mitä pidemmälle keikka eteni, sitä vähemmän moiset ärsykkeet häiritsivät, koska olin rakastunut yhä syvemmin lavalla tapahtuneeseen toimintaan ja salin täyttäneeseen musiikkiin.

Mut nyt oon puhunut tarpeeksi fiiliksistä, jotka tää mahtava keikka synnytti enkä siitä, mistä parhaus tällä kertaa syntyi. No... keikan alku ja juuri oli vahvassa läsnäolossa - sekä yleisön että bändin puolelta. Kun yhtye huutelee salin perälle takariviin "että mites sinä siellä kaukana jolla on käsi (toim. huom. pystyssä?), tunnetko olevasi osa show'ta", voi kai syntyä ajatus siitä, että bändi kommunikoi vahvasti yleisön kanssa. Keikkaa kokemaan tullut yleisömassa taas hoiti puoliskonsa hoilottamalla, napsuttelemalla sormiaan ja ölisemällä kappaleiden mukana - käskystä ja ilman. Sieluni kohosi katon läpi ja jalkani sulivat mössöksi lattialle etenkin kun naisyleisö pestattiin hoitamaan Feistin osuudet Know-How'ssa. Se kuulosti vaatimattomasti seireenimäisen täydelliseltä. Norjankielestäkin käytiin keskustelua yleisön kanssa, ja olisi tehnyt mieli huutaa jotain norjaksi, mutta osaan sanoa vain muutamia tärkeitä lauseita, kuten jeg er funksjonshemmet (googlettakoon ken tahtoo), eikä se tuntunut soveliaalta syksyn kauneimmalla keikalla.

Nosturi osoittautui myös tuona torstai-iltana oivaksi keikkapaikaksi, vaikka edeltävät kokemukseni ovatkin olleet lähempänä kylmää kuin edes melkein lämmintä. Eirik Glambek Bøen ääni kuulosti kauniimmalta kuin levyllä, mikäli se edes on mahdollista. Erlend jorasi hauskemmin kuin koskaan, ja  loppupuolella soitettu remix (maailman ensi-ilta wohou) suorastaan huutaa omaa erityismainintaansa, sillä, meno yltyi jopa riehakkaaksi. Ainakin herra Øyen osalta, joka loikkasi yleisöönkin. Harmittaa, etten voinut jäädä joraamaan illan päätteeksi alakerran baariin, jossa MC/DJ Kings of Convenience special guest olisi tanssittanut yleisöä lisää. Oikeastaan ihan hyvä juttu, että Rumba jätti kirjoittamatta aiheesta, koska nyt ei tarvihe kateudessa kahlata.

Kassu & Freemanin levynjulkkarikeikka 5.10.2011
Eräänä keskiviikkona poikkesin lähisukulaiseni tekemässä Kassu-nimisessä musiikkiaiheisessa tv-makasiiniohjelmassa studioyleisönä. Studiobändinä pilottijaksossa hääri Neat Neat, joka hämmensi mua yhtä paljon kuin Kanye West aikanaan. Nykyään siltä kai voi odottaa mitä vain. Kuulin kaksi kappaletta kahdesti, joista vedin johtopäätökseni. Ensimmäinen miellytti enemmän ja toinen vähän vähemmän. Näistä biiseistä läpikuulsi vaikutteet yhtä hyvin kuin erään raflaavia mainoksia tekevän vaatebrändin pitsikledjuista intiimiksi mielletyt kehonosat. (Jo toinen huono vertaus samassa tekstikappaleessa!). Musiikki oli kuitenkin ihan selkääntaputeltavaa. Sorrun nyt vähän tällaisen mukavanhan naisen jupinaan, mutta ei minun nuoruudessani aloittelevat bändit soittaneet noin tyylikästä, kulmikasta ja kerroksisista ennen kaikkea kuunneltavaa musiikkia! Musiikillisen annin lisäksi muusikoiden pukeutumistyyli aiheutti ristiriitaisia fiiliksiä. En oikein osannut päättää, oliko bändi tyylikäs vai teennäinen. Välillä tuntuu, että se on vaan se uusi sukupolvi, joka hämmentää mua, mitä tahansa sieltä esiin nouseekin. (Tää koko teksti perustuu oletukseen että olen itse vanhempi. Jos näin ei oo niin... no... hämmensi silti.)

Vaviskaa tämän pikselimössöyhdistelmäkuvan edessä kuten vessapaperimuumio vavisutti minua!

Samaisessa telkkariohjelmassa oli vieraana mm. Freeman, joka rentoudellaan houkutteli mut samaisena iltana Tavastialle katsomaan levynjulkkareita. En kuulu tähän 4-albumia ylistävään joukkoon, mutta julkkarikeikka toimi! Keskiviikkoillaksi Tavastialla oli reippaasti väkeä niin yleisössä kuin lavallakin. Freemanin ja Uuden Fantasian seurana laservaloissa paistattelivat nimittäin sanoittajat Ismo Alanko ja Olavi Uusivirta. Vielä kun Muumiot biisissä feattasi ihka oikea vessapaperimuumio ja oldies but goldies -megahiteissä (Ajetaan tandemilla ja Kaksi lensi yli käenpesän) avittivat Vicky Rosti ja Costello Hautamäki, voi julkkarikeikan sanoa olleen iso ja kova paketti. Joku tosin väitti vokaalien puuroutuvan, mutta itse en moista huomannut miksauskopin takana pönöttäessäni.

Kaiser Chiefs, The Circus, 14.10.2011

Na Na Na Na Naa

Vaikka leedsiläisviisikko sijoittuukin Last.fm-tunnukseni kaikkien aikojen kuunnelluimpien TOP 10-listalle, lähdin keikalle hyvin skeptisin ennakko-odotuksin. Päällikköjen kaksi viimeisintä levyä kun eivät ole jaksaneet juurikaan kiinnostaa, ja ukot ovat vanhentuneet silmissä sitten energisimmän menon jälkeen. Bändi ja yleisö kuitenkin osoitti perjantaikeikalla ennakkopelkoni totaalisen vääriksi, kun keikasta ei jäänyt yhtään huonoa sanaa sanottavaksi.

Settilista oli the best of -matskua, mutta kaikkia neljää levyä edustettiin lavalla tasavahvasti. Kun keikka pärähti käyntiin Everyday I Love You Less and Lessillä, jatkui Never Miss A Beatilla, Little Shocksilla ja Everything is Average Nowadaysilla, oli alku jo vähän liian lupaava. Meno ei kuitenkaan hyytynyt - päinvastoin. Ehkä bändin isoin radiohitti Ruby pärähti soimaan keskivaiheilla keikkaa, mutta hitit eivät siihenkään päättyneet. Encoressa kuultiin Love's Not a Competition (But I'm Winning) ja Oh My God, joista ensimmäinen oli erityisen lämmin yllätys siihen nähden, että sitä ei ole kovin usein livenä kuultu ja on muuten meikämandoliinin lempparibiisi Kaiser Chiefsiltä. Kappale tosin jäi hieman vaisummaksi livenä kuin olisin toivonut, mutta Oh My God aiheutti sellaisen riemun yleisössä, että se oli upea päätös hyvälle keikalle.

Väkisinkin tekee mieli verrata keikkaa 2006 nähtyyn Roskilde Festival -keikkaan, jolloin bändi vielä ratsasti hypen aallonharjalla ja oli riehakas kuin kofeiiniövereissä surraava mehiläinen. Nyt aikuistunut yhtye skulasi kuitenkin paremmin, ja no, olihan soitettavia biisejäkin monipuolisemmin. Ehkä omiksi suosikeiksi keikasta nousivat Yours Truly, Angry Mob -levyn kaahaukset kuten (jo edellellä mainittujen lisäksi) The Angry Mob. Keikan bändi päätti sanoihin we'll be back, ja takaisin huusin että tervetuloo kuulkaa vaan!

