White Lies @ The Circus

Nyt kun suurin vaalihämmästys alkaa hiipua, voisin jakaa pari sanaa lauantaisesta White Liesin keikasta ja vähän muustakin.

Kun liput White Liesin ensimmäiselle Suomen klubikeikalle tulivat myyntiin, olin innoissani ja säntäsin lippuluukulle heti. Olin kerran aiemmin yrittänyt trion sisäkeikalle Milanossa, mutta se peruttiin vain tovia ennen ilmeisesti sikainfluenssan vuoksi. Sitten tuli bändin toinen albumi Ritual, joka ei vaan auennut lukuista yrityksistä huolimatta. Olin niin pettynyt, että odotukset Circuksen keikasta olivat mitättömät ja harkitsin jopa lipun myymistä. Keikan jälkeen olen kuitenkin tyytyväinen, etten niin tehnyt.

Tällä kertaa en ottanut valokuvia, joten täs teille
kuva White Liesista Roskilde Festivalilla kesällä 2009.

On Ritual sitten totaalinen floppi tai ei, White Lies oli kovimmillaan Circuksen lavalla, kun vertailukohteina on pari hyvää festarikeikkaa. Kyllä, siis kovimmillaan juuri sen keikkapaikan lavalla, josta olen kuullut pelkästään huonoa. Soundit olivat kunnossa ja tilaa oli sopivasti, vaikka keikka olikin loppuunmyyty. Valopuolikin oli tuki tyylikästä esitystä, joskin spotit kohdistuivat lähinnä vokalisti Harry McVeighiin. Yleisökin oli fiiliksissä. Tunnelma oli jopa oudon hyvä suomalaiseksi klubikeikaksi. Hysteerisiä kiljahduksia voi perustella naisvoittoisella yleisöllä, mutta bongasin väkijoukosta kyllä kyynelehtivän lätkäjätkänkin!

Keikka herkisti minutkin. Lopussa soitetut Death ja Unfinished Business saivat odotetusti yleisön yhtymään massiiviseenkin kuorolauluun, ja samalla kylmät väreet menivät selkää pitkin ja kyyneleet nousivat silmiin. Yllättävintä setissä oli kuitenkin se, että suurin osa Ritualin biiseistä kuulosti erinomaisilta, välillä jopa paremmilta kuin debyytin hitit. Vaikuttaisi siltä että Ritual on sävelletty lavaystävälliseksi paketiksi, jossa kovat bassot ja uljaat synat näyttelevät isoa roolia. Tästä toki vihjaa myös se, että aiemmin festareilla kvartettina esiintynyt trio olikin hakenut Circukseen lisävahvistusta uudesta keikkajäsenestä ja paisunut peräti kvintetetiksi.



Settilista oli rakennettu hyvinkin kaavamaisesti, jossa joka toinen biisi oli debyytiltä ja joka toinen uudemmalta, mutta tällä kertaa se toimi. Vaikka viimeisenä soitettu Bigger Than Us villitsikin yleisön, otettiin vanhemmat kappaleet silminnähden paremmin vastaan. Iloisin yllätys setissä olikin ehkä debyytin päätösraita  The Price of Love, joka lukeutuu omiin suosikkeihini. Silti keikan jälkeen päässä soivat uudet biisit ja kotimatkalla teki mieli kuunnella Strangersia ja Bad Lovea. Keikasta jäi hyvä jälkimaku  sekä yleisön että bändin puolesta, ja sain viimeinkin varmistuksen sille, ettei White Lies ehkä jäänytkään yhden levyn hypebändiksi.

Yeasayer: End Blood 7", Gil Scott-Heron & Jamie XX: We're New Here Box Set, Clinic: Ladies Night 10", Warpaint: Undertow/ Warpaint 7", Radiohead: Supercollider/ The Butcher 12", V/A: A Rekords Rekords Record 10", 22-pistepirkko: Birdy/ Birdy Dub 7", ZZ Top/ Mastodon: Just Got Paid 7", Arctic Monkeys: Don't Sit Down 'Cause I Moved Your Chair/ Brick By Brick 7" ja Franz Fedinand Covers E.P. KAIKKI JÄRJETTÖMÄN KOVIA!

Toinen ilon asia lauantaina oli Record Store Day. Vaikka levykauppapäivä onkin järjestetty jo muutamina edeltävinä vuosina, lauantai oli ensimmäinen kerta kun todella innostuin tästä spesiaalipäivästä muiden spesiaalipäivien joukossa. Lauantaina julkaistujen erikoispainoslevyjen lista oli niin pitkä, että alkoi aivan ahdistaa. Loppukuu pitääkin elää kitsaasti, koska toppuuttevaan sävyyn kirjoitetusta ostoslistastani ei ollut paljoakaan hyötyä, kun astuin Stupidon ovista sisään lauantaiaamuna. Kannattaa vielä kysellä levykaupoista RSD-levyjen saatavuutta, koska kaikki omat ostokseni osoittautuivat voittamattomiksi.

Perjantaivideot

Suosittelenpa tsekkaamaan Klaxonsin, White Liesin ja muiden uudet musavideot. Tällä kertaa oli visuaalisuodatinkin päällä, eli jokseenkin tyylikkäitä videoita kaikki. Biiseistä ei varmaan tarvii enempää sanoa, koska enhän mä paskasta kirjota. Paitsi hyvästä niinku viimeks.


No nii jätkät, wtf? Video alkoi nätisti, ja sitten lähti Klaxonsille tyypilliseen tapaan vähän lapasesta. En tiedä hämmentääkö mua enemmän alastomuus vai raajojensulauttamisefektin häikäilemätön käyttö. Ehkä ne on nuo orgiat kokonaisuudessaan, jotka hämää. Ne vissiin hämäs YouTubeakin sen verran, että ensimmäinen musavideo poistettiin sieltä vikkelästi. Ihan siisti pätkä kuitenkin ja biisikin lemppari Surfing the Voidilta. Tosin videon yhteydessä se kuulosti huonolta.


Se ois sitten seuraavana vuorossa tähän asti paras näkemäni soitteluvideo. Simppeliä mutta helvetin tyylikästä á la Betrayal at Bespin. Videobiisi on pidennetty ja parannettu versio Diary of a Dead Man Walking -debyytiltä löytyvästä All Stories Must Endistä. Toimii muuten yhtä hyvin livenä, joten kaikki kykenevät tulee sitten Korjaamolle 3. joulukuuta.

Videorintaman uutuuksista kannattaa myös tsekata White Liesin tammikuussa ilmestyvän Ritual-levyn eka sinkkubiisi Bigger Than Us. Videoon on käytetty rahaa, mutta suuhun jää liiallinen yrittämisen maku. Ehkä se siitä paranee sitten kun videon saa katsoa paremmalla kuvanlaadulla. Tällä hetkellä upottaminen blogiin ei onnistu, ja videon voit katsella NME:n sivuilla. Suosittelenkin lähinnä upouuden biisin takia, joka ei sekään mitään uutta tarjoa, mutta on taattua White Liesia hyvine lyriikoineen. Jos ei joku vielä tiennyt, niin bändi tulee huhtikuussa Helsinkiin ja Tampereelle klubikeikoille. Ajattelin mennä ainakin toiselle.


En ole aiemmin pitänyt Lykke Li'tä oikein minään, mutta Get Some iski jo ennen videoakin. Tässä värittömässä videossa yhdistyy aikalailla kaikki, mikä on tällä hetkellä mun mielestä coolia. Ennustan, että noitarumpujen, okkultismin, heimokulttuurien, villi-ihmisten, psykedeelien, mantrojen ja mystiikan inspiroimat jutut on pian siistiä myös valtavirrassa.

Day 15 - A song that describes you

Mun kohdalla näiden pitäis kai olla viikon biisejä, mut mennään nyt näin. Biisikin kuvaa ehkä enemmän sitä, mitä haluaisin olla...

Zlad! - Elektronik Supersonik


Hyvää viikonloppua.

Klaxons: Surfing the Void

Tein eilen listaa muutaman kuukauden sisällä ilmestyneistä levyistä, joista en ole vielä kirjoittanut tänne, mutta jotka ehdottomasti ansaitsevat sen... Tässä siis osa 1/29... Lopussa jatkuu myös keväällä kesken jäänyt päivän biisi -meme.

Mitäpä sitä kieltelemään, että Klaxons nousi pelkän Myths of the Near Futuren voimin yhdeksi lempibändikseni. Debyytti on myös Last.fm-historiani kuunnelluin levy.  Lienee turhaa siis erikseen toitottaa, että kakkosalbumia on täällä suunnassa odoteltu jo tovi - pelonsekaisin tuntein. Mitä jos Surfing the Void onkin kauhea pettymys enkä pysty enää kuuntelemaan debyyttiäkään samalla rakkaudella? 

Onko levyä kansiin katsominen? Surfing the Voidilla on ainakin maailman paras kansikuva, ikinä.

Nyt levyä on maisteltu jo kymmenien pyöräytysten verran, enkä osaa vieläkään selkeästi kuvailla tuntemuksiani. Surfing the Void on hämmentävä levy - ei hyvällä tai huonolla tavalla hämmentävä vaan pelkästään hämmentävä. En voi sanoa rakastavani sitä, mutten totisesti vihaakaan.

Jos levyä pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi raskas. Surfing the Void alkaa ahdistaa, jos sitä kuuntelee enemmän kuin 38,3 minuuttia kerrallaan, ja silti levyn päättyessä tekee mieli laittaa se heti uudestaan alusta. Siltä ei löydy erillisiä hiteiksi nousevia biisejä, mutta kokonaisuus on erinomainen ja yhtenäinen. Biisikollegoistaan erotettuina levyn kohokohdat saattavat kuulostaa jopa huonoilta.

Kappaleet ovat monipuolisia. Levy ei kuitenkaan kokonaisuutena ole kovinkaan monipuolinen. Esimerkiksi Extra Astronomicalin kertosäe on tarttuva, mutta Kornia henkivät säkeistöt tekevät biisistä ahdistavan. (Tästä voidaan luultavasti syyttää tuottaja Ross Robinsonia, joka on aiemmin tuottanut mm. Kornia ja Slipknotia.) Levyllä ei ole oikeastaan yhtään hengähdystaukoa. Biiseissä itsessään on riittävästi ilmaa, mutta räyhäystä sisältäviä kappaleita on niin paljon, että joukkoon sopisi erinomaisesti yksi kunnon nössöslovari.

Eniten vuosien varrella on muuttunut laulupuoli, mikä onkin ihan hyvä muutos - vaikkei vanhassa tyylissäkään vikaa ollut. Debyyttilevyn kantaviin voimiin kuulunut Jamie Reynoldsin korkea ääni on entistä suuremmassa roolissa Surfing the Voidilla. Lähinnä se käy korvaan ärsyttävästi, mutta yhdistettynä James Rightonin ääneen se kuulostaa hunajalta. Rightonia kuulisi mielellään lisääkin, koska levyn lemppariraidoiksi alkavat vakiintua juuri Rightonin pidempiä vokaaliosuuksia sisältävät kappaleet kuten Twin Flames, Future Memories ja The Same Space. 

James Righton Exit Festivalilla heinäkuussa 2010

Hämmentävyydestään huolimatta Surfing the Void on ehdottomasti tutustumisen arvoinen levy. Se ei ole hittipitoinen lallatuslevy, vaan muistuttaa enemmän sitä, mitä kitaradiggarit kutsuvat oikeaksi musiikiksi. Sitä voi suositella myös hipstereille ja muille muotipelleille, sillä levy on mystisien shamanismi- ja sci-fi-vaikutteiden ansiosta ajan hermoilla ellei vähän tulevaisuudessakin. Yksi potentiaalinen kohderyhmä lienee myös vanhat Korn-fanit. Ainakin meikäläisen sisälle asumaan jäänyt seiskaluokkalainen kumartaa Robinsonin kädenjäljille...

Surfing the Void tulee olemaan selkeästi yksi lempilevyistäni tänä vuonna, vaikkei kuitenkaan se ihan lempparein. Tän hetken lempparimusavideon titteliä pitää silti sinkkubiisi Echoes. Se on kiistatta maailman paras aavikkovideo. Minimaalista tyylikkyyttä vuodesta toiseen täydellisen muodikkailta jäbiltä:

Day 06 - A song that reminds of you of somewhere

White Lies - Death: Kyseinen biisi muistuttaa paikasta, jota on vaikea sijoittaa jonnekin, vaan se on oikeasti somewhere. Death kertoo lentopelosta, ja on kappale, jonka olen kuunnellut biisin ilmestymisen jälkeen aina lentokoneessa istuessani, matkalla minne milloinkin. Vaikka lyriikat lietsovatkin lentämisen pelkoa entisestään, sillä on ollut rauhoittava vaikutus ilmassa. Samastumisprosentti ilmakehässä on lähes tulkoon aina ollut täysi sata.

I wonder what keeps us so high up, could there be a love beneath these wings?

Loistoa lainakappaleilla

Kuinkahan monta kertaa olen kertonut rakastavani hyviä covereita? Tärkeimpänä pidän niiden yllättävyyttä. Vaikka lopputulos jäisikin lähelle alkuperäistä, välillä riittää se, että alkuperäinen ja uusi esittäjä edustavat eri musiikkityylejä.

Ilostuin siis, kun huomasin yhden tämän vuoden lempparibändin Two Door Cinema Clubin versioineen Lady Gagaa.


Vaan olisipa sen voinut paremminkin tehdä, vähän läskiksi meni. Vuosien saatossa genrerajat ylittäviä erinomaisia covereita on syntynyt eniten ehkä BBC Radio 1 Live Loungessa, jossa tuo Poker Facekin on uudistettu lukuisia kertoja - ja on Lady Gagakin käynyt tekemässä oman miltei alkuperäistä paremman versionsa Coldplaysta:


Jossain vaiheessa Spotify-mainoksena piinannut Shakiran She Wolf  ärsyttää huomattavasti vähemmän Hot  Chipin vetämänä:


Live Loungessa syntynyt paljonkin hyvää. Lempparit ovat käyneet esittämässä ennestään mitäänsanomattomia kappaleita, ja epäkiinnostavat artistit ovat käyneet vetämässä lemppariraidat uusiksi. Välillä sitten sekä esittäjä että alkuperäinen biisi ovat loistavia, ja vielä häikäisevämpiä yhdessä.

Daniel Merriweather covers La Roux


White Lies covers Kanye West


Sam Sparro covers Estelle


Ellie Goulding covers The Temper Trap


Voisin kuluttaa koko päivän kuuntelemalla näitä covereita, ja lisääkin hienouksia löytyisi. Ettei blogi aivan tukkeutuisi videoista, suosittelenkin tsekkaamaan loput itse: http://www.youtube.com/results?search_query=radio+1+live+lounge+cover&aq=f

Asia jatkuu vielä myöhemmin tänään.

60 parasta kappaletta vuodelta 2009 3/3

20. Edward Sharpe & The Magnetic Zeros - Home

Aihe on varmaan yksi käytetyimmistä ("home is wherever I'm with you"), mutta samalla myös parhaiten toteutetuista. Nais- ja miesvokaalien vuoropuhelu toimii tässä kappaleessa erityisen hyvin.

