Kymmenen parasta levyä (2010)

Nonii, nyt hoidan ne parhaat levyt pois tekemislistalta, ettei jää taas kokonaan väliin. Viime vuoden kärjen valkkaaminen ei oikeastaan ollut vaikeaa, koska selkeesti ylivoimaisia juttuja oli just sopiva määrä. Parhausjärjestys ei ehkä ole absoluuttisen oikeassa, mutta ainakin ihan tarpeeksi sinnepäin.

BEST OF THE BEST ULTIMATE ULTRA WINNERS  eli PARHAAT LEVYT 2010:

10. Arcade Fire - The Suburbs

Olin aluks nii jumalattoman pettyny tähän levyyn, että se oli sillä "NO EI OO MUN PARHAIDEN LEVYJEN LISTALLA" -listalla ykkösenä. Se tuntu ihan paskalta kahden edellisen jälkeen: löysältä, tylsältä aikuisrokilta, munattomalta, jumittavalta, liian tutulta jne. Sitten tuli joulukuun alku ja annoin triljoonannen mahdollisuuden. Yhtäkkii se olikin hyvä, pian parempi, lopulta erinomainen. Kymmenen vuoden päästä varmaan tituleeraan tän vuosikymmenen parhaaksi levyksi...

Johtopäätös: paranee kuuntelussa

Mitä opin: älä koskaan kyseenalaista Arcade Fireä

9. Das Racist - Sit Down, Man

Mun on turha edes teeskennellä olevani mikään räppiasiantuntija. Kiinnostukseni rap-musiikkiin ei alkanut jostain legendaarisesta underground-possesta 80-luvun lopussa vaan kymmenen vuotta myöhemmin Eminemistä ja Fintelligenistä. (No ok, tykkäsin Ceebrolisticsistakin kyllä.) Toiset kymmenen vuotta myöhemmin tuntuu, että kaikki on jo kuultu, ja että genre ja alalajit samankaltaistuvat jatkuvasti - ja siihen tunteeseen auttoi Das Racist. Monen vuoden jälkeen löysin räbälevyn, jota olen jaksanut kuunnella kymmeniä kertoja.

Miksi: Tarpeeksi tyhmiä ja älykkäitä lyriikoita. Jos Arcade Fire tuntui (aluksi) liian jumittavalta, Das Racist on just tarpeeks jumittavaa.

Last.fm-tägejä: art rap, freak folk, hipster garbage, ghetto electro, kinda like rap-noise-pop, brooklyn

8. Gorillaz: Plastic Beach

Tässäpä levy, jonka olisin halunnut istuttaa ykköspallille. Introsta lähtien täydellisyyttä lähes koko levy, joka lopulta sitten hävisi mittelön suuruudellaan. Das Racistin levyllä 20 biisiä on ihan sopivasti, mutta Plastic Beachilla 16 kappaletta on ihan liikaa. Kokonaisuutena lätty jäi liian raskaaksi ja levyn sisäiset kytkökset toimivan vain osittain. Mitään yökkisbiisejä ei periaatteessa oo, mutta osa kappaleista kuulostaa siltä, että ne sopisivat eri levylle.

Suosikit & inhokit: Empire Ants ja Some kind of Nature on ihan best. Stylo on tylsä.

Oho: Ainii, tääkin on kai rap-musaa. Mä meinaan aina unohtaa sen, ku täs on kuitenki se Damon Albarn.

Spotify: Gorillaz – Plastic Beach

7. Magnetic Man: Magnetic Man

Magnetic Manin ja minun välinen suhde kronologisesti vuodesta 2007 tähän päivään:

Tykkäsin Skreamista, tykkäsin Bengasta. Kävin katsomassa Roskildessa 'jotai Magnetic Manii mis on Skream ja Benga', mut lavalla oli joku kolmaskin tyyppi. Ne oli livenä ihan sairaalloinen pettymys. NME rupes kirjottelee triosta, ja kerrottiin debyyttilevyn ilmestymisestä vuonna 2010. Odottelin, mut mitään ei kuulunut. Sitten tuli eka sinkku I Need Air, joka kuulosti vaan tylsältä. Trio esiinty Flow'ssa, ja keikka oli ihan eri tasoa kuin Roskildessa aiemmin. Se oli Flow'n paras keikka. Sitten tuli debyyttilevy. Se oli alusta loppuun asti vuoden parhaita levyjä - just sellasta, jota voi odottaa supergroupilta, mutta jota en todellakaan uskaltanut odottaa.

Erityiskiitokset: Monipuolisuudesta ja mimmilaulajista

Erityisterveiset skeneilijöille, joiden mielestä Magnetic Man on paskaa: Olette väärässä.

Spotify: Magnetic Man – Magnetic Man

6. Sleigh Bells - Treats

Sleigh Bells oli ainut bändi Flow'n ekasta esiintyjäjulkaisusta, josta en ollut kuullut aiemmin, ja voi että kuinka uusi löytö ilahdutti. Se oli kuin brooklyniläinen M.I.A. Pop ja punk yhdistyivät kauniilla tavalla: surinaa, epäselviä naisvokaaleja gettoasenteella, rajuja rytmejä, lo-fi-soundia, hip hop -elementtejä, ähkimistä, rosoisuutta, hyökkäävyyttä jne. Debyyttilevy oli juuri sitä mitä pitikin, eli kaikkea edellä mainittuja ja hyviä biisejä. Sleigh Bellsin kohdalla pelottaa ainoastaan tulevaisuus, sillä bändin soundi on tunnistettavan omintakeista, mutta helposti kyllästyttävää.

Vielä ehdit: Tammikuiselle Tavastian keikalle saa vielä lippuja!

Livekunto: 10++

Spotify: Sleigh Bells – Treats

5. Warpaint - The Fool

Kokemukseni mukaan isoimmiksi pettymyksiksi usein jäävät ne hype-bändit, jotka soittavat nynnyindietä ja laulaja on nainen. Kun kyse on jostain tällaisesta, en mitään muuta olekaan mieluummin kuin väärässä. Warpaint on ehkä maailman paras tyttöbändi, ja vuoden 2010 ihan ehdoton yllättäjä ja tulokas. The Foolin soundi on juuri sellaista, johon olen toivonut musiikin lipuvan. Pop + kokeilunhalu + ennakkoluulottomuus + hyvät kitarariffit + kauniit lauluäänet + ammattitaitoiset soittajat + pelkistetty ilmaisu = menestys.

Kenelle: Progemetallipäistä aina nainen ja kitara -meiningin faneille

Kuvaavia adjektiiveja: minimalistinen, progressiivinen, ilmava, harmonien, kaunis, uninen, synkkä

Spotify: Warpaint – The Fool

4. Miami Horror - Illumination

Illumination on 12 kappaleen debyyttilevy, jonka jokainen sekunti muistuttaa minua kaikkien aikojen parhaista biiseistä. Ensimmäisestä biisistä kuulee, sopiiko musiikki omiin stereoihin vai ei. Illumination ei varsinaisesti toista itseään, mutta läpi levyn jatkuva jumigroove on sekä levyn vahvuus että heikkous. Se on samalla punainen lanka, ja samalla puuduttava osa, joka pitää huolen että yksi kuuntelukerta kerrallaan riittää. Suosittelen kaikille, jotka diggaa nykymusasta ja Princestä, nostalgiasta, Aeroplanesta, Stardustin Music Sounds Better With You:sta, (yli)pirteästä meiningistä, discopalloista, Fred Falken Golden Cage - remixistä, joraamisesta ja/tai Cut Copysta.

Saanko esitellä: vuoden aliarvosteuin levy

Yhdellä sanalla: aussihousediskosynapoppia

3. Foals - Total Life Forever

Foalsin debyytin ja kakkosalbumin välinen kehityskaari on valtava. Bändin tunnistaa edelleen samaksi, mutta dance punk on saanut jäädä ja tyyli lähentelee yhä enemmän matikkarokkia. Bändi on kuin aikuistunut yhdessä yössä, vaikka pari vuotta levyjen välissä oikeasti vierähti. Uusi soundi kuulostaa omalta, siinä missä vanha Foals (erinomainen sekin) enemmänkin matki sitä, mikä oli muodissa. Levykokonaisuus hipoo täydellisyyttä, sinkkukelpoisia biisejä löytyy runsaasti ja loputkin palaset ovat paikoillaan. Total Life Forever kuulostaa erityisen hyvin tuotetulta, vaikkei mulla olekaan mitään hajua, kuka tuottaja Luke Smith on. (Pitäisin silmällä.)

Harmin paikka: Foals leimautuu edelleen edellisen levyn perusteella teinityttöjen musiikiksi, vaikka osuvampi kohderyhmä löytyy nykyään yliopistoista

Sanottua: "Mikä se bändi oli, joka kuulosti ihan Foalsilta, muttei ollut sitä?"

2. Kanye West - My Beautiful Dark Twisted Fantasy

Kanye West yllätti minutkin. Epäilyksiä ja ennakkoluuloja Westiä kohtaan oli enemmän tai vähemmän, ja levy olisi saattanut jäädä kuuntelematta ellei Pitchfork olisi iskenyt siihen 10.0 -leimaansa. (Pitchfork ei ole raamattuni, vaan päinvastoin suhtaudun kaikkeen sen hypettämään entistä suuremmalla varauksella.) Ensimmäisellä kuuntelukerralla kylmät väreet kulkivat niskassa jo intron kohdalla ja puolivälissä liikutuin  kuulemastani lähes kyyneliin asti. Naurakaa vaan, mutta My Beautiful Dark Twisted Fantasy on täydellinen albumi. Se on niin laskelmoitu, että pienet virheetkin ovat tarkotuksellisia. Vierailijoita levyllä on niin paljon, että tällä porukalla joko tekee historiaa tai menee syvälle metsään - ja voitte arvata, miten tