Pelkkänä korvana: Samae Koskinen ja NHL13

All Earsin Pelkkänä korvana -sarjan toisessa osassa eräs Suomen tämän hetken kiinnostavimmista sooloartisteista kertoo meille rakkaasta harrastuksestaan. Kyseessä on tietenkin Samae Koskinen, joka julkaisi maaliskuussa järjestyksessään neljännen albuminsa, Hyvä päivä. Itselleni levy on osoittautunut J. Karjalaisen Et ole yksin -levyn ohella kevään 2013 viralliseksi soundtrackiksi. Jos et ole vielä jostakin kumman syystä kuullut tätä pientä mestariteosta, tee itsellesi palvelus, kävele hetimmiten lähimpään levykauppaan, osta tämä levy ja vietä sen parissa hyvä päivä (epäilevät tuomaat voivat kuunnella albumin ensin Spotifysta ja toistaa sen jälkeen edellä mainitun operaation). Levy sisältää sellaisen täyskädellisen pieniä helmiä (Tuu esiin aurinko, Spoon River, Läski mulkku), että heikompaa hirvittää. Jo nyt uskallan väittää, että levy tullaan näkemään tänä vuonna useammankin musiikkikriitikon vuosilistoilla. Aivan varmasti ainakin omalla listallani.

Samae Koskinen. Kuva: Aki-Pekka Sinikoski

Samae Koskinen ja NHL13

 

”Mä oon Sami Kalevi Koskinen, tunnetaan myös nimellä Samae, syntynyt 16.10.1978 Riihimäellä. Teen musiikkia, kirjoitan lauluja ja esitän niitä. Osaan myös työskennellä studiossa ja tehdä ruokaa. Pienet remonttihommatkin onnistuvat. Pidän koirista, oluesta ja kävelystä kaupungilla. Sister Flon lopetettua aktiivisen treenaamisen mä muutin Riihimäeltä Tampereelle ja siellä tapasin vaimoni. Muutimme Helsinkiin hänen työnsä perässä, mutta en ole katunut sitä hetkeäkään; kaupunki on hieno ja täynnä mahdollisuuksia.

Mulla on Viaplay ja katselen lätkäpelejä satunnaisesti, sillä harvoin jaksan valvoa öisin. Mä innostuin lätkäskenestä taas uudestaan viime vuonna, kun olin ajelumatkalla Kaliforniassa. Kävin katsomassa San Jose Sharks – St. Louis Blues -matsin ja sen jälkeen oon lukenut blogeja ja seurannut NHL:ää tiiviisti. Jouni Niemisen blogi Hesarin nettisivuilla on helkkarin hyvä. Twitterissä seuraan paria suomalaista toimittajaa, jotka pääsevät työnsä puolesta seuraamaan NHL:ää lähietäisyydeltä.

Kaverillani oli se ihan eka EA Sportsin julkaisema peli, NHL 94, jota pelattiin PC:llä. Me pelattiin paljon vastakkain – toisella oli joystick ja toisella näppäimistö. Kuunneltiin Sentencediä ja Impaled Nazarenea. Mä huomasin, että valitsin usein Hartford Whalersin (nyk. Carolina Hurricanes), jolla pelasin sitten kaudenkin läpi, kun faija lainasi PC:n hiihtolomaksi koululta, jossa oli töissä. Ykköskenttään kuuluivat Geoff Sanderson, Andrew Cassels ja Pat Verbeek. Maalissa oli Sean Burke.

Kuva: Samae Koskinen

Mun mielestä 2K Sportsin lätkäpelit olivat hyviä realistisuudessaan, mutta niitä ei enää tehdä. Onneksi EA Sports on petrannut paljon ja varsinkin tätä uusinta on ilo pelata. NHL 12 oli yksi bugisimmista keksinnöistä ikinä ja sen kanssa meni monesti hermot. Usein peli jäätyi jo heti latausruutuun, mutta silti sitäkin oli pakko pelata! Mä oon pelannut pääasiassa EA Sportsin NHL-pelejä Playstation 3:lla. Niiden pelit ovat parantuneet vuosien varrella helkkaristi ja epäolennaisuuksia on karsittu. NHL 13:n luistelusysteemi onkin omaa luokkaansa, kun momentumilla on merkitystä – yhtäkkiä ei vain voi pyrähtää täyteen vauhtiin. Mulla oli myös Xbox, mutta annoin sen Jussi Lehtisalolle, kun kävi mulle tarpeettomaksi.