19. Daniel Merriweather - Change

Merriweather on luultavasti vuoden aliarvostetuimmista artisti. Miehen tuotanto lukeutuu nykyajan radiosouliin, mutta Merriweatherin sielukas ääni ja nykyaikaan linkitetyt biisit tekevät siitä myös genrensä parasta musiikkia, jolla kuuluisi olla enemmän kuuntelijoita kuin Amy Winehousella.

18. Metric - Help I'm Alive

Kivat sanat, söpö biisi, tarttuvat melodiat ja vuoden 2009 paras biisi, jossa naisvokaalit ovat pääosassa.

17. Monsters of Folk - Map of the World

Lempikappaleeni superyhtyeeltä vaihteli vielä syksyllä todella paljon, mutta tähän onnenpyörä lopulta pysähtyi. Kilpailu käytiin lähinnä Bright Eyesista tutun Conor Oberstin biisien välillä.

16. Los Campesinos! - The Sea is a Good Place to Think of the Future
Käännekohta suhteessani Los Campesinos!iin, joka muutti vihan rakkaudeksi.

15. Keramick & Lobo - Gone

Helposti vuoden paras kotimainen kappale, jota ei koskaan luulisi suomalaiseksi. Keramickia & Loboakin enemmän se kuulostaa joltakin Thom Yorken tekemältä vierailukappaleelta.

14. Grizzly Bear - Two Weeks

Meinasin unohtaa tämän kappaleen listalta, sillä kuvittelin Two Weeksin ilmestyneen ennen viime vuotta. Se kuulosti jo ensimmäisellä kuuntelukerralta niin klassikolta. Ei sillä tavalla, että se olisi tehty jo niin monta kertaa ennenkin vaan sillä tavalla, että se on kaikessa yksinkertaisuudessaan niin tarttuvan hyvä, että ihmetyttää miksei sitä ollut tehty aikaisemmin.

13. Phoenix - 1901

Yhden vuoden parhaan levyn paras kappale. Phoenix jaksaa yllättää vuodesta toiseen.

12. Burial & Four Tet - Moth

Kevään jälkeen tämä kappale unohtui hetkeksi, mutta onneksi muistin sen tätä listaa kootessani. Moth kuulostaa Burialilta ja Four Tetiltä eikä kovinkaan yllättävältä - mutta riittävän timanttiselta yltääkseen melkein kärkikymmenikköön.

11. Animal Collective - My Girls

Jossain vaiheessa viime vuotta My Girls tuntui olevan maailman hypetetyin kappale. Kuten jo aiemmin sanoin, Animal Collective on hypensä ansainnut. My Girls oli kappale, joka sai minut viimein ymmärtämään sen.

10. Andrew Weatherall - Fail We May, Sail We Must

Vuoden toiseksi paras avausraita, joka kuulostaa riittävästi Ceebrolisticsin Mattip:ltä, lieventääkseen tuskaa ikuisesta levyn odottelusta. Äärimmäisen koukuttava kappale.

9. N.A.S.A. - Gifted (feat. Kanye West, Santigold & Lykke Li)

En tiedä, pitääkö syyttää nimekkäitä vierailijoita vai ei, mutta Gifted kuuluisi ehdottomasti jokaisten hyvien bileiden soittolistalle. Vierailijat ainakin hoitavat työnsä mallikelpoisesti. Olen ikuisesti kiitollinen Lissulle, joka muistutti useamman kerran tähän bändiin tutustumisesta.

8. Moderat - A New Error

Moderatin esikoislevy jäi minulla ensimmäisillä kuuntelukerroilla repeatille jo ensimmäiseen kappaleeseen, koska se oli vain niin erinomainen, etten päässyt pidemmälle. Vuoden paras avausraita.

7. White Lies - The Price of Love

Tämä biisi ylsi näinkin korkealle puhtaasti sanojensa takia, jotka ovat mielestäni lähes hienoimmat elleivät jopa parhaat, jotka olen kuullut. Isoimmat arvostukset lähtevät siitä että parikymppinen mies on voinut kirjoittaa nokkelan tarinan, joka kuulostaa elämää kokeneen kirjailijan tekstiltä. Sama pätee muihinkin levyn biiseihin, mutta tässä on tarina, josta mieluiten tekisin elokuvan.

6. The Whitest Boy Alive - 1517

Listan toinen nelinumeroinen biisi, samoin kuin toinen valkoisin mies -kappale. Tästä 60 kappaleen joukosta eniten mainintoja keräsi Erlend Øyen bändiprojektit, joista 1517 ylsi korkeimmalle. Miksi? Tähän voi tanssia tai rentoutua, ja se kuulostaa sadankin kuuntelukerran jälkeen vielä yhtä viihdyttävältä. Jos edellisessä oli vuoden parhaat sanat kokonaisuutena, 1517 sisältää parhaan lausahduksen: "Freedom is a possibility only if you're able to say no".

5. The Mars Volta - Desperate Graves

Octahedronin paras biisi, vaikka seitsemän muuta ovatkin lähes samaa tasoa. Joku kirjoitti jonnekin, että uusin riisutumpi levy paljastaa, kuinka huono säveltäjä Omar A. Rodriguez-Lopez todella on. Itse olen täysin päinvastaista mieltä. En varmastikaan suhtaudu bändiin täysin objektiivisesti, mutta The Mars Volta ei petä koskaan.

4. White Lies - Death

Price of Loven ja tämän lisäksi listalle oli tunkemassa kolme muutakin White Liesin biisiä. Vaikka osa niistä alkaa olla puhkisoitettuja, Death jaksaa vielä herkistää. Lievästi lentopelkoiselle vuoden mageimpiin kokemuksiin kuului tämän kappaleen kuuntelu lentokoneessa.

3. Calvin Harris - I'm Not Alone

Kesän ja syksyn bilebiisi numero yksi. Vaikka Harrisilta löytyy levyllinen erinomaisia tanssikappaleita, ei yksikään riitä yli ensimmäisen lohkaisun. I'm not alone oli meikäläiselle vuoden 2009 we are your friends.

2. Fuck Buttons - Surf Solar
Tämä tuskin olisi tässä ellen olisi aluksi pistänyt tähän kappaletta, joka ilmestyi vääränä vuonna, ja sitten muistanut unohtaneeni yhden lempparini listalta kokonaan.

1. Moderat - Rusty Nails

Kiistaton ykkönen. Keväästä asti tiesin, että tämä on vuoden paras kappale ellei ihmeitä tapahdu. Modeselektor ja Apparat maistuvat pelkiltäänkin, mutta yhdessä tulos näyttäisi olevan puhdasta kultaa. Thom Yorkekin komppaa.

Vuoden 2009 parhaat keikat

Kuluneen vuoden aikana olen käynyt enemmän keikoilla kuin ostanut levyjä. Ei sillä että olisin ostanut vähän levyjä, vaan keikkatahti on ollut kovaa. Viikkoennätykseni on nyt kuusi eri tapahtumaa ja viikonlopun livebändisaldo 38 bändiä. En tiedä, olenko nähnyt liian monta keikkaa vai mistä johtuu, ettei Last.fm näytä keikkahistoriaani tältä vuodelta kuin syyskuulle asti. Toivottavasti en unohtanut jotain supersiistiä tältä syksyltä.

Seuraavassa listassa itselle tärkeimmät keikat ja keikkabändit tältä vuodelta. Suosittelen lämpimästi alla olevien keikoille eksymistä. Tällä kertaa lähes kaikki olivat festarikeikkoja, mistä se sitten ikinä kertookin.

