Pettymykset 2008

Tänään pamahtaa levylista. Sitä ennen vielä vuoden isoimmat pettymykset, joilla ei ollut mitään asiaa parhaiden joukkoon. Tänä vuonna Coldplayta ei listalta löydy, sillä Viva la Vida or Death and All His Friends oli yhtyeen paras levy, ja samalla nosti sen pois meikäläisen shitlistiltä.

CSS: Donkey
Cansei de Ser Sexy hukkasi kakkosalbumillaan kaiken sen, mikä oli oleellista ykköslevyllä. Kuka haluaa kuunnella persoonatonta rokkiräminää, kun kaikki yhtyeen lavahehkukin on kadonnut jonnekin niiden ylimääräisten hörsöjen alle? Piste kuitenkin siitä, että levyllä mainitaan Helsinki...

Sydän, sydän: Usko itseesi
Entiselä lempisuomalaiselta keväällä ilmestynyt levy oli suuuuuuri pettymys. Avausraita Keskusta kertoo kaiken oleellisen, ja taitaa samalla olla myös levyn paras kappale. Vaikka Sydän, sydän on aina ollut kokeellinen yhtye, elektroonisten elementtien sotkeminen kappaleisiin oli virhevirhevirhe. Toivottavasti seuraava kokeilu osuu lähemmäksi napakymppiä, sillä nyt lensi tikka kokonaan ohi taulusta.

Kaiser Chiefs: Off with Their Heads
Vaikka Kaiser Chiefsin levyistä jokainen on aluksi aiheuttanutkin minulle inhoreaktion ja kasvanut myöhemmin paremmaksi paketiksi, ei Off with Their Headsista ole mihinkään. Vaikka lyriikat ovat jopa terävämpiä kuin ennen, biisit lähentelevät yhä enemmän tylsää stadionrockia. Lisäksi Never Miss a Beat oli aliarvoisin kaikista päällikköjen singleistä.

Plutonium 74: Peittoalueen ulkopuolella
Tässäkö se nyt sitten oli? Se mitä oli odotettu vuosia? Heti kun kuvittelen levyn olevan sittenkin kelpokamaa, pudottaa seuraava biisi heti maanpäälle. Jos hyviä biisejä ei ollut riittämiin, olisitte mieluummin julkaisseet ep:n.

YUP: Vapauden kaupungit
Vaikka suomenkielinen rock-musiikki ei ole aikoihin iskenyt kuin ennen, on YUP ollut tähän asti poikkeus. Vapauden kaupungeilta ei sen sijaan löydy lainkaan tarttumapintaa. Jos useamman kuuntelun jälkeen ei jää mitään mieleen, on sen oltava YUP:n levyksi huono. Yhtyeen ilmoitus määrittelemättömän mittaisesta tauosta oli oikeutettu.

Death Cab for Cutie: Narrow Stairs
Kun nynnyily-kippurassa makoilu-söpöily-bändi julkaisee sellaisen järkäleen kuin Narrow Stairs, ei muutos ole toivottu. Levy ei ole edes huonoimmasta päästä, ja hyviäkin biisejä löytyy muutamia (esim. Long Division), mutta tuntuu kuin tärkein asia eli Ben Gibbardin vokaaliosuudet olisivat jääneet taka-alalle ja suunta eksynyt yhä enemmän kohti syvää Amerikkaa.

Nopeita

Nyt pitäisi olla lukemassa kovaa vauhtia pääsykokeisiin, ja mikä olisikaan parempi pakokeino velvollisuuksista kuin tänne kirjoittaminen. Koska aika on kortilla sekä luku- että kirjoitusajan suhteen, heitän muutamia nopeita mielipiteitä viime aikoina ilmestyneistä levyistä:

MattiP: Save the King (cd/10")
- Varmasti yksi vuoden kovimmista julkaisuista, jonka biiseistä jokainen uusi on napakymppi. KING:istä päälle vielä papukaijamerkki. Joillekin jo ennestään tutuissa kappaleissakaan ei ole mitään vikaa ja ne on upotettu kokonaisuuteen yllättävänkin saumattomasti.

YUP: Vapauden kaupungit
- Ei oikein iske, ainakaan heti. Tuttua YUP:ta, joka ei tarjoile mitään uutta. Muutamia joukosta erottuvia biisejä, mutta tällä hetkellä tuntuu huonommalta kuin vaikkapa viimeisin edeltäjänsä. Lukuisat lisäkuuntelut, haastattelut ja live-kokemus saattavat avata materiaalia.

Crystal Castles: Crystal Castles
- Hypetetty duo, jonka debyytti ei tarjoile mitään uutta, jos on seurannut hypetystä pidemmänkin aikaan. Demoilta ja sinkuilta tutuista kappaleista osa on kokenut uudelleensovittamista, välillä onnistuneesti, välillä vähemmän onnistuneesti. Paikoitellen CC:lle ominainen säröinen soundi on jopa siloiteltu pois, mistä en ilahtunut. Välillä menee liialliseksi kikkailuksi. Jos bändi on uusi tuttavuus, suosittelen tutustumaan. Itse biiseissä ja bändin omaperäisessä soundissahan ei siis mitään vikaa ole, päinvastoin! Yhdyn hypetykseen.

Asa: Loppuasukas
- Herran tähänastisen uran paras levy, ehkä jopa paras suomalainen hip-hop levy. Voisin antaa pelkästään maanläheisistä kansanmusiikista lainailleista taustoista täydet pojot, mutta myös sanoituksien puolesta mm. Davidsm aiheuttaa minussa megalomaanista ihannointia. Ei sillä, että ymmärtäisin tälläkään levyllä puoliakaan, mitä Masa räppäilee, mutta tässä kappaleessa on tehty jotain ennenkuulumatonta.

Reino & The Rhinos: Tähän tyyliin
- Toivoin tämän tulevan puun takaa ja tönäisevän kumoon niin kuin Raappana viime vuonna teki, mutta tämä jättikin olon tyhjäksi. Harmillisen tylsä ja väritön levy. Ei huono, muttei tästä löydy mitään ihmeellistä.

Guillemots: Red
- Kokonaisuutena ei yllä edeltäjänsä tasolle. Levyllä on kuitenkin tehty rohkeita ja odottamattomia ratkaisuja, ja ällistyttävän hyvät hittibiisit (vrt. Trains to Brazil, Annie Let's Not Wait) löytyvät tältäkin Guillemots-levyltä: Kriss Kross & Get Over It.

Nyt kipin kapin kirjan ääreen. Yritän pysytellä siellä pääsykokeisiin eli ensi keskiviikkoon asti, mutta sikäli mikäli pääsen huomenillasta katsomaan Stepaa ja ylihuomenna Errorsia, keikkaraporttia on luvassa varmasti viikonlopun aikana. Todennäköisyydet tälle ovat korkeat, sillä kotona en enää käytä sauvoja ollenkaan, vaikka liikkuminen onkin vielä lähempänä ontumista kuin kävelyä.