Tää uusin peli on sofistikoitunein näkemys aiheesta, ja pienellä twiikkaamisella (=peliasetusten kustomoinnilla) siitä saa todella todentuntuisen kokemuksen. 2K Sportsin peleistä on napattu onnistuneesti se, että slidereilla (=eri vaikeustasoilla) saa muuteltua pelituntumaa. Tällä hetkellä mulla on käytössä tämmöset sliderit. Näillä peliin saa toivottua kaaosta, kun kiekonhallinta vaikeutuu ja moket eivät olekaan jumalia. En ole löytänyt varmaa tapaa tehdä maalia, joskin hyvän laukojan rannelaukaukset menevät maskin takaa aika helposti sisään. Mä en diggaile hirveästi nettipelaamisesta, vaan pelaan NHL-kautta Be A GM -pelimoodilla. Mä nautin tietystä realismista, joten en harrasta hirveästi treidejä (=pelaajasiirtoja) – ainakaan epätodennäköisiä semmoisia. En simuloi pelejä, vaan pelaan kaiken kuuliaisesti läpi.

Kuva: Samae Koskinen

Mä pelaan vuosittain ainakin yhden kauden, parhaimpina vuosina useita. Varsinkin nyt, kun pelaan 8-minuuttisilla erillä, pelaamisessa kestää aikansa. Oon jo silti saavuttanut kauden puolivälin. Mulla ei ole mitään suosikkijoukkuetta, vaan pelaan aina vähän millä sattuu, mutta tänä vuonna HBO:n loistavan 24/7-dokumentin ansiosta pelaan New York Rangersilla. Ainoa iso pelaajasiirto, jonka oon tehnyt on se, että hankin Scott Hartnellin Philadelphiasta muutamaa kovaa prospectia (=tulokasta) vastaan. Kausi ei ole mennyt mitenkään hyvin; mulla on hirveästi loukkaantumisia avainpelaajilla ja killunkin pudotuspeliviivan tuntumassa.

Hankin pelin joka vuosi heti ilmestymispäivänä. Yhtenä vuotena olin niin nälkäinen saamaan pelin haltuuni, että kyttäsin Hyvinkään Anttilassa rullakoita. Hirveällä säkällä päällimmäisenä oli uusin NHL-peli, jonka julkaisupäivään oli viikko. Nappasin sen kenenkään huomaamatta ja kävin maksamassa sisustuspuolen kassalle, joiden myyjät eivät välttämättä ole niin kartalla pelien julkaisupäivämääristä. Sain pelin ostettua ja poistuin paikalta helvetin onnellisena. Nykyään EA Sportsilta saa vissiin karenssia, jos jostain myydään peliä ennen julkaisupäivää, heh heh. NHL-pelisarja antaa mulle sisältöä elämään ja nautin kovasti sen pelaamisesta. Sen parissa voin hetken olla ajattelematta työasioita tai muita murheita. Ja pidän tietystä jatkuvuudesta. Että on joku juttu, jota odottaa joka vuosi."



Facebook: Samae Koskinen
Kotisivut: Samae Koskinen

Samae Koskisen Korvalääke keikalla:
19.4. Tampere, Yo-Talo
20.4. Joensuu, Kerubi
26.4. Jyväskylä, Musta Kynnys
27.4. Kuopio, Henry's Pub 

Pelkkänä korvana: Ville Ahonen ja esitystaide

Kuva: Chris Vidal Tenomaa

Rakkaat lukijat! Tänään All Earsissa alkaa uusi ja jännittävä juttusarja, joka kantaa nimeä Pelkkänä korvana. Juttusarjan idea on varsin yksinkertainen: istutamme aina tasaisin väliajoin jonkun mielenkiintoisen ja ajankohtaisen artistin All Earsin piinapenkkiin ja pyydämme häntä kertomaan meille ihtohimostaan. Intohimo voi olla vaikkapa jokin harrastus kuten ruoanlaitto tai kiinnostava työ, jota artisti harjoittaa siviilissä (ehdotuksia artisteista voi muuten lähettää blogimme sähköpostiin!). Homman ydin on syventää siis teidän ihanien lukijoiden ja artistien välistä suhdetta.

Juttusarjan korkkaa mielettömän karismaattisen esiintyjän maineessa oleva Ville Ahonen, joka kertoo suhteestaan esitystaiteeseen. Minä ja Ville Ahonen julkaisee odotetun seuraajan vuoden 2010 esikoisalbumilleen 1.3.2013. Albumi kantaa nimeä Mia ja se on lyhyesti kuvaillen aivan vitun upea. Levy löytyy myös Spotifysta. Levynjulkkareita juhlitaan peräti kahdella keikalla ja ne pidetään Helsingin Koko Teatterissa huomenna lauantaina 2.3.2013. Jälkimmäinen klo 22 alkava keikka on jo loppuunmyyty, mutta tätä kirjoittaessa aiemmalle klo 20 alkavalle keikalle on lippuja vielä hieman jäljellä. Lippuja voi ostaa Tiketistä.