Bergen-Berlin Mash-up Surprise eli The Whitest Boy Alive, The New Wine ja Kakkmaddafakka, Melt! Festival 2009, Saksa
Aloitan parhaimmasta. Tästä on selitetty jo ties minne ja ties kuinka paljon, mutta jos joskus jollakulla on mahdollisuus nähdä The New Wine, The Whitest Boy Alive ja Kakkmaddafakka samaan aikaan lavalla, en jättäisi tilaisuutta käyttämättä mistään hinnasta. Bergenistä tulee mieletöntä musiikkia, lavaenergiaa ja mahtavia tyyppejä. Lavalla kuultiin kaikkien kolmen bändin omia biisejä sekä covereita (mm. muutama ysärilaina). Oon edelleenkin tosi otettu Fred Falken puolesta, että tämä älytön lavalla riehunut röykkiö esitti livenä nimenomaan miehen remix-version TWBA:n Golden Cagesta.

Elämäni hienoimpia hetkiä:


The Flaming Lips, Pitkä kuuma kesä, Helsinki
Haluaisin tietää, kyllästyykö The Flaming Lipsin keikkoihin, jos näkisi yhtyeen kymmeniä kertoja. Epäilen. Kaikki oli, mitään ei puuttunut. Yleisöä oli vähän, mutta kaikki paikalle tulleet säteilivät onnea.






Coldplay, Roskilde Festival
Olen aina vihannut sydämeni kyllyydestä Coldplayta. Koska mikään muu bändi ei esiintynyt tämän kanssa päällekäin, lähdin itsekin päälavan edustalle vitsaillen: ”haha, ihan varmasti oon se, joka itkee keikalla ja ryntää sitten ostamaan kiertuepaitaa”. No, ne paidat oli ihan kauheen rumia, mutta Coldplay osaa ottaa kymmenistä tuhansista ihmisistä koostuvan yleisön. Todella kauniita ja ainutlaatuisen tuntuisia hetkiä. Parhaiden palojen seuraaminen YouTubesta herkistää laittaa ihon edelleen kananlihalle, vaikka inho on pikkuhiljaa normalisoitumassa. Vaikka bändi ei vieläkään ole suosikkejani, Coldplayn aiheuttama massahurmos ja mielettömät yleisövolyymit toivat mieleen edellisvuoden Radioheadin, joka oli paras näkemäni festarikeikka tähän päivään asti.

Yleisölle jäi levy päälle:


Myös Pet Shop Boys laulatti yleisöllä Viva la Vidaa edellisenä päivänä:


Jaakko & Jay, joka ikinen keikka helkkarin monessa eri kuppilassa
Vaikka jotkut vitsit on kuultu ennenkin, edelleen miehet ovat tuoreita, ilahduttavia ja hyväntuulisia lavalla. Vaikka tamperelaisten debyytti ei ollutkaan aivan niin kova kuin olisi toivonut, on kaksikko mahdollisesti paras suomalainen livebändi tällä hetkellä. Jos joku vuoden keikoista pitäisi nostaa yli muiden, ääneni menisi äitienpäivän keikalle Kujakollissa Tampereella.





White Lies, Roskilde Festival & Flow Festival
Vaikka matkasin Italiaan asti nähdäkseni nuorukaisilta klubikeikan, jäivät festivaalikeikat debyytin lisäksi ainoiksi todisteiksi siitä, että tässä on vuoden tulokas. Vaikka keikat olivat settilistoiltaan lähes samat, Tanskassa bändi tuntui paremmalta. Muistaakseni Rumbassa keikka nostettiin jopa Roskilden parhaaksi, minkä voisin melkein itsekin allekirjoittaa. Myös Flow’ssa coveroitu Portisheadin The Rip on ehkä onnistunein live-laina tänä vuonna.







N.A.S.A., Roskilde Festival
Vaikka minut (ja muut) häädettiinkiin lavalta ikävin keinoin, N.A.S.A. todisti olevansa kaiken sen odotuksen arvoinen. Villit yöbileet aikaansaanut eriskummallinen porukka soitti harmikseni vain yhden oman biisinsä, mutta jos tietää parhaat diskokappaleet, voi dj-keikkakin yltää vuoden parhaimpien joukkoon. Show’ta tai meininkiä ei ainakaan puuttunut…



The Whitest Boy Alive, Roskilde Festival & Melt! Festival
1. Erlend Oye on sympaattisin musiikkimies
2. En tiedä bändiä, jolla olisi parempi covermaku: Show Me Love (Robin S.), Music Sounds Better with You (Stardust), I Like to Move It (Reel 2 Real), Glory Box (Portishead), Harder, Better, Faster, Stronger (Daft Punk) jne.
3. Coverit kuulostavat aina The Whitest Boy Alivelta
= Yksi maailman parhaimmista livebändeistä. Oli sitten eturivissä joraamassa tai kaaaaukana lavasta makoilemassa nurmikolla.




Animal Collective, Melt! Festival
Oon ihan rehellisesti yrittänyt välttää kirjoittamasta AnCo-hypeä, sillä tuntuu että sitä on jo valmiiksi joka paikassa. No, hype on totta ja Merriweather Post Pavilion on yksi vuoden parhaista levyistä, My Girls biiseistä ja Melt!in esiintyminen keikoista.





Frank Turner, Pitkä kuuma kesä & Tavastia
Vaikka odottelinkin Frankin keikkaa PKK:n lauantailta lähes tulkoon eniten, Turner yllätti silti erinomaisuudellaan. Hauska brittimies heitti vitsiä aiheesta kuin aiheesta, ja sai koko yleisön yhtymään voimakkaaseen yhteislauluun keskellä päivää. Olikin ilo kuulla välispiikissä joulukuun keikasta, ja lähes yhtä mahtava Frank oli Tavastiallakin. Turner kärsii korkeintaan joistakin maneereista, mutta hoitaa ne kuitenkin niin hyvin että ne kääntyvät voitoksi. Toimii taustabändillä tai ilman!




Trentemøller, Roskilde Festival
A. Trentemøller järjesti vuoden parhaat kekkerit Roskilden päälavalla festivaalin avauspäivän yönä yli 60 000 ihmiselle. Jokunen vuosi sitten mies esitti samalla lavalla minimalistista teknoaan bändin kanssa, mutta tällä kertaa kuultiin vain dj-keikka, joka ei kovin minimaaliseksi jäänyt. Se oli yksi massiivisen päälavan näyttävimmistä esityksistä. Parin tunnin settiin mahtui yhtä sun toista, mutta mies soitti paljon omia biisejään maustettuna vierailijoilla, joita en kotimaani vuoksi tunnistanut. Tanskalaiset kuitenkin kiljuivat hurmiossa. Trentemøller antoi myös esimakua tulevasta, minkä jälkeen levynodotus on kasvanut välillä sietämättömäksi.



Girl Talk, Redrum & Pitkä kuuma kesä
Listasin viime vuonnakin parhaat keikat, mutta unohdin julkaista sen. Girl Talk olisi luultavasti noussut sen listan kärkeen ellen olisi nähnyt viime vuonna mm. Radioheadia, The Mars Voltaa ja Justicea. Tänä vuonnakin todistin useita merkityksellisempiä iltoja, mutta siitä ei pääse yli eikä ympäri, että Girl Talk on maailman paras bilemies. Vaikka Pitkän kuuman kesän keikkakin oli hyvä, Redrumin saunailta painii omassa sarjassaan. Yleisöä riitti lavalle yhtä paljon kuin sen ulkopuolellekin, ja paidat lensivät pois niin Gregg Gillisiltä kuin tavallisilta suomalaisiltakin. Hetken hengähdystaukoa ei tullut ja miehen keikkapaidat myivät hyvin luultavasti siksi, että aiemmin päällä olleet vaatteet olivat läpimärkiä.





Muita mainitsemisen arvoisia esiintymisiä:
Au Revoir Simone, Tavastia
Buraka Som Sistema, Melt! Festival
Ceebrolistics, Turun Klubi
Crystal Castles, Pitkä kuuma kesä
Cut off Your Hands, Roskilde Festival
Deerhunter, Tavastia
Fleet Foxes, Roskilde Festival
Flying Lotus, Flow Festival
Friendly Fires, Roskilde Festival
Joose Keskitalo & Muuan Mies, Klubi
Kakkmaddafakka, Melt! Festival
Melvins, Pitkä kuuma kesä
Miike Snow, Melt! Festival
Mogwai, Pitkä kuuma kesä
Oasis, Roskilde Festival & Melt! Festival
Wilco, Milano

Vielä on kesää jäljellä...

...soi taas varmasti joka radiokanavalla taukoamatta. Onneksi en kuuntele radiota. Pahoittelen otsikkoa. Se on varmasti hirvein, jonka olen ikinä kirjoittanut.

Kuulokkeissani on tänä kesänä soinut kaikenlaista. Nämä eniten soitetut hahmottuivat tänä vuonna kesälevyiksi jo todella aikaisin, mutta kestävyystestissä meni tovi ennen kuin uskalsin julistaa kesämusalistauksen/2009. Melkein myös unohdin, että lupasin pistää tämän tänään ilmoille, koska päädyin taas katselemaan keikkoja. Viiden kärki aakkosjärjestyksessä.

Passion Pit: Manners

Vaikka tänä kesänä ei selkeää korvaajaa viime kesän MGMT:lle ole löytynytkään, Passion Pit tuntuu olevan lähimpänä. Sen saattoi päätellä hypen määrästä jo viime vuoden puolella. Helium-laulu, pirteät melodiat ja useampi radiosoittobiisi yhdistettynä kestävään kokonaisuuteen täyttänevät kaikki kesälevyn vaatimukset. Kuten Melt-raportissa jo kirjoitinkin, yllätyin keikalla, kuinka monta hyvää biisiä levyltä oikeasti löytyikään. Soundaa ilmavasti eikä kulu nopeasti. Pyöreä mutta ei pallo.

Phoenix: Wolfgang Amadeus Phoenix

Tämä ei sinällään mielestäni ole ylitse muiden -levy Phoenixilta, mutta näillä ranskalaisilla on tapana kuulostaa aina kesäiseltä. Lisztomania ja muut hitit on vaikea kuvitella syyskaamoksen tai räntäsateen taustamusiikiksi. Phoenixilla on vain sellainen side kesään kuin Sweat (A la la la long):lla Jaffaan. Levy olikin varmasti tarkoituksella ajoitettu julkaistavaksi toukokuun loppuun.

Portugal. the Man: The Satanic Satanist

Mahdollisesti alaskalaisten paras levy. The Satanic Satanist on kesäisen kepeä lätty, joka ei kuitenkaan päästä helpolla. Ehdoton kasvaja ja täysikasvuisena tämäkin ansaitsee muutakin kuin vain taputukset. Se on eheä kokonaisuus, josta silti voi irrottaa biisejä yksityissoittoon, mikä on jo sinänsä yksi kriteeri täydelliselle levylle. Täysiin pisteisiin ei kuitenkaan päästä, koska lopussa vähän lässähtää. Lyriikoiden puolesta teemalevy, joka kertoo miesten nuoruusvuosista Alaskassa. Tässä levyssä on maailman mageimmat kannet (fyysisesti). Jos kesän minikiertue Suomessa jäi väliin, ei hätiä mitiä, bändi tulee myöhemmin tänä vuonna uudelleen vierailulle. Olen eturivissä.

White Lies: ...To Lose My Life

Vuoden alkupuoliskolla ennustelin tämän jäävän yksitoikkoiseksi levyksi, mutta olin niiiiin väärässä. Rakastan lähes jokaista biisiä albumilla. Vaikka bändin soundi onkin kuultu jo niin monesti ennenkin, jokainen biisi on tarttuva unohtamatta vuoden parhaita lyriikoita. 4-real, sanoitukset ovat niin hyviä, etten muista fiilistelleeni ikinä näin paljon sanoja. Tällä levyllä ei kuulla mitään normaalia rakkausskeidaa vaan novellimaisia tarinoita jokapäiväisistä asioista, joista ei kuitenkaan ole ennen lauluja kirjoitettu - ainakaan yhtä taitavasti. Haluan kuitenkin korostaa, että hyvät lyriikat eivät tee paskasta biisistä hyvää, joten toimivuutta on pakko löytyä muiltakin osa-alueilta. Yksi parhaista debyyteistä aikoihin! Tsekatkaa Flow'ssa!

The Whitest Boy Alive: Rules

Rules on ollut selkeästi heinäkuun levy. Vaikka tätä tuli kuunneltua jonkin verran jo lopputalvesta/ alkukeväästä, kesäkuuntelut ovat olleet huipussaan. Liekö sitten johtunut siitä, että esimerkiksi Timebomb on kuin tarkoitettu kävelybiisiksi, ja tempo oli aiemmin tänä vuonna liian nopea liukkaille jalkakäytäville. Hyvien jamitteluiden lisäksi sanoitukset ovat aidontuntuisia, mutta oivaltavan nerokkaita. Freedom is an opportunity only if you're able to say no. Hurraa! Eikä tässä vielä kaikki, sillä bändi on vielä parempi lavalla. Buukatkaa joku jäbät Suomeen, pliide! Nähty kolmesti tänä kesänä eikä vieläkään riitä.

Kesän alussa muitakin kesälevyehdokkaita löytyi. Yeah Yeah Yeahs, La Roux, Metric ja Bat for Lashes julkaisivat levyt, jotka vastoin odotuksiani eivät kestäneetkään soitossa kuin tovin. Kasabiania ja Empire of the Sunia en muistanut kuunnella tarpeeksi, mutta ne kuulostavat siltä, että saattaisivat ansaita paikkansa yllämainittujen joukossa. Muutamat sen sijaan sisälsivätkin sen verran melankoliaa, että säästelen niitä suosiolla pimeämpiin iltoihin.

Bonus1:

Tämä uusi musiikkivideo löytyy varmasti jokaisesta musablogista. Uusi Friendly Fires -sinkku julkaistaan kuukauden päästä, mutta video tupsahti Interwebziin viime viikolla. Harmittaa, ettei tätä julkaistu paria kuukautta aiemmin, sillä tässä olis ollut kovaa potentiaalia. Tai siis, nythän on vasta heinäkuu.

Friendly Fires - Kiss of Life

Iloista huomata, että !!!-vaikutteet ovat katoamassa musiikista, vaikka suoraan Nic Offerilta otetut tanssiliikkeet ovat edelleen mukana. Toisaalta, en tiedä onko tämä vieläkään kovin omaperäistä. Eikö tällänen 'hipimpi' ja 'progempi' matsku ole aika in tällä hetkellä indie rock -piireissä? Arctic Monkeyskin on uuden levyn perusteella kalastellut samoilta vesiltä vaikutteita, vaikka lopputulos onkin aivan eri. Toisaalta, uudistuminen on yleensä plussaa, ja oli miten oli, Kiss of Life on ihan v*tun hyvä biisi.

Bonus2:
Kesäsoittolista! Kesän ylivoimasesti eniten soitetuimpia biisejä tältä vuodelta. Hittiputki! Kaikki sydämen arvoisia! Luonnollisesti kaikkia kesäbiisejäni ei löydy Spotifysta.

