Bubbling under
Ensimmäisen kymmenen parhaan jälkeen minulla meni sormi suuhun, sillä kaikki siitä eteenpäin tuntuivat lähes yhtä hyviltä levyiltä. Esimerkiksi Fuck Buttonsin Street Horrrsing, M83:n Saturdays=Youth ja/tai TV on the Radion Dear Science olisivat hyvinkin varmasti kivunneet listalle, jos olisin kuunnellut niitä enemmän. Eero Johanneksen samanniminen debyytti oli hyvä, mutta minulla oli kohtuuttoman kovat odotukset sille etukäteen. Myös kaksi kovaa urbaania levyä jäi täpärästi ulkopuolelle. dj/ Rupturen Uproot tuli ja tyrmäsi aivan yllättäen, kun Bengan Diary of an Afro Warrior pysyi taistoissa tasaisen varmasti. Oasis julkaisi parhaan levyn vuosikymmeneen eikä Disco Ensemblen kolmaskaan kiitettävää huonompi ollut. Ne eivät vain mahtuneet 20 parhaan joukkoon. Taisi juuri tulla lueteltua sijat 21.-28...
20. Fleet Foxes: Fleet FoxesHippimusiikkia vuoden 2008 reseptillä. Lopputulos on viihdyttävä, harmoninen, hyväntuulinen ja aito folk-henkinen progeilulätty, joka kasvaa kuuntelukertojen myötä. Maisteltavaa riittää pitkään, mutta parhaat palat eivät oikein tahdo erottua joukosta vielä monienkaan nautintakertojen jälkeen. Toisaalta epäonnistuneitakaan paloja ei löydy, joten kokonaisuudessaan ihan maukas taidonnäyte.
19. Portishead: ThirdEnsimmäisellä kuuntelukerralla petyin niin valtavasti, että levy ei pyörinyt edes loppuun asti. Uudemmilla yrityskerroilla onneksi pääsin Machine Guniin asti. Se on niin loistava kappale, että teki jo siitä hyvästä pamauttaa viisi tähteä levyn kanteen. Portishead kuulostaa kymmenen vuoden jälkeenkin edelleen itseltään, vaikka Third ei varsinaisesti muistuta edeltäviä albumeita. Tunnelma on välillä niin painostavan ahdistava, että en välttämättä jaksa loppuun asti vieläkään, mutta se kaiketi kielii siitä, että tässä riittää kuunneltavaa vielä tänäkin vuonna..
18. Flying Lotus: Los AngelesVaikka Los Angeles ilmestyikin jo kesäkuussa, olen iloinen että otin sen kuunteluun vasta syksyllä, sillä se kuulostaa sateiselta ja mutaiselta iltamusiikilta. Se kuulostaa siltä, että hip hop on treffeillä Aphex Twinin kanssa - eikä ihan paska deitti muuten olekaan. Jokin kuitenkin mättää, sillä jos keskittyy pelkästään musiikinkuunteluun, saa puolivälin kohdalla kaivaa esiin kelloa. Los Angeles kuulostaa pidemmältä kuin onkaan, eikä levy voi olla vuoden ylivoimaisinta kärkeä, jos minulta löytyy sille parannusehdotuksia.
17. MGMT: Oracular SpectacularHypehypehypehype. Muistuttanee varmasti monia vuodesta 2008. Oracular Spectacular on kelpo levy, mutta kaikki kohu ympärillä ei ole tarpeellista. Debyyttiltä löytyy muutama ihan perkeleen kova biisi, joissa voi olla jopa klassikon aineksia, mutta siihen se sitten jääkin. Kokonaisuutena se ei ole kovinkaan kiinnostava, ja enemmän minua kiinnostaakin, mitä tuleman pitää, sillä Metanoia tuntui joltain ihan muulta tähän verrattuna. Löytyykö hihoista ylläreitä, tekeekö boheemi hipsterihippeily taikojaan vielä tulevina vuosina?
16. Why?: AlopeciaAjatuksena indie rockin ja hip hopin sekoittaminen tuntuu vaivaannuttavalta ja kinkkiseltä. Siksi Why? lieneekin tähän mennessä ainoa bändi, joka siinä on onnistunut erinomaisesti. Alopecia oli helposti kevään soitetuimpia levyjä soittimessani, mutta Helsingin keikan jälkeen into laantui, sillä show'sta jäi suuhuni paha maku. Levyä se ei kuitenkaan ole pilannut, ja suuri osa biiseistä kuulostaa edelleen kuuluvan kuninkuusluokkaan, muutamaa tylsää hutia lukuunottamatta. Jos tuotanto olisi ollut valppaampana, olisi tämä levy saattanut olla kymmenen pykälää korkeammalla.
15. Stepa: MCVaikka Lottovoittaja olikin hyvä biisi, en silti odottanut lähes ikäiseltäni Stepalta ihan tällaista debyyttialbumia. Lapinläänin scarface on mielestäni Suomen paras riimittelijä. Stepan riimit ovat samaanaikaan hauskoja ja sarkastisia, joista saa osuutensa niin ympäröivä yhteiskunta kuin ystävät ja tuntemattomat. Tämäntyyppisessä rapissa on ollut tähän asti ongelmana, että sitä on yritetty tehdä liian tosissaan tai heitetty kaikki kerralla läskiksi, mutta MC:stä kuulee, että musiikki on tehty vaadittavalla vakavuudella kuitenkin pilke silmäkulmassa. Osassa biiseissä taustat kuulostavat liiankin yksinkertaisilta ja pidemmän päälle kokonaisuus puuduttaa, joten näistä syistä MC oli vasta toiseksi paras suomalainen hip hop-levy vuonna 2008.
14. Crystal Castles: Crystal CastlesCrystal Castlesin debyytti oli oikeastaan pettymys, sillä demojen perusteella odotin räiskettä ja pauketta. Niitä tietysti saatiin, mutta uudet biisit jäivät puuttumaan, ja lähes kaikki tsipaleet olivat tuttuja jo vuodelta 2007, joten tuplavinyyli jäi kohtuullisen nopeasti pölyttymään. Silti - tarjolla oli niin perhanan kovia biisejä ja muutama lempparikin vuodelta 2008, joten sijoitus oli hinattava näille pykälille.
13. The Sound of Animals Fighting: The Ocean and the SunTästä listasta ehkäpä oudoin levy. The Ocean and the Sunilta löytyy vieraita kieliä puhuttuna, huutoa ja kiljuntaa, käsiteltyjä vokaaleja, kilkatusta ja kalkatusta, ambient-osuuksia sekä kauniita ja puhtoisia kitara- ja lauluosuuksia. Mitään uutta outoa Amerikkaa TSOAF ei kuitenkaan ole lähtenyt hakemaan vaan silkkaa progeiluahan tämä vain on. Kaikille, niille joille maistuu nykyaikainen proge sekä Circa Survive, tämä on varmasti mahtava lätty. Muiden tuskin kannattaa vaivautua.
12. Matti Johannes Koivu: Irwin Goodmanin laulujaEnpä olisi uskonut, että vuosilistauksista voi löytyä tribuuttilevyjä. Matti Johannes Koivun herkkä tulkinta saa vanhat Irwin-hitit ja tuntemattomammat kappaleet loistamaan aivan uudessa valossa. Tämän levyn jälkeen ei tee mieli kuunnella alkuperäistä esittäjää niin kuin useimpien cover-levyjen kohdalla. Ei voi kuin ihmetellä, kuinka raisuista ralleista saa näinkin kauniita balladeja aikaiseksi. Kokonaisuus on kasassa, ja on miellyttävää, ettei levy ole mikään uusi versiointi Irwinin parhaista.
