by:Larm 2013 - päivä 4 (ja loppusanat)

Palasin jo myöhään sunnuntaina kotiin, mutta loppuviikonlopun tapahtumien sulattelussa on mennyt tovi, kun tottakai nappasin vielä paluumatkalta flunssan tms. Viimeisenä päivänä lauantaina otin haltuun vielä lisää pohjoismaisia bändejä, mutta silti jäi moni hieno akti tsekkaamatta. Oslon kekkerit olivat kuitenkin kokonaisuudessaan niin hieno kokemus, että toivon löytäväni itseni vielä by:Larmista jonain vuonna.

Lauantaini starttasin jo klo 14 edellisenä päivänä vierailemastani hipsterihtävästä vinyylilevykaupasta Big Dipperistä, missä Mikhael Paskalev heitti off venue -keikan. Karismaattinen artisti skulasi jazz-klubin lisäksi hyvin myös in-store-olosuhteissa, vaikka itsellä vielä edellinen ilta painoikin päälle. Harmittaa, että hätäilin levyn oston kanssa, sillä Paskalev jakoi nyt nimmareita keikkansa jälkeen, ja olisin päässyt toistamiseen juttelemaan hyväpyllyisen komistuksen kanssa. Karisman, käheän äänen ja ulkonäön lisäksi sen levyllä oli ihan hyviä biisejäkin. Mä kirjotan ko. albumista tänne vielä tällä viikolla. (Lupaus, koska oon aloittanut jo.)

Tuo lippispäinen herra on Mikhael Paskalev. (Kuvakiitos: Julius Tuomisto)

Lepo- ja kirjoitustuokion jälkeen ryntäsin WiMP-teltoille taas kovalla kiireellä, ja juoksuaskelista huolimatta missasin niin ilmaisen ruokailun kuin kotimaisen Delay Treesinkin. Heti perään soittaneeseen French Filmsiin sentään ehdin. Vaikka bändi esittikin minullekin uusia biisejä tulevalta White Orchid -levyltään, myös vanhoja hittejä kuultiin. Se oli oikeastaan vähän outoa, koska kaikki muut bändit tuntuivat keskittyneen pelkästään uuteen materiaaliin showcase-festarin hengessä. Mitään uutta mullistavaa French Films ei tarjoillut vaan oli tasaisen varma itsensä, mutta kuulostaa siltä, että tulevalla levyllä soundi tulee muuttumaan asteen verran laiskempaan suuntaan. (Tässä yhteydessä laiska on täysin neutraalisti varautunut sana.)

French Filmsin valomies teki kirkasta työtä

Seuraavan tunnin sisään mahtui kaksi toisensa vastakohtaa. Ensiksi kävin tsiigaamassa oslolaista Heksediä, joka oli reissun rankimmasta päästä. Missasin kaiken black metal -aiheisen, joten tällä kertaa oli tyydyttävä metalliseen hardcoreen. Olin kuullut vain muutaman biisin aiemmin, ja bändin tiukkuus yllätti livenä. Converge-fanina bändin teknisen tarkkaan turpaan vetävä hardcore sai pään nyökyttämään, ja hc-keikaksi yhtyettä tulikin tsiigattua melkein täydet minuutit. Rockefeller Annexilta lähdin juoksemaan Stratosin panoraamabaariin katsomaan jotain täysin erilaista norjalaisen kontaktin suosituksesta. Tanskalainen CTM soitti tujun totomaista syntikkapoppia, josta en oikein ollut varma, mitä mieltä olla. Yleisöä oli paikalla runsaasti, bändi oli tyylitietoinen ja ehkä turhankin laskelmoitu. CTM:n kasaria ja r'n'b:tä henkivä pilipalipop toimii ehkä paremmin kotioloissa, ja näistä kahdesta ääripäästä erän vei helposti Heksed.

Heksedin laulajalla oli söpö Lana Del Rey -paita

CTM

Kiireellä menin tsiigaamaan vielä yhden suomalaisen eli Black Twigin. Harmikseni ovimies viivytteli sisäänpäästön kanssa, ja ehdin kuulemaan vain viimeisenä soitetun erinomaisen Venom-coverin. Kuuleman mukaan keikka oli ollut "yksi parhaista" ja olipa itse Kim Gordonkin ollut Revolverissa notkumassa esityksen aikaan. Suomalaisen bändin keikalta toki löytyivät lähes kaikki suomalaiset kaveritkin, joten sen sijaan, että olisin jatkanut itsekseni juoksentelua, lähdin porukalla vajaaksi tunniksi juomaan halpoja tax-free-lentokenttäviinoja ja missaamaan mm. Stigin keikkaa. Huhut kertoivat, että Norjassa mies oli otettu vastaan lämmöllä.

Tieni löysi vielä Oslon isoimmalle klubille Sentrum Sceneen, joka oli rakennettu vanhaan elokuvateatteriin. Keikkapaikka veti 1750 henkeä, ja löytyi sieltä istumapaikallinen parvikin. Sentrum oli äärettömän siisti mesta, vaikka ekana bongattu syksyllä Monsters of Pop -keikkansa perunut norjalainen Razika jättikin ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta Razikan Oslo-biisi on soinut päässä monenakin aamuna, mutta norjankielinen mimmi-ska-pop ei vaan taida olla mun teekuppi. Toista maata olikin sitten seuraavana lavalle noussut norjalaisten rakastama punk-bändi Honningbarna, josta mainitsin maanantaina.

Honningbarna

Honningbarnan vokalisti-sellisti oli aurinkoinen tapaus

Honningbarnan pojat ovat nuoresta iästään huolimatta käyneet läpi pitkän ja raskaan tien (ooo-o-oo Via Dolorosa). Palkintoja debyytillään kahmineet sällit ovat juuri ja juuri parikymppisiä, ja vajaa kaksi vuotta sitten Roskildessa jokainen tapaamani norjalainen käski minun mennä katsomaan "Norjan parasta bändiä" Honningbarnaa. Noin vuosi sitten yhtyeen rumpali kuoli auto-onnettomuudessa, ja suruajan jälkeen punk-bändi heitti joitain keikkoja kokonaan ilman rumpalia. Nyt tuolilla kuitenkin istui uusi mies, ja bändi näytti olevan paremmassa vedossa kuin koskaan. Valtavan energian, selloa soittavan punk-vokalistin ja koukkurikkaiden punkrock-biisien lisäksi bändi oli soittotaidolla varustettu porukka, jonka biiseistä löytyi myös rokkikitaratiluttelusooloja. Yhtyeen ensimmäinen keikka uusitulla setillä sai sekä norjalaisen yleisön että itse bändin riehumaan hienoissa puitteissa, ja näinpä koko festarin ekat crowdsurfaukset ja by:Larmille epätyypillinen encorekin kuultiin.

HANARKIAA

Kaiken kaikkiaan by:Larm hulppea kokemus eli iso kiitos vaan Nuorgamille, by:Larmille ja kaikille osallisille tästä hienosta reissusta! Konferenssihotellin aamiainen oli juuri niin paras kuin etukäteen kuullut ylistyspuheet kertoivat. Keikkapaikat olivat viihtyisiä ja ihmiset mukavia. Monta hienoa bändiä jäi aikataulullisista syistä näkemättä, mutta myös usea upea keikka tuli todistettua. Useimmat bändit jäivät vielä "ihan hyvä" -leveleille, mutta maailmani mullistui myös muutaman kerran (kiitos Honningbarna, Mikhael Paskalev ja Efterklang).

Sunnuntaina löysimme vielä pubin, josta sai ennätyshalpaa olutta (49 kruunua eli noin 7 euroa). Lopulta korkea hintatasokaan ei ollut ongelma, enkä saanut rahaa palamaan edes normaalin Helsinki-viikonlopun vertaa, jos levyostokset ja lentokenttäkuljetukset jätetään pois laskuista. (2/3 vaihdetusta käteisestä oli vielä lompakossa paluumatkalla lentokentällä, joten oli pakko törsätä vähän kuivattuihin turskafileisiin......) Oslo oli utuisen sci-fimäinen kaupunki, jonka keskusta oli keskittynyt pienelle alueelle. Pienen kävelymatkan päästä löytyi upeita nähtävyyksiä, nättiä arkkitehtuuria, kivoja putiikkeja ja valtavia puistoja, jotka ovat varmasti uskomattoman hienoja hengailuspotteja kesäaikaan. Ehkä vielä pitää joskus palata testamaan myös elokuiset Øya-festarit.

by:Larm 2013 - päivä 2

by:Larmin toinen päivä tarjoili mm. festarielämää artistin näkökulmasta sekä kovista huumeista ja rakkaudesta lasittuneita katseita. Suunnitelmat muuttuivat alkuperäisestä, mutta fiilispohjalta eksyin pelkästään kiinnostaviin tilanteisiin.

Suunnitelmat by:Larmin ensimmäiselle kokonaiselle päivälle olivat massiiviset (seminaareja, gaala ja lukuisia keikkoja), mutta kuten elämälleni on tyypillistä, hetki vie, eikä aikomuksiin ole luottamista – ainakaan showcase-festareilla. Päivä osoittautui kuitenkin antoisaksi, kun lyöttäydyin kotimaisen Phantom-yhtyeen seuraan koko päiväksi. Pääsin näkemään esiintyvän artistin päivän alusta loppuun. Mitään skuuppeja ei ole luvassa, mutta raotan verhoa sen verran, millaista meininki on luultavasti usemmalla muullakin esiintyjällä.

Lähdetään liikkeelle keskipäivästä, ja Phantomin artist check-inistä – tai chech-inistä kuten hotellin aulassa olevan artistipöydän kylttiin on typotettu. Kirjautumista seurasi vokalisti-Hannan illan esiintymisasun miettimistä, ja soundcheckin alun odottelua. Keikkapaikalla piti olla neljältä, ja nippanappa ehdimme mestoille ajoissa vain huomataksemme, että edellinen bändi vasta pystytteli omaa settiään lavalle. Kolmen vartin ajan kyseltiin käytännön asioista ja ihasteltiin keikkapaikkaa, josta oli upeat panoraamanäkymät pilvisen ja harmaan kaupungin yli. Ennen kuin varsinainen soundcheck pääsi alkamaan, metsästettiin vielä oikeankokoista pöytää Tommille ja valkoista taustakangasta Juliuksen visuaaleille. Itse soundcheck sujui nopeasti, ja miehet jäivät purkamaan settiä seuraavaa bändiä varten, kun me tytöt lähdimme tuhlaamaan bändin saamat ruokalipukkeet illalliseen. Valinnanvaraa ulkoteltassa (se isompi WiMP-teltta, josta eilen kirjoitin) oli runsaasti: sushi tai chili con carne. Jäi mietityttämään, olisiko kasvisruokaa löytynyt sitä tarvitseville, koska juomaa ei ainakaan ateriaan sisältynyt.

Phantomin Hanna venailee soundcheckin alkamista palmujen katveessa

Otin kawaii-hymyn by:Larm-sushin kunniaksi

Seuraavana ohjelmassa oli lisää laittautumista hotellihuoneessani. (Kaikki naispuoliset lukijat ainakin ymmärtänevät, että lavakuntoon laittautumisessa menee aikaa.) Minä bloggasin, ja Hanna laittoi itseään esiintymisvalmiuteen. Aikaa juoksi niin nopeasti, että kun mun piti olla lähdössä Nordic Music Prize -gaalaan poikkeamaan, kaikki oli vielä ihan levällään. Lopulta olimme Hannan kanssa Youngstorgetin reunalla etsimässä Phantomin hotellia silloin, kun piti jo olla keikkapaikalla. Pojat luonnollisesti olivatkin aikataulussa, mutta me myöhästyimme 15 minuuttia, mikä on pieni ihme siihen nähden, että hotelli löytyi pienen harhailun jälkeen parin korttelin päästä, ja sisäänkirjautuminenkin oli vielä tekemättä. Toisaalta olimme sentään paikalla 15 minuuttia ennen keikkaa. Onneksi miehet olivat hahmotelleet valmiiksi settilistan keikalle. Takahuone oli kevyesti pöydällä ja tuoleilla sisustettu valkoinen pieni huone, ja tarjoiluun kuului yksi vesipullo per esiintyjä.

Itse keikka sujui upeasti siitä huolimatta, että kiire olikin tullut. Yleisöä suomalaisbändille riitti täydehkön salin verran, ja tilaa jäi ainoastaan eteen. Puolen tunnin settiin mahtui viisi biisiä, vaikka kuudenteenkin olisi juuri ja juuri ollut aikaa. En selitä keikan sisällöstä enempää, koska Phantomin esityksistä olen hiljattain tänne kirjoittanut, mutta Hannan upea ääni sai taas kylmät väreet kulkemaan selkärankaa pitkin, Tommin upea ufoilu keräsi suosionosoituksia ja Juliuksen visuaalit loivat viimeisen lisän upeaan keikkapaikkaan, josta nyt näkyi myös öinen Oslo lukuisine valoineen.

Phantom

...ja Phantomin yleisö

Kun päivän duuni oli pulkassa, oli aika vaihtaa vapaalle ja ottaa loppuillan bändiaikataulut haltuun. Pääsimme lähtemään Hannan kanssa keikkapaikalta viimein 23:45, ja illan viimeinen keikka alkoi 1:30. Kovinkaan moneen keikkaan ei siis enää ollut aikaa. Siihen nähden neljän bändin rykäisy oli mestarillinen saavutus – varsinkin kun ennen illan viimeistä keikkaa oli pakko käydä juomassa kahvitkin että vielä jaksoi valvoi. Lähdimme liikkelle aivan Phantomin keikkapaikan vieressä olleelta WiMP-teltalta, missä jo Turbonegro pauhasi. Teltta oli täynnä, valot puskivat naamalle ja lattia heilui hyppivistä jalkapareista. Energia ja välispiikit olivat juuri sitä, mitä Turbonegrolta voi odottaa, vaikka edes pientä kotimaalisää en havainnut. Ehkä me suomalaiset olemme omaksuneet Turbonegron niin kuin norjalaiset ikään.

Teltalta lähtiessä pysähdyimme pieneen Monoon katsomaan tanskalaista Howl Baby Howlia. Vangitsevaan psykedeliarokkiin taipunut musiikki kutsui jäämään, mutta sen sijaan päätyikin lopulta "pakko nähdä livenä kunnolla" -listalle. Samaan aikaan nimittäin soitteli paljon hypetetty ruotsalainen Holograms, josta vasta sanottavaa riittäisikin. Holograms osoitti jo viime vuonna julkaistulla debyytillään olevansa yhtye, josta ei koskaan tule valtavirran suosikkia. Oikeastaan mun on vaikea keksiä ketään tuttua, joka voisi bändiin rakastua, ja tätä käsitystä eilinen keikka vahvisti entisestään.

Gamlan lavalla pyöri neljä ruotsalaista sälliä, joista oli äärimmäisen vaikea saada selville, olivatko he vain korostetun trendikkäitä over-the-top-hipstereitä vai oikeasti vähän "retardeja". Ehkä vähän molempia?  Bändin hälläväliäasenne ja post-punk-äänisekamelska toi mieleen hyvin paljon tanskalaisen Iceagen, ja soittovirheitä pursuillut keikka jätti miettimään, kuinka kokaiinipäissään bändi lavalla heilui. Ja tästä kaikesta huolimatta, hitti ABC City jäi soimaan jämäkästi päähän. Jos esimerkiksi Kuudes aisti -festivaali buukkaisi yhtyeen ohjelmistoonsa, meinisin silti ehdottomasti katsomaan uudestaan. (Tämä toki super-jossitteluna, koska olen 6. aistin aikaan muutenkin Roskildessä, damn it.)

Holograms

Jäljellä oli vielä ihana ja ehkä eniten odottamani norjalainen Mikhael Paskalev, joka on kotimaassaan saanut hetkessä valtavan suosion. Universalille kiinnitetyn Paskalevin debyyttialbumi What's Life Without Losers julkaistiin Norjassa tasan viikko sitten, eikä sitä vielä tovi sitten löytynyt Suomen iTuneista tai Spotifysta tai oikein mistään muualtakaan Suomeen tilattavaksi. Paskalevin keikka oli viimeisiä slotteja ohjelmakartasta, ja keikkapaikkakin sijaitsi pisimmän kävelymatkan (eli noin kymmenen minuutin) päässä keskustasta, mutta muutamaa minuuttia vaille keikan alkua jono pieneen pubiin oli valtava. Onneksi pääsin kuitenkin sisään delegaattipassin saattelemana. Yhtään enempää yleisöä kapakkaan ei olisi kyllä mahtunutkaan.

Vintage-rokkia soittava Paskalev esiintyi alusta asti maineensa veroisesti. Vahva taustabändi antoi paljon energiaa artistin intiimiin lavaolemukseen ja The Crossroad Clubin valloitti positiivinen hurmos. Edessäni seisonut (edellisestä postauksesta tuttu) Reine Fiske nyökytteli hyväksyvästi päätään, yleisön kädet heiluivat ilmassa, suut lauloivat mukana ja eturiviin lakosi tyttöjä. No okei, pyörtymisiä en sentään nähnyt, mutta tyttöjen silmät tapittivat karismaattista Paskalevia rakkaudesta lasittuneena, mikä vähän nauratti – niin kauan että tajusin itsekin olevani samassa tilassa. Illan viimeisen esiintyjän settiin mahtui muutama lisäminuutti, ja ennalta tuntemani hitit I Spy ja Jive Babe kruunasivat muutenkin valloittavan show'n. Kuunnelkaa nyt vaikka Jive Baben c-osa, kuvitelkaa se soimaan täyteeen ahdettuun jazz-henkiseen pubiin ja vielä hurmattu yleisö taputtamaan villisti mukaan. Keikan jälkeen jäi vain yksi toive: buukatkaa tämä mies nyt hyvät ihmiset Suomeen keikalle, ettei mun tarvii ryhtyä itse hommiin.

Yksi syy lisää nähdä tämä mies uudestaan: tämä kuva jäi parhaaksi keikkakuvakseni Mikhael Paskalevista

Iltahan ei suinkaan siihen päättynyt, vaan päädyimme vielä muiden esiintyjien kanssa juomaan kallista olutta, ja kuuden tunnin yöunien jälkeen aamiaiselle heräämien tuntui kieltämättä haastavalta. Mutta tähän päivään palaan huomenna.

Phantomin by:Larm-tärpit

Tiistaina kysyin LCMDF:n Emmalta muutaman kysymyksen sekä hänen vinkkinsä by:Larmiin. Tänään jatketaan samalla linjalla. Myös by:Larmssa esiintyvä super-lahjakas ja ihana Phantomin Hanna Toivonen suosittelee parit esiintyjät, kertoo tämän vuoden suunnitelmista sekä paljastaa, keitä laulajia hän itse ihailee. Tsekkaa myös, mitä kirjoitin Phantomista tammikuussa.
 

Hannaa hymyilytti ensimmäisen Tavastiankeikan jälkeen, ja syystäkin, sillä keskiviikkoinen keikka oli loistava!

Millaisia odotuksia sinulla on vuodelle 2013?
Hanna: Odotan, että saadaan levy valmiiksi ja löydetään sille relevantti julkaisukoti. Vaihtoehtoja on onneksi ihan kiva ja kansainvälinen kourallinen, josta vetovastuussa on tammikuussa aloittanut ruotsalainen managerimme Niklas Lundell. Bändimme Tommi saapuu takaisin Suomeen maaliskuun alussa, joten pääpaino on levyn finalisoinnissa. Teemme joitain keikkoja ja festareita kevään ja kesän aikana.

Joitain tämän kevään kohokohtia tulee olemaan huhtikuussa headlinaamamme IHME -nykytaidetapahtuma Wanhalla (liuta uusia biisejä, ulkomaisia vieraita, hyvin kokonaisvaltainen taiteellinen toteutus sekä keikan videokuvaus tuovat omat extravaganttiset jännitysmomenttinsa tapahtumaan), The Great Escape -festivaaliesiintyminen suuressa kirkossa How To Dress Wellin kanssa ja Venetsian biennaaleilla esiintyminen (KYLLÄ!!!). Levyn julkaisun ja kiertueen suunnittelemme yhdessä keikka-agenttimme Nathalien kanssa, kun lätty on viimeisillään.

Ketkä laulajat/laulajattaret inspiroivat sinua?
Mua inspiroivat todella monet erilaiset laulajat, mutta en varsinaisesti ota vaikutteita kenestäkään. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, yhtään menemättä mihinkään cooleussfääreihin, niin yksi tämän ajan taitavimpia laulajia on Beyoncé. En voi olla miettimättä, miten se pystyy hyppimään ja hetkuttamaan ja olemaan niin pirun kuuma mimmi äänen vähääkään värähtämättä.

Mä oon kuunnellut paljon jazzia. Tykkään vähän laid-backimmästä fraseerauksesta, ja esimerkiksi Anita O'Dayta, Nancy Wilsonia, Etta Jamesia, Doris Dayta, Carmen McRaea ja tietty Ella Fitzgeraldia ja Billie Holidayta on tullut kuunneltua paljon. Mua kiehtoo myös Beach Housen ja Exitmusicin kaltaiset vahvat ja jopa miehekkäät naisäänet, ihanan persoonalliset Dillon, Eddi Front ja Julia Stone sekä minimalistiset puhelinseksiäänet The XX:n, Widowspeakin ja Daughterin tapaan. Sitten tietenkin Florence Welch ja Adele.

Miehistä Bon Iverin falsetti on yksi upeimmista. Ihailen myös Freddie Mercuryn raa'an vahvaa ja häikäilemätöntä taituruutta. Kun lapsena kuuntelin paljon Nat King Colea, kutsuin häntä Michael Jacksonin isäksi. Ja ah, ja pakko vielä mainita James Blake sekä mielenkiintoinen tulokas Jake Bugg.
 
Mitä bändejä haluaisit itse käydä katsomassa by:Larmissa?
Niitä olisi niin monta! Mutta tässä muutama:

Sin Fang - Ah, Sin Fang. Mies, ääni, tatuoinnit. KYLLÄ KIITOS.


Broken Twin - Ihanan sensuelli Broken Twin on uusi löytö, johon sain tärpin itse Beggars Groupin perustajalta Martin Millsiltä itseltään. Upea ääni, kauniita biisejä. Herkkää.


Highasakite - Nämä sulin koristellut ja välillä paidattomat popparit on jäänyt näkemättä monessa paikassa. Tarttuvaa ja helppoa.


Neneh Cherry - Ruotsalainen semi-legenda. Tää nainen räppää, vetää jazzia ja tekee kummallisia sovituksia. En oikein tiedä, mitä odottaa.


Mikhael Paskalev - Menevää modernia vintagerokkia parhaimmillaan.


Anna Von Hausswolff - Ruotsalainen todella tunteisiin vetoava laulaja-lauluntekijä ja hienoja sovituksia. Riisuttua, sinemaattista, rujon söpöä ja ihanasti päällekäyvää. Oon halunnut pitkään nähdä livenä.


In English: Hanna, the lovely singer of Phantom, told us about their plans for 2013 and shared her favourite singers from the past and the present. She also tipped us who she is looking forward to see perform at by:Larm next week!

Mikhael Paskalev - Jive Babe

Kuva: Amin

Viimeinkin olen takaisin kelvollisen mobiiliverkon alueella, että pääsen kertomaan teille tärkeän uutisen! Mikhael Paskalev nimittäin julkaisi viime viikolla toisen maistiaisen tulevalta debyyttilevyltään, eikä se suinkaan laske odotuksia syksyn levynjulkkaripäivää kohtaan. (Tai siis, virallisesti tämä toinen single tulee ulos vasta perjantaina, jolloin julkaistaan myös uusi musavideo.) Jo toisella biisillä Paskalev osoittaa olevansa monipuolinen artisti, ja että tulevalta levyltä sopii odottaa jotain muuta kuin tasapaksua kokonaisuutta.

Maaliskuussa valloittaneeseen I Spy'hun verrattuna kakkossinkku on reippaampi ja rönsyilevämpi. Jos meikä olisi tuottanut kyseisen kappaleen, olisin karsinut elementtejä, sillä kappale on varsin runsas eikä selkeää tarttumispintaa ole, vaikka koukkuja löytyykin. Ei tuottaja Joe Wills ihan metsään ole kuitenkaan mennyt, sillä päässäsoimisvaroitus on annettava. Paskalevin hunajaisen käheä ääni veteilöittää edelleen jalat ja saa pään nyökyttelemään. Biisin nimikin taitaa paljastaa, että tätä Jive Babea kuunnellessa tekee mieli jorata. Mikhael Paskalev on edelleen tän hetken coolein norjalainen.

Mikhael Paskalev - I Spy

Terve, terve oon! Meikäläisen lauantai-illan teemabiisi ja -video, olkaa hyvät ja rakastukaa!