1. Jack Peñate: Be the One
2. Daniel Merriweather - Change (feat. Wale)
3. The Whitest Boy Alive - Keep a Secret
4. Miike Snow - Animal
5. Phoenix - 1901
6. Metric - Help I'm Alive
7. Peter Bjorn and John - Nothing to Worry About
8. Passion Pit - Sleepyhead
9. Au Revoir Simone - Knight of Wands
10. Animal Collective - My Girls
11. Yeah Yeah Yeahs - Heads Will Roll
12. Ida Maria - I Like You So Much Better When You're Naked
13. Empire of the Sun - Walking on a Dream
14. White Lies - Death
15. The Temper Trap - Sweet Disposition
16. The Juan MacLean - One Day (Surkin Remix)
17. Bat for Lashes - Daniel (Duke Dumont Remix)
18. Moderat - Rusty Nails
19. Deadmau5 & Kaskade - I Remember (Caspa Remix)

Avaa tästä!
tai: spotify:user:foonk:playlist:7zYyZ7DG2VXTjt5NB2gLoV

Ps. Mikäli joku haluaa vuorovaikuttaa, minua kiinnostaa tietää, mikä on tämän kesän virallinen kesärenkutus. Kuulen näistä aina vasta tosi myöhään syksyllä.

Roskilde Festival 2009

Aurinkoinen Orange Stage Håkan Hellströmin soittaessa

Ääriolosuhteista toisiin. Jos pari vuotta sitten koettiin mutaisin Roskilde Festival ikinä, nyt saatiin nauttia pahimmista/ parhaimmista helteistä 33 vuoteen. Helle kävi jossain vaiheessa jopa sietämättömäksi. Olo oli lähes koko ajan uupunut ja janoinen. Kun on edellisenä yönä bailannut pitkälle aamuyöhön lavalla N.A.S.A.:n kanssa, ei seuraavana aamuna ennen kahdeksaa telttasaunasta herääminen kuulosta miellyttävältä ajatukselta. Niinpä viimeiset yöt tulikin vietettyä taivasalla. Myös satunnaisen tanskalaisen oksennukset telttani sisäpuolella vaikuttivat päätökseen. Tapansa mukaan myös järjestäjät huomioivat olosuhteet ja avasivat Lounge-lavan öiksi majoituskäyttöön.

Öinen Orange lihasvoimalla pyörineestä maailmapyörästä kuvattuna

Jossain vaiheessa näytti, ettei tajunnanräjäyttäviä keikkoja olisi Roskildessa koettu tänä vuonna laisinkaan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Soundit kusivat pahasti useammalla keikalla, Arena-lava oli liian pieni liian monelle bändille, settilistat olivat huonoja ja keikat muutenkin vain keskinkertaisia. Esimerkiksi ...And You Will Know Us by the Trail of Dead heitti niin väsähtäneen keikan, että epäilin bändin henganneen festivaaleilla alusta asti itsekin. The Mars Volta sen sijaan oli kaikista isoin pettymys. Liekö pilvisempi sunnuntai vaikuttanut muidenkin mielentilaan, sillä kolme parasta keikkaa nähtiin vain muutaman tunnin sisään.


...And You Will Know Us by the Trail of Deadin keikalla yleisö sai vettä niskaansa

White Liesin kohdalla arviointikykyni saattaa olla puolueellista, sillä yhtyeen To Lose My Life... -levy on pyörinyt pal-jon. Keikka kuitenkin lunasti valtavatkin odotukset eikä valitettavaa jäänyt. Kyyneleet virtasivat ja Flow'n odotus satakertaistui. Seuraavana vuorossa olleen The Whitest Boy Aliven keikka oli yksi viikon kohokohdista. Vaikka seuraaminen ei ollutkaan kovin intensiivistä (makoilimme lavan ulkopuolella bassovirtauksien kutittelemana), kokonaisuutena keikka kuulosti mahdollisesti jopa festareiden parhaalta. Leppoisa kesämusiikki olisi voinut tanssittaa hikeen asti, mutta se teki vaikutuksen myös bändin musiikilta aiemmin välttyneisiin makoilijakavereihini. Karismaattinen Erlend Øye muuten paljasti nauttineensa festareista jo useamman päivän tuttujen aktiviteettien hellimänä: uiminen, parhaaksi festariruoaksi osoittautunut thai-sapuska ja hyvät keikat.

White Lies

Hämmästyksekseni löytyi vielä yksi bändi, joka liikutti kyyneliin asti. Blogiani lukeneet tietävät, että Coldplay on minusta ollut yksi maailman huonoimpia ja yliarvostetuimpia bändejä. Koska muita esiintyjiä ei kuitenkaan samaan aikaan soittanut, päädyin seisoskelemaan Orangelle, jolla olen nähnyt eniten paskoja keikkoja Roskilden lavoista. Noh, voiko keikka olla huono, jos koko bändi kävelee keskelle 70 000 -päistä yleisöä soittamaan coverin Michael Jacksonin Billie Jeanista akustisesti? Tai kun koko yleisö nostaa bändin pyynnöstä hohtavat matkapuhelimensa ilmaan aaltoliikkeessä täydenkuun valaisemaa taivasta vasten? Tai kun auringonlaskun aikaan taivaalle nousee lukuisia keltaisia jätti-ilmapalloja, ja koko yleisö hoilaa Yellow'ta? Päätelkää itse. Minä jouduin syömään sanani.

Coldplay - Yellow

Toki muitakin onnistujia löytyi. Friendly Fires tanssitti !!!:n tyyliin. Rumpistol yhdisteli valloittavasti idm:ää, dubsteppiä sekä viuluja ja selloja. Trentemøller vapautti bilekansan tanssimaan kera upean lavashow'n ja lukuisten vierailijoiden (joista en tunnistanut ketään, mutta tanskalaiset tuntuivat olevan innoissaan). Mew'n uudet ja vanhat biisit soundasivat hyvin ylitäydellä Arenalla. 16-vuotias Mike Sheridan otti täyden lavan haltuun keskellä päivää. Rihannalta näyttänyt Lily Allen soitti hittiensä väliin (niitä hävyttömän hyviä) remixejä omista biiseistään. Cut Off Your Hands valloitti pienimmällä lavalla sekä Diplon ja Switchin Major Lazer -keikalta oli vaikea lähteä bussilippuostoksille, koska maailman parhaimpia bailubiisejä pudoteltiin tauotta.

Huomionarvoista tänä vuonna oli lukuisat lainakappaleet. Niitä tuli lähes jokaisella keikalla, ja onkin mahdotonta enää niitä kaikkia muistaa. Tanskassa kuultiin esimerkiksi White Lies esittämässä Portisheadia, Lily Allen tulkitsemassa Britney Spearsia, Fucked Up Ramonesia, Oh No Ono Radioheadia, The Whitest Boy Alive Robin S:ää ja The Prodigya jne. Päälavan bändeistä esimerkiksi Oasis, Faith No More, Coldplay ja Madness heittivät covereita ilmoille. Kerrottavaa riittäisi loputtomiin, mutta Roskilden ainutlaatuisen hyväsydämisen tunnelman selostamisen sijasta aion jättää sen teille koettavaksi. Tänä vuonna hienot kelit hellivät, mutta ei se mutavuosikaan niin paha ollut etteikö kannattaisi lähteä ihmettelemään!





:""---)

Nyt vituttaa olla kotona. Täällä on Tammerfestit, jotka eivät viime viikon jälkeen oikein tunnu miltään. (Viimeksi ne ovat oikeasti kiinnostaneet kai 14-vuotiaana...)Myöhemmin (tällä viikolla?) lisää kuvia Tanskasta. Ensiksi pitää vain saada läppäri ja kamerapiuha samalle paikkakunnalle. Onneksi ensi viikolla on vuorossa Saksa & Melt!

