Mikon TOP 15 levyt vuodelta 2012

Mielestäni 2012 oli yksinkertaisesti erinomainen musiikkivuosi. Itseäni riemastutti varsinkin kotimaisten julkaisujen korkea taso ja määrä. Vahvoja debyyttejä kuultiin muun muassa Antero Lindgreniltä, Death Hawksilta ja Gracias / JTT:ltä. Lisäksi paljon hyviä levyjä vanhoiltakin suosikeilta, joista mainittakoon tässä täpärästi listan ulkopuolelle jääneet Särkyneet, Laivue ja Tundramatiks.

Oman levyvuoteni voisi tiivistää neljään lokeroon: R&B, rap, vanhat suosikit ja vahvat debytantit. Ja linkki Spotify-soittolistaani löytyy tästä. Lukuiloa!

1. Frank Ocean: channel ORANGE (Def Jam)

Tiedän. Ensimmäinen valintani saattaa vaikuttaa joidenkin mielestä tylsältä, mutta hei - hitot siitä! Miksi juuri tämä levy on niin hyvä? No, levy on erinomainen tietenkin siksi, että se on täynnä hyviä biisejä. Hyvien biisien lisäksi löytyy kiinnostava taustatarina ja kiinnostava artisti. Kuorrutteena on sopiva sekoite kermaa, sokeria ja juustoisuutta. Channel Orange sekoittelee onnistuneesti hiphopia, kutusoulia, modernia r'n'b:tä ja pehmofunkia.  Thinkin Bout You, Sweet Life, Pyramids, Lost ja tietenkin aivan käsittämättömän upea Bad Religion. Olin melko pitkään täysin vakuuttunut, että Frank Oceanin paras biisi on Swim Good, mutta kyllä tämä kappale on vähintäänkin yhtä hieno.

"Taxi driver / Be my shrink for the hour / Leave the meter running / It's rush hour / So take the streets if you wanna / Just outrun the demons, could you" 

Frank Ocean. Vuoden hienoimman levyn tehnyt mies.

2. Dr. John: Locked Down (Nonesuch)

Locked Down on 72-vuotiaan neworleansilaisen Malcolm John "Mac" Rebennack, Jr. eli Dr. Johnin ties kuinka mones levytys. Jo vuonna 1968 Gris-Gris -esikoisalbuminsa julkaissut Dr. John on onnistunut luomaan uusimmastaan vahvatunnelmaisen kokonaisuuden. Tästä voinee syyttää levyn tuottanutta The Black Keysin laulaja-kitaristi Dan Auerbachia. Levy seikkailee huuruisesti jossakin bluesin, jazzin, rock'n'rollin ja R&B:n ja voodoon tiheässä viidakossa. Jos sydämesi sykkii The Black Keysille, Tom Waitsille ja Mulatu Astatkelle, on tähän tutustuminen kansalaisvelvoite.

3. Jukka Ässä: Mitäs tässä (GAEA Records)

Sitten siirrytäänkin niihin vahvoihin debyytteihin. Tamperelaisen jo pitkään puurtaneen indiemuusikon Jukka Salmisen (Tapes, Laurila, Samae Koskinen ja hänen taikabändinsä) kipparoima Jukka Ässä on se pitkään kaivattu keidas suomenkielisen indiepoprockin aavikolla. Suessa (10/2012) ilmestyneessä levyarviossani kirjoitin levystä muun muassa seuraavaa: "Kirjavat kappaleet tarjoilevat monia konnotaatioita, ja päällimmäisinä mieleen uivat The Whitest Boy Alive, Egotrippi ja Limonadi Elohopea. --- Tapaus myös niille, joissa suomenkielinen rock ei muuten herätä suurempia intohimoja." Hieno levy kaiken kaikkiaan.

4. Ruger Hauer: Erectus (Monsp)

Mirankin paljon hehkuttama Ruger Hauer teki parhaan kotimaisen rap-albumin vuonna 2012. Piste. Tiukin kotimainen verse kuultiin Paperi-T:ltä kappaleessa Antimateria.

"Elämä sivuvaikutuksista vakavin / Faust haluu antaa kaiken tietonsa takasin / ei pidä arvossa mitään / mitä ei voi sylissään pitää / Anna mustelma / kestää se pisimpään / läpi koko elämän / osumatta mihinkään / On vaan olevinaan olevaa / taivasta ja helvettii / haluun palan molempaa / Asfaltti on kovempaa / en muista enää mitä, / mut jotain nää kesät opettaa / Kumpi väärä on oikeempi? / Onko bordelli taivas vai taivas bordelli? / Luotan vain kovakantisiin kirjoihin / ja pieniin luonnollisiin rintoihin / ja jos kaikki on bisnestä / niin älä ikinä tee numeroa itsestäs"

Ei lisättävää. Soololevy ulos ja sassiin, kiitos.

5. Pää Kii: Pää Kii (Stupido)

Suhtaudun tähän levyyn hieman ristiriitaisesti. En levyn itsensä vuoksi, vaan sen saaman yltiöpositiivisen vastaanoton takia. Itseäni sellainen aina vieraannuttaa artistiin tutustumisesta. Toisaalta, mitäpä sitä enempiä kyräilemään: kyseessä on superhyvä punkpop-levy. Teemu Bergmanin biisit tarttuvat kuin purkka hiuksiin ja sanoitusten sarallakin mies on näköjään puhkeamassa kukkaan. Äärimmäisen iso plussa kannen suunnitelleelle Aapo Rapille, joka vaikuttaa myös mainiossa The Verticals-yhtyeessä.

6. Loost Koos: Pienempi kuin kolme (Monsp)

Vuoden toiseksi paras kotimainen pälpätyslevy. Lisää fiilistelyäni tästä mahtavasta kutulevystä voi käydä lukemassa täältä. Big up Särre, Pianomies ja DJ Arsi!

7. Bobby Womack: The Bravest Man in the Universe (XL Recordings)

Kuten aiemmin mainittu Dr. John, on tämäkin 68-vuotias konkari julkaissut ensilevytteensä jo vuonna 1968. Bobby Womackin ylistäviä arvioita niittänyt paluulevy on Blurista ja Gorillazista tutun Damon Albarnin ja XL Recordingsin omistajan Richard Russelin tuottama soul/R&B/gospel/pop -levy. Ja todella hieno levy onkin. Jo levyn aloittavan nimikkokappaleen pärähtäessä soimaan on selvää, että tässä on yksi vuoden levyistä. Mikä ääni, mikä sielukkuus! Moderni ja ajaton levy. Kiinnostava making of -minidokumentti katsottavissa täältä.

8. Kuusumun Profeetta: Huutoja hiljaisesta huoneesta (Ektro)

Vanha suosikki teki kaivatun paluun levyhyllyyn. Sataa lumi maahan hiljaa ja varhain oli kaunein kuulemani kotimainen kappale vuonna 2012. Kun kuulin kappaleen ensimmäistä kertaa, seitinohut ensilumi laskeutui kadulle. True story! Kuusumun Profeetta heitti myös superupean keikan viime kesän Ilmiössä (jos et ole käynyt kyseisillä festareilla, suosittelen todella vahvasti, että teet asiaan korjausliikkeen ensi kesänä).

9. PMMP: Rakkaudesta (Sony)

Vuonna 2009 ilmestynyt PMMP:n viides levy Vedeen varaan oli mielestäni todella tylsä levy. Rakkaudesta-levyn ensisingle Heliumpallo herätti kuitenkin oitis kiinnostukseni. Onneksi se ei ollut levyn ainoa hyvä kappale. Itse asiassa se taitaa olla levyn heikointa antia. Hyvä niin! Ja herrajumala ne sanoitukset. Paula Vesala on omissa kirjoissani Suomen tämän hetken paras sanoittaja. Levy oikein kuhisee hienoja kappaleita, joista itseeni kolahtavat parhaiten 4ever young, Korkeasaari, Pahvinaamari ja Toivo. Huh huh, upea levy.

10. Alabama Shakes: Boys & Girls (Rough Trade)

Amerikkalaisen Alabama Shakesin debyytti on komea sekoitus southern rockia, soulia ja bluesia. Kolme Grammy-ehdokkuutta kerännyt yhtye kulminoituu laulaja-kitaristi Brittany Howardin vahvaan ääneen.

11. Tiiu Helinä: Veli (El Camino)

Lisää vahvoja debyyttejä. Levyjulkaisukeikallaan Korjaamon Vintillä näkemäni live-esiintyminen todisti ennakko-oletukseni oikeiksi: Tiiu Helinä on ihan sairaan söpö ja vilpitön esiintyjä. Ponytail- ja Clouds -kokoonpanoista tutun Samuli Tantereen tuottama ja Tiiun säveltämä ja sanoittama Veli kuulostaa siltä kuin Regina ja Paavoharju olisivat lähteneet öiselle luontoretkelle. Eli erinomaiselta.

Kuvassa Tiiu Helinä. Kuva: Heta Bilaletdin.

12. Miguel: Kaleidoscope Dream (RCA)

"Ai, olet siis kaunisääninen kutumies, joka laulaa modernisti tuotettua ja maustettua R&B:tä ja pehmoista soulia? No, totta kai pääset vuoden levyt listalleni!"

13. Grizzly Bear: Shields (Warp)

Veckatimest-levyllä sydämeeni uinut brooklyniläinen Grizzly Bear teki jälleen hienon levyn. Katso pakahduttavan kaunis Yet Again -video täältä.

14. Jessie Ware: Devotion (PMR / Island / Cherrytree)

Vuoden biisi -tittelistä kilpailee omissa kirjoissani Frank Oceanin Bad Religionin lisäksi ainoastaan Jessie Waren debyytin vahvin kappale ja singlenäkin julkaistu Wildest Moments. Katso musiikkivideo täältä.

15. Talmud Beach: Talmud Beach (Helmi Levyt)

Talmud Beachin eponyymistä debyyttilevystä kirjoitin Suessa (8/2012) seuraavaa: "Hypnoottisen boogiebluestrio Talmud Beachin esikoinen on Helmi Levyjen katalogiin sopien taattua laatua. Muun muassa Joose Keskitalon taustayhtyeestä Kolmannesta Maailmanpalosta ja Räjäyttäjistä tutut muusikot erittävät soittimistaan varmaotteista, vapautunutta ja vähäeleisesti svengaavaa perinnemusiikkia, joka kuulostaa suunnilleen siltä kuin Kari Peitsamo esittäisi Canned Heatin kappaleita."

Miran TOP 15 levyt vuodelta 2012

Musavuosi 2012... Törkeän monta hyvää levyä, muttei kovinkaan montaa erinomaista. Vuosilistoja tehdessä vaihtoehtoja oli kymmeniä ellei satoja, mutta lopulta valinnat olivat poikkeuksellisen helppoja. Moni levy jäi erinomaisista biiseistään huolimatta ontoksi, ja jouduin pettymään myös useamman albumin kohdalla, joille olin nostanut suunnattomia odotuksia edeltävien levyjen vuoksi (esim. The Mars Volta, Circa Survive). Syvä kumarrus lähtee etenkin kotimaisten musiikintekijöiden suuntaan. Melkein kävi niin että suomalainen musiikki pieksi ulkomaiset levyt, vaikka tilanne on meitsin vuosilistoilla ollut yleensä täysin päinvastoin.

Mulla olisi niin paljon sanottavaa jokaisesta levystä, mutta yritän tällä kertaa pitää tän kohtuumitoissa, ja kirjotan vaikka joistain näistä levyistä vielä lisää erikseen (as if). En halunnut kuormittaa tätä tekstiä lukuisilla biisiupotuksilla ja videoilla, joten väsäsinpä Spotify-soittolistan näistä. Sen löytää klikkaamalla tästä. (4 avainbiisiä/ levy. Miinus sijat 5 & 8, koska niitä ei ollut Spotifyssa, ja sijan 14 levyltä vain yksi biisi samasta syystä.)

1. Japandroids: Celebration Rock (Polyvinyl)
Japandroids on kuulunut orastaviin lemppareihin jo joitain vuosia, mutta Celebration Rock ei poistunut soittolistoiltani koko vuonna. Lempibiisi vaihteli koko biisilistan läpi, ja levy nosti kanadalaisduon vankkoihin lempibändeihin. Levystä tuli henkilökohtainen klassikko, jonka kaikki biisit kuulostavat mahtavilta milloin tahansa, kokonaisuutena ja irrallaan – jopa maistiaislohkaisu Younger Us kutkuttaa edelleen, vaikka se näyttäisi olleen kovassa pyörityksessä jo kesäkuusta 2010.

2. DIIV: Oshin (Captured Tracks)
Ei ollut vähällä ettei tämä levy päätynyt jaetulle ykköspallille edellisen kanssa. (Entinen) Dive kuului vuoden suurennuslasilistalla oleviin bändeihin, ja kun Oshin viimein näki päivänvalon, menin sanattomaksi. Syy, miksi tämä hävisi Japandroidsille, oli vähän pöljä: koska en muistanut kaikkia biisejä takakantta katsomalla, mikä taas selittyy sillä, että osa biiseistä on ihan tarkoituksellisesti introja tai johdatuksia tulevaan. Joka tapauksessa, viiden tähden pläjäys: tunnelmallinen kokonaisuus jumittavia kraut-kenkiintuijottelubiisejä, joista yllättävänkin moni olisi silti radiosoittokelpoinenkin.

DIIV on livenä myös lyömätön. Kuvasin Iceland Airwaves -festareilla.

3. Ruger Hauer: Erectus (Monsp)
Luulen vahvasti, että tähän riittää perusteluksi vain linkki tähän tekstiin. Fiilikset eivät ole juurikaan muuttuneet edellisen blogiylistyksen myötä, mutta nyt uskallan varmasti sen sanoa: Erectus on parhaita suomirap-levyjä koskaan.

4. John Talabot: ƒIN (Permanent Vacation)
Taisinpa jo aikalailla vuosi sitten uhota, että Talabotin esikoisalbumi on yksi vuoden kovimmista levyistä, eikä mielipide ole siitä sitten muuttunutkaan. Uskomattoman hyvin kuuntelua kestävä pläjäys, josta julkaistiin myös hiljattain deluxe-versio remixeillä lisävarusteltuna. Sama sijoitus olisi saavutettu ilman niitäkin, mutta tässä tapauksessa kannattaa pyöräyttää muidenkin näkemykset läpi. Pionalin featit kruunaa koko levyn.

5. Pää Kii: Pää Kii (Stupido)
Tälle yhtyeelle oli eduksi se, että olen niin saamaton vuosilistanjulkaisija. Kirkkaimmalle tähtitaivaalle nostellun Pää Kiin kokopitkä taidonnäyte meinasi jäädä vuosilistauksessa kymmenkunta sijaa alemmaksi ensimmäisten kuunteluiden perusteella. Sittemmin tarkkakorvaisempi lisäkuuntelu on pakottanut minut nostamaan sijaa vähitellen, kun jo itsessään mahtavien rokkisävellyksien joukosta on löytynyt rakastetavia tuotannollisia ratkaisuja. Tai siis, vuoden parhaan levyn tittelin voisi antaa jo sillä perusteella, että HIV-aiheisella biisillä on lapsikuoro laulamassa. (Sanokaa pliis, että se on mun korvien välissä eikä korvissa?)



6. Moonface: with Siinai: Heartbreaking Bravery (Jagjaguwar)
Murheenkryyni ja kollaboraatiolevy, josta en osannut päättää kuuluuko se kotimaisiin vai ulkomaisiin levyihin. Tätä voi siis syyttää siitä, että en listannut ulkomaisia ja kotimaisia albumeja erikseen. Päätelmä on kuitenkin se, että kotimainen Siinai ja legendaarinen kanukki Spencer Krug ne yhteen sopii, vaikka aikoinaan yhteistyöuutinen lennättikin minut peffalleen. Tästä eteenpäin haluaisin nauttia Siinaini aina Spenan kera, ja toisinpäin. Eeppinen teos alusta loppuun.

7. Karri Koira: K.O.I.R.A. (Monsp)
Tätä levyä haukuttiin sen ilmestyessä kädenlämpöiseksi ja liian naiiviksi, mutta vastakysymys kuuluu, miltä kuulostaisi R. Kellyn röyhkeydellä varustettu suomi-r'n'b? Mä väitän, että huumorimusiikilta. Kuka on määrännyt ettei genressä saa laulaa pyöräilykypärälipsahduksista vaan on pysyttävä tiukasti makuuhuoneen puolella? K.O.I.R.A. on tanssittava ja hyvällä tavalla symppis levy, joka on suurimmaksi osin pelkkää timanttia. Jalokivistä puheenollen, seksikäs slovari Timanttisade määrittelee mun mielestä muhinointimixtapen uudelleen.

Ne kutsuu sitä koiraksi. Monsters of Popista syksyltä.

8. Holy Other: Held (Tri Angle)
Kirjoittajan virallinen iltarauhoittumislevy tällä listalla. Tri Anglen julkaisut ovat usein päässeet pitkälle tämän mimmin stereoissa, niin tälläkin kertaa. Virallisen witch house -yhtiön julkaisema Held tarjoilee aavemaista hidastempoista äänimaailmaa. Laulua ei perinteisessä muodossa kuulla, joskin ääniä ja henkäisyjä kylläkin, mikä tuo mieleen monet kollegat Burialista lähtien. Tumma ja minimalistinen ambient/electronica levy lainaa myös vähän rnb:ltä ja on vähällä piestä tallitoveri Balam Acabinkin. Unimusaklassikko jo syntyessään!


9. Frank Ocean: channel ORANGE (Def Jam)
Levy, jota Odd Future -kollektiviista tutuksi tulleelta mieheltä odotin kieli pitkällä viime vuoden ansioiden (Novacane, The Throne -feattailut yms.) perusteella, ja ilmiöhän Channel Orangesta tulikin jo ennen sen ilmestymistä. Se on kuitenkin ehkä liian järkälemäinen albumi, jotta se voisi nousta korkeammalle vuoden levyissäni. Samalla siinä piilee myös levyn vahvuus. Siinä riittää kuunneltavaa, enkä poistaisi sekuntiakaan esimerkiksi lähes kymmenminuuttisesta Pyramids-hitistä. Channel Orange ja muutamat muut viime vuoden julkaisut ovat saaneet mussa aikaan sen, että kehtaan nykyään julistaa rakastavani myös R&B:tä - ellen jopa ole vähän hurahtanutkin genreen, vaikka eihän se mikään salaisuus ole koskaan ollut, että mulla on R. Kellyä levyhyllyssä (jo toinen RK-maininta tässä tekstissä, auts!).

10. Cloud Nothings: Attack on Memory (Carpark)
Edellisten Cloud Nothings -albumeiden avainsanoihin ovat kuuluneet riehakkuus, kesäpäivät, huolettomuus ja naiiviuus. Uusimmalla tuottajana häärinyt Steve Albini sai kuitenkin tartutettua vähän angstia ja kärsivällisyyttä jenkkipoppooseen. Jos edelliset julkaisut tuntuivat vähän läpikaahatuilta, Attack on Memorylta löytyvä Wasted Days tuplaa jopa yhtyeen entisen maksimibiisipituuden 8:55 minuutin pituudellaan, ja se yllättäen onkin yhtyettä parhaimmillaan. Bändin omaa soundia ei ole kadotettu, mutta yhtye on kasvanut suuntaan, jota en edes osannut toivoa.

11. Betrayal at Bespin: Rains (Avenger)
Monesti on käynyt niin, että Rainsin soimaan laittaessani olen alkanut epäillä, oliko debyytti Diary of a Dead Man Walking sittenkin kovempi, koska sehän oli aivan pilluhyvä levy se. Mutta siinä kohtaa, kun Strange Daysin saksofoni-intro on jo menossa, on myöhäistä vaihtaa ennen kuin levy on loppu. Ja kun se loppuu, tekee mieli laittaa se soimaan uudestaan. Ollaan noidankehässä, joka on johtanut siihen etten ole Rainsin julkaisemisen jälkeen debyyttiä kuunnelutkaan. Betrayal at Bespinin toinen levy on elokuvamaista, kaunista, A-luokan kotimaista musiikkia, joka visualisoitui minulle roadtripillä syksyisessä Islannissa, kun tämä ja Death Hawks soivat jeepin autostereoista täysillä tulivuorten, vesiputousten, mustien aavikoiden ja valkoisten jäätiköiden ohi kiitäessä. Parhaita audiovisuaalisia kokemuksia ever.

12. Kendrick Lamar: good kid, m.A.A.d city (Interscope / Aftermath / Top Dawg)
Loppuvuoden ilmiö, jonka ilmiömäisyyttä en ehkä ihan täysin hiffaa, koska levy ei sinänsä kuulosta mitenkään kovin tuoreelta tai uudelta. Silti... gkmc on paikkansa vuosilistoilla ansainnut. Levy kertoo Lamarin nuoruusvuosista Comptonissa, ja kaupungilla on vahva rooli levyllä. Konseptialbumien ystävänä arvostan suuresti punaisen langan helppoa löytämistä – etenkin kun kyseessä on levy, jossa pureskeltavaa riittää (pituus bonareiden kanssa lähentelee puoltatoista tuntia). Odottakaa myös, että nostan tältä levyltä parikin biisiä viime vuoden lempibiiseihini.

13. Tiiu Helinä: Veli (El Camino)
Husky Rescue -tallin uusi helmi oli enemmän naksuntaa, lo-fia ja kotikutoisuutta kuin odotin, minkä vuoksi levyn ilmestymisen jälkeen olen yhdistänyt sen mielessäni useasti virheellisesti erään kokeellisemman suomalaisen musiikin julkaisuun erikoistuneen tamperelaislafkaan. Veli tuo mulle voimakkaasti mieleen omat juuret ja runonlaulun, koska kappaleissa on sopivassa suhteessa kansanmusiikkiakin. Se onkin hyvin paljon fiilislevy. Omiksi kestosuosikeiksi ovat valikoituneet biisit Kurja mies ja Sataa. Virsi sen sijaan kuulostaa korviini häiritsevän paljon Siniseltä unelta (liekö tarkoituskin?), mikä jää lopulta levyn ainoaksi häiriötekijäksi.

14. Black Twig: Paper Trees (Soliti)
Black Twig julkaisi esikoisalbuminsa alkuvuodesta, ja se päätyikin mun viralliseksi hiihtolevyksi. Lumien sulettua kuunteluaste heikkeni, ja levy sopikin julkaisuajankohtaansa selkeästi paremmin kuin kesäpäiville. Paper Trees oli kuitenkin niin hyvin hallittu debyytti, etten voinut olla nostamatta sitä parhaimpien joukkoon. Eheä kokonaisuus, joka liikuskelee sulavasti kitaravetoisisssa poppitunnelmissa (Death Scene) ja jumittaa paremmin kuin allekirjoittanut darrassa (Kouvola (Slow)).


15. Django Django: Django Django (Because / Ribbon)
Täydellinen kombo progea, poppia, psykedeliaa ja maailmanmusiikkia. Kokonaisuutta kuitenkin rikkoo jotkut nintendommat jamittelukappaleet (esim. Zumm Zumm), jotka eivät tunnu kuuluvan levylle. Aikana jolloin levyt ovat lyhentyneet 35-minuuttisiksi kahdeksan kappaleen minialbumeiksi, lähes tunnin outoiluproge on toki virkistävää, mutta tätä keskittymishäiriökansaa palvellakseen levyn keskivaiheilta olisi voinut pudottaa muutaman kappaleen pois. Parhaimmillaan Django Django kuitenkin tarjoilee erinomaisia ja tarttuvia biisejä, jotka tunnistaa taatusti omasta ja uniikista soundistaan (Waveforms, Storm, Wor).

Skottiporukalla on mätsäävät esiintymisasut. Django Django viime kesän Roskildessa.