Näytetään tekstit, joissa on tunniste regina. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste regina. Näytä kaikki tekstit

torstai 12. huhtikuuta 2012

2011: Jampun top-10 levyt

Tämän blogin alkuperäinen osapuoli Mira ehdotti minulle, että olisi hyvä tutustuttaa blogin lukijat meikäläisen musiikkimakuun jollain yleisemmällä tasolla tuon last.fm-linkin lisäksi. Se oli mielestäni hyvä idea! Funtsin pitkään mikä olisi paras keino, ja päädyin lopulta tällaiseen viime vuoden suosikkilevyjeni listaukseen.

Toisin kuin Mira,  en ole kovin hyvä tai innokas tekemään listoja varsinkaan musiikista. Tätäkin kymmenikköä pohtiessani tuntui, että järjestyksen luominen suosikkilevyjen välille on tavattoman vaikeaa. Kävin läpi kaikki tunteet turhautumisesta musiikkiekstaasiin, mutta jonkinlainen listaus löysi lopulta muotonsa. Hierarkian kriteerinä on tällä kertaa täysin kyseisten levyjen merkitys itselleni - ei siis ole luvassa mitään universaaleja totuuksia!



10. Mirel Wagner - Mirel Wagner


Vaikka tutustuin Mirel Wagneriin livenä jo viime kesän aikoihin, tulin hommanneeksi levyn vasta nyt kun siitä julkaistiin uusi vinyylipainos. Todella diippiä ja uskottavaa musaa, jollaista en ole Suomesta aiemmin kuullut. Joku arvostelija muistaakseni kuvaili levyä sanoin "ei kannata kuunnella yksin pimeässä huoneessa". Itse olen puolestani todennut kyseisen kuuntelutavan parhaiten Wagnerin fiilikseen sopivaksi!




9. Real Estate - Days


Tykkäsin paljon Real Estaten aiemmasta tuotannosta, mutta Days vasta hyvää matskua onkin. Bändin soundi on kypsynyt tälle toiselle albumille huomattavasti ja onkin vaikea keksiä leppoisampaa levyä sunnuntai-iltapäivän fiilistelyyn. Uskoisin myös, että Days soveltuu ensi kesän tunnelmiinkin mainiosti!





8. PJ Harvey - Let England Shake


Let England Shake ei kyllä tainnut jättää viime vuonna melkein ketään kylmäksi. Itsellenikin kolahti tämä levy erittäin hyvin, enkä ole kyllä 2000-luvulla kuullut yhtään näin hyvää kantaaottavaa/poliittista levyä. Let England Shake ei sorru kliseisiin, vaan on alusta loppuun kiinnostavaa matskua. Levyn johdosta tutustuin myös tarkemmin tämän lahjakkaan naisen aiempaan tuotantoon, joka oli ollut monelta osin hieman tuntematonta itselleni. Kaikki sieltä löytynytkin upposi täysillä, huh, lisää vaan PJ!





7. Veronica Falls - Veronica Falls


Tämä levy oli sarjassamme täysin uusi tuttavuus (toki aika luonnollista debyyttilevyjen kohdalla). Post-punk-henkiset synkät kitarariffit yhdistettynä kaunii(see)n Roxanne Cliffordin twee-laulantaan, tarttuvat melodiat ja hyvät lyriikat. Tässä täydellisyyttä hipovassa paketissa ei ollut mitään ongelmia! Erityisesti diggailin tosiaan noista kitaratyyleistä ja harmonialauluista. Ja sulattihan tuo Roxanne sydämeni tällä alla olevalla videolla aika pahasti…






6. Tennis - Cape Dory


Tenniksen debyytti saattoi olla yksi eniten kuuntelemiani levyjä viime vuonna, ja se todella toimi yhtenä soundtrackinani viime kesälle! Poppoon uutta levyä käsittelevässä entryssäni kerron enemmän suhteestani yhtyeen musiikkiin.





5. Yuck - Yuck


Kun Yuck kävi Tavastialla viime syksynä olin armottomissa rahaongelmissa ja jouduin valitsemaan muutaman keikkavaihtoehdon väliltä. Tulin valinneeksi Kauko Röyhkän ja Riku Mattilan keikan, sillä se oli viimeinen mahdollisuus nähdä kyseinen kokoonpano. No upea keikkahan se oli, eikä sinne meneminen kaduta lainkaan, mutta Yuckin missaaminen on sen sijaan viime aikoina saanut mietteliäälle päälle. Tämä levy meni minulta sen julkaisun aikaan hieman ohi, mutta viime aikoina se on ollut tasaisessa soitossa. Loistavat kappaleet, täydellinen soundimaailma säröisine kitaroineen ja mies/nais-vokaalisoundeineen. Juuri sellaista 90-lukulaista meininkiä, josta diggaan niin kovasti!




4. Fleet Foxes - Helplessness Blues


Itseltäni meni Fleet Foxesin ekan levyn hype ehkä aavistuksen yli hilseen, vaikka kyseistä levyä jonkin verran kuuntelinkin. Helplessness Bluesin kohdalla en voinut mitään, vaan levy valloitti sydämeni ja mieleni saman tien. Todella 60-lukulaista soundia, täydelliset biisit ja lyriikat. Mielestäni tällä albumilla mentiin jonnekin sellaiseen paikkaan musiikillisessa täydellisyydessä, johon ensimmäinen levy ei päässyt. Moni on kanssani eri mieltä, mutta en välitä!





3. 22-Pistepirkko - Lime Green Delorean


Pistepirkot on kyllä niin kova bändi, että mielestäni yksikään heidän levyistään ei ole edes kovin keskinkertainen. Lime Green Delorean oli kuitenkin sellainen paukku, että saattaisin pitää sitä jopa bändin parhaana levynä. Pop-sävellyskynä on näillä herroilla vain terävöitynyt vuosien saatossa, ja levyllä vuorottelevat ihastuttavasti riehakkaat ja hiljaisemmat äänimaailmat. Kun tulee yöllä morkkiksissa ja laskuhumalassa kotiin on tämä levy takuuvarma seesteisen fiiliksen palauttaja. "I remember the lights by the highway…"




2. Regina - Soita Mulle


Joku voisi sanoa, että tätä Reginan neljättä levyä on kehuttu kyllästymiseen asti. Itse en voi olla tätä mieltä, sillä mielestäni jokainen kehu on enemmän kuin ansaittu. Soita Mulle on ehdottomasti Reginan paras levy niin lyriikoiltaan kuin biiseiltään, 2010-luvun klassikko, joka ei varmasti unohdu tulevinakaan vuosina. Havaitsimme Miran kanssa molemmat, että tähän levyyn syntyy addiktio: on pakko saada joka päivä annos Soita Mullea kuin huumetta, muuten vieroitusoireet iskevät… Nyttemmin levy on jo hieman vähemmällä kuuntelulla, mutta siellä se alitajunnassa edelleen elää omaa elämäänsä.




1. The New Tigers - The New Tigers


Ennen kuin The New Tigersin levy jukaistiin, kuuntelin Soundcloudista yhtyeen pari kappaletta. Ensikosketus Velvet Jam-biisiin oli suoraa rakkautta. Kaikuvat äänimaailmat, säröiset kitarat ja hintelä poppilaulu kiteyttivät juuri ne musiikilliset elementit, jota kaipasin sillä hetkellä korvistani sisään. New Tigers -fiilistelyyni ei varmaan vähiten vaikuttanut se, että klassikkomatskusta viime vuoden ehdottomasti eniten fiilistelemäni bändi oli Yo La Tengo.

New Tigersin debyyttilevy on yksi parhaita levyjä mitä tiedän, varsinkin suomalaisilta bändeiltä. Viime kuukausina velloneessa Soliti-huumassa Tikrujen tekemiset ovat olleet vähemmällä huomiolla kuin Black Twigin, mutta itselleni New Tigers kolahti vielä enemmän. Hartaimpia toiveitani olisi joskus saada siitä vinyylipainos.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Kävin tossa jollain keikalla

Aloitin kirjottaan tätäkin tekstiä sinä päivänä, kun uusi uudistunut Rumba putosi postiluukusta. Enää en voi aloittaa tätä, että "hahaa, tänään kolahti kotioven läpi Rumba, josta puuttui lähes kokonaan kunnolliset keikka-arvostelut", mutta vieläkin tämä postaus tarjoilee asiaa keikkakokemuksistani, niille jotka niitä jäivät uudistuneesta musiikkiaikakauslehdestä kaipailemaan. (Propsit muuten sinne Rumban suuntaan! Hyvältä näytti ihan joka suhteessa. Tyylikäs ja huomattavasti luettavampi julkaisu artikkeleiden, arvioiden (jee, puolikkaat tähdet levyarvioissa!), taiton, materiaalin, sivukoon, sivumäärän, kuvituksen ja no, ihan kaiken puolesta. Oli muuten ensimmäinen Rumba vuosiin, jonka luin tarkasti kannesta kanteen!)

Monsters of Pop, Tampere, 22.-24.9.2011
Nykyään kun harvoin enää pääsee vanhaan kotikaupunkiin, tulee tekemistä haalittua aina niin paljon, ettei oikein ehdi keskittyä mihinkään sataprosenttisesti. Niinpä Monsters of Pop -viikonloppu oli mulle joidenkin bändien katselemista, ystävien ja sukulaisten näkemistä, työntekoa, lempipaikoissa poikkeamista ja juhlissa kiertämistä. Olin hommannut kolmen päivän passin festareille, mutten lopulta ehtinyt käymään muualla kuin Klubilla, joskin sentään kaikkina kolmena päivänä.

Klubin torstain esiintyjistä paras oli kepeästi Regina. Bendagram kuulosti oikein hyvältä, mutta saavuin paikalle vasta kesken keikan, ja loppukeikka meni lähinnä tuttujen moikkailuun pitkästä pitkästä aikaa. JJ sen sijaan oli vähän vaisu. Viimeksi näin ruotsalaiset Redrumissa reilu puolitoista vuotta takaperin. Siinä keikassa oli maagisuutta, joka ei Klubille asti yltänyt. Tällä kertaa lavalla hääri livebändi, joka ei vain toiminut samalla tavoin kuin se intiimi soolokeikka, missä vokalisti hihitteli baarijakkaralla ja siemaili suomalaista olutta.

Regina

Regina nousi uuden vuodenparastakotimaistamatskua -levynsä voimin odotetuimpien keikkojen kärkeen ohi Britta Perssonin. Odotukset olivat ehkä liian korkealla, mutta levynjulkkarikenraaleissa kuultiin yhtä kappaletta lukuunottamatta kaikki Soita mulle -albumin kappaleet, mitä odotinkin. Myös vanhempia kappaleita kuultiin, joista huikeimpana versiointeina jäivät mieleen Näinä mustina iltoina ja Saanko jäädä yöksi. Päähän jäi soimaan uuden levyn lempiraidaksi keikan myötä noussut Päivät valuvat. Iisa ja Mikot olivat lavalla kuin kotonaan, ja illasta jäi mahanpohjaa kutitteleva lämmin fiilis ainoastaan Reginan ansiosta.

Regina

Perjantaista mulla ei ole oikein mitään järkevää sanottavaa, mistä voin kiittää ystävän valmistujaisjuhlia ennen keikkoja (mitä ihmettä siinä boolissa oli?). No, Lo-fi-fnk piti huolen, että tanssijalkaa vipatti ja hauskaa oli :-D Britta Perssonin missaus jäi harmittamaan pahasti. Myös lauantaina aikataulut venähtivät, ja uudeksi lemppariperjantaifiilistelybändikseni noussut Bright Shades jäi myös näkemättä. Lindstrøm muistutti huomattavan paljon omasta keikastaan Roskildessa pari vuotta takaperin. Ei mitään syytä valittaa, mutta keikka ei saanut itsestäni irti joraamiseen kaivattua fiilistä. Huoratronin keikalla sentään löysin itseni edestä tanssimasta, vaikka partaäijän keikkakaan ei yltänyt parhaimpien keikkojensa joukkoon. Kovimmin iskeneet myrskynmerkit olivat edelleen $$ Troopers ja Hoedown. Mieluummin kuitenkin muistelen Tampereen Klubilla viime vuoden kesäkuussa soitettua keikkaa, jossa yleisö meni aivan pähkinöiksi ja hiki roiskui. Nyt riehabailaajia ei riittänyt kuin muutama.

MOPista jäi tänä vuonna käteen siis harmillisen vähän. Edellisvuosina parhaimmistoon löytäneet Telakka-keikat jäivät valitettavasti kokonaan kokematta ja esitykset, jotka näin olivat lähinnä ihan hyviä, eikä kukaan tuntunut olevan parhaimmillaan.

Kings of Convenience, Nosturi 29.9.2011
Olisi ihan hölmöä sanoa, että keikka tuli lyhyellä varotusajalla, kun yleensä mun ulkomaanreissutkin tapahtuvat huomattavasti vähemmällä odottelulla kuin Kings of Conveniencen kolmen viikon varoajalla ilmoitettu extempore-keikka. Jotain perää lyhyessä varoitusajassa silti lienee, koska en oikein ehtinyt asennoitua bändin näkemiseen ja talsin Nosturiin no meenpä nyt kattoon kun on lippu -fiiliksissä. (Just sillon ois kiinnostanut enemmän Airship Tavastialla.)

Välittömästi keikan jälkeen julistin esityksen helposti vuoden toisiksi parhaaksi keikaksi. (Tytöt ja pojat, Sufjan Stevens tulee eri planeetalta, mut siitä ehkä joskus lisää.) Aloin vollottaa onnellisena jo ekassa kappaleessa ja eihän siitä riemusta meinannut loppua tulla vielä aamuyölläkään. Se on vaan semmonen homma, että rakastan kaikkea, mitä Erlend Øye tekee, vaikka ajoittain hetkeksi sen unohdankin. Oispa muuten ihanaa, jos olis uimassa meressä ja siel tulis rakkaudesta laulava ja soittava norjalaiskaksikko vastaan.

Rakkaudesta puheenollen... Nosturi kuhisi pariskuntia, jotka halailivat ja pussailivat kaikkialla näkökentässäni, ja se oli aluksi todella vaivaannuttavaa, koska olin paikalla ex-poikaystävän kanssa kuuntelemassa biisejä, joita joskus kuunneltiin yhdessä. Mitä pidemmälle keikka eteni, sitä vähemmän moiset ärsykkeet häiritsivät, koska olin rakastunut yhä syvemmin lavalla tapahtuneeseen toimintaan ja salin täyttäneeseen musiikkiin.

Mut nyt oon puhunut tarpeeksi fiiliksistä, jotka tää mahtava keikka synnytti enkä siitä, mistä parhaus tällä kertaa syntyi. No... keikan alku ja juuri oli vahvassa läsnäolossa - sekä yleisön että bändin puolelta. Kun yhtye huutelee salin perälle takariviin "että mites sinä siellä kaukana jolla on käsi (toim. huom. pystyssä?), tunnetko olevasi osa show'ta", voi kai syntyä ajatus siitä, että bändi kommunikoi vahvasti yleisön kanssa. Keikkaa kokemaan tullut yleisömassa taas hoiti puoliskonsa hoilottamalla, napsuttelemalla sormiaan ja ölisemällä kappaleiden mukana - käskystä ja ilman. Sieluni kohosi katon läpi ja jalkani sulivat mössöksi lattialle etenkin kun naisyleisö pestattiin hoitamaan Feistin osuudet Know-How'ssa. Se kuulosti vaatimattomasti seireenimäisen täydelliseltä. Norjankielestäkin käytiin keskustelua yleisön kanssa, ja olisi tehnyt mieli huutaa jotain norjaksi, mutta osaan sanoa vain muutamia tärkeitä lauseita, kuten jeg er funksjonshemmet (googlettakoon ken tahtoo), eikä se tuntunut soveliaalta syksyn kauneimmalla keikalla.