White Lies - Death (Crystal Castles Remix)

White Lies - Death (Crystal Castles Remix) from eeebee on Vimeo.

Tuore musiikkivideo tässä kuussa Suvilahteen saapuvan Crystal Castlesin remixaamasta elokuussa Suvilahteen saapuvan White Liesin biisistä Death.

Roskilde-tärpit 2009 osa 2

Lienee korkea aika heittää seuraavat Roskilde-tärpit tulille, jotta ajatukset ehtivät kypsyä heinäkuuhun mennessä. Ensi viikolla torstaina tanskalaiset varmistavatkin lähemmäs sata esiintyjää, joten sen jälkeen pureskeltavaa ainakin riittää. Seuraavia yhdistää se, että odotan niitä kaikista eniten tässä hetkessä. Jos jotkut näistä esiintyvät samaan aikaan, suutun ja kiroan Roskilden alimpaan helvettiin; pähkäilen viime hetkeen asti, mitä menen katsomaan; harmittelen tapahtunutta keikan aikana enkä nauti siitä niin paljon kuin pitäisi; ja lupaan murjottaa asialle vielä parin vuoden päästä.

The Mars Volta (MySpace)
Lähdetään helposta liikkeelle. Musiikillisesti TMV sijaitsee varmasti lineupin vaikeimmassa päässä, mutta edellisten keikkojen perusteella tämä on bändi, jota kannattaa olla katsomassa - soitti sen kanssa päällekäin sitten mikä tahansa muista esiintyjistä. Se on tämän vuoden Roskilden paras kiinnitys - tuli sitten ensi viikon megajulkistuksessa mitä hyvänsä. Uutta materiaaliakin luultavasti pääsee kuulemaan keikalla, sillä uuden Octahedroniksi nimetyn albumin on määrä ilmestyä mukavasti juhannukseksi.



Paavoharju (MySpace)
Tänä vuonna Suomea edustamaan on lähetetty ainakin Paavoharju Fonal Recordsilta. Maailmalla outoiluryhmä tunnetaan paremmin kuin kotimaassamme, vaikka kulttimaineesta on kyse Suomen rajojen ulkopuolellakin. Kahden veljeksen rakentama yhtye huokuu eteerisiä satumaisia äänimaisemia, ja Roskilde heitteleekin sivustollaan vertauksia islantilaisen musiikin suuntaan (Sigur Rós, Múm). Kuulostaako suomi yhtä eksoottiselta kuin islanti ulkkisten korviin? Jännittää nähdä, millaisella kokoonpanolla itäsuomalaiset lähtevät Tanskaan, sillä muutama vuosi sitten Jyrockissa laulaja Jenni Koivistoisen sijaan lavalla äänteli Joose Keskitalo, ja keikka meni lähinnä pelleilyksi. Toivomukseni olisi nähdä lavalla molemmat vokalistit. Mikäli Paavoharju on vielä vieras, tutustu siihen Spotifyssa tai lataa Tuote-akatemia/ Unien Savonlinna EP täältä.



Mike Sheridan (MySpace)
Odotetuimpien listaltani löytyy tanskalainen electronica-artisti, joka on viihdyttänyt Loungessa ennenkin Roskilde-vierailujeni aikana. Mutavuonna 2007 Sheridan oli vasta 15-vuotias tanskalainen, josta en ollut ikinä kuullutkaan, mutta nyt -edelleen alaikäisenä- hän on yksi Tanskan ylistetyimpiä artisteja. Sheridanin musiikki edustaa rauhallista elektronista musiikkia, jonka voi biisistä riippuen tulkita minimalistiseksi teknoksi tai ambientiksi. Viime vuonna ilmestynyt kokopitkä Syv i Synd on kaikunut huoneessani tänä keväänä todella paljon, ja sekin on kuunneltavissa Spotifyssa, kuten melkein kaikki muutkin tästä postauksesta löytyvät.



Oasis (MySpace)
Vaikka Oasis ei koskaan olekaan yltänyt lempibändikseni asti, löytyy sen tuotannosta silti biisejä ja levy, jotka nostan ehdottomasti koko maailman parhaimmiston kärkeen, kun tarkastellaan kaikkea tehtyä musiikkia. Brittipopin rääväsuut ovat kuuluneet pakko nähdä livenä -listalleni niin kauan kuin olen sellaisia tehnyt. Jos Radiohead sai aikaan viime vuonna hartaan kovaäänisen yhteislaulutuokion Orange-lavalla, kuvitelkaapa Wonderwall tai Don't Look Back in Angerin kohtaloa tänä vuonna. Oma ihoni menee kananlihalle pelkästä ajatuksesta -hyvässä mielessä.



Fleet Foxes (MySpace)
Yhden viime vuoden hienoimmista albumeista kasannut Fleet Foxes oli ilmeinen valinta mukaan ohjelmistoon, sillä Roskilde tunnetaan kaiken muun ohella ajankohtaisuudestaan. Menneistä vuosikymmenistä muistuttava harmoninen folk-pop sopii muutenkin niin hyväntuuliselle festivaalille kuin nenä päähän, ja mikäli Fleet Foxes osaa ollenkaan esiintyä lavalla, voi luvassa olla ikimuistoinen kuuden tähden keikka. Päälavalle tuskin bändiä pistetään, joten kaikki festivaalikävijät varautukoon tungokseen teltassa.



2562 (MySpace)
Hollantilainen Dave Huismans on tällä hetkellä ainoa kiinnitetty artisti, jonka musiikin voi puhtaasti luokitella dubstepiksi. (Ensi viikolla hyvin todennäköisesti varmistuu kuitenkin lisää.) Vaikka rankimmat wobblet numerojäbältä jääkin kuulematta, bassoista ei Roskilden yössä ole pulaa. Huismansin kotimaakin kertoo, että dubstep saanut jalkaa oven väliin Lontoon ulkopuolellakin, ja huhujen mukaan myös Tanskassa on vuoden aikana tapahtunut jonkinlainen läpimurto. Parina edellisenä vuonna Roskilden aamuyöhön sijoittuneet tanssit ovat lukeutuneet parhaisiin keikkoihin koko festivaaleilla, ja mikäli yleisöpaisumustakin on luvassa, on tämä todellakin valvomisen arvoinen.



White Lies (MySpace)
Eilen kirjoitin yhtyeen debyytin olevan jokseenkin vaisu näytös, mutta lontoolaiset ovat ehdottomasti olleet keikkatoivelistani kärjessä koko kuluvan vuoden. To Lose My Life on yksinkertaisesti vain niin tarttuva biisi koskettavine sanoineen, että tämän vuoden tavoitteisiini kuuluu tanssia sen tahtiin keikalla ja huutolaulaa "let's grow old together and die at the same time" mieluiten jonkun ihanan ihmisen seurassa. Sellainen kokemus tulisi kuulumaan niiden muistojen joukkoon, joita voi silmät kirkkaana muistella, kun jokin vituttaa niin että näkö sumenee :--)

White Lies - To Lose My Life
Uploaded by White-Lies

Näiden fiilistelyjen jälkeen ei jää muuta vaihtoehtoa kuin todeta, että olisipa jo heinäkuu. Festivaalitärppejä on muuten luvassa muillekin festivaaleille. Kalenterini alkaa olla kesän (1.6.-31.8.2009) osalta täynnä musiikkitapahtumia, joten tekemisestä ei ainakaan ole pulaa. Kotimaisista festivaaleista tänään osan ohjelmistostaan paljastanut Flow Festival taitaa vetää muita suomalaisia pippaloita turpaan mennen tullen.