Ville Ahonen ja esitystaide

"Mä oon Ville Ahonen, 28-vuotias helsinkiläistynyt muusikko ja esiintyvä taiteilija. Muutin kohta 10 vuotta sitten Hyvinkäältä Helsinkiin. Mä olin silloin... nyt tää lähtee heti harhailemaan... olin kova pasifisti ja hirveän ehdoton. Hyvinkäällä oli tasan yksi jätkä, joka meni sivariin. Kaikki muut meni inttiin ja mä menin kanssa, mutta aseettomaan palvelukseen. Se olisi kestänyt 11 kuukautta, mutta tajusin pian, että se on perseestä ja lähdin sieltä nopeasti pois. Mä en pystynyt enää jäämään Hyvinkäälle, kun siellä oli kituuttanut liian pitkään. Muutin systerin kämppään Kallioon asumaan pimeästi ja se muutti siitä pois. Mä asuin siinä, enkä tuntenut koko kaupungista ketään. Eikä mulla ollut mitään suunnitelmaa. Ajattelin vaan, että voisin hakea levykaupasta duunia.

Minä ja Ville Ahonen. Kuva: Ilkka Saastamoinen

19-vuotiaana päädyin Ylioppilasteatteriin. Siellä oli tietyssä määrin aika samanhenkisiä ihmisiä ja yhteinen seksuaalinen ja henkinen vapautuminen. Se oli tärkeä yhteisö siinä vaiheessa elämää. Sitä kautta mä ajauduin tekemään teatteria. Sieltä olen saanut aika paljon ystäviä ja sen myötä ylipäätään ajauduin tekemään esitystaidetta. Tuomas Skopa (Minä ja Ville Ahosen basisti ja Sydän, sydän -yhtyeen laulaja-kitaristi) oli siellä muutamassa kesäproggiksessa. Ainakin Valasmyrskyssä ja Lex Mania -nimisessä kesäesityksessä Mustikkamaalla 2004. Sydän, sydän julkaisi silloin ensimmäisen levynsä ja kaikki lauloivat esityksessä Pappa sanoi, että -biisiä. Me ei Tuomaksen kanssa hirveen hyvin tutustuttu vielä silloin. Se oli vähän outsider, koska ei ollut Ylioppilasteatterin jäsen. Se oli ihmeellinen jätkä. Tuomaksen kanssa me ollaan todella läheisiä ystäviä. Nyt tuntuu oudolta, että tehtiin sitä proggista koko kesä tutustumatta toisiimme.

Kun olin Ylioppilasteatterilla, siellä oli ohjaajana Minna Harjuniemi ja sellainen muusikko kuin Laura Murtomaa. Ne teki orkesteriteatteria, minkä kautta Tuomaskin ajautui sinne muusikkona. Toiminta perustuu siihen, että välillä 30-päinen ihmisjoukko laulaa tai soittaa esimerkiksi näyttämörakenteita. Mitenköhän mä osaisin sitä kuvailla? Siihen aikaan se oli uutta musiikkiteatteria, joka sai paljon huomiota teatteripiireissä. Se oli siihen aikaan tosi freesi juttu.

Sitten ajauduin Toisissa tiloissa -ryhmään, joka on Esa Kirkkopellon koolle kutsuma kollektiivi. Siinä on eri alojen taiteilijoita: kuvataiteilijoita, performanssitaiteilijoita, muusikoita, teatterintekijöitä, ohjaajia, esitystaiteilijoita, näyttelijöitä... Hyvin monenlaista jengiä. Esan teokset perustuivat sellaiseen jälkiturkkalaiseen näyttelijäntyön estetiikkaan ja se yhdisteli filosofiaa, biologiaa, teatteria ja fysiikkaa. Aika pitkälle ajateltua toimintaa. Mä olin siellä lähinnä vain yhtenä toimijoista.

Välillä se oli selkeästi esiintyjän työtä, välillä taas enemmän meditatiivista itselle tekemistä, joka muistutti jopa joogaamista. Koko se ajattelu ja tekeminen oli todella poikkeuksellista, enkä ole vastaavaan aiemmin tai jälkeen päin ajautunut. Olin kollektiivissa monta vuotta aktiivisena jäsenenä. Keikkailtiin ympäri Suomea, tehtiin Kiasma Teatteriin esityksiä ja järjestettiin erilaisia happeningejä ympäri Helsinkiä. Esa kutsui niitä esityksiä harjoitteiksi. Me oltiin esimerkiksi sieniä, pilviä... oli vuoristo ja jotain shamaanista lämmittelyä. Haettiin suhdetta aliseen ja yliseen maailmaan ja etsittiin tasapainoa näiden välillä. Mentiin tällaiseen... tilaan. Jotkut vertasivat sitä butoon. Semmoista tarkkoihin mielikuviin perustuvaa toimintaa. Toiset luulivat, että harjoitteissa mentiin transsiin, mutta se ei kuulunut siihen. Se perustui sellaiseen sisäiseen toimintaan.



Sitten on Und er libet. Siihen ajauduin... rakkauden myötä. Siinä on kiinnostavaa sakkia: tanssijoita, äänisuunnittelijoita ja mitä kaikkia... Masi Tiitta (Minä ja Ville Ahosen kosketinsoittaja) on siinä kanssa. Masi opiskeli Sibelius-Akatemiassa säveltämistä, mutta lopetti opinnot ja rupesi tekemään esitystaidetta. Nyt sillä on sooloteos tulossa Zodiakiin.

Und er libetiin päädyin esiintyjäksi neljään proggikseen. Esimerkiksi Bakkantit-trilogiassa (2007-2010) olin mukana ja sellaisessa kuin Gisellen keveys ja kuolema (2011). Se oli kiinnostavaa, koska se ryhmä päätyi tekemään aika tilallisia ja äänikeskeisiä esityksiä. Käytettiin esimerkiksi noise-musiikkia 15 minuutin kohtauksessa. Kiasman penkit tärisivät ja katsottiin kuinka pitkälle tuollaista voi viedä. Bakkantit 2 -esitys taas alkoi 15 minuuttia kestävällä tekno-osuudella, joka oli Masin ja Heidi Lindin kädenjälkeä. Siinä oli neljä esiintyjää, jotka jorasivat itsensä henkihieveriin ja pyrkivät vielä jotenkin nauttimaan siitä.

Toisissa tiloissa -ryhmän aikaan tuli tehtyä paljon kehollista esiintyjän työtä, kun taas Und er libetissä työskentelin paljon tanssijoiden kanssa, ja tuli tanssittua, mikä tuntui tosi oudolta. Liikkumattomuus tai tanssiminen väkivaltaisella tavalla raa'an teknon tahtiin... todella äärimmilleen vietyä liikettä ja fyysistä rasitusta. Tanssijoillahan on vuosien koulutus ja ne voivat tehdä liikkeet paljon ergonomisemmin. Mulla ei taas ollut mitään tietoa, kuinka paljon mun kehoni voi tuollaista kestää. Sen myötä mulle on kehittynyt aika oma staili liikkua. Sitä pyrkii käyttämään myös tässä rockjutussa. Vaikka juuri tuossa uudessa musiikkivideossa.

Suhteestani rockiin ja esiintyjyyteen… Esiintymisen pitää olla itselle merkittävää, jotta se motivoi, jotta siitä ei tule pelkästään paha mieli. Mä oon esitystaiteessa ja teatterissa toimimisen myötä oivaltanut sen, että esiintymistään voi artikuloida ja jäsentää tarkkaankin. Itse en keikkojani kuitenkaan sen enempää suunnittele tai harjoittele, mutta siinä lennossa olen tietoinen siitä, mitä teen ja mitä siinä hetkessä on. Mun täytyy vaan olla kosketuksissa omaan sisäiseen todellisuuteeni, kokemukseeni siitä tilanteesta. Tuntea, nähdä ja kuulla se. Mun entinen keikkamyyjä sanoi, että sun pitää Ville puhua ja hymyillä enemmän ihmisille, että tuo sun livejuttu olisi enemmän auki. Ymmärrän sen. Onhan se joskus kiinnostavaakin, jos esiintyjä toimii niin. Mutta vain silloin, jos se on luontevaa ja spontaania. Mä en hymyile, jos mua ei hymyilytä. Mulle tärkeintä on sen tilanteen läpi eläminen sellaisena kuin se on."



Minä ja Ville Ahonen keikalla:
01.03.2013 Stupido Shop, Helsinki
02.03.2013 Koko Teatteri, Helsinki
08.03.2013 Dynamo, Turku
09.03.2013 Telakka, Tampere
15.03.2013 Musta Kynnys, Jyväskylä
16.03.2013 Monttu, Pori
29.03.2013 Kahvila Soppi (soolo), Rauma
30.03.2013 Bar Kuka (soolo), Turku
17.05.2013 45 Special, Oulu
18.05.2013 3” Kuppila, Raahe
24.05.2013 Suisto, Hämeenlinna
25.05.2013 Korjaamo, Helsinki
07.06.2013 Bar 15, Seinäjoki

Facebook: Minä ja Ville Ahonen
Kotisivut: Minä ja Ville Ahonen

Ylioppilasteatteri
Toisissa tiloissa
Und er libet