Jyrock 2013 -tärpit

Ihastuin Jyväskylän klubifestarimeininkiin vierailtuani viime vuonna Höstfesteillä. Parin viikon päästä Ilokiven ja Vakiopaineen valtaa peräti vuodesta 1985 asti järjestetty Jyrock. Lähden nautiskelemaan Jyväskylän meiningistä toistamiseen, enkä voisi olla enemmän innoissani!

Aikojen saatossa Jyrockissa ovat esiintyneet mm. Terveet Kädet, 22-Pistepirkko, Sielun Veljet ja Shadowplay. Line-up on tälläkin kertaa loistava ja itseni kannalta erityisen hyvä, sillä se sisältää paljon artisteja, joihin en ole vielä kunnolla tutustunut. Tässä muutamia omia tärppejäni viikonlopulle.

Perjantai 19.4. 

Tuuttimörkö on ehdottomasti original gangster.

Faarao Pirttikangas ja Kuhmalahden Nubialaiset

Tämä suomenkielistä swamp bluesia, mustalaismusiikkia ja ties mitä ihmeellistä yhdistelevä bändi ei ole sellaista musaa, mitä yleensä kuuntelen kotonani tai kuulokkeistani. Kerran kuitenkin näin heidät sattumalta livenä Libertessä ja suosittelen ehdottomasti kaikille kokeilunhaluisille. Tosi jännä meininki!

Tuuttimörkö

Tuuttimörön alkuvuodesta julkaistu debyyttilevy on mielestäni yksi kiinnostavimpia kotimaisia räppilevyjä viime aikoina. Huippuhyvä flow ja Memphis-soundi yhdistettynä laiskanpulskean ja välinpitämättömän elämäntyylin fiilistelyyn. Slacker henkeen ja vereen!

Black Lizard

Vaikka olen nähnyt bändiltä arviolta kymmeniä keikkoja, jokainen tuntuu aina odottamisen arvoiselta. Ehdottomasti yksi Jyrockin tärpeistä tällä kertaa! Kannattaa tsekata Black Lizardin debyytti, jos et vielä ole.

The Flaming Sideburns

Suomalainen ysärillä perustettu garage-legenda on tekemässä tällä hetkellä uutta materiaalia, mutta kerkeää poikkeamaan Jyväskylässä keikalla. En ole koskaan nähnyt bändiä livenä, enkä itse asiassa kovin paljon muutenkaan tutustunut, mutta uskon ja toivon Fleimarien kuuluisan livemeiningin olevan puheiden veroinen.

Colours of Bubbles

Aavistuksen folk-henkistä indie rockia soittava liettualainen Colours of Bubblesin debyyttilevy on luvassa ensi syksynä. Itselleni bändi on entuudestaan tuntematon, mutta kuulostaa Soundcloudin perusteella pirteältä musiikilta, joka toiminee mainiosti livetilanteessa. Itse käyn tsekkaamassa bändin ihan senkin takia, että Liettua on pirun kiva maa!

Lauantai 20.4.

Tässä on MOPO!

Betrayal at Bespin

Olen kuullut tästä elokuvallista ja raskaanpuoleista post rockia soittavasta bändistä niin paljon hyvää kaikilta kavereiltani (kuten Miralta), että en voi uskoa sen olevan huono livenäkään. Valitettavasti en ole vielä ehtinyt bändin tuotantoon kovin syvällisesti tutustua, mutta sen keikka on ehdottomasti yksi eniten odottamiani Jyrockissa.

Mopo

Jazzia ja 70-luvun punkkia (!!?) avant-gardistisessa hengessä yhdistelevä Mopo on takuuvarmasti yksi kiinnostavimmista artisteista viikonlopun aikana. Tämä rajoja rikkova musiikki kuulostaa niin hulvattomalta jo levyllä, että livenä sen on pakko olla erittäin päräyttävää.

PK Keränen

Erittäin suurena 22-Pistepirkko-fanina odotan tietysti yhtyeen keulahahmo PK Keräsen keikkaa suurella innolla. Luvassa on sekä omaa tuotantoa, covereita että pirkkojen biisejä. Varmasti yksi viikonlopun kohokohdista!

Moonface with Siinai

Täytyy sanoa, että kovaa hypeä joskus taannoin nauttinut Siinai ei esikoislevyllään koskaan vedonnut itseeni. Tämä epätodennäköinen yhdistelmä Wolf Paradestakin tutun Moonfacen kanssa kuitenkin on kääntänyt käsitykseni yhtyeestä. Keikaltakin on siis lupa odottaa jotain mielenkiintoista.

Päiväklubi

23:23

Tämä Delay Treesin laulajan Rami Vierulan sooloprojekti on mahdollisesti Jyrockin eniten odottamani artisti. 23:23:n uninen lo-fi-poppi tuo mieleen esim. Kurt Vilen ja on mielestäni yksi parhaita suomalaisia bändejä viime aikoina (vaikka onkin perustettu jo muutama vuosi sitten).

Black Lizard - Black Lizard

Black Lizard on ollut lempilapseni suomalaisella musiikkikentällä jo jonkin aikaa, kuten tämän blogin seuraajat ovat huomanneet. Tuntuu siltä, että henkilökohtaiset musiikkimieltymykseni ja yhtyeen kehitys ovat jo pitkään edenneet kohti samaa lakipistettä, joka on nyt saavutettu huikean debyyttialbumin ja viimeaikaisten upeiden keikkojen myötä. Olen jo alustavasti hehkuttanut ensi viikolla kauppoihin tulevaa Black Lizardia, mutta se yhä vaan paranee jokaisella kuuntelukerralla.

Avausraita Honey, Please on Spectrummaisen toistava ja hidastempoinen Black Lizard -arkkityyppi, joka avaa kuuntelukokemuksen seesteisesti. Boundaries tuntuukin nautinnollisen junnaavan tervetulotoivotuksen jälkeen potkaisulta perseelle. Upeat kitarasoundit, mieletön bassokuvio ja sitar-taustat maalailevat Brian Jonestown Massacren huippuaikojen kaltaista tunnelmaa, ja se ei ole ihme, sillä onhan biisissä mukana soittamassakin Anton Newcombe (!!!). Joku voisi sanoa, että tällaista ei ole Suomessa ennen julkaistu. Hän olisi tässä täsmälleen oikeassa!


Dead Light ja Love Is a Lie ovat jo tovin kuunneltavissa olleita sinkkulohkaisuja ja siksi entuudestaan tutumpia kuin muu biisimateriaali. Varsinkin jälkimmäinen on kyllä omasta mielestäni niin järjettömän hieno biisi, että joka kerta selkäytimessä värähtelee. Tässä on sitä todellista anthem-ainesta! En ihmettele näiden kappaleiden valintaa promottaviksi biiseiksi, sillä pelkästään niiden laulumelodiatkin olisivat saavutuksia bändin esikuvillekin.

A-puolen lopetusbiisi New Kind of High nousee yhdeksi levyn ehdottomista kohokohdista. BJTM:n fiiliksissä yhä etenevä kappale on muhkea, melodinen ja epätoivoinen kokoelma melankoliaa, laahaavaa kitaroiden ja laulun kaksinpuhelua. Biisi on uskottavuudessaan huikea osoitus bändin kyvyistä luoda koukuttavan epätoivoisia tunnelmia, joihin uppoutumisesta saa loputtoman paljon tyydytystä.

Taannoiselta EP:ltä tutut biisit Some Drugs ja Forever Gold ovat päässeet levylle uudessa, ehommassa muodossaan, johon ne on purkitettu Newcomben studiolla Berliinissä. Ensimmäinen on silkkaa bluesia, joka yltyy Spacemen 3:n hengessä yhden soinnun hakkaamiseen muodostaen saumattoman yhdistelmän primitiivistä (oletteko muuten huomanneet, että tämä sana on esiintynyt vähän turhankin taajaan Black Lizard -arvioissa?) juurevuutta ja modernimpaa meluisaa äänimaisemaa kasvaen aina biisin loppuun asti.

Kahden rajumman biisin jälkeen kaunis Thrill palaa yksinkertaiseen ja hellään kahden soinnun säestämään vaikerointiin. Voimakkaat mielleyhtymät liitelevät Velvet Undergroundin ja Jesus and Mary Chainin suuntaan. Ja mikäpä hienompi lopetus tälle upealle levylle kuin vanha kunnon Fucking Up, vuosia keikkasetissä ansaitusti roikkunut hypnoottinen hengennostattaja (jonka muuten Soliti-kaverit Black Twig ovat coveroineet ainakin kerran keikkasetissään!). Tämä biisi on yhtä kuin Black Lizard. Se on sitä mitä Search and Destroy The Stoogesille tai There Is A Light That Never Goes Out  The Smithsille; kaikkien muistama ja rakastama klassikko, joka saa aloitus- tai lopetusbiisinä takuuvarmasti keikkayleisön tunnelman kattoon.

Mielestäni ei ole yhtään liioiteltua väittää, että Black Lizard on ainutlaatuinen levy suomalaisen rockin historiassa. Jo se riittää perustelemaan väitteen, että levyä ovat olleet tekemässä Anton Newcombe ja Spectrum/Spacemen 3-mies Peter Kember aka Sonic Boom, mutta perustavampikin syy löytyy.

Pääosin Velvet Undergroundista ja 80- ja 90-lukujen kenkiintuijotteluista ammentavaa musiikkia on ilmestynyt maailmalla ja Suomessakin viime vuosina varsin paljon, mutta jos tarkkoja ollaan niin neo-psykedeelinen 80-luvun lopun soundimaailma ja space rock -vivahteet ovat härmässä vielä tutkimatonta musiikillista erämaata. Kun Black Lizard esiintyi viime marraskuussa Lontoossa Fuzz Club Recordsin Reverb Conspiracy -kokoelman julkkareissa, suomalaisen bändin mukanaoloa tuskin noteerattiin musiikkimediassa, vaikka tapahtuma piti sisällään koko genren kerman ja sellaisia nimiä kuin The Telescopes, Singapore Sling ja The Blue Angel Lounge.

No, sikäli turha valittaa, etten itsekään tullut kirjoitelleeksi kyseisestä tapahtumasta All Earsiin... Yhtä kaikki tähän musiikilliseen aukkoon Black Lizard tuo ansiokkaan täydennyksen.

---

Black Lizardin livekunnosta täytyy mainita muutama sana. Hesarissakin huomattiin, että The Raveonettesin lämppärinä ollut Black Lizard jätti pääesiintyjän löysähkön ja sisäsiistin keikan täysin varjoonsa anteeksipyytelemättömällä, jopa punk-henkisellä setillään. Jos mitenkään ehditte, suosittelen todella osallistumaan mahdollisimman moneen seuraavista eventeistä, joista itse osallistun ainakin levyjulkkareihin:

05.04. Levyjulkkarit, Radio Helsinki -klubi @ Kuudes Linja, Helsinki
06.04. Woodstock/Rockstar's, Tallinn Music Week, Tallinn, EE
12.04. Doris, Tampere
18.04. Henry's Pub, Kuopio
19.04. Jyrock, Jyväskylä
20.04. Klubi, Turku
26.04. Torvi, Lahti
03.05. 45 Special, Oulu
04.05. Bar 15, Seinäjoki
08.05. Rock Bar Monttu, Pori
7.-11.08. Flow Festival, Helsinki

---

Black Lizard jatkaa Solitin täysin omaa luokkaansa olevaa julkaisulistaa mielestäni tähän asti parhaalla kokonaisuudella. Se on minulta paljon sanottu, sillä tuskin olen mitään rakastanut viime vuosina niin paljon kuin New Tigersia ja Black Twigiä. Ja se VINYYLIJULKAISU! Jes!

Summa summarum: onnittelut kaikille osapuolille ja asianosaisille. Olette tehneet tulevan klassikon ja suvereenin suosikkilevyni suomalaisessa indie rockissa!

Black Lizard - Love is a Lie

Kuva: Jussi Nygren

Uusi maistiainen tulevalta Black Lizardin samannimiseltä debyytiltä on tästä aamusta lähtien ulkona! Mahtava sinkkubiisi Love is a Lie lähtee liikkeelle tavaramerkkimäiseen tapaan jylisevällä kitarasumulla, josta purkautuu esiin melodinen ja tarttuva riffi.  Sitä ohjailee tykyttävä rumpukomppi tamburiineineen ja jalkojen alla rynnii säröinen kitaramatto.

Upea laulumelodia, lyriikat, sovituksen intensiteetti ja loppupuolen tremolo- ja melusoundit nostavat tämän kenties Black Lizardin parhaaksi tuotokseksi tähän mennessä. Tämä biisi on niin käsittämättömän hyvä, etten meinaa uskoa sitä vielä kymmennenkään kuuntelukerran jälkeen!

Julistettakoon tässä vaiheessa kaikille, että 5. huhtikuuta julkaistava albumi on aivan henkeäsalpaavan upea kokonaisuus. Sitä kuunnellessa on vaikea uskoa, että korvissa soi suomalainen vuonna 2013 julkaistava äänite. En voi kuin olla helvetin onnellinen, että tämä levy on tehty! Eikä vähiten siksi, että se on Solitin ensimmäinen vinyylijulkaisu, JEE! Tätä on All Ears pitkään toivonut ja aktiivisesti peräänkuuluttanut! Arviota ja haastista luvassa ensi kuussa.

Lizanderdit voit nähdä livenä seuraavissa tapahtumissa, joista itse osallistun ainakin kahteen ensimmäiseen ja Jyrockiin:

07.03. HELSINKI, Tavastia (w The Raveonettes)
05.04. HELSINKI, Kuudes Linja (Radio Helsinki Club)
06.04. TALLINN, Tallinn Music Week
12.04. TAMPERE, Doris
18.04. KUOPIO, Henry´s Pub
19.04. JYVÄSKYLÄ, Jyrock Festival
20.04. TURKU, Klubi (w/ Husky Rescue)
26.04. LAHTI, Ravintola Torvi (w/ The Scenes)
27.04. HÄMEENLINNA, Suisto (w / Halti, The Scenes)
03.05. OULU, 45 Special (w/ The Scenes)
04.05. SEINÄJOKI, Bar 15
08.05. PORI, Rock Bar Monttu (w/ The Scenes)

Ps. Suosittelen fiilistelemään myös tätä vajaa vuosi sitten youtubeen upittua demoa. Tämäkin versio tykittää viboja suoneen ja päähän niin hitosti!

Helsingin keikkasatoa mm. The Lemonheads ja Cloud Nothings

Tervehdys! On tullut tässä käytyä viime aikoina muutamilla keikoilla, joista liikenee jotain sanottavaakin. Musiikin kuuntelun kannalta olen liikkunut jossain 80- ja 90-luvun taitteessa välillä 60-luvulle visiittejä tehden, eikä uusiin tuttavuuksiin ole oikein ehtinyt tutustua. Toivottavasti kesän aikana kuitenkin saamme jotain kiinnostavia uusia julkaisuja...

The Dø @ Tavastia

The Dø ei ole minulle erityisen läheinen bändi. Mielessäni olen yhdistänyt yhtyeen yleensä vähän "tyttömäiseen" meininkiin, on melodiaa ja hassuttelua, mutta se tietty särmä siitä puuttuu (enkä tarkoita tällä, että kaikki ns. tyttömäinen musiikki olisi shittiä). Joka tapauksessa levyltä kuunneltuna en ollut koskaan The Døn musiikista innostunut, mutta Tavastian keikka otti minut täydellisesti huomaansa ensimmäisistä säkeistä lähtien.

iPhoneni laadukasta kuvamateriaalia keikalta... Soitinarsenaali käy tästä kuitenkin ilmi. Äärivasemmalla perkussionisti/saksofonisti/syntetisaattoristi.

Olivia Bouyssou-Merilahden (oijoi mikä nimikin tuolla neitosella!) esiintymisessä on samaan aikaan jotain sympaattista ja vaarallista. Taitava laulaja ja ennen kaikkea mieletön esiintyjä. Muitakaan bändin jäseniä ei voi tällä saralla moittia: soitto pelasi täydellisesti ja yleisvaikutelma oli jännittävän rytmikäs, vaikka varsinainen rumpali yhtyeestä puuttuikin.

Mielenkiintoisinta The Døn musiikissa on sen luovuus ja monipuolisuus. Välillä saattoi tuntea olevansa kuuntelemassa free jazzia, mutta seuraavan 30 sekunnin aikana soundimaailma siirtyikin sujuvasti indie popin kautta metalliin. Yleensä en tällaisesta poukkoilusta sen kummemmin lämpene, mutta The Døn lavakarisma ja soittotaito vain kerta kaikkiaan veivät mukanaan. Yksi parhaista näkemistäni keikoista, jonka biisejä en tuntenut etukäteen.

The Lemonheads @ Tavastia

Voitettuani Stupido shopin kisasta liput edelliseen keikkaan ja tähän The Lemonheadsiin, olin ratketa riemusta, sillä rahatilanne ei ollut antanut periksi sitruunadaijujen kalliihkoon lippuun. Kuuntelin mahtavaa, mieletöntä ja täydellisen upeaa It's A Shame About Ray -klassikkoalbumia lähes repeatilla muutaman viikon ennen keikkaa. Odotukset olivat kovat.

Oikeasti: onko mitään parempaa ja ihanampaa maailmassa kuin tämä?

Kun Evan Dando bändeineen astui lavalle, kiinnitin ensimmäiseksi huomiota itse sankarin eleettömään olemukseen, mutta myös basistin ja rumpalin studio/taustamuusikkomaiseen vibaan. Rockin' Stroll lähti soimaan ilman mitään spiikkejä ja ikävä kyllä lukuun ottamatta kahta Dandon mutisemaa thanksia näissä tunnelmissa jatkui koko pahvinmakuinen keikka. Oli aivan ilmeistä, että Dandolla oli paska fiilis soittaa tuttuja klassikkobiisejä päivästä toiseen, eikä bändin livevireessä ollut pisaraakaan intoa. Tätä ei pystynyt korjaamaan edes selkeästi fiiliksissä ollut täydehkö Tavastia.

Hämmästyttävää oli kuitenkin se, että Lemonheadsin musiikki ei voinut mennä pilalle edes tällaisesta lähestulkoon sieluttomasta tulkinnasta. Sulosoinnut vaan luikertelivat korviin ja nautinto oli huumaava, kunnes taas biisin loputtua ei ehtinyt edes taputtaa ennen kuin seuraava riffi oli jo läpihuudossa. Joka tapauksessa ei kaduta yhtään, että tämän upean bändin näki livenä. Toivon todella, että Dando vielä löytää tavan esiintyä ja tehdä musiikkia, josta hän itsekin saa jotain irti!

Ps. Äijä muuten tuli vetämään encoren ulkotakki päällä…

Black Lizard & Death Hawks @ Ravintola Torvi

Olin moikkailemassa lahtelaisia kavereitani ja huomasin, että kyseisen ehkä jokseenkin aliarvostetun kaupungin yhdessä menomestassa, Ravintola Torvessa, oli illalla tulossa erittäin kiinnostava Black Lizardin ja Death Hawksin yhteinen keikka.

Black Lizard veti tuttuun tapaan mahtavan keikan, jossa surina ja särinä kietoutuivat psykedeeliseksi vahaksi. Erityistä kiitosta annan parista uudesta biisistä, joissa oli mielestäni varsin miellyttävää Black Tambourine - ja Velvet Underground -henkeä.

Death Hawksia levyn olin kuunnellut etukäteen ehkä yhden kerran, ja vaikutelma siitä oli reippaasti positiivisen puolella. Joka tapauksessa kun nämä sällit astuivat lavalle, jokin ei vain toiminut. Tuntui, että 60-70-luvun fiilistä tavoittelevan yhtyeen soundissa on levyllä osuttu johonkin siihen roots- ja psykedeliasuoneen, mistä syntyy nautinnollista korvientäytettä. Keikka kuitenkin loi vaikutelman jonkin trendin harjalla liitelevästä poppoosta, joka ei pysty yltämään läheskään musiikillisten esikuviensa vartaiseen tunnelmaan (toki sellaiseen on turha edes pyrkiä). Asiaan saattoi myös vaikuttaa oma aavistuksen sekava olotilani ja edeltänyt Black Lizardin loistava keikka.

Ozric Tentacles @ Tavastia

Menin katsomaan Ozric Tentaclesia faijani kanssa, sillä yhtye on hänen uusimpia innostuksiaan. Lueskelin netistä taustatietoja etukäteen ja tuumailin, että elektronisen musiikin ja progen yhdistelmähän kuulostaa varsin kiehtovalta. Onhan Kingston Wall kuitenkin vanhoja suosikkeja jne. Radio Helsingin mainoksessa mainittiin sitä paitsi erikseen keikan valoshow'n tehneen yrityksen nimi. Luvassa oli siis varmasti jonkinmoinen spektaakkeli!

Tavastia oli täynnä locksipäitä ja kalastajahousuja kun saavuimme paikalle. Tunnelma olikin läpi koko kaksi ja puolituntisen keikan kuin full moon partyissa. Esimerkiksi yksi intialaisen gurun fanipaitaan sonnustautunut mieshenkilö tanssi läpi keikan pyörien oman kuvitteellisen akselinsa ympäri käsi ojennettuna kohti taivaita.

Itse musiikki oli mielestäni suhtkoht mielenkiintoista, mutta meni ehkä omaan makuuni aavistuksen verran liikaa psyketrancen puolelle. Myös joka biisissä toistunut samanlainen rumpukomppi aiheutti pieniä kyllästymisen oireita, mutta joka puolella ympärilläni ihmiset olivat kyllä niin fiiliksissä, etten vastaavaa ole vähään aikaan nähnyt. Ehkä jos itsekin olisin ollut hapoissa olisin lämmennyt enemmän!

Cloud Nothings @ Kuudes Linja

Yllättäen Tavastialta Kutoselle siirtynyt Cloud Nothingsien keikka oli yksi eniten odottamistani pläjäyksistä tänä keväänä. Yhtyeen uusin älppäri Attack On Memory on ollut tasaisessa soitossa viime aikoina ja kovin paljon pidin edellisestäkin levystä. Livefiilis ei myöskään onneksi pettänyt!

Tästä videosta saa vähän kuvaa fiiliksestä. Mahtava bändi!

Dylan Baldi ja kumppanit ovat itseni ikäisiä nuoria sällejä, mutta niin vaan menivät ja vetivät loistavan keikan. Naiivit poppivaikutteet ja ahdistusta henkivät lyriikat yhdistettynä punk-ryskytykseen soivat suloisina, ja ihmiset olivat silmin nähden fiiliksissä. Parasta antia olivat mielestäni pariin kertaan, esim. Wasted Days -biisissä, räjähtäneet pitkät noise-sessiot. En katsonut kellosta, mutta tuntui siinä parin bissen jälkeen, että taivaallista surinaa ja melua lähti kitaroista reippaasti ehkä parinkymmenenkin minuutin ajan. Suosittelen ehdottomasti Cloud Nothingsin livesetin tsekkaamista kaikille Sonic Youthista ja vastaavista ihanista yhtyeistä pitäville.

Black Lizard

Black Lizardin synkistelevät pojat EP:n kannessa. Kuva: Ines Kalliala

Helsinkiläinen erittäin mainio psykepoppoo Black Lizard (joka kulki vielä vähän aikaa sitten and the Liquid Plastic Castles -täsmennyksellä) itsejulkaisi tässä kuussa uuden neljän biisin EP:n joka on ollut meikäläisellä tasaisessa soitossa viime viikkoina. Helvetin hyvää kaikuisaa, raakaa, psykedeelistä soundia Brian Jonestown Massacren ja Spacemen 3:n jalanjäljissä. Joku voisi kuulla soundissa myös psykoosin partaalle vajonneen The Jesus and Mary Chainin. Erittäin mukavaa kuulla Suomestakin kumpuavan tällaista meininkiä!

Eka kipale Forever Gold lähtee pärisemään delay ja reverb -fiiliksissä yltyen lopulta noisehtaviin kitarajameihin. Death Serve jatkaa samoissa merkeissä, mutta eleetön ja tarttuva melodia nostaa sen yhdeksi EP:n kohokohdista (hyväksi todettu myös livetilanteessa). Yksinkertaiset mutta toimivat sointurakenteet luovat biiseihin tietynlaista voimaa, ja lyriikat ovat - ah niin tuttua - vaikerointia näistä ihmissuhteiden nurjista puolista.



Omat suosikkini ovat kuitenkin kaksi jälkimmäistä biisiä. Hypnoottinen Spirits koskettelee soundimaailmassaan jollain tavalla ehkä jopa Yo La Tengoa äänekkäimpinä hetkinään, mutta on kuitenkin synkempi ja raaempi. Some Drugs on jumittelevan ja junnaavan tärisevä kasari-indie-psykedelian muotoon puettu blues-henkinen pläjäys, joka yltyy lopulta mahtaviin My Bloody Valentinemaisiin yhden soinnun hakkausjameihin.



Black Lizardin livemeininki on ehdottomasti näkemisen arvoista aina kun siihen on mahdollisuus. Itse kävin viimeksi katsomassa yhtyettä kutosella The Menin lämppärinä ja seuraavaksi taidan tarkastaa meiningit Gloriassa. Tässä tulevia keikkoja:

7.4. Gloria, HKI
20.4. Kodu Baar, Tallinna
21.4. Kink Konk, Tarto
24.4. Siltanen, HKI

Päällimmäiseksi fiilariksi Black Lizardin perinnetietoisesta mutta tuoreesta EP:stä jää himo saada lisää. Kokonaisessa albuuumissa voisi olla kestosuosikin potentiaalia! Loppuun vielä edelliseltä EP:ltä huippubiisi ja keikkafiiliksen takuunostattaja Fucking Up.