Nosturi osoittautui myös tuona torstai-iltana oivaksi keikkapaikaksi, vaikka edeltävät kokemukseni ovatkin olleet lähempänä kylmää kuin edes melkein lämmintä. Eirik Glambek Bøen ääni kuulosti kauniimmalta kuin levyllä, mikäli se edes on mahdollista. Erlend jorasi hauskemmin kuin koskaan, ja  loppupuolella soitettu remix (maailman ensi-ilta wohou) suorastaan huutaa omaa erityismainintaansa, sillä, meno yltyi jopa riehakkaaksi. Ainakin herra Øyen osalta, joka loikkasi yleisöönkin. Harmittaa, etten voinut jäädä joraamaan illan päätteeksi alakerran baariin, jossa MC/DJ Kings of Convenience special guest olisi tanssittanut yleisöä lisää. Oikeastaan ihan hyvä juttu, että Rumba jätti kirjoittamatta aiheesta, koska nyt ei tarvihe kateudessa kahlata.

Kassu & Freemanin levynjulkkarikeikka 5.10.2011
Eräänä keskiviikkona poikkesin lähisukulaiseni tekemässä Kassu-nimisessä musiikkiaiheisessa tv-makasiiniohjelmassa studioyleisönä. Studiobändinä pilottijaksossa hääri Neat Neat, joka hämmensi mua yhtä paljon kuin Kanye West aikanaan. Nykyään siltä kai voi odottaa mitä vain. Kuulin kaksi kappaletta kahdesti, joista vedin johtopäätökseni. Ensimmäinen miellytti enemmän ja toinen vähän vähemmän. Näistä biiseistä läpikuulsi vaikutteet yhtä hyvin kuin erään raflaavia mainoksia tekevän vaatebrändin pitsikledjuista intiimiksi mielletyt kehonosat. (Jo toinen huono vertaus samassa tekstikappaleessa!). Musiikki oli kuitenkin ihan selkääntaputeltavaa. Sorrun nyt vähän tällaisen mukavanhan naisen jupinaan, mutta ei minun nuoruudessani aloittelevat bändit soittaneet noin tyylikästä, kulmikasta ja kerroksisista ennen kaikkea kuunneltavaa musiikkia! Musiikillisen annin lisäksi muusikoiden pukeutumistyyli aiheutti ristiriitaisia fiiliksiä. En oikein osannut päättää, oliko bändi tyylikäs vai teennäinen. Välillä tuntuu, että se on vaan se uusi sukupolvi, joka hämmentää mua, mitä tahansa sieltä esiin nouseekin. (Tää koko teksti perustuu oletukseen että olen itse vanhempi. Jos näin ei oo niin... no... hämmensi silti.)

Vaviskaa tämän pikselimössöyhdistelmäkuvan edessä kuten vessapaperimuumio vavisutti minua!
Samaisessa telkkariohjelmassa oli vieraana mm. Freeman, joka rentoudellaan houkutteli mut samaisena iltana Tavastialle katsomaan levynjulkkareita. En kuulu tähän 4-albumia ylistävään joukkoon, mutta julkkarikeikka toimi! Keskiviikkoillaksi Tavastialla oli reippaasti väkeä niin yleisössä kuin lavallakin. Freemanin ja Uuden Fantasian seurana laservaloissa paistattelivat nimittäin sanoittajat Ismo Alanko ja Olavi Uusivirta. Vielä kun Muumiot biisissä feattasi ihka oikea vessapaperimuumio ja oldies but goldies -megahiteissä (Ajetaan tandemilla ja Kaksi lensi yli käenpesän) avittivat Vicky Rosti ja Costello Hautamäki, voi julkkarikeikan sanoa olleen iso ja kova paketti. Joku tosin väitti vokaalien puuroutuvan, mutta itse en moista huomannut miksauskopin takana pönöttäessäni.

Kaiser Chiefs, The Circus, 14.10.2011
Kaiser Chiefs
Na Na Na Na Naa

Vaikka leedsiläisviisikko sijoittuukin Last.fm-tunnukseni kaikkien aikojen kuunnelluimpien TOP 10-listalle, lähdin keikalle hyvin skeptisin ennakko-odotuksin. Päällikköjen kaksi viimeisintä levyä kun eivät ole jaksaneet juurikaan kiinnostaa, ja ukot ovat vanhentuneet silmissä sitten energisimmän menon jälkeen. Bändi ja yleisö kuitenkin osoitti perjantaikeikalla ennakkopelkoni totaalisen vääriksi, kun keikasta ei jäänyt yhtään huonoa sanaa sanottavaksi.

Settilista oli the best of -matskua, mutta kaikkia neljää levyä edustettiin lavalla tasavahvasti. Kun keikka pärähti käyntiin Everyday I Love You Less and Lessillä, jatkui Never Miss A Beatilla, Little Shocksilla ja Everything is Average Nowadaysilla, oli alku jo vähän liian lupaava. Meno ei kuitenkaan hyytynyt - päinvastoin. Ehkä bändin isoin radiohitti Ruby pärähti soimaan keskivaiheilla keikkaa, mutta hitit eivät siihenkään päättyneet. Encoressa kuultiin Love's Not a Competition (But I'm Winning) ja Oh My God, joista ensimmäinen oli erityisen lämmin yllätys siihen nähden, että sitä ei ole kovin usein livenä kuultu ja on muuten meikämandoliinin lempparibiisi Kaiser Chiefsiltä. Kappale tosin jäi hieman vaisummaksi livenä kuin olisin toivonut, mutta Oh My God aiheutti sellaisen riemun yleisössä, että se oli upea päätös hyvälle keikalle.

Väkisinkin tekee mieli verrata keikkaa 2006 nähtyyn Roskilde Festival -keikkaan, jolloin bändi vielä ratsasti hypen aallonharjalla ja oli riehakas kuin kofeiiniövereissä surraava mehiläinen. Nyt aikuistunut yhtye skulasi kuitenkin paremmin, ja no, olihan soitettavia biisejäkin monipuolisemmin. Ehkä omiksi suosikeiksi keikasta nousivat Yours Truly, Angry Mob -levyn kaahaukset kuten (jo edellellä mainittujen lisäksi) The Angry Mob. Keikan bändi päätti sanoihin we'll be back, ja takaisin huusin että tervetuloo kuulkaa vaan!

Kaiser Chiefs
Tässä vokalisti Ricky Wilson suunnittelee flengaavansa mikin avulla yleisön yli.
(Olen oppinut yhden sanan stadia ja omaksunut Rumban hauskat kuvatekstit.)

John Grant, Savoy, 17.10.2011
Kuulemma viime syksynä John Grant vetäisi Midlaken lämppärinä pääaktilta maton alta. Itse en ollut paikalla, mutta esittäessään kesällä Roskildessa tanskalaisille kappaleita Queen of Denmark -soolodebyytiltään mies jäi mieleeni yhtenä festarin kohokohdista. Tanskanmaalla akustisesti  täydellisessä tilassa koettu keikka antoi ymmärtää että Savoy-teatteri on juuri oikea paikka keikalle.

Vaikka väkeä olikin salissa paljon, olisin suonut Savoyn olevan tupaten täynnä, sillä keikan hinta-/laatusuhde oli ennakko-odotusten mukaisesti kohdillaan. Grant asteli lavalle apukiipparistinsa kanssa ja starttasi show'n uudella You Don't Have to (Pretend to Care) -kappaleella, joka itketti ja nauratti samaan aikaan sysäten päälle vielä kokovartaloväristykset. Aivoyksikön mielihyväkeskus ylikuumentuneena huomasin funtsivani, milloin minusta on tullut sellainen indienynny, joka pillittää nynnyindiekeikoilla. Ei sillä etteikö John Grantissa munaa olisi. Jos niin väittäisin, se olisi vale.



Grantilla on ihailtava tapa avata välispiikeissä kappaleidensa sanoituksia ja jutella mukavia yleisölle. Välispiikkien ansiosta kappaleet saavat aivan uuden merkityksen livenä, kun omat tulkinnat osoittautuvatkin aivan tuulesta temmatuiksi. Puheiden perusteella Grantia oli inspiroinut etenkin lapsuus ja kotiseutu Michiganissa, ja Grantista jäi tarinoinnin perusteella sympaattisen miehen vaikutelma. Kokonaisuutena keikka oli aika yksipuolinen, ja livesovitukset muuttivat joitain kappaleita yllättävänkin kauas alkuperäisistä levyversioista. Muutamiin suvantokohtiin oli helppo vaipua etenkin väsyneenä, mutta toisaalta esimerkiksi It's Easier oli paljon dynaamisempi Savoyssa kuin kotona stereoista.

Vielä pari muuta
Lisäksi voisin sanoa muutamia sanoja keikoista, joista ei riitä juttua kokonaisten kappaleiden vertaa. Koin taannoin Cookie Monstan keikalla ehkä rajuimmat pitit, joihin olen koskaan joutunut. Wall of death kalpeni yleismenon rinnalla, mutta kuvastaa hyvin sitä riehakkuutta joka Playgroundissa vallitsi tuona iltana. Kaaduin ainakin seitsemän kertaa, mutta dubstep-keikalla jengi ei ollut yhtä avuliasta kuin punkkipiteissä, vaan jouduin itse kömpimään tamppaavien steppipäiden jaloista ylös. Käväsin myös katsomassa Lichensiä erittäin lyhyen varotusajan ilmaiskeikalla Bar Molotowissa. Reilun puolen tunnin setti oli todella lyhyt, ja siitä sai korkeintaan esimakua tulevasta. Sen verran intensiivistä tunnelmointia kuitenkin koettiin, että harkitsen erittäin vahvasti pidennettyä uusintaotosta Siltasessa 7. marraskuuta. Liput kustantavat vain femman!

Edellisen PopLife-postauksen jälkeen on myös pakko mainita Tavastian perjantaidiskolle antamistani uusista mahdollisuuksista, vaikkei keikoista olekaan kysymys. Muutaman kerran avajaisten jälkeen musiikki on ollut paljon lähempänä omia mieltymyksiäni, mutta perjantaitanssijoita olisi voinut olla jokainen kerta vähän enemmänkin paikalla. Antakaa siis (uusi) mahdollisuus, sanoisin että se kannattaa!

maanantai 18. lokakuuta 2010

Aarrejahdissa

Perjantaina aamulla komeili Pitchforkin "best new tracks"-kohdassa suomalaisverta! Post-rock-pioneeri Mogwain Stuart Braithwaite on nimittäin remixannut Reginaa, ja Pitchfork tykkää. Minä en niinkään. Saanko jäädä yöksi -biisistä tehty remix-versio paranee loppua kohden, mutta alkupuolisko (0:00-2:40) kuulostaa epäonnistuneelta. Alkuperäinen jatkakoon ainoana oikeana versiona, mutta tsekatkaa silti Pitchforkista remixikin, niin ainakin tiedätte mistä puhutaan. Kiitokset Maijalle vinkistä.

Koko viime viikko meni kuunnellessa (etenkin vanhaa) soulia, ja tää viikko on lähtenyt käyntiin The Beatlesilla. En ole oikein koskaan jaksanut sivistää itseäni musiikilla, joka on ollut pop reilusti ennen syntymääni. Pink Floyd on yksi suosikeistani, mutta siihen se on melkein jäänyt. Mulla on nolon huono tietämys jostain 60-, 70 & 80-lukujen musahommista. Puhumattakaan vielä vanhemmasta musiikista. Se on vaan niin vaikea alottaa yhtään mistään, kun levyjä on ilmestynyt kymmeniä ja kymmeniä, eikä ole oikein minkäänlaista ennakkokäsitystä tuotannosta.

Meillä ei kotona koskaan soinut vanhempien valitsema musiikki mun ollessa muksu. Muistan että kirppiksillä äiti aina hipelöi Diana Rossin ja Billie Holidayn levyjä ja ylisti kovaan ääneen niiden olevan hänen lempimusiikkiaan. Ei niitä silti koskaan kotona kuullut vaan levyt pölyttyivät jossain silmien näkemättömissä - ehkä kellarissa. Metallican ja Nirvanan bändipaidat olivat äidillä ahkerassa käytössä, mutta joskus pistäessäni em. bändejä soimaan, saatoin saada toruja ja ihmettelyä, mitä ihmeen paskaa kuuntelen...

Olen aina ollut vähän kade kavereilleni, joilla on lapsuusaikana soitettu kotona läpi kaikki klassikkolevyt. Olen kadehtien kuunnellut niitä juttuja, kun joku muistaa lapsuudestaan jonkun biisin tai levyn ja löytää sen uudelleen vähän vanhempana porukoiden vinyylivarastosta. Mä en ole saanut oikeestaan keltään mitään musiikkivaikutteita, koska mulla ei ole sisaruksiakaan. Siispä nyt 22-vuotiaana saan aikaiseksi edes jollain tasolla tutustua The Beatlesiin. Kiitokset siitäkin Maijalle, jonka mielestä oli noloa, ettei mulla ollut tietämystä ja teki mulle lahjaksi ihanan mixtapen. Tästä oli helpompi aloittaa.



Mitä te olette oppineet kuuntelemaan vanhempien tai sisarusten avustuksella? Vinkatkaahan mulle jooko, jotta voin sivistää itseäni lisää. Itse löydetytkin aarteet saa jakaa.

Nyt tuon avautumisen päätteksi aionkin kaikesta huolimatta hehkuttaa nopeasti uudempaa musiikkia, joka kaiken soulin ohella soi viime viikolla tiheään. Plan B on täällä vilahtanut täällä ekan soittolistan yhteydessä, mutta mitään en ole kai hänestä kirjoittanut.

Plan B eli Louis Preira on 28-vuotias lontoolainen monilahjakkuus, joka on soulin lisäksi kunnostautunut räppärinä, tuottajana, näyttelijänä ja ohjaajana. Vuonna 2006 ilmestynyt debyyttialbumi Who Need Action When You Got Words oli varovasti soulilla maustettu hip-hop-levy, joka keräsi ihastuneita arvosteluja medialta.

Viime keväänä julkaistulla toisella albumilla The Defamation of Strickland Banksilla voimasuhteet on käännetty ympäri sen ollessa soul-albumi hip-hopilla höystettynä. Vaikka soul-levy onkin menestynyt debyyttiä runsaasti paremmin, Plan B on vaihtanut genreä vain tilapäisesti, ja kolmas levy on paluu takaisin juurille. Levy-yhtiö ei pitänyt miehen venkslaamisesta, joten The Ballad Of Belmarsh julkaistaan Plan B:n omalla levymerkillä.




Plan B:n musiikkivideotkin kertovat Strickland Banksin tarinaa. Videoista voi bongata mm. Skinsistä tutun Kaya Scodelarion.

Juuri levy-yhtiön ja radioaaltojen rakastama The Defamation of Strickland Banks on näistä se, joka on vienyt minunkin sydämeni. Se on konseptialbumi, joka kertoo tarinan nuoresta soul-laulajasta, joka saavuttaa kuuluisuuden rakkauslauluilla, mutta päätyy lopulta vankilaan rikoksesta, jota ei tehnyt. Soul-fiilistelyissä Preiran mahtava lauluääni pääsee aivan uusiin ulottuvuuksiin verrattuna debyyttiin. Sävellykset ovat monipuolisia ja levyltä löytyykin biisejä sekä koti-illan taustamusiikiksi että diskojen tanssilattioille. Poikaystäväni ei levylle lämpeä, mutta epäilen sen johtuavan paikallisista Justin Timberlake -mielleyhtymistä. Toivotaan, että konseptialbumeita on luvassa jatkossakin, sillä niin hyvin Preira eri genret ja tarinankerronnan hallitsee.

MySpace: http://www.myspace.com/time4planb
Spotify: Plan B
www: http://www.time4planb.co.uk/

Kylässä käynyt äitikin tykkäsi. Näin päin se on mun kohdalla aina mennytkin.

Day 10 - A song that makes you fall asleep

Harvaan biisiin en osaisi nukahtaa. Se on testattu kotona mm. hardcore punkilla sekä livenä mm. Familjenilla ja Crystal Castlesilla. Paras nukahtamismusa vaihtelee, koska se ei saa olla liian tuttua. Siinä vaiheessa kun sanat osaa ulkoa, alan vaistomaisesti laulaa mukana nukahtamisen sijaan. Siksi suosin tähän tarkoitukseen instrumentaalimusiikkia tai biisejä, joiden sanoja en ymmärrä/ en saa niistä selvää.

Sigur Rós - Viðrar vel til loftárása: Bändi tai biisi tuskin tulee yllärinä muille musanukahtajille. Harvoin nukahdan ensimmäiseen biisiin, joten koko Ágætis byrjun-levy on aikanaan tuudittanut minut uneen, ilta toisensa jälkeen. Sigur Rósin uniluukutusta jatkui niin monta vuotta, että opin kaikki ulinat ja jousisoitinkuviot ja muut nekin liian hyvin ulkoa. Ágætis byrjunin uniaika on ohi, ja nykyään tyydyn sen sijaan satunnaiseen post-rock-, minimal techno- tai ambient-levyyn. Legendaarisuuspisteet kuitenkin Islantiin.

keskiviikko 4. helmikuuta 2009

Kuuntele Reginan Puutarhatrilogia ennakkoon

Kiinnostavien ennakkokuuntelujen (ja julkaisujen) sarja jatkukoon. Hyvät naiset ja herrat, Regina:

(Kuva: Eerikki Pokela)

Regina @ MySpace

Viikon päästä kaupoissa.

maanantai 8. syyskuuta 2008

Monsters of POP

Viime viikon loppupuolella Tampereella käytiin pohjolalainen mittelö popin kuninkuudesta, johon saapui Suomen edustuksen lisäksi sekä Venäjältä että Ruotsista. Paras esitys nähtiin Venäjältä, mutta Suomen varma esiintyminen nosti naapurukset tasapisteisiin. Ruotsi hävisi karvan verran.

TORSTAI
Kolmatta kertaa järjestettävät hirviöbailut muuttivat tänä vuonna keskustorin tuntumasta Tammerkosken paremmalle puolelle, ja bileet käynnistyivät torstaina Telakalla retrohuuruisen indie-rockin voimin. Turkulainen Goodnight Monsters oli saanut kunnian toimia starttibändinä. Kovasti hypetetty yhtye soitti kivasti kivaa surffihenkistä indiepoppia, mutta kokonaisuutena keikasta ei jäänyt erityisesti mitään mieleen. Jotain olisi siis vielä tehtävä, tarttuvampia biisejä kenties?

Telakan torstai-illan parhaan esiintyjän tittelin vei helpohkosti Kastor. Jokainen illan esiintyjistä oli minulle vain vähän tuttuja entuudestaan - MySpacet olin toki tsekannut. Kastorin musiikki pääsi eniten oikeuksiinsa livenä. Vaikka kulttuuriravintola Telakan äänentoisto ei mitään Kulttuuritalon luokkaa olekaan, saivat kappaleet hyvän annoksen syvyyttä verrattuna noh, vaikka siihen MySpaceen. Kastorille pisteet myös siitä, että sekä laulaja että rumpali vääntelehtivät tahattomasti ja hassusti kasvojaan. Rumpaleiden taipumuksesta tähän tiesimmekin jo.

Kiki Paun
basisti taasen todisti hölmöilemällä olevansa stereotyyppinen basisti, awwww. Telakan osuuden päättäneen bändin show oli ok, sellainen kuin saattoi odottaa thestrokesmaiselta helsinkiläiseltä indie-rock-bändiltä. Lavalla heiluminen tosin oli energisempää (ja näin ollen parempaa) kuin The Strokesilla. Tosin olisihan se jo saavutus sinänsä, jos joku olisi vielä tylsempi livebändi.

Torstaina Klubilla esiintyi kaksi etukäteen kiinnostavinta yhtyettä, Last Calls ja venäläinen Everything Is Made in China. Ensimmäinen toimi alkupuoliskon ajan moitteettomasti, mutta niin monipuolinen yhtye ei ollut, että kiinnostus olisi kestänyt loppuun asti. Muunmuassa Manifesto Jukeboxista ja Abduktiosta tuttuja naamoja soittamassa saluunakelpoista musiikkia saluunakelpoisilla soittimilla ei tällä kertaa toiminut niin hyvin kuin olisi voinut - ja onhan tämäntyyppisiä juttuja tehty ennenkin.

Jo etukäteen hypettämäni EIMiC sen sijaan lunasti kaikki odotukset ja ylittikin ne olemalla koko festivaalin paras esiintyjä. Keikan avannut Catch & Carry olisi voinut olla yhtä hyvin jokin Radioheadin Amnesiac-albumin kappale, ja vaikutteet toki kuuluivat myös muissakin kappaleissa. Pelkkää apinointia musiikki ei kuitenkaan ollut, sillä monipuolinen bändi hyppäsikin välillä indie-rockin nynnymmälle puolelle, kun toiset kappaleet kasvoivat isoiksi mogwaimaisiksi teoksiksi. Ei kai liene yllätys että Radioheadin ja Mogwain yhteensulautuma indie-pop/rock-vaikutteilla nousi suosikikseni?

PERJANTAI
Perjantain paras anti oli vähän yllättäen Telakalla. Illan käynnistäneessä The Creditissä vaikuttaa pintandwefallin Cute Pint ja I Was a Teenage Satan Worshipperin My Lovin' Martian, ja se kuulosti juuri siltä kuin näiden perusteella olisi voinut olettaa. Setistä löytyi muutama vähän herkempi biisi, jossa naisvokaalit pääsivät oikeuksiinsa, ja toisaalta soi myös mukavasti rätiseviä elektroraitoja miesvokaaleilla. En kuitenkaan liene ainoa, jolle keikasta jäi eniten mieleen encorena esitetty legendaarinen Missä yksisarviset on. (Mikäli se nyt tuon kappaleen oikea nimi on?)

Ilta jatkui Le Corps Mince de Françoisen ja Jessen voimin. Françoiset olivat vedossa ja helsinkiläisneidot esittivätkin mielestäni illan parhaan keikan. Live-esiintymiseen oli tullut enemmän koreografiaa, mutta myös ennen nähtyä ihanan lapsekasta bailaamista riitti yllinkyllin. Uusissa kappaleissa hehkui hyvissä mielin itämainen inspiraatio, ja täytyy myöntää, että minäkin pidän tätä tyttöbändiä yhtenä potentiaalisimmista nuorista suomalaista yhtyeistä. Debyyttiä odotellen! Jessen lavaenergia ei ihan yltänyt tyttösten tasolle, mutta Telakalla nähtiin hyvä keikka taattuun Jesse-henkeen.

Klubilla ruotsalainen The Deer Tracks tuntui tylsältä suomalaisen elektron jälkeen. The Deer Tracksia vaivasi sama ongelma kuin edellisillan Klubi-avaajaa, eivätkä biisit riittäneet ylläpitämään kiinnostusta loppuun asti. Ruotsi hävisi illan auttamattomasti, kun First Floor Powerkin jäi vähän mitäänsanomattomaksi. Vaikka Sara Wilson täyttikin siskonsa jättämät isot saappaat/ korkokengät nipin napin, olisi esitys saanut kaipaamaansa sitäjotain Jennyn ihanasta persoonasta. Ruotsalaisten välissä esiintynyt Regina sen sijaan rullasi moitteettomasti ja kohotti entisestään odotuksia tulevalle uudelle albumille. Eteenpäin on menty, ja uudet kappaleet kuulostivat välillä jopa yllättävän radioystävällisiltä, mikä ei automaattisesti ole huono asia.

LAUANTAI
Telakka jäi väliin kokonaan, mutta lauantaina Klubilla nähtiin ainakin kolmen kärkeen yltävä satsi bändejä. Alpo ja Tomi oli kreisi, älytön, mahtava jne! Tullessani paikalle duo hakkasi jo rumpuja safriduomaisesti, mutta ei näitä niihin onnettomiin tanskalaisiin voi verrata mitenkään. Ohjelmassa luki, että "elektroa vuoden 2085 henkeen", mikä osui ainakin lähelle. Elektropauketta bassssolla, ja tiedän että moni kaveri siellä ruudun toisella puolella syttyisi tälle, että kirjottakaapa nimi ylös hyvät tytöt ja pojat!

Rättöä ja Lehtisaloa en ollut nähnyt aiemmin (hyi minä!), ja ensikertalaisena vääntyi hymy kasvoille kerran jos toisenkin. Epäilen, että montaa kertaa moinen hulluttelu ei jaksa kantaa, jos se tehdään musiikin kustannuksella. Krautrockissa musiikillisesti ei tosin tällä kertaa ollut mitään vikaa, joten toistaiseksi ei moittimista.

Festivaalin päättänyt Familjen yllätti positiivisesti. Roskildessa nukahdin herran keikalle, mistä ei voi syyttää muuta kuin festivaalijärjestäjän päätöstä lykätä miekkonen niin myöhään yöhön. Tällä kertaa oli meininki nukahtamisesta kaukana. Taisi ruotsalainen innostua itsekin, sillä kesken Det Snurrar i Min Skallen nähtiin komea naama-/mahalasku lavalta lattialle. Mies ei tosin ollut moksiskaan kompurnoinnistaan, ja hittibiisi näki loppupuoliskonsa tanssilattialta esitettynä. Illan parhaat olivat kuitenkin Alpo ja Tomi, joten pisteet Suomeen tältäkin päivältä.

Kaiken kaikkiaan jälleen hyvä kaupunkifestivaali, jonka keikat olivat loppuunmyytyjä useampaan otteeseen, joten hirviötansseja voisi olettaa tanssittavan jälleen vuoden kuluttua.

perjantai 4. tammikuuta 2008

TOP 25 pitkäsoitot vuodelta 2007

Bubbling under:Jaakko Eino Kalevi: Dragon Quest, Endstand: Spark, Battles: Mirrored, Sole and the Skyrider Band: S/T, Spoon: Ga ga ga ga ga

25: Gallows: Orchestra of Wolves
Tämä ilmestyi ensimmäisen kerran 2006, mutta koska re-release tapahtui viime vuoden puolella, olkoon tämä tässä. En tiedä liioittelenko, jos väitän että parasta brittihardcorea koskaan - ei oo nimittäin tutuin alue. Hommahan on niin, etten oo erityisemmin UK-punkille lämmenny koskaan. En Sex Pistolsille, en The Clashille, en U.K. Subseille jne. Kääntöpuolena en oo oikein ikinä jaksanu tutustua saariston tarjoamaan hardcorempaan puoleen. Siksi Gallowsin sattuessa eteen suu loksahti auki. Paikoin jakomielitautisen iskevää post-hardcorea, paikoin tarjoaa sludgehtavampia hetkiä, paikoin silkkaa runttausta. 2007 vuoden ulkomaisista punkkilevyistä tää tais pyöriä eniten soittimessa, mikä on saattaa olla hyvinkin väärin. En esimerkiks oo kuullu vielä uusinta Modern life is Waria.

24: Justice: Cross
Komee kokonaisuus Ranskan herroilta. Tää jäi joltain osin vähän vaisummaks kuin odotin, mutta D.A.N.C.E. ja etenkin Waters of Nazareth pelastaa paljon. Etkoille ja miksei jatkoillekin.

23: I Was a Teenage Satan Worshipper: Whatevernights
Oli aluksi tosi ristiriitaset fiilikset tästä, koska debyytti paljastui Bees & Honey -ep:n jälkeen aivan erilaiseksi kuin odotin. Aluksi kolisi lähinnä lätyn ehkä helpoin kipale, Boys are pigs, mutta muutamien pyöräytyksien jälkeen avautui koko paketti. Joukosta erottuvat instrumentaalibiisit iskivät loppupeleissä ehkä eniten, mitä en olisi kuuna päivänä odottanut. Tää on soinut mulla koko vuoden tasaseen tahtiin, eikä kyllästytä vieläkään. Aika tasanen kokonaisuus, mutten oikeastaan olisi kaivannutkaan tälle hittibiisejä, koska Bees & Honey oli niitä pullollaan. Eri tavalla.

22: Panda Bear - Person Pitch
Noahin soolo olisi listallani varmasti korkeammalla, jos olisin ottanut levyn aiemmin kuunteluun. Tän kanssa tuli semmonen And the Glass Handed Kites -fiilis kun ensimmäisen kerran kuunteli. Sujahti vaan äkkiä loppuun, ihan kuin yhtä kaunista laulua koko levy. Ihan jumalattoman kauniita kappaleita. Pitää silti pyöräytellä vielä lisää.

21: LCD Soundsystem : Sound of Silver
Jätkä pisti vielä paremmaks ku debyytillään, mitä en olis uskonu. Tätähän on monin paikoin hypetetty vuoden parhaaks levyks, mutta tää jäi mulle jotenkin ontoks, enkä todellakaan osaa selittää miksi. Täähän on täydellinen kokonaisuus, löytyy megahittejäkin. Ehkä se oli vaan siinä, kun herra Murphy tän vuoden Roskildessa pisti vaan vielä vitusti kovempaa.

20: Burial: Untrue
Tästä oli aika kovat odotukset, ja tää täytti ne. Ei kuitenkaan kaiken sen mega-hypen arvoista. Vuoden alussa Burialilla tais olla Last.fm:ssä muutama hassu tuhat kuuntelijaa. Nyt niitä on liki 50 000. Joka tapauksessa Archangel on yks vuoden kuumimmista kappaleista. Ehkä siks vähä harmittaakin, että se oli niin alussa tätä levyä.

19: Penniless: The Attraction
Olikohan Rumban arvostelussa, kun kirjoitettiin Pennilessin olevan Suomen aliarvostetuin yhtye. Ei saanut yhtään sen enempää kunnioitusta Nakkilan herrat tälläkään levyllä suomalaisilta, mutta mulle tää oli yks vuoden kovimpia levyjä. Tusinasta kappaleesta miltei jokainen olisi voinut olla radiohitti. Siinä missä muutama vuosi takaperin tituleerasin Anolan kaikkien aikojen parhaaksi levyksi, voisin väittää tämän levyn olevan parempi. Siihen eteen nyt on vain eksynyt jo muutama eteen.

18: The Arcade Fire: Neon Bible
Oikeastaan pääsin Neon Biblen avulla vasta sisään The Arcade Firen juttuihin, mutta sittemmin kuunnellut enemmän Funeralia. Neon Bible on synkempi eikä sieltä löydy naapureita tai Haitia tai heräämisbiisiä. Vaan on Neon Bible kelpo albumi ja ehdottomasti vuoden parhaita. Se on kokonaisuus, ja sellasia levyjä meikä arvostaa, niinku tulette huomaamaan - ellette oo tehny sitä jo.

17: The Chemical Brothers: We are the Night
Kemikaaliveljien uusin on saanu kohtuullisen paljon haukkuja, mitä en voi käsittää. Ihan oikeesti, tää on niitten parasta kamaa, jota oon kuullut. (Toim. huom, paljon on kuulematta!) We are the Night on siitä jännä levy, että sen tahtiin voi bailata taikka jumittaa kotona, ja se on molempiin tarkoituksiin yhtä hyvä. Tää levy tarttu tosi randomisti mukaan Dublinista jostain levymessujen promokorista, ku halusin päästä eroon euroistani - ja oon tosi onnellinen, että tarttu. Pitää sen verran vielä huomauttaa, että pojilla on hyvä maku: toinen pistää Lily Allenin paksuks ja sitte vielä ottavat levylle vieraileen Willy Masonin ja Klaxonsit.

16: Tuomo: My Thing
Olin jossain vaiheessa jo ihan varma, että tässä on vuoden suomalainen levy. Lauantai- ja miksei sunnuntaiaamuihinkin (riippuu siitä onko ollut ulkona edellisiltana). Täytin tossa jokin aika takaperin kyselyä, jossa kysyttiin tekeekö nimeltä mainitsemattoman hitusen emohtavan bändin musiikki minut iloiseksi. Ei tee, mutta Tuomon tekee.

15: Tommishock & Kimarr: Perfect Strangers
Tää tuli mulle vähän puun takaa. Löysin tän parin lätyn varmaan Mestarisoundi-kokoelman kautta. Vaikka siinä heitettiinki meneen suomeksi, toimii Tommishockin läpät englanniksikin ihan perkeleen hyvin. Koska psykoottiset taustat ja räbäytys yhdessä on kolahtanut aina, kolahti tämäkin. Isoja raitoja kaikki, erityisesti voisin ehkä heittää ilmoille nimirallin. Remixit lopussa toimii myös, etenki edelleen siitä nimibiisistä.

14: Arctic Monkeys: Favourite Worst Nightmare
Syystä tai toisesta nolotti pistää apinoiden levy listalle, mutta sen täytyy olla täysin ulkomusiikillisista seikoista johtuvaa, sillä Arctic Monkeys teki sen taas - ja vielä paremmin. Svengaa entistä kovemmin, ja Do Me a Favour on ehdottomasti ryhmän tähän astisen uran paras biisi.

13: Pooma: Persuader
Pooma yllätti. Missasin ne useampaan otteeseen tänä kesänä, mutta Lost in Musicissa osuin oikeaan paikkaan oikeeseen aikaan. Olin ymmärtänyt musiikkityylin ihan väärin. Siinä sitten kattelin suu auki, voiko Suomestakin tulla tällaista. Helvetin komea debyytti, vaikka en vieläkään usko, että nää on suomalaisia.

12: Logh: North
North oli aikalailla erilaista kuin odotin. Kun aiemmissa levyissä oli vielä karheita ja jopa grungehtavia soundeja, North on helinää alusta loppuun. Harmitti ihan suunnattoman paljon, kun ruotsalaiset peruivat syksyn keikkansa. Tulkaa pian käymään. Suosikkibiisejä varmaankin All the Trees, Forest Eyes ja Death to my Hometown. Vaan ei tässä oo silti yhtään the Contractor and the Assassinia, joka on edelleen yks parhaista biiseistä koskaan :-(

11: The National: Boxer
En osaa nimetä yhtä ainutta kappaletta tältä levyltä Fake Empiren lisäksi. Se ei kerro siitä, että tällä levyllä olisi yksi hyvä biisi. Se kertoo siitä, että kyseessä on alusta loppuun asti jatkuva kokonaisuus, jolta muistan vain ensimmäisen biisin nimen, koska siitä se on aina lähtenyt pyörimään. Tää oli koko syksyn sellainen varma valinta, kun en tiennyt, mitä kuunnella. Levy joka sopii kokkaukseen, rauhoittumiseen, piirustusmusiikiksi ja niin lukuisiin eri käyttötarkoitukseen. Harmittaa, että laiskuuttani jätin väliin Roskildessa.

10: The Scaramangas: Don't Follow the Weak
Ihan vitun hyvä levy. Tääkin vois olla vuoden paras, jos en olis jossain vaiheessa unohtanut tätä. Ehkä tässä ei riittänyt tarpeeksi tutkiskeltavaa. The Scaramangas on siitä jännä bändi, että joskus 2005 löysin sen Interwebzistä, ja latasin kaikki kolme saatavilla ollutta kappaletta. Jokainen oli ihan perkeleen hyvä. Kun niiltä sitten pärähti debyytti kauppoihin, juoksin ostamaan sen. Siinä oli oikeastaan yksi biisi joka iski lujaa. Don't Follow the Weak on se, mitä siinä juoksumatkallani odotin. Suomen Pink Floyd. Toimii parhaiten kokonaisuutena, vaikka onkin ihan uskomattoman hyviä biisejä kuten Watch out!, Time to Clean, Let's talk about it, Don't Follow the Weak jne.

9: Circa Survive: On Letting Go
Tää oli mulle vuoden odotetuin levy, sillä oletin Radioheadin julkaisevan seitsemäntensä vasta tänä vuonna. Kun Anthony Greenin luotsaaman viisikon kakkosalbumi viimein kolahti luukusta, se tuntui soittimessa pettymykseltä. MySpacessa ja muualla aikaisemmin ennakkoon julkaistut muutamat kappaleet tuntuivat paremmilta kuin kaikki loput.Minulla on kuitenkin tapana kuunnella bändien uusimpia levyjä enemmän kuin vanhempaa tuotantoa, olisi edeltäjät olleet parempia, tai eivät. Tämän takia On Letting Go:kin sai useat mahdollisuutensa, ja lopulta se pamahti auki. Kansivihko kädessä, korvat kiinni musiikissa, se muodosti kokonaisuuden, yhtä hyvän kuin edeltäjänsä. Nyt se tuntuu jopa paremmalta vaihtoehdolta. Vuoden parhaat lyriikat. On Letting Go tarjoilee myös vuoden ehdottomasti herkullisimman c-osan nimikkokappaleessaan.

8: Julma-Henri & Syrjäytyneet: Al-Qaida Finland
Olin ja olen edelleen sitä mieltä, että tältä levyltä löytyy turhia biisejä, vaikka harvalla kokopitkällä sitä nykyään onkaan kuuttatoista kappaletta. Levyn kappaleet ovat nimetty ärsyttävästi päivämääriksi, mikä toisaalta selittää "ylimääräisiä" kappaleita joukossa, koska jokainen päivä kertoo eri tarinaansa, vaikka samoissa aiheissa laulut pyörivätkin. Al-Qaida Finland ansaitsee kuitenkin helposti paikkansa kymmenen parhaan levyn joukossa, sillä valtaosa materiaalista on priimatavaraa aina taustoista riimeihin ja vierailijoihin. Vuoden kuunnelluimmat räpit Loost Koosin ohella.

7: Rubik: Bad Conscience Patrol
Tuntuu jotenkin pahalta, että tämä on näinkin kaukana kärjestä. Fullsteam vetäs kyllä komeita levyjä pihalle tänäkin vuonna. Bad Conscience Patrolilta puuttuu jotain. Se olisi voinut olla kenties komein suomalainen levy koskaan, mutta siitä puuttuu jotain. Olisiko tässä(kin) väärä biisijärjestys? Hyvistä kappaleista ei ainakaan ole puutetta, koska Bill Withers on suoraan sanottuna ihan vitun hyvä, paras. Todella uskon, että Rubikista tulee vielä jotain suurta.

6: M.I.A.: Kala
Naisenergiaa Sri Lankan kuumimmalta naisräppäriltä... (Yeah, tiedän muitakin sellasia...) Sen lisäksi, että M.I.A. on mahdollisesti kuumin nainen ikinä, Kala on täynnä vielä kuumempia kappaleita. Bailulevy alusta loppuun. Boyz, Bird Flu, Bamboo Banga, Paper Planes, Jimmy jne. HUH!

5: Regina: Oi, miten suuria voimia!
Tää puri paremmin kuin debyytin naiivimpi meininki. Suuret voimat yllätti usean kerran. Suosikeiksi nousivat Tässä vaiheessa kaikki on jo niin vakavaa ja Kuka on tuo mies, jotka molemmat ovat kappaleita, jollaisia en odottanut levyltä löytyvän. Sinänsä jännä, että alun ensimmäiset kaksi kappaletta toimivat paremmin erillään levystä, kun loppu taas tuntuu paketilta - vaikka en voi kyllä kieltää etteikö Paras aika vuodesta olisi uskomattoman söpö aloituskappale.

4: Deathbed: Veritas
Duh, vuoden paras hardcore-lätty vähän yllättäen, koska pelkästään Suomessa levyjä julkaisivat mm. Endstand ja Lighthouse Project. Tää on soinut ihan perkeleen paljon. Deathbedissa on sitä jotain samaa voimaa, mihin Satura Lanxissa ihastuin. Veritas on täynnä hyviä biisejä. Siinä ei ole heikkoja lenkkejä. Yleensä harmittaa, kun vanhemmilta ep:ltä tutut biisit nauhotetaan uudelleen debyytille, mutta tässä tapauksessa Kolt-splitiltä tutut vedot vain tiukensivat kokonaisuutta. Oli tosi kovat odotukset bändiltä, mutta vetästiin vielä ohi ja komeasti.

3: Klaxons: Myths of the Near Future
Klaxons. Huh. Mites se nyt meni? Pojat olivat julkaisseet levyltä jo neljä sinkkua ennen kuin se tuli edes ulos? Vai kolme? Oli miten oli, tältä levyltä julkaistiin viisi hittisinkkua eikä loputkaan biisit olisivat olleet sen kehnompia valintoja. Rakastuin tähän bändiin päätä pahkaa joskus vuoden 2006 loppupuolella, kun kuulin sitä ensimmäisen kerran. Kun levy tuli ulos, se tuntui pettymykseltä. Siinä oli turhia biisejä joukossa. Kun nykyään pistän sen soimaan, se tuntuu täydelliseltä. Jokainen sekunti kuuluu siihen. Tuntuu kuin se jokainen sekunti olisi tarkkaan laskelmoitu taidekoulun musiikkiopetuksen pohjalta. Tässä tapauksessa laskelmoinnilla tarkoitan positiivisesti hullua luovuutta yhdistettynä järkiperäiseen pohdintaan. Se tuntuu samaan aikaan sekä sydämessä että mielessä. Tunnun tykkäävän näistä taidekoulubändeistä (vrt. Radiohead). En osaa sanoa, miksi tämä on pronssisijalla. Se olisi voinut olla ihan yhtä hyvin ensimmäisenä. Ehkä tältä ei julkaistu tarpeeksi sinkkuja...

2: Radiohead: In Rainbows
Radioheadin kaunein levy ja ehdottomasti vuoden tapaus musiikkimediassa. Radiohead ei tällä kertaa tehnyt historiaa musiikillaan, mutta kylläkin muin avuin. Tämä olisi luultavasti ollut ykkösenä, jos osa ykkös- ja kakkoslevyn raidoista olisi vaihtanut keskenään paikkoja. Last Flowers olisi ehdottomasti kuulunut Videotapen tilalle. Olen edelleen sitä mieltä, että siitä tuli vaisu kappale ärsyttävillä rummuilla. Vaikka sekin on kaunis. Toisaalta Nude on sellaista eargasmia, että sen perusteella voisin antaa kaiken anteeksi ja väittää tämän olevan vuoden paras levy. Mutta jos rehellisiä ollaan, kuuntelin tämän jo puhki. Toistaiseksi ainakin.

1: Damn Seagulls: Soul Politics
Okei, tää yllätti minut itsenikin. Soul Politics ei ole täydellinen levy. Se ei ole edes viiden tähden levy, mutta mielestäni mikään tämän vuoden annista ei yltänyt aivan sinne. Viidestä parhaasta jokainen ylsi kyllä lähelle, joten arvonta oli vaikea.
Lokkien toinen levy oli vuoden ensimmäisiä levyjä, ja se on soinut siitä lähtien säännöllisesti soittimessani. Mitä enemmän sitä kuuntelen, sitä enemmän sitä rakastan, ja sitä enemmän opin rakastamaan myös pitämään vanhemmasta tuotannosta. Vuoden alussa kirjoitin levystä arvostelun, jota lainattiin mm. bändin kotisivuilla. Siinä tuomitsin Rooftops & Railwaysin tylsäksi ralliksi, mutta se olikin vain väärässä paikassa. Pitkällä tähtäimellä Soul Politicsin ainoaksi viaksi jäi siis hieman väärä biisijärjestys, mutta tietokoneella ei ole vaikea muuttaa sitä omalle mielelle sopivaksi. Tällä siitä saa mestariteoksen, kotimaisen musiikin klassikon ja ehdottomasti vuoden parhaan levyn.

Kuka olisi ikinä arvannut?

tiistai 18. syyskuuta 2007

Kickstart, Lost in Music

Jos sen verta sanois vaikka Kickstarteista, notta siellähä oli yllättävän paljon tuttuja - ja hyviä keikkoja. Meikämandoliinin ehdoton suosikki oli Kukka. Koska en sillon aikoinaan vielä ollut perillä Tampereen indiepiireistä (enkä liiemmin jälkeenpäin tiennyt, miten vanhoihin juttuihin tutustua) tuli sen erinomaisuus aika puskista. Lähtötietoina kun oli, että bändissä on Risto ja Moppi, odottelin kyllä aika erilaista kokemusta. Soi vieläkin kyseisen keikan encore päässä. Kuun lopussa ilmestyvä tuplakokoelma hankintaan ja marraskuussa uudestaan keikalle.

Pitää kyllä muistakin sanoa sen verran, että The Conquistadors oli myös positiivinen ylläri, Jaakko Eino Kalevi loppu vähän kesken, I Walk the Line oli kiva nähdä pitkästä aikaa, The Valkyrians ja Regina tutun turvallisia ja tanssittavia, Sister Flo rankempi kuin viimeks ja The Duke oli oikeastaan ainoa pettymys. Kiitti mm. Anna, Toni ja Jesse, oli myös hyvät etkot ja jatkot!

Tänään näyttäis tulleen julki myös Lost in Music -festivaalin ohjelma aikatauluineen. Toi tuottaa kohtuullisen paljon päänvaivaa. Jos aikataulut niin sallii vois yrittää useampaa keikkaa samalle päivälle, mutta ensisijaisesti perjantaina varmaan Sahaan katsomaan Violaa ja Reginaa. Lauantaina ilmaiskeikalla ois noi John McGregor ja Astrid Swan, mutta koska oon taas ilmottautunu töihin ja ois ilmasta lippua tiedossa valitsemaani tapahtumaan, niin kaippa meen tonne megakonserttiin, koska se on kallein (ja kiinnostavimmat bändit)? Kaikki hyöty irti, mutta Ari Koivunen, miksi olet siellä? (Lissu messiin...?)