11. Asa: LoppuasukasTaisin toukokuussa innostuksissani julistaa tämän jopa miltei täydelliseksi levyksi, mutta aika näytti, ettei se jaksanut vuoden loppuun asti aivan samoilla taajuuksilla. Loppuasukas on silti Asan ehdottomasti kiinnostavin levy, ja Teosto-palkinto meni varmasti oikeaan osoitteeseen. Slaavilaiset taustat ja Masan korkealentoiset riimittelyt saavat aikaan jännän maailmallisen meiningin, vaikka selvää suomeahan tässä luritellaan. Ainakin suurimassa osassa kappaleista...
10. Santogold: SantogoldSanti Whiten esikoisalbumin sekä heikoin että vahvin lenkki on monipuolisuus. Siinä missä levy olisi ilman vaihtelua todennäköisesti tylsä esitys, on se nyt liian hajanainen. Peräti yli puolet levyn eri tyylilajeja kosiskelevista kappaleista ovat loistavia, eikä hittisinkku L.E.S. Artistes ole edes parhaimmasta päästä. Epäselväksi ei jää, että Santogold on lahjakas lupaus, ja tulee varmasti pääsemään pitkälle, jos samalla innolla mennään. Seuraaviin tuotoksiin toivoisin harkitusti enemmän yhdenmukaisuutta, sillä nyt tuntuu, että tässä vielä teinitytön tapaan ollaan vähän hukassa oman tyylin kanssa.
9. Joensuu 1685: Joensuu 1685Surinaa Suomesta, joka ei edes kuulosta suomalaiselta vaan kohtuullisen kansainväliseltä. Mahtavaa. On ymmärrettävää, ettei levy lyö läpi kuin musiikkipiireissä, koska radiosoittoonhan tällainen ei kelpaa. Bändin mukaan nimetty debyytti on taas niitä suosimiani kokonaisuuksia, jolta on vaikea edes erottaa yksittäisiä kappaleita. Joensuun veljeksien rokkisurina lupaa pysyä stereoissani kiinnostavana vielä pitkään, ainakin seuraavaan levyyn asti.
8. Abduktio: ThermidorAinoa rankistelu, joka tänä vuonna ylsi listalle asti. (...Vaikka pitää kyllä myöntää, että myös Verse, Raein ja Have Heart saivat hyvää jälkeä aikaiseksi.) Tätä ei sinänsä voi pitää yhtään sen parempana kuin mitä tahnasa aiempaa Abduktio-julkaisua, mutten vaadi kehitystä parempaan, jos materiaali on valmiiksi jo tätä luokkaa. Omiin korviin ehkä yhtenäisin ja silti poukkoilevin lätty Abbalta.
7. Deerhunter: MicrocastleEnnen Microcastlen julkaisua minulla oli syystä tai toisesta ennakkoluuloja näitä kaurisalkuisia bändejä kohtaan. Ilmeisesti ihan suotta. Levyn kolme ensimmäistä raitaa olivat jo niin tiukkoja, että kesti kohtuullisen pitkään päästä siitä edes eteenpäin. Loppupuoli Nothing ever happenedista alkaen paljastui vähintään yhtä timanttiseksi. Niiden välisen biisiryppään olisin itse järjestellyt vähemmän unettavammin, mikä ei kuitenkaan liene tässä vaiheessa kovinkaan oleellista. Alku ja loppu ovat kai sinänsä tärkeimmät, jos kiinnostus kuitenkin pysyy yllä keskivaiheillakin. Deerhunter oli yksi loppuvuoden ehdottomista suosikeistani.
6. Tiger Lou: A Partial PrintOk, let's be honest. Jos A Partial Print olisi ilmestynyt alkuvuodesta, se ei varmastikaan olisi sijalla kuusi. Vitsinä on se, etten tiedä, olisiko se korkeammalla vai matalammalla. Vaikka Tiger Loun uutta levyä on täällä odotettukin pitkään, se tuli silti vähän yllättäen. En ollut kuunnellut Kellermania pitkään aikaan, joten en muistanut, kuinka hyvältä pohjoismainen melankolia voi maistua. Levy yllätti myös sillä, että se oli palannut kitaravetoisempaan linjaan pienten elektronisten kokeilujen jälkeen. Kappaleet on sidottu toisiinsa hienosti, ja levy kuulostaa yhtenäiseltä - jopa liiaksi asti. Aika näyttää, avautuuko levy lähteeksi, joka tarjoaa jotain uutta jokaisella kuuntelukerralta, vai onko se vain oikeasti vähän tylsä levy.