Tässä vokalisti Ricky Wilson suunnittelee flengaavansa mikin avulla yleisön yli.
(Olen oppinut yhden sanan stadia ja omaksunut Rumban hauskat kuvatekstit.)

John Grant, Savoy, 17.10.2011
Kuulemma viime syksynä John Grant vetäisi Midlaken lämppärinä pääaktilta maton alta. Itse en ollut paikalla, mutta esittäessään kesällä Roskildessa tanskalaisille kappaleita Queen of Denmark -soolodebyytiltään mies jäi mieleeni yhtenä festarin kohokohdista. Tanskanmaalla akustisesti  täydellisessä tilassa koettu keikka antoi ymmärtää että Savoy-teatteri on juuri oikea paikka keikalle.

Vaikka väkeä olikin salissa paljon, olisin suonut Savoyn olevan tupaten täynnä, sillä keikan hinta-/laatusuhde oli ennakko-odotusten mukaisesti kohdillaan. Grant asteli lavalle apukiipparistinsa kanssa ja starttasi show'n uudella You Don't Have to (Pretend to Care) -kappaleella, joka itketti ja nauratti samaan aikaan sysäten päälle vielä kokovartaloväristykset. Aivoyksikön mielihyväkeskus ylikuumentuneena huomasin funtsivani, milloin minusta on tullut sellainen indienynny, joka pillittää nynnyindiekeikoilla. Ei sillä etteikö John Grantissa munaa olisi. Jos niin väittäisin, se olisi vale.



Grantilla on ihailtava tapa avata välispiikeissä kappaleidensa sanoituksia ja jutella mukavia yleisölle. Välispiikkien ansiosta kappaleet saavat aivan uuden merkityksen livenä, kun omat tulkinnat osoittautuvatkin aivan tuulesta temmatuiksi. Puheiden perusteella Grantia oli inspiroinut etenkin lapsuus ja kotiseutu Michiganissa, ja Grantista jäi tarinoinnin perusteella sympaattisen miehen vaikutelma. Kokonaisuutena keikka oli aika yksipuolinen, ja livesovitukset muuttivat joitain kappaleita yllättävänkin kauas alkuperäisistä levyversioista. Muutamiin suvantokohtiin oli helppo vaipua etenkin väsyneenä, mutta toisaalta esimerkiksi It's Easier oli paljon dynaamisempi Savoyssa kuin kotona stereoista.

Vielä pari muuta
Lisäksi voisin sanoa muutamia sanoja keikoista, joista ei riitä juttua kokonaisten kappaleiden vertaa. Koin taannoin Cookie Monstan keikalla ehkä rajuimmat pitit, joihin olen koskaan joutunut. Wall of death kalpeni yleismenon rinnalla, mutta kuvastaa hyvin sitä riehakkuutta joka Playgroundissa vallitsi tuona iltana. Kaaduin ainakin seitsemän kertaa, mutta dubstep-keikalla jengi ei ollut yhtä avuliasta kuin punkkipiteissä, vaan jouduin itse kömpimään tamppaavien steppipäiden jaloista ylös. Käväsin myös katsomassa Lichensiä erittäin lyhyen varotusajan ilmaiskeikalla Bar Molotowissa. Reilun puolen tunnin setti oli todella lyhyt, ja siitä sai korkeintaan esimakua tulevasta. Sen verran intensiivistä tunnelmointia kuitenkin koettiin, että harkitsen erittäin vahvasti pidennettyä uusintaotosta Siltasessa 7. marraskuuta. Liput kustantavat vain femman!

Edellisen PopLife-postauksen jälkeen on myös pakko mainita Tavastian perjantaidiskolle antamistani uusista mahdollisuuksista, vaikkei keikoista olekaan kysymys. Muutaman kerran avajaisten jälkeen musiikki on ollut paljon lähempänä omia mieltymyksiäni, mutta perjantaitanssijoita olisi voinut olla jokainen kerta vähän enemmänkin paikalla. Antakaa siis (uusi) mahdollisuus, sanoisin että se kannattaa!