Ensimmäisen vuosineljänneksen parhaimmistoa

Joulukuussa sain huomata, että kaikkien levyjen läpikahlaaminen vuosilistaa tehdessä on perhanan työlästä. Helpottaakseni loppuvuoden urakkaa listaan teille alkuvuoden (1.1.-7.4.2009) eniten kuuntelemani tänä vuonna ilmestyneet/ ilmestyvät levyt. Näistä on pitänytkin muutama sana jakaa kanssanne. Linkkien takana mahdolliset aikaisemmat kommenttini. Nämä eivät ole missään erityisessä järjestyksessä.

Samae Koskinen: Elossa (MySpace)
Elossa on konseptilevy, joka pysyy aiheessa alusta loppuun. Perjantaista kertova levy toimi lopulta kohdallani niin hyvin, että olen lähes poikkeuksetta käynnistänyt perjantaipäiväni sillä. Edelleenkään en voi olla hehkuttamatta Kauko Röyhkän kanssa yhteistyössä kirjoitettuja lyriikoita. Ne istuvat Samaen suuhun, vaikka välillä äänessä onkin teinityttö tai vanha vaari. Levy löytyy kokonaisuudessaan Spotifysta.

Moderat: Moderat (MySpace)
Moderat on Modeselektorin ja Apparatin kauan sitten jäihin pistetty, tänä vuonna henkiin herännyt projekti. Berliinin IDM-taitureiden yhteistyö on ihailtavan virheetöntä. Paketissa on kaikki kohdallaan, ja tällä hetkellä Moderat tuntuu jopa paremmalta kuin mestarit erikseen. Mitään pahaa sanottavaa en keksi, joten en voi kuin suositella tätä kaikille, joille uppoaa idm/ minimal techno/ glitch/ ylipäätänsä elektroninen rauhallinen meno.

Rubik: Dada Bandits (MySpace)
Edellisessä postauksessa unohdin ylistää, että tämä on täydellinen julkaisuajankohtaa myöten. Muutenkin paras vuodenaika tuntuu entistäkin mahtavammalta kuunnellessa Dada Banditsia keväisessä auringossa. Dada Bandits on sulanut lumi, aurinko, lämmin sade, hiekoittamattomat (kuivat) jalkakäytävät, vintiltä kaivetut aurinkolasit ja verkkatakit, vihertävä nurmikko, pajunkissat, jääkiekon MM-kisat, aukeavat terassit, puut hiirenkorvilla, muuttolinnut, valoisat illat, ihastuneet ihmiset, polkupyörä, ensimmäiset leskenlehdet jne. Ainiin, ja Wastelandin videokin sai minut herkistymään!

Röyksopp: Junior (www)
Vaikka ensimmäisenä maistiaisena soittoon levinnyt Happy Up Here kuulostikin vanhalta Röyksoppilta, suorastaan hittibiisi Epleltä, ovat norjalaisetkin uudistuneet. Junior pursuaa tanssittavaa ja iloista elektronista poppia ja hienoja vierailijoita. Toivottavasti syksyllä ilmestyvä rauhallisempia biisejä sisältävä Senior on yhtä syksyinen kuin keväinen levy Junior on.

Joose Keskitalo: Tule minun luokseni, kulta (MySpace)
Mikäli Joose ei ole aiemmin miellyttänyt, ei tämäkään levy tule viemään sydäntäsi. Mikäli on, Tule minun luokseni, kulta valloittaa. Joosen vapisevat vokaalit ja ohut soundi ovat edelleen läsnä läpi levyn, mutta uusiakin tuulia voi levyltä löytää. Sanaleikit ovat raisumpia ja absurdimpia kuin ennen. Tunnelma ei ole enää pelkkää mies ja kitara -meininkiä, vaan levyltä nousee esiin muitakin soittimia kuten vetopasuuna. Levyllä kuuluu Itä-Suomi ja kansanperinteet. Kohokohdat: Viis tyttöä, Pimeydestä pimeyttä vastaan & Tule minun luokseni, kulta.

Fever Ray: Fever Ray (MySpace)
Puolet The Knifestä on nyt uusi The Knife.

White Lies: To Lose My Life
(MySpace)
Viime vuonna breikanneen Glasvegasin hengessä jatkaa tänä vuonna myös Briteistä ponnistava White Lies. Vaikka maalailevat kitarat onkin korvattu post-punk-syntikoilla, tunnelmassa on paljon samaa. To Lose My Life on herkullinen debyytti, mutta Glasvegasin kaltainen läpimurto kompastunee yksipuolisuuteen. Kaikki biisit ovat hyviä sävellyksiä, mutta kokonaisuuden kuuntelun jälkeen vain levyn kaksi ensimmäistä biisiä soivat päässä. Kohokohdat: To Lose My Life, Death & Nothing to Give.

The Whitest Boy Alive: Rules (MySpace)
Ehkäpä leppoisin tänä vuonna vastaan tullut levy. Siinä missä edellisen levyn hitti Golden Cage heräsi henkiin Fred Falken kultasormesta, Rules on jo niin tiukka avausraita samannimiselle levylle, ettei sen aikana taatusti väsytä. Harmillisesti variaatiota uupuu myös tältä lätyltä. Suosittelen leppoisan kotiaskartelun taustamusiikiksi, esim. siivotessa toimii!

Michael Black Electro: Stripped Anatomy of... (MySpace)
Ensihehkutuksen jälkeen olen pudonnut takaisin maan pinnalle. Vaikka Stripped Anatomy of... olikin iloinen yllätys, dynaaminen kokonaisuus ja juuri sopivan energinen lätty, jäävät yksittäiset raidat tasapaksuiksi. Muutama kokonaisuudesta nouseva helmi lisäisi kiinnostusta reippaasti ja pitäisi levyn paljon pidempään soittimessa rahisemassa.

Tim Hecker: An Imaginary Country (www)
En ollut pitkään aikaan suurkuluttanut ambientia/glitchiä, mutta Tim Hecker käänsi alkuvuodesta uutuuslevyllään unimusiikkini suunnan post-rockista pitkästä aikaa ambientiksi. Uusi Tim Hecker onkin oiva nukahtamislevy muutenkin kuin nimensä puolesta. Se on täynnä pieniä yksityiskohtia, jotka palvelevat kokonaisuutta tehden siitä rentouttavan dronehtavan kokemuksen.

Birdy Nam Nam: Manual for Successful Rioting (MySpace)
Tästä levystä kirjoittelinkin jo tammikuussa kivoja sanoja, mutta Blogger poisti postaukseni. Espoossakin vierailleen dj-kvartetin turntable-projekti on entistä elektrompaa, mihin lienee vaikuttanut tuottajan puikoissa heilunut Justice-yhtye. Vanhoja Birdy Nam Nam -sävyjä ei ole paljoa tallella, mutta uusikin suunta on kelpaa.

Pete Parkkonen: First Album (www)
Idols-Peten albumi ei ole yhtään niin huono kuin tv-formaattilevyltä ja kiireisiltä aikatauluilta olisi voinut odottaa. Se on täynnä kelpobiisejä, mutta ymmärrettävistä syistä levy jää hajanaiseksi. Eri kirjoittajien kynistä syntyneistä kappaleista ei muodostu hyvää kokonaisuutta, ja lauluistakin tulee mieleen usein jokin bändi eikä itse Parkkonen (Disco Ensemble, Foo Fighters, Danko Jones). Kuitenkin: First Album on ihan miellyttävää kuunneltavaa.

Lisäksi löytyy läjä levyjä, joissa oli ensikuuntelun perusteella potentiaalia, mutta joita en ole ehtinyt kuunnella tarpeeksi, jotta uskaltaisin julistaa mielipiteeni. Jos jotain superia on mennyt ohi, patistakaa kuuntelemaan ohoi!

Biiseistä vois kans tehdä samanlaisen..