5. MattiP: Save the KingListani korkeimmalle kivunnut kotimainen ja toisaalta myös ainoa englanniksi esiintyvä suomalainen. MattiP julkaisi keväällä korkealuokkaisen äänitteen yhdistämällä aiemmin julkaistun The King ep:n sekä uudet tai muuten vaan ennenjulkaisemattomat kappaleensa yhdeksi paketiksi. Siihen nähden, että puolet levystä on uutta ja puolet vanhaa, on yhteensulauma todella onnistunut, sillä minkäänlaista aikaeroa ei huomaa. Siltikin, uudet biisit lämmittivät sydäntä vieläkin enemmän, ja kymppituumaisena julkaistu versio oli täydellinen paketti.
4. Girl Talk: Feed the AnimalsLet's get this party started! This is how we party, fooling with your body! Let's dance! Let's start this party right! Maybe partying will help? Non-stop party now! Pump this party! Heleposti vuoden paras bailulevy oli sitten etkot, jatkot tai jotain siltä väliltä. Mies on ihan uskomaton, ja tässä on hänen tähän astisen uransa paras levy. Girl Talk is The Party.
3. Late of the Pier: Fantasy Black ChannelNew ravea vuoden 2008 malliin? Kuulin bändistä ensimmäisen kerran loppukesästä, eikä sen jälkeen ole tullut viikkoa ilman Late of the Pieriä (paitsi Venezuelassa, jossa ei ollut musiikkia mukana ollenkaan). Levy on rykelmä erilaisia kappaleita, joita yhdistää sama lapsekas meuhkaus - hyvässä mielessä. Vaikka levyllä törmää musiikkitrendiin jos toiseenkin, Fantasy Black Channel ei kuulosta väkisin tehdyltä tai itsessään edes trendikkäältä. Se on kokeellinen levy, josta ei juuri ole pahaa sanottavaa.
2. Cut Copy: In Ghost ColoursJahkailin tämän listan kanssa lähinnä siksi, etten osannut päättää, kuka kuuluu kakkossijalle. Voiton vei In Ghost Colours kokonaisuutensa ja saumattomuutensa vuoksi. Tanssittavimpien biisien putket on sidottu hienosti toisiinsa instrumentaaliväliosilla, jotka nekin ovat itsessään hyviä. Levyltä löytyy niin monta menevää hittibiisiä, että parhaan biisin valitseminen aiheuttaa päänsärkyä. Täydet kymmenen pojoa.
1. The Mars Volta: The Bedlam in GoliathMuistan sanoneeni jo varhain tammikussa vuoden 2008 parhaan levyn löytyneen. En ollut väärässä, enkä valinnut tätä parhaaksi sen takia etten joutuisi syömään sanojani :-D The Bedlam in Goliath avautui pikkuhiljaa - vaikkakin nopeammin kuin edeltäjänsä. Se myös avasi edellistä Amputechturea, joka oli jäänyt minulle etäisemmäksi albumiksi. Yhtäläisyyksiä löytyy oikeastaan koko The Mars Voltan tuotantoon: biisejä on lukumäärällisesti paljon ja ne ovat kohtuullisen lyhyitä - kuten debyytillä. Kerronnallisuutta on kuin Frances the Mutella ja soundit sekä kiemurat ohjaavat mielikuvat edelliseen studiolevyyn. Mikään kokoelma se ei kuitenkaan ole vaan yksinkertaisesti yhtyeen paras levy.
Vuoden 2008 parhaat biisit -listalleni päätyi alunperin jopa puolet The Bedlam in Goliathin kappaleista. Parhaat kappaleet + paras kokonaisuus + paras soitanto = selvästi, helposti ja leikiten paras levy.
