Olen kuluttanut viime aikoina kohtuullisen paljon kallisarvoista aikaa musadokkareiden parissa, koska tajusin että mulla on vähintään aurinkokunnankokoinen musta-aukko dokumenttitiedoissani, vaikka olenkin lempidokkarit katsonut triljoonasti. Niinpä metsästin käsiini läjän kaikenlaisia musapätkiä, mitä vain ikinä löysin, ja nyt seuraa ajatuksia todella lyhyesti ensimmäisestä satsista!
GG Allinista kertova Hated oli yllättävän lällärikamaa verrattuna siihen mitä odotin ennakkotietojeni perusteella. Muutamaa verkkokalvoille vahvasti piirtynyttä provosoivaa kohtausta lukuunottamatta kaikki oksettava oli jo nähtävillä YouTubesta eikä lyhyehkö dokkari tarjonnut enää juurikaan lisäkauhistusta. Allin oli suorastaan symppis verrattuna ennakko-odotuksiini. Pätkä oli kuitenkin viihdyttävä ja katsomisen arvoinen, oli sitten tietoinen siitä, kuka Allin oli tai ei. Kaikkien julkkisten kaverista Rodney Bingenheimerista tarinoinut Mayor of the Sunset Strip sen sijaan jätti rockin sekatyömiehestä ja radiodj:stä oudon kuvan, jota ei voi sympaattiseksi sanoa, vaikka supertähdet vuoronperään vakuuttelivatkin Rodneyn olevan ihmisenä sellainen. Itselleni jäi sillisalaattimaisesta kerronnasta mielikuva Rodneysta hukassa olevana miesrukkana.
Wilcon Yankee Hotel Foxtrotin tekemistä avannut I Am Trying to Break Your Heart jäi pettymykseksi, mikä toisaalta voi johtua siitä että katselin sen kaiken nopeatempoisen tykitysdokumentoinnin jälkeen. Se tarjoili juuri sitä, mitä luvattiin eli harmaasävyisiä pätkiä studiosta. Faneille varmasti kolahtaa silti. The Flaming Lips -dokkari The Fearless Freaks oli ehkä tämän joukon voittaja, koska tietoa tuli laajasti mm. bändin historiasta ja vastoinkäymisistä, ja pätkästä jäi kattava kokonaiskuva työn määrästä, joka menestyksen eteen on tehty. Erityisesti minua ilahdutti, että dokumentti avasi muidenkin bändin jätkien elämää eikä keskittynyt ainoastaan keulakuva Wayne Coyneen. Silti The Fearless Freaks lämmitti mieltä juuri Coynen ansiosta ja sai mut haaveilemaan aviomiehestä joka on (kuin) hän. Sädekehä suuruudenhullun rock-ikonin pään yllä kirkastui entisestään.
Viime viikolla kolahti postiluukusta viimein myös Efterklang-dokkari/ musiikkitaltiointi An Island, jota olin odottanut viime maaliskuun Korjaamon näytöksestä asti kuin kuuta nousevaa sekä laittanut ennakkotilaukseen heti toukokuussa, kun se oli mahdollista. En tiedä joutuiko nopeasta reagoinnistani ennakkomyyntiin vai mistä, mutta oma dvd-kappaleeni on numeroitu 0007, coolness! An Island jaksaa aiheuttaa rakkauden rytmihäiriöitä vielä kymmenienkin katselukertojen jälkeen. Sen voi muuten ostaa digitaalisena netistä maksa mitä haluat -periaatteella. Aivan huikea pätkä, joka on must see.
Täyspitkien ja välillä liiankin pitkäksi venytettyjen dokkareiden ohelle on sopinut täydellisesti jo muutaman blogin mainitsema Vicen & Marshall Headphonesin tekemä nettitv-sarja On the Road. En tiedä muista, mutta mä kaipaan jotain katsomista syödessä ja kymmenen minuuttia on ihan täydellinen mitta siihen. Mutta on jaksoilla paljon muutakin tarjottavaa kuin pelkkää silmänruokaa ruokailijalle. Kaikessa karskiudessaan äärettömän seksikäs ja kuolettavan hauska Jesse Hughes (Eagles of Death Metal) juontaa kuusi ensimmäistä jaksoa, jotka keskittyvät roudareiden ja kiertuehenkilökunnan haastatteluihin ja salaisuuksiin.
Omat suosikit ykköskaudelta olivat kolme viimeistä jaksoa: rokki- ja kiertuenaisia esiin nostanut Women on the road, nimensä mukaisista asioista kertonut Desert Rock & Fucked Up ja legendaariseen studioon, Rancho de la Lunaan keskittynyt jakso. Ensi viikolla alkaa sarjan toinen puolisko, jonka houstaamisesta vastaa Les Savy Favin Tim Harrington, joka ensimmäisen jakson perusteella hoitaa hommansa yhtä mallikkaasti kuin Hughes.
ViceTV:n arkistoista löytyy myös paljon muuta kiinnostavaa (sekä musiikista että ihan kaikesta muustakin) kuten sarja The Producers, jonka toinen tuotantokausi on juuri käynnistynyt Benga-jaksolla.
On the Road -kakkoskauden traileri:
