20 x 2010 random things

Jou! Toissa vuoden tapaan listaan muutamia satunnaisia parhauksia kuluneelta vuodelta ennen kuin päästään varsinaisten vuosilistojen kimppuun. Ensi vuosikin näyttää muuten aika mahtavalta, koska hommasin eilen liput Primaveraan! Brittifestarit jää siis tulevanakin vuonna väliin, mutta ehkä sitten sitä seuraavana, koska 2012 ja Glastonburyhan ei kuulosta yhtään pahaenteiseltä yhdistelmältä...


Vuoden kiistatta siistein lesoilun aihe: Princen näkeminen livenä! Tai Gorillazin...
Vuoden hämmentävin näky esiintymislavoilla: Harmaa Getto
Vuoden hiljainen tamperelainen: On Volcano
Vuoden aliarvostetuin nakkilalainen: Penniless



Vuoden brooklyniläisbändi: Yeasayer
Vuoden roskiksesta takaisin levyhyllyyn: Crystal Castles
Vuoden tuttu nimi jo ties kuinka monelta vuodelta, jota en saanut aikaiseksi testata tänäkään vuonna: Bon Iver



Vuoden MTV:ltä tuttu: Rihanna ja Drake (yhdessä ja erikseen)
Vuoden isoin pettymys: M.I.A.


El Guincho - Bombay from CANADA on Vimeo.

Vuoden kreisein musavideo: El Guincho - Bombay
Vuoden hynttyyt yhteen -poppoo: Magnetic Man
Vuoden bändi, jonka olisin voinut löytää aiemminkin: These New Puritans
Vuoden fail: Se, etten saanut koskaan listattua viime vuoden parhaita levyjä
Vuoden kuunnelluin mutta ei paras kappale: Two Door Cinema Club – Cigarettes In The Theatre



Vuoden "ei saatana", josta tulikin "totta vitussa": Die Antwoord
Vuoden viime vuoden juttu, joka päräytti karvat pystyyn vasta tänä vuonna: Japandroids


Helsinki 78-82 - Cruising musicvideo from Flatlight Films on Vimeo.

Vuoden siisteimmät suomalaiset: Kaikki pyöräilijädudet Helsinki 78-82:n Cruising-musavideossa
Vuoden turhin comeback: Don Huonot
Vuoden ylläripylläri: Kanye West
Vuoden paras extempore-päätös: Lähteä Serbiaan Exit Festivaliin

Parhaita levyjä ja biisejä sitte vielä ennen joulua.

Niin hyvää paskaa

Musamaailma elää ja voi hyvin, mistä todisteena on vähintään se, että mainitsemisen arvoista paskaa tulee koko ajan niin paljon, etten ehdi läheskään kaikesta kirjoitella. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää ilmeisesti tehdä meikäläisen kootut suosikit -postaus, joka kattaa kaiken viime viikkoina/ kuukausina soineen. Eikä pelkästään soineen, vaan kaikkea alta löytyvää on tullut vähintäänkin luukutettua. Täysillä ja hävyttömiä määriä.

Cassius - I <3 U So

Ed Banger, I love you so. Nonii, ei kovinkaan monimutkainen biisi, mutta niin jumalattoman kuumaa soundia bändiltä, joka on yhtä vanha kuin minä. Erikoispisteet kekseliäästä iPhone-ohjelmasta, johon videon erinomaisuus nojaa.

Cassius-ohjelman voi siis ladata ilmaiseksi iTunesista. Vaikka idea on simppeli, iloa on riittänyt. Jos joku innostuu lataamaan tuon, suosittelen lataaman samalla myös Instagramin. Se on ilmainen kamera-applikaatio, joka ikään kuin yhdistää Flickrin, Twitterin, Foursquaren ja Facebookin - ja tekee maailman paskimmasta kännykkäkamerasta oikeesti siistin.

Crystal Castles - Not in Love (feat. Robert Smith)

Mitä enemmän tätä versiota biisistä kuuntelen, sitä enemmän vakuutun siitä, että Robert Smith voisi The Curen ohella olla Crystal Castlesin uusi laulaja. Tai että CC voisi harrastaa vierailijoiden haalimista enemmänkin. Bändin kakkoslevyltä löytyvä versio on huonon hailakka verrattuna tähän yhteistyöhön, ja voittaa tämä melkein alkuperäisen Platinum Blonden vedonkin.

Duck Sauce - Barbra Streisand

Muistuttaisin että Duck Sauce on yhtä kuin A-Trak ja Armand Van Helden. Hehkutin jo duon ekaa singleä, jonka toinen sinkku eli Barbra Streisand pieksee mennen tullen. Tältä kuulostaa kutsu tanssiin. Lisäksi So Me alkaa olla pikkuhiljaa yks meitsin lempparimusavideo-ohjaajista. Kädet ilmaan.

Girl Unit - Wut

Ehdolla vuoden dubstep-anthemin lisäksi vuoden parhaaksi biisiksi. No ei ehkä ihan, mutta melkein.

Hans Zimmer - Time (We Plants Are Happy Plants Remix)

Ensimmäiset 50 sekuntia voi kelailla ihan huolella ohi, varsinkin jos Inception on vielä näkemättä, sillä alku on leffadialogia. Kävin itseasiassa katsomassa kyseisen elokuvan vasta hiljattain, ja pakko kumartaa Hans Zimmerin suuntaan, sillä musiikki paransi kokemusta - ja We Plants Are Happy Plants paransi vielä entisestään erinomaista Timea. Viimeisin yhtä paljon fiilistelemäni leffabiisi onkin jo kymmenen vuoden takaa eli Clint Mansellin Lux Æterna Requiem for a Dreamista.

Kenton Slash Demon - Sun

Kenton Slash Demon edustaa sitä Tanska-soundia, josta olen tänä päivänä innoissani. Kovaa on kaahannut Köpis-house Mewin ohi.

Minä ja Ville Ahonen - Sano

Ei niinkään tämä yksi biisi vaan koko debyyttilevy on ollut kovassa pyörityksessä. Harvemmin innostun suomenkielisestä musiikista, koska sanoitukset särähtävät usein korvaan sellaisina, joita osaisin itsekin kirjoittaa. Minä ja Ville Ahonen sen sijaan sanoittaa rohkeasti, ja se kuulostaa ainoastaan loistavalta.

Netsky - Eyes Closed

Joku kommentoi YouTubessa tätä kappaletta seuraavasti: "It's a known fact that when Jesus was resurrected and returned to earth, he was actually listening to this track on his walkman."

Penniless - Go Girl

Kuten on aiemminkin todettu, Penniless on Suomen aliarvostetuin yhtye. Nakkilalaisten uusin levy A Cab to the City on vähintään yhtä tiukka kuin edellinen The Attraction, ja ainakin omilla listoillani vuoden paras kotimainen levy. Päätösraita Go Girl on esimerkillisen upea päätösballadi, josta en tunnu saavan ikinä tarpeekseni. Biisiä ei valitettavasti löydy YouTubesta, MySpacesta tai Spotifysta, mutta sen voi ostaa useimmista digitaalisen musiikin verkkokaupoista tai kuunnella edes klipin iTunesista. Suosittelen yhden biisin sijasta kyllä samantien koko levyn hankkimista - sekä keikoille eksymistä. Tänä vuonna yhtyeen ehtii nähdä vielä Tampereella, Forssassa, Turussa, Helsingissä ja Porissa.

Uusi Fantasia - Liian Myöhään (feat. Freeman)

Ainakin Stupido Shop on hehkuttanut Uuden Fantasian Heimo-levyä vuoden odotetuimmaksi kotimaiseksi, ja nyt kun se eilen ilmestyi, ei levy ainakaan muutamalla pyöräytyksellä lunastanut näitä valtavia odotuksia. Mut ei kai voi odottaakaan, että kaikki biisit vois olla yhtä hyviä kuin Liian Myöhään?  Jos näin ois, ei olis Pennilessillä enää saumaa vuoden parhaaks kotimaiseks.

Violens - Violent Sensation Descends

Violensin Amoral oli yksi eniten odottamistani debyyteistä tältä vuodelta. Siihen nähden se on soinut harmillisen vähän, mutta esimerkiksi yllä oleva kappale todistaa, että lisäpyöräytyksiä tarvitaan. Pop ja proge soivat kauniisti yhdessä vielä 2010-luvullakin.

Warpaint - Billie Holiday

Kaikkien maailman tyttöjen pitäisi kuunnella Warpaintia. Kaikkien maailman poikien myös. Erityisesti suosittelisin kaikille The XX:stä diggailleille, vaikkei mistään musiikkikaksosista olekaan kyse. Erityisesti suosittelisin myös kaikille suomalaisille, koska Warpaint sopii kylmiin ja pimeisiin iltoihin erinomaisesti, vaikkei varsinaisesti mitään masistelua olekaan. Ei kuitenkaan vilukissoille, sillä Billie Holiday aiheuttaa joka kerta kylmät väreet.

Jätin pari juttua pois ettei 1) tästä tuu ihan liian pitkä 2) koska vakaasti aion vielä joku päivä omistaa niille oman kirjoituksensa, koska ovat sen ansainneet. Nämäkin kyllä olisivat.

Day 14 - A song that no one would expect you to love


Ylläripylläri päivän biisikin sopii kovia juttuja just nyt -teemaan. Rihannan Only Girl (in the World)ia on bongailtu viime päivinä Gossip Girlistä Big Brotheriin, ja jos mulla olisi tv-sarja, olisin varmasti kanssa valinnut tän taustamusiikiksi siihen. Olen luukuttanut kyseistä biisiä ehkä jo enemmän kuin Umbrellaa aikanaan, ja sehän se vasta hitti oli. Odotan, että jonain päivänä tästä putkahtaa ulos joku ihan timanttinen dubstep-remix, joka räjäyttää mun aivot mössöksi seinille. (Tekisin ite jos osaisin.) Mut joo, jengi ei ehkä ajattele mua ensimmäisenä Rihanna-faniksi. En mä fani kyl olekaan, mut on nuo hittibiisit ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ansainneet ne listaykkössijoituksensa.

Viimeinkin kotona 1/2

Long time no C.

Kolmen loppuunmyydyn festivaalin putki paisuikin vahingossa neljään, kun heti Suomeen palattuani sain kutsun Muurameen Rockfestivaali Naamoille. Ehdin viettää kotona yhden yön, ja taas oltiin menossa. Seuraavalla viikolla kotikaupunki vaihtui Tampereesta Helsingiksi. Flow Festivalin jälkeen osoite vaihtui taas, tällä kertaa pysyväksi, ja nyt koti alkaa näyttää vihdoin kodilta. Pahoittelen pitkäksi venynyttä taukoa, mutta eihän tässä ole oikein bloggaamaan ehtinyt.

Väliraportit matkalta estyivät kiireen ja Soneran ulkomaan datasiirtoeston vuoksi, vaikka välillä olisi tehnytkin mieli jakaa tapahtumia reaaliajassa - sen verran siistejä juttuja tuli vastaan. Oikeastaan koko Roskilde-Exit-Melt!-Naamat -putki sujui niin mallikelpoisesti ja tapahtumarikkaasti, että Roskilde tuntuu jo todella kaukaiselta viime kesän tapahtumalta. Kuvat ovat peräisin matka-albumistani.

ROSKILDE FESTIVAL, ROSKILDE, TANSKA

En ole koskaan missannut Roskildessa keikkoja niin paljon kuin tänä vuonna. Liekö siihen syynä ollut kolmen hengen seurue ja kompromissien teon ongelma vaiko Roskilden heikoin esiintyjäkattaus vuosiin, ken tietää.

Nähdyt keikat olivat kuitenkin silkkaa kultaa, sillä antamani keikka-arvosanat pyörivät seiskapuolen ja kymppiplussan välillä.

Titus Andronicus ei yltänyt livenä aivan niihin mittoihin kuin olin toivonut.


Päälava Orangen (ja koko festivaalin) esiintyjistä ehdottomiksi kohokohdiksi nousivat Gorillaz ja Prince. Ennakko-odotusten vastaisesti animaatiobändin aikana lavalla ei nähtykään animaatiohologrammeja. Sen sijaan lavalla pyöri iki-ihana Damon Albarn ilman maskia ja kymmeniä ja kymmeniä vierailijoita Hypnotic Brass Ensemblestä johonkin itämaiseen huiluorkesteriin.

Esiintyjistä Prince ansaitsee oman kappaleensa. Keikalla oli yleisöä enemmän kuin olen ikinä Roskildessa todistanut. Ihmisiä roikkui puissa kun Prince soitti heti alkupuolella 1999:n. Vaikka Prince oli isoin näkemäni diiva lavalla, miehen show onnistui silti olemaan kierolla tavalla sympaattinen. Sytkärit ja matkapuhelimet välkkyivät isona merenä Purple Rainin aikana ja ihmiset joka puolella tanssivat ikään kuin se olisi ollut Roskilden viimeinen hidas. Niin kuin taisi ollakin.

Princen keikalla kuvaaminen oli kielletty, joten otin mahdollisimman huonon kuvan.

Delphic Roskildessa


Edellä mainittujen päälavabändien lisäksi suosikkeihin nousivat Japandroids, Prins Thomas, Moderat ja FM Belfast. Myös päälavalla esiintynyt Kasabian vakuutti, mutta silti festarista jäi jotenkin epäonnistunut maku suuhun. Jotain iloisella tavalla yllättävää jäi puuttumaan. Ehkä Roskilde alkaa olla jo 'nähty'.

EXIT FESTIVAL, NOVI SAD, SERBIA

Matkani Serbiaan Exit Festivaalille lähti vitsistä viime talvena. Jostain syystä joillain etkoilla tuli mieleen, että David Guetta pitäisi nähdä vielä livenä. Jostain syystä eksyimme todella tarkastelemaan miehen keikkakalenteria, ja jostain syystä vaihtoehdoista Serbia pisti silmäämme sen verran, että siirryimme tarkastelemaan festivaalin muuta esiintyjätarjontaa - ja loppu on historiaa.

Exit Festival järjestettiin kesällä 11. kertaa. Serbian toiseksi suurimmassa kaupungissa (heti Belgradin jälkeen) Novi Sadissa järjestettävän festivaalin tapahtuma-areenana toimii keskiajalla rakennettu sokkeloinen linnoitus. Lavoja on parisen kymmentä ja esiintyjiä satoja. Katseltavaa löytyi varmasti jokaisesta linnoituksen umpikujasta, ja oma kokemukseni festarista perustuu vain neljällä lavalla nähtyihin esityksiin, sillä jo niiden tarjonta huimasi päätä.


Exit Village sunnuntaina

Virallinen leirintäalue Exit Village oli myös omaa luokkaansa. Kohtuullisen pienellä alueella riitti tilaa kaikille halukkaille. Vaikka leirinnästä löytyi puitakin, suurin osa alueesta oli auringossa sietämättömäksi käyvää aukiota. Kun lämpötilat päivällä nousivat varjossakin jonnekin 40 celsiuksen korville, oli silkkaa parhautta että yleisiltä hengailualueilta löytyi varjoa kaikille halukkaille. Näihin varjopaikkoihin saattoi myös mennä aamulla festivaaliohjelman päätyttyä suoraan nukkumaan, eikä teltasta tarvinnut kömpiä ulos hikisenä. Ilmaisia suihkuja oli runsaasti ja leirintäalueelta löytyi useita ruokakojuja ja pieni supermarket. Ärsyttäviä huonoa musaa soittavia telttanaapureita ei yksinkertaisesti ollut, sillä leirinnässä oli kaksi lavaa, joilla hyvät dj:t esiintyivät, eikä muuta musiikkia tarvittu.


Bajamajaan en jonottanut näillä festareilla kertaakaan

Nelipäiväinen festivaali on eri lähteiden mukaan Kaakkois-Euroopan suurin musiikkitapahtuma, mutta peräti neljännes ennakkolipuista oli myyty Isoon-Britanniaan - minkä kyllä paikan päällä huomasi. Vaikka yleisöä oli saapunut (kuten kaikille suurille festareille) lähes jokaisesta maanosasta, tuntui jokatoinen festivaalivieras olevan britti. Se teki festivaalin tunnelmasta osaltaan helposti lähestyttävän, sillä tuttua kieltä puhuviin oli helppo tutustua. Britit myös pitivät huolen, että keikalla kuin keikalla oli tunnelma katossa.

Serbialainen yleisö oli pidättyväisempää, mutta jokainen tapaamani serbialainen oli ystävällinen ja avulias. Ensimmäiset paikalliset tuttavuudet jopa veivät meidät omasta aloitteestaan kiertoajelulle Novi Sadiin ja esittelivät kaupungin historiallisia nähtävyyksiä sekä arkipäivän kulttuuria, ja tarjosivat vielä bisset katukahvilassakin. Eräs paikallinen sanoikin, että he haluavat todistaa olevansa ihan tavallista porukkaa, sillä heidän näkökulmastaan serbialaiset usein leimataan kansainvälisissä medioissa rikollisiksi. Mikäli jotain ennakkoluuloja reissuun lähtiessäni olikin, ajatukseni serbialaisista ovat enää vain erittäin lämpimiä.

Yksi festivaalin (ja valtion) parhaita puolia suomalaisen tai britin näkokulmasta oli ehdottomasti halpa hintataso. Kutkuttavan laadukasta festariruokaa sai muutamalla eurolla, festaribisse maksoi noin euron ja röökiaski kioskista alle euron. Bussimatka maksoi joitakin kymmeniä senttejä. Taksilla ajelu oli jonkin verran kallimpaa, mutta Suomen hinnoista jäätiin kauas. Kun matkakengistä alkoivat pohjat irtoilla kesken matkan, uudet limited edition Chuck Taylor All-Starsit maksoivat Conversen omassa myymälässä hiukan alle 30 euroa. Kun Roskildessa sai 200 euron budjetilla miettiä tarkkaan rahankäyttöä, Serbiassa tuli kiire törsätä viimeisenä päivänä, ettei tarvitsisi vaihtaa dinaareja takaisin euroiksi.

Keikatkin olivat erinomaisia...

Koko festivaali alkoi upeimmalla mahdollisella tavalla, kun päälavan keskimmäinen esiintyjä LCD Soundsystem päätti keikkansa New York I Love You But You're Bringing Me Downin perään soitettuun coveriin Alicia Keysin ja Jay-Z:n Empire State of Mindista, mikä päätyi ehkä koko reissun koskettavimmaksi yhteislauluhetkeksi, ja tuntui kuin koko yleisö olisi herkistynyt kyyneliin.


Yeasayer Fusion Stagella

Näin Yeasayerin edellisen kerran pari vuotta sitten Roskildessa, ja vaikka bändi oli jo tuolloin vahva livenä, näkyi parin vuoden kasvaminen keikassa, joka kuulosti pelkältä täydellisyydeltä. Lähinnä Odd Blood -levyn biisejä soittanut yhtye villitsi yleisön, joka rallatti täysiä mukana niin Madder Redin kuin muidenkin aikana. Yleisö villitsi toisaalta bändin, sillä keulahahmo Chris Keating innostui keikan loppupuolella kehumaan yleisöä yksitellen "I love your face", "nice ass", "you're really beautiful" ja sitä rataa.



Suhteutettuna julkaistun materiaalin määrään koko kesän kreisein yleisömylläkkä nähtiin eteläafrikkalaisen Die Antwoordin keikalla. Yleisöä oli jo edeltäneellä Miike Snow'n keikalla huutelemassa huumoribändin perään. Vierustoverimme oli tullut Etelä-Afrikasta asti - tosin tuskin pelkästään trion perässä. Keikka täyttikin kaikki odotukset ja onnistui yllättämään positiivisesti, vaikka esitys jäikin aika lyhyeksi luultavasti valmiiden kappaleiden vähäisyyden vuoksi. Enter the Ninja -YouTube-hitti soikin Serbiassa kaksi kertaa.

Perjantai oli festaripäivistä tylsin, eikä alueelle tarvinnut mennä ennen puoltayötä. Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että festareita juhlittiin yöaikaan painottuvasti, ja bändit starttasivat illalla kahdeksan aikoihin, kun aurinko alkoi valua kohti taivaanrantaa. Ennen reissua se lähinnä kummaksutti, mutta syy selvisi heti Serbiassa, kun saimme omakohtaista kokemusta siitä, ettei päivällä vain voinut poistua varjosta polttavan auringon takia. Bileet jatkuivatkin festarialueella aina myöhään aamuun asti, ja päivän viimeiset esiintyjät soittivat settinsä jo turhan kuuman auringon alla.

Exitin perjantai pyhitettiin elektroniselle musiikille. Dance Arenalla soittivat mm. Moderat, Josh Wink ja Ricardo Villalobos. Vaikka keikat itsessään olivat aika rutiinisuorituksia, lavalla heiluneet sirkustaiteilijat tekivät keikasta kuin keikasta ikimuistoisen. Villalobosin tuudittaessa yleisöä transsiin, lavan katosta roikkui tyttösiä lakanoiden varassa akrobatisoiden, joten viihdykettä riitti myös silmille, kun suurin osa esiintyjistä viihtyi paikallaan soittopöydän takana.

Tsekattua tuli myös Resident Advisorin Happynovisadstage, joka perjantaina painottui dubsteppiin. Gemmy ilahdutti lämmitystä kaipaavaa yleisöä soittamalla mm. Tes La Rokia, minkä jälkeen astui lavalle Flow'ssakin vierailleet Joker & Nomad. Niin kovasti kun olen halunnutkin Lontooseen dubsteppailemaan, uskon että Exit-kokemus oli lähellä kuvitelmaani, koska etenkin Happynovisad-lavalla tuntui yleisö olevan sataprosenttisen englantilaista.


Klaxonsin keikka painottui uusiin Surfing the Void -albumin biiseihin

Lauantaina Klaxons starttasi ensimmäisten joukossa jo iltakahdeksalta, joten alueelle oli valuttava totuttua aiemmin. Brittibändin lavaesiintyminen ei ole muuttunut viimeisten vuosien aikana lähes ollenkaan, mutta vaihtelua keikkaan toivat uudet biisit, joita kuultiin enemmän kuin debyytin hittejä. Vuosien kehitys kuului parhaiten esimerkiksi Valley of The Calm Treesissä, joka on vanhimpia 'uusia' biisejä. Aiemmilla keikoilla se on herättänyt  lähinnä pelkoa kakkosalbumia kohtaan, mutta tuottaja Ross Robinson selvästikin teki hyvää työtä, sillä ensimmäistä kertaa Klaxonsin keikka sai minut odottamaan jatkoa.

Illan aikana päälavalla tanssittivat vielä Röyksopp, Kroatian oma PMMP eli Lollobrigida sekä Missy Elliott, jonka keikan kohokohta oli kengän heittäminen yleisöön. Vaikka Missy hehkeä hiphop-diiva olikin, keikasta jäi fiilis että Elliott luuli tekevänsä jotain todella ainutlaatuista. Vai minkä kumman takia show pyöri lenkkarinsa ympärillä lähes puoli tuntia?

Eikä jäänyt Missy päivän odotetuimmaksi artistiksi, sillä illan pahin tungos nähtiinkin Dance Arenalla joskus baarien sulkeutumisajan jälkeen David Guettan keikalla. Tungos oli niin massiivinen, että henkensä puolesta sai pelätä (Huom. Love Paraden pääesiintyjänä olisi esiintynyt samainen ranskalaismies...) Tungos oli käsittämätön, kun huomioi sen että osittain tai kokonaan samaan aikaan esiintyivät mm. The Twelves, L-Vis 1990, DJ Zinc & Dynamite MC, Midnight Juggernauts, Rui Da Silva ja Brodinski, jotka olisin kaikki mielelläni nähnyt. Onneksi Guetta veivasi isoimmat hitit ulos heti keikan alussa - taisi jopa setti alkaa Memoriesilla - ja tungos hälveni, mitä pidemmälle keikka eteni. Kuten joskus tänne kirjoitinkin, en tiedä, kuinka katu-uskottavaa on diggailla David Guettaa, mutta biisit kuulostavat hyviltä bileiltä. Sellaiseksi live-keikka paljastuikin, vaikka vastoin odotuksiani diskohittikimara jäi kokematta, kun Guetta heitti oikeasti taitavan dj-keikan, jossa kuultiin omien biisien lisäksi mm. Prodigyä ja ysärihousehittejä remixattuina versioina. Ai niin... ja nähtiin lavalla muun muassa kaksimetrinen tulta käsistään ampunut ihmisrobottikin...


Dance Arenan vallihauta joskus aamukuuden jälkeen. Lavalla Dirty South.


Festivaalin viimeisenä päivänä sunnuntaina päälavalla nähtiin mm. Pendulum, Faith No More ja Chemical Brothers. Faith No More oli suorastaan surkea, ja suunnattiinkin heti pienemmille lavoille.


Jamaican keikalla oli yhtä paljon ihmisiä lavalla ja yleisössä

Kemikaaliveljesten kanssa osittain samaan aikaan soittanut Jamaica esiintyi lähes tyhjälle aukiolle. Keikan alkaessa lavan edustalle oli tullut meidän lisäksemme kaksi muuta ihmistä, mutta loppua kohden yleisön lukumäärä kasvoi muutamiin kymmeniin. Lavalla kaksikko oli energinen ja puhelias, ja kun tämän yhdisti yleisön määrään, tunnelma oli mukavan intiimi, vaikka tungosta ei tosiaan ollut. Peter Francon ja Justicesta tutun Xavier de Rosnayn tuottama debyyttialbumi No Problem soitettiin lähes kokonaan läpi, mutta keikan kesto jäi silti noin puoleen tuntiin. Keikasta olisi luultavasti jäänyt parempi maku, jos levy olisi ollut ulkona jo tuolloin, eikä ennakkotuntemus olisi ollut vain kahden biisin varassa. Otettiin kuitenkin kaikki ilo irti, ja juteltiin kaksikon kanssa sen verran, että luvattiin tuoda enemmän kavereita katsomaan bändiä Saksaan Melt! festareille.

Chemical Brothers soitti edelleen Jamaican lopetettua, joten siirryimme päälavaa kohti. Siinä vaiheessa selvisikin, missä kaikki ihmiset olivat olleet Jamaican aikana, sillä näköetäisyyden päähän pääseminen päälavasta oli mahdotonta. Harmittikin että keikka jäi näkemättä, sillä uusimman Further-levyn biisit kuulostivat niiiiiiin hyviltä livenä. Onneksi Dance Arenalla kuitenkin soitti jo DJ Mehdi, eikä siellä voinut olla yleisöryntäystä, sillä kaikki olivat päälavan tuntumassa.


Dance Arenalla DJ Mehdi

Yksi Exitin hienoja puolia oli musiikkiteemat päivittäin. Vaikkei mitään kovin selkeitä linjoja toki ollut, soittivat dubstep-tuottajat, minimaalisen teknon edustajat ja niin edelleen yleensä samoilla omilla lavoillaan peräkkäin. Sunnuntaina Dance Arenalle oli tuupattu kaikki Ed Banger Recordsin bändit, joita riittikin aamuun asti. DJ Mehdin ja Busy P:n välissä soitti joukkoon kuulumaton Crystal Castles, joka olikin ehdottomasti illan tylsin. Vaikka Baptism oli kreisi livenä, ei Alice Glassin riehuminen tuonut mitään uutta lavalle, ja pakko myöntää, että nukahdin keikalle. Uni katkesi kuin seinään Busy P:n eli Pedro Winterin astellessa lavalle. Justicen Genesis ja sitä seuranneet mahtavat biisivalinnat saivat ihmettelemään taannoista Tavastian keikkaa. "Kuinka Busy P kehtasikin soittaa niin huonon setin Suomessa, jos hän oikeasti pystyy tällaiseen?". Yksi parhaista dj-keikoista tänä vuonna - vaan ei paras.


Crystal Castles ei tarjonnut mitään uutta Serbiassakaan.

Busy P soitteli vielä, kun maamies SebastiAn asteli lavalle. Parin yhteisbiisin jälkeen Winter hyvästeli yleisön, ja SebastiAn pisti parastaan - ja olikin yksinkertaisesti paras. Hiki virtasi vastakynittyä niskaani pitkin, koska tanssimista ei voinut lopettaa. Sen kerran kun saikin raahattua itsensä kaljatiskille tai sytytettyä taukotupakan, mies päätti soittaa jotain aivan älytöntä, ja juuri sytytetty tupakka oli pakko tumpata juuri ostettuun kaljaan ja juostava takaisin edemmäs joraamaan. SebastiAn oli niin hyvä, että alkoi ihan vituttaa. Juuri kun hetkeksi istahtaa levähtämään, jannu soittaa remixinsä Rage Against the Machinen Killing in the Namesta, ja koko yleisö sekoaa. Kaljat lentelevät, ihmiset lentelevät, ja on vain pakko lopettaa levähdystauko ennen kuin se on ehtinyt alkaakaan.


Tässä kuvassa vituttaa SebastiAn, koska se oli vähän liian hyvä.

Dance Arenalla esiintyjien aikana lavalla nähtiin taas jotain kummallista. Lakanoissa roikkuneet akrobaatit pukeutuivat joillekin keikoille erilaisiin naamiaisasuihin, ja astelivat usein puujalat jalassaan lavalle nostattamaan tunnelmaa. Hienoja Star Wars -asuja seurasivat mm. Liisa Ihmemaassa ja sirkusteemat. Tunnelman nostatus onnistuikin poikkeuksetta, ja pisteet Exitin järjestäjille lähtivät myös tästä sirkuksen ja musiikin yhdistämisen oivalluksesta. Nerokasta.


Tirehtöörin ja pingviinin yläfemma

Ed Banger -putken jälkeen lavalle asteli A-Trak, joka ei yltänyt setillään aivan ranskalaisten tasolle, vaikka hyviä biisejä kaikui vielä aamuauringon paahtessakin. Mm. Major Lazerin Pon De Floorin ja Dousterin King of African soidessa olikin hyvä lepuuttaa väsyneitä jalkoja ennen paluumatkaa leirintäalueelle. Hyvä ilmapiiri lämmitti mieltä vielä viimeisiä kappaleita kuunnellessa, kunnes aurinko paistoi jo niin tukalasti, että oli pakko hyvästellä Petrovaradinin linnoitus tältä vuodelta.


Aamuyhdeksältä A-Trakin keikalla



Reissukaverini Susan kiipeämässä väsyneillä jaloillaan pois vallihaudasta

Tiivistetysti Exit Festival tarjosi upeat ja ainutlaatuiset puitteet musiikkifestareille. Sokkeloinen alue tuotti välillä vaikeuksia ehtiä lavalta toiselle, ja usein tulikin jämähdyttyä tietyille lavoille, koska pitkien portaiden edestakainen ravaaminen ei houkutellut. Keikat olivat toinen toistaan parempia, ja hintataso hymyilytti. Neljän päivän liput maksoivat netistä ostettuna noin sata euroa, mutta Serbiasta niitä olisi saanut reilulla 50 eurolla. Kuten aiemmin totesin, Roskilde tuntuu jo hieman tylsältä, eikä näin hienosti järjestetty serbialainen festari ainakaan parantanut Tanskanreissun näkymiä ensi vuodelle. Jos on näistä kahdesta valittava, Serbia kutsunee ensi kesänäkin.

Festariputkihan tosiaan jatkui vielä muutamalla viikonlopulla, ja niissäkin riittää juttua kerrottavaksi. Lähden varhain tiistaiaamuna piipahtamaan Egyptissä, joten en lupaa nyt muuta kuin reilun viikon mittaisen hiljaisuuden.

Crystal Castlesin toinen Crystal Castles

Crystal Castlesin toinen levy on nimetty täsmälleen samalla tavalla kuin ensimmäinen. Crystal Castlesin molemmat levyt ovat siis self-titled - nimettömiä tai bändin mukaan nimettyjä, ihan kuinka asian haluaa nähdä. Maalaisjärjellä kuuntelija voi nimetä sen vaikka Crystal Castles II:ksi, ja välttää ongelmat musiikkikirjaston järjestyksessä, mutta silti mietityttää, millaisia sekaannuksia kaksi samannimistä levyä voivat aiheuttaa. Sehän tästä vielä puuttuisi, jos kannetkin olisivat samanlaiset.

Uusi kansi siis näyttää tältä

Juuri tällaisista syistä en odottanut toista albumia kovinkaan innolla. Crystal Castles oli alkanut ärsyttää jo aiemmin pikkujuttujen takia. Debyyttilevy oli hyvä, mutta uusien biisien vähäisyys ärsytti, sillä lähes kaikkihan oli julkaistu jo aiemmin ep:illä. Flow'n keikan myöhästyminen epämääräisistä syistä ärsytti. Jopa viime vuoden Pitkä kuuma kesän esitys oli kaikessa huippuudessaan ärsyttävä: musiikki soi virheettömästi, vaikka Alice Glass näytti olevan lavalla ihan koksupäissään, tai sitten esitys vain meni överiksi.

Mutta uusi Crystal Castles, se kakkosalbumi, on ärsyttävän hyvä. CCII oli määrä julkaista kesäkuussa, mutta se päätyikin Internetiin viime viikolla. Kuten debyytin kanssa, julkaisua aikaistettiin. Digitaalinen versio on ostettavissa tästä päivästä alkaen, ja fyysinen levy tulee kauppoihin kuukauden päästä.

CCII yllätti ainakin minut loistavuudellaan. Crystal Castles on uudistanut soundiaan sopivasti, ja huudon ja melskeen määrää on vähennetty, vaikka sitäkin löytyy. Kokonaisuutena soundimaailma on muuttunut puhtaampaan suuntaan, ja sen voisi kuvitella soivan isoilla teknoareenoilla. Esimerkiksi ensimmäinen sinkkulohkaisu Celestica kuulostaa kauniilta - adjektiivi, jota en olisi aiemmin liittänyt kaksikkoon.

Koko levy on itseasiassa hyvinkin miellyttävä, ja suorastaan huutaa uudelleen pyöräytystä heti perään. Biiseistä eniten miellyttää Baptism, joka saattaa hyvinkin olla yksi tämän vuoden lempikappaleistani. Ainoa ärsyttävä raita on sitä seuraava Year of Silence, jossa on oudosti sämplätty Sigur Rósin Inni mer syngur vitleysinguria. Yleensä taitaa mennä päinvastoin, mutta mitä enemmän Year of Silencea kuuntelen, sitä vähemmän Jónsin äännehdintä biisiin sopii. Kuitenkin yksi skippaus koko levyllä on hyvä saavutus, ja levy on ehdoton pakkohankinta myös levyhyllyyn.

Sitten päivän biisin pariin...

Day 03 - A song that makes you happy



Tämä ei ole vitsi. Sealin Kiss from a Rose on maailman paras viimeinen hidas. Tähän biisin liittyy paljon muistoja muutamalta viimeiseltä vuodelta. Seal on ilostuttavan hyvä tulkitsija, ja noh, biisi puhukoon puolestaan. Vaikka kuinka olisi suru puserossa, ei tämän biisin aikana voi mököttää.

White Lies - Death (Crystal Castles Remix)

White Lies - Death (Crystal Castles Remix) from eeebee on Vimeo.

Tuore musiikkivideo tässä kuussa Suvilahteen saapuvan Crystal Castlesin remixaamasta elokuussa Suvilahteen saapuvan White Liesin biisistä Death.

Kappaleet 2008 TOP 35

Linkit kappaleisiin poistettu, myöhästyit.

Biisejä listatessa kävi vähän toisin päin kuin levyjen kanssa. Mahtavia 2008 vuonna ilmestyneitä tsipaleita oli "Mira 2008"-soittolistallani aluksi toista sataa, mutta pakotin itseni karsimaan setin 35 kappaleen mittaiseksi, ettei paketti taas kasvaisi ikävän isoksi. Tällainen karsinta ei suosinut artisteja tai bändejä, joilla oli runsaasti vuoden parhaita kappaleita (Santogold, The Mars Volta, Tiger Lou, MattiP, Cut Copy ja MGMT) tai useita samantyyppisiä artisteja. Useampi tärkeä kappale jäi listasta lopulta pois biisien hävittyä paremmille.

Esimerkiksi Stepan Sun Äitis lämmitti sydäntäni erityisen paljon (joskaan se ei ole levyn parhaita kappaleita), sillä tietääkseni kukaan ei ole Suomessa vielä älynnyt levyttää loanheittoa Jenkkilästä tuttuun äiti-tyyliin. Jos on niin ei varmasti näin hyvin. Toisaalta kolmossijalle levylistallani päätyneelle Late of the Pierille ei tässä sarjassa tullut sijoituksiaan ainoastaan sen takia, etten osannut päättää yhtä parasta kaikista niistä vaihtoehdoista. Kappalelista myöhästyi näinkin paljon, sillä muistin koko ajan kappaleita joiden täytyisi olla listalla, mutta pitkittyneen aikataulun vuoksi, en ruvennut rankkaamaan tätä enää tuhannetta kertaa uudelleen.

Tekstistä taitaisi tulla puuduttavan pitkä, jos kaikista selittelisin ummet ja lammet jokaisesta kappaleesta, joten yritän pitää tunteeni ja mielipiteeni aisoissa.
35. Ra Ra Riot: Dying is Fine
Listan indie rockein biisi ja samalla listan viimeinen. Edeltä putosi viime hetkillä muutama samanlainen kappale muilta esittäjiltä, mutta Dying is Fine oli ison hetken eniten soitetuin kappaleeni, joten tätä en voinut pyyhkiä pois viime vuodestani.
34. The Ting Tings: That's Not My Name (LA Riots Remix)
Tämäkin on hyvä esimerkki remixien voimasta. Alkuperäinen kappalehan on oikeastaan hölmö (ja siltikin kaikessa yksinkertaisuudessaan ihan nerokas), mutta LA Riots tekee sille ihmeitä, ja muuttaa sen keskiverrosta kiitettäväksi.
33. Weezer: Troublemaker (Azzido Da Bass Dub)
Näin viime yönä unta, missä seikkaili italialainen pelottava jätkä, jonka nimi oli Azzido Da Bass. Weezer ei oo oikein koskaan kuulunut lemppareihin, mutta tää remix on aika kelpo.
32. Disco Ensemble: Stun Gun
Tämän ei kyllä pitänyt löytyä tältä listalta, mutta siinä se nyt möllöttää. Ei ollut läheskään eniten kuunnelluin kappale levyltä, mutta siltikin helposti paras DE-kappale toviin. Ikään kuin back to the roots and in neon.
31. Hot Chip: Ready for the Floor
Tämän tullessa ulos dissasin Ready for the Flooria, koska se ei mielestäni kuulostanut yhtään erilaiselta kuin edellinen hittisinkku. Jatkuvan joka puolelta tulvineen soiton ansiosta siitä kuitenkin löytyi jotain, joka erottaa sen muista Hot Chip -biiseistä.
30. Pariisin Kevät: Meteoriitti
Olen kai aina vähän vieroksunut suomenkielistä pop musiikkia, koska suomi on rutkasti kömpelömpi sanoituskieli kuin englanti. Meteoriitissa on ehkä koko vuoden miellyttävimmät sanoitukset, eikä tämä kulunut samallalailla puhki kuin Pikku Huopalahti.
29. I Was a Teenage Satan Worshipper: OMG, Techno Chicks!!!
Vaikka kappaleessa onkin parasta sen nimi, on se helpohkosti menevin ralli The Lemonade Ocean -albumilta (,joka muuten oli vähän pettymys).
28. Mattip: Redelete
Jejep, mulle jo sanottiinkin, että täähän ei käytännössä oo vuodelta 2008, mutta annan itselleni luvan uudelleenjulkaisun ja periaatteen kautta lisätä tämän listalleni, koska rakastan sitä.
27. Deerhunter: Nothing Ever Happened
Omassa elämässäni en ihan aio tyytyä biisin sanomaan ("Nothing ever happened to me/ Life just passing, flash right thru me"), mutta muuten kappale oli edustamansa musiikkityylinsä helmi viime vuonna.
26. T.I.: Live Your Life (feat. Rihanna)
Kuinka voi saada niin huonosta biisistä(O-Zone: Dragostea Din Tei) aikaiseksi jotain näinkin hyvää? Haluaisin vanhan hienon lowriderin, (ajokortin), aurinkoisen rantakadun ja tämän soimaan taustalle. Sen jälkeen voisin viileesti heilutella käsiäni ohikulkijoille...
25. Clouds feat. Tiiu: Under the Dancing Feet (Tes La Rok Remix)
Legendaarinen tanssihitti, joka pisti jalat heilumaan jo edellisvuoden puolella, mutta julkaistiin virallisesti 2008. Bassoraita menee suoraan sydämeen.
24. Asa: Persepolis
Oikeastaan suosikkikappaleeni levyltä oli Davidsm, mutta sen lyriikat olivat ehkä hieman liian korkealentoiset plus Persepolis edustaa levyn parhailla taustoilla ainakin soitannon puolesta.
23. Eero Johannes: Lipton Service Boy
Eero tuotti minulle paljon päänvaivaa, kun piti valita yksi kappale tämän, Leisi-Ellin ja We Could Be Skweeroesin väliltä. Joskus kun kuulin tämän radiosta, mietin pääni puhki, kenen biisi olikaan kyseessä. Veikkasin jotain isoa ulkomaista nimeä...
22. Mattip: KING
Vaikka lupasin itselleni olla tekemättä typeriä sanaleikkejä niin tämä kappale on kingi. Auts, taisin heittää saman läpän vielä levylistaankin.
21. Santogold: You'll Find a Way (Switch and Sinden Remix)
You'll Find a Way olisi voinut löytää tiensä listaan muutenkin, mutta mahtavat tuottajagurut nostivat sijoitusta entisestään. Rankempi katuversio, aiiiit.
20. Tiger Lou: The Less You Have to Carry
Oli muuten ehkä maailman julmin temppu erottaa tämä sitä edeltävästä The More You Give -biisistä, joka toimii oikeana kappaleena, introna sekä tämän biisin kanssa osana tosiaan niin saumattoman täydellisesti, että nyt tuli huono omatunto. Anteeksi.
19. On Volcano: Out of Sight
Meikäläisen kesätunnari Tampereelta. I broke my bones and lost my memory. Niin ei tapahtunut, mutta olisi voinut.
18. Oasis: Falling Down (The Chemical Brothers Remix)
Alkuperäinen oli lähes yhtä hyvä, ja elleivät Kemikaaliveljet olisi tehneet näin erinomaista uudelleenmiksausta, olisi alkuperäinen varmasti löytynyt listalta. Parasta Oasista vuosiin.
17. MGMT: Time to Pretend
Olipas ilmeinen valinta. Time to Pretend oli eka megahitti, mutta myöskin ainoa alkuperäisversioista, joka kesti kuuntelua - ja josta en löytänyt remixiä, jolla olisi pistetty paremmaksi.
16. Tmu: Basschase
Maailmani pysähtyi hetkeksi, kun Desto pyöräytteli Bassoradiossa keväällä tämän ekaa kertaa ilmoille. Kuuntelin radiolähetystä nauhalta uudestaan ja uudestaan kunnes viimein Tmu lisäsi biisin MySpaceen. Edelleen ylpeä suomisoundeista.
15. Buraka Som Sistema: Sound of Kuduro (feat. M.I.A. & DJ Znobia)
Sen lisäksi, että tässä on ihan ässä video, on Sound of Kuduro paras Buraka Som Sisteman tekemä biisi - ja olisi siltikin vaikkei siinä olisi vierailemassa M.I.A.
14. Cut Copy: Hearts on Fire
Tässä kohtaa voisi oikeastaan olla mikä hyvänsä In Ghost Coloursin kappaleista. Hearts on Fire valikoitui jorauskertojen määrän perusteella.
13. Modeselektror: The White Flash (feat. Thom Yorke) (Trentemøller Remix)
Tässä oli ihan viime hetkien lisäys, joka meinasi jäädä listasta kokonaan. Bowwow, Trentemøller teki yhdestä 2007 vuoden parhaasta biisistä yhden 2008 vuoden parhaista biiseistä.
12. Leon Jean-Marie: Bring it on (Rusko Remix)
Yksi niistä kymmenistä Ruskon uudelleenversioinneista, jotka olisivat kaikki ansainneet paikkansa vuoden parhaina biiseinä. Big up!
11. The Mars Volta: Ouroborous
Piti sitä upottaa joukkoon ainakin yksi kappale vuoden parhaalta levyltäkin. Tattua The Mars Volta -laatua.
10. Matti Johannes Koivu: Ai ai ain kun nuori ois
Coverilla kärkikymmenikköön on mielestäni aika tiukka esitys. Irwinin versio oli minulle ennestään tuntematon, joten MJK vetäsi tämän helposti omiin nimiinsä. Vaikka niin kävi kyllä jokaiselle levyn kappaleelle...
9. Santogold: Shove it (feat. Spank Rock)
Dub i dubbidub i dubdubdub. Ei liene yllätys että muuten niin kirjavalta ja vaikuterikkaalta levyltä löytyvä basssopainotteinen kappale nousee suosikikseni. Livenä muuten vielä kaksin verroin kovempi!
8. Portishead: Machine Gun
Huh, no johan oli paluu musiikkimarkkinoille.
7. MGMT: Electric Feel (Justice Remix)
Ranskalaisten taikasauvat loihtivat tästäkin hyvästä MGMT:n kappaleesta maagisen. Alkuperäisesittäjä ja Justice kuuluvat siinä molemmat tasapuolisesti ja täydentävät vain toisiaan.
6. Crystal Castles vs. HEALTH: Crimewave
Vähemmän bitimpi veto Crystal Castlesilta, mutta tässä tapauksessa rauhallisuus toimii. En myöskään keksi tällä hetkellä yhtään kappaletta, jossa vokaaliefektit ansaitsisivat paikkansa yhtä oikeutetusti kuin tällä.
5. Friendly Fires: Paris (feat. Au Revoir Simone) (Aeroplane Remix)
Tähän törmättyäni on tullut tarkastettua kaikki Aeroplanen remixit, ja mies on ilmeisesti Sampo tai vähintään hittitehdas. Vaikka en ole koskaan erityisemmin haaveillut Pariisissa asumisesta, tämän soidessa sydämeni halajaa pois Suomesta.
4. KA SO RE: Petite
Mulla tulee tästä vähän sellainen Mighty Ducks -voittajafiilis. Tämä voisi olla anthem suorituspaineita sisältäville tilanteille, ja olen hyvinkin varma, että tämän voimin kaikki sujuisi hyvin. Suomi proud!
3. Why?: The Hollows
"In Berlin I saw two men fuck/in the dark corner of a basketball court." Minulla on samanlainen kokemus Kööpenhaminasta sillan alta. Tästä on tullut itselle niiin iso henkilökohtainen hitti etten enää osaa edes perustella sen ylivertaisuutta. Kuunnelkaa itse.
2. Veto: Digits
Uutta Vetoa kohtaan ei juurikaan odotuksia ollut, mutta levyltä löytyikin aarteita. Digitsiä ympäröi kaksi todella hyvää kappaletta, jotka buustaavat kokemusta entisestään. En ihmettele, että levyn nimi lainattiin tästä kappaleesta.
1. The Whitest Boy Alive: Golden Cage (Fred Falke Remix)
Helposti vuoden paras biisi. Ei ole hetkeä, jolloin Fredin remixiä ei olisi voinut kuunnella. Ei ole myöskään sanoja, joilla kuvailla.

Ensi vuonna voisin listata remixit erilleen. Tästä tulikin siis loppuviimeksi vain hyvien kappaleiden lista eikä sitä voi pitää kuin viitteellisenä, sillä en ole enää tälläkään hetkellä samaa mieltä järjestyksestä kuin äsken sen tähän kirjottaessani, mutta kai tätä voi jonkinlaisena suuntaa antavana listana pitää?

#100: Flow Festival

#100 teksti, vaikka puolet kirjoituksista onkin nyysitty tänne henkilökohtaisesta journalista viime vuodelta. Päätin vakiinnuttaa urlissa esiintyneen nimen, joten olkoon tämä blogi sitten tästä eteenpäin aivan virallisesti Most Sexiest Music. Oletan, että lukijat ovat sen verran perillä, että tietävät ettei kyse ole kieliopillisesta virheestä. Niille, jotka eivät olleet: nimi on lainattu The Millionersin samannimisestä kappaleesta ja/tai levystä.

Vaan mennäänpä asiaan. Nyt on festarit festaroitu ja yritän jatkossa istua tässä kirjoittamassa vähän useammin. Flow Festival ei käytännössä jää vuoden viimeiseksi festivaaliksi, sillä edessä on vielä Monsters of Pop ja Lost in Music, mutta kun kyseessä on kaksi naapuritaloissa järjestettävää klubifestivaalia, ei se oikein ole sama asia. Flow sen sijaan oli kaupunkimiljööstä huolimatta tänäkin vuonna kovatasoinen tapahtuma, vaikka joka päivä missasinkin päivällä esiintyneet artistit lähinnä siksi, että Töölössä oli liian hyvät puitteet hengailulle.

Perjantaina tarkastelin harmillisen paljon kovanluokan artisteja vain sivusilmällä keskittyessä kavereiden moikkailuun ja kalliiseen kaljaan. Skweee-kemuista tuli kiire katsomaan Múmia, mutta vaikka se kuulostikin varsin kelvolliselta Suvilahden yössä, ei se sopinut hetken mielentilaan. Uneliaan utuinen musiikki ennen illan odotetuinta menobändiä ei vain sopinut, joten skweeen mestarit saivat esitellä taitojaan vielä tovin.

Flow oli harmillisesti buukannut kaksi koko viikonlopulta eniten odottamaani settiä päällekäin. Kun dubstep-bileet lähtivät käyntiin Tiivistämö-klubilla Tes La Rokin ja Dead-O:n voimin, piti jo muutamien kappaleiden jälkeen kiirehtiä viereiselle lavalle odottamaan Crystal Castlesia. 45 minuuttia meni odotellessa, ja kun yhtye oli virallisesti puoli tuntia myöhässä, lähdin useiden muiden vittuuntuneiden tapaan muualle. Tiivistämölle palatessa siellä esiintyivät suosikkidubstep-tuottajani Rusko ja Caspa. Muutamia ehdottoman kovia ralleja seurasi mm. Skreamin remix Klaxonsin It's Not Over Yetistä, jonka aikana sain viestin, että CC oli aloittanut. Kun viimein näin torontolaiset lavalla, kaikui myös tältä lavalta Klaxonsia miksattuna. Klaxons edusti kovalla kädellä Helsingin perjantaiyössä.



Crystal Castles oli harmillisesti vain kovin keskinkertainen, vaikka kovat reivit saikin telttalavalla aikaiseksi. Yleisöä vituttanut myöhästyminen oli huhujen mukaan kokaiiniövereiden syytä, ja vaikka meno olikin tästä huolimatta Alice Glassin osalta energistä, se kuului jäljessä. Keikka varmasti täytti monien muodikkaien indielasten odotukset, mutta aiemmin yhtyeen todistaneena, tämä jäi vaisuksi.


Lauantaina esiintyjäkaarti hoiti hommat tyylikkäämmin, vaikka CSS olikin valehtelematta paska. Uusi levyhän paljastui paskaksi jo aikaisemmin, mutta odotin liveshow'n pelastavan huonot biisit ja avaavan Donkeyta - toisin kävi. Lovefoxxxista on ystävääni lainaten kuoriutunut angstinen teini-Björk, ja on tosiasia ettei bändi ole enää se suloinen teiniriehayhtye, johon aikanaan ihastuin. Loppuillan tanssittaneet Top Billin, Huoratron ja DJ Funk sen sijaan vetivät minut bilebailaamaan moneksi tunniksi hiki hatussa. Voi jeesus, että paidassani haisi hiki seuraavana aamuna. En tiedä oliko se omaani vai muiden.

Paras esitys todistettiin sunnuntaina. Sielukas Martha Reeves ja José Jamesin tyylipuhdas jazzailu sytyttivät sopivasti ennen räjähdystä. Viikonlopun pelastaja Cut Copy soitti vain muutaman kappaleen ensimmäiseltä levyltään, mutta sehän passasi, sillä lupaan, että aussien uutuus In Ghost Colours löytyy loppuvuoden levylistaltani. Loistavaa keikkakuntoa säteillyt yhtye sai yleisön mukaan, ja uudet kappaleet kuulostivat jopa paremmilta kuin levyllä, mikäli se nyt edes on mahdollista. Tämän jälkeen tarkoituksellisesti missasin festivaalin päätösesiintyjän, sillä Cut Copyn jälkeen ei vaan yksinkertaisesti halunnut enää kuunnella mitään muuta kuin päässä soivaa melbournelaista elektroindiepumppua.



Kesäfestivaalit ovat nyt takana ja ensi kesänä jatketaan tällä saralla. Sata tekstiä on takana ja, vaikka festarit ovatkin nyt ohi, Most Sexiest Music jatkaa musiikin parissa vielä monien satojen tekstien verran.

Nopeita

Nyt pitäisi olla lukemassa kovaa vauhtia pääsykokeisiin, ja mikä olisikaan parempi pakokeino velvollisuuksista kuin tänne kirjoittaminen. Koska aika on kortilla sekä luku- että kirjoitusajan suhteen, heitän muutamia nopeita mielipiteitä viime aikoina ilmestyneistä levyistä:

MattiP: Save the King (cd/10")
- Varmasti yksi vuoden kovimmista julkaisuista, jonka biiseistä jokainen uusi on napakymppi. KING:istä päälle vielä papukaijamerkki. Joillekin jo ennestään tutuissa kappaleissakaan ei ole mitään vikaa ja ne on upotettu kokonaisuuteen yllättävänkin saumattomasti.

YUP: Vapauden kaupungit
- Ei oikein iske, ainakaan heti. Tuttua YUP:ta, joka ei tarjoile mitään uutta. Muutamia joukosta erottuvia biisejä, mutta tällä hetkellä tuntuu huonommalta kuin vaikkapa viimeisin edeltäjänsä. Lukuisat lisäkuuntelut, haastattelut ja live-kokemus saattavat avata materiaalia.

Crystal Castles: Crystal Castles
- Hypetetty duo, jonka debyytti ei tarjoile mitään uutta, jos on seurannut hypetystä pidemmänkin aikaan. Demoilta ja sinkuilta tutuista kappaleista osa on kokenut uudelleensovittamista, välillä onnistuneesti, välillä vähemmän onnistuneesti. Paikoitellen CC:lle ominainen säröinen soundi on jopa siloiteltu pois, mistä en ilahtunut. Välillä menee liialliseksi kikkailuksi. Jos bändi on uusi tuttavuus, suosittelen tutustumaan. Itse biiseissä ja bändin omaperäisessä soundissahan ei siis mitään vikaa ole, päinvastoin! Yhdyn hypetykseen.

Asa: Loppuasukas
- Herran tähänastisen uran paras levy, ehkä jopa paras suomalainen hip-hop levy. Voisin antaa pelkästään maanläheisistä kansanmusiikista lainailleista taustoista täydet pojot, mutta myös sanoituksien puolesta mm. Davidsm aiheuttaa minussa megalomaanista ihannointia. Ei sillä, että ymmärtäisin tälläkään levyllä puoliakaan, mitä Masa räppäilee, mutta tässä kappaleessa on tehty jotain ennenkuulumatonta.

Reino & The Rhinos: Tähän tyyliin
- Toivoin tämän tulevan puun takaa ja tönäisevän kumoon niin kuin Raappana viime vuonna teki, mutta tämä jättikin olon tyhjäksi. Harmillisen tylsä ja väritön levy. Ei huono, muttei tästä löydy mitään ihmeellistä.

Guillemots: Red
- Kokonaisuutena ei yllä edeltäjänsä tasolle. Levyllä on kuitenkin tehty rohkeita ja odottamattomia ratkaisuja, ja ällistyttävän hyvät hittibiisit (vrt. Trains to Brazil, Annie Let's Not Wait) löytyvät tältäkin Guillemots-levyltä: Kriss Kross & Get Over It.

Nyt kipin kapin kirjan ääreen. Yritän pysytellä siellä pääsykokeisiin eli ensi keskiviikkoon asti, mutta sikäli mikäli pääsen huomenillasta katsomaan Stepaa ja ylihuomenna Errorsia, keikkaraporttia on luvassa varmasti viikonlopun aikana. Todennäköisyydet tälle ovat korkeat, sillä kotona en enää käytä sauvoja ollenkaan, vaikka liikkuminen onkin vielä lähempänä ontumista kuin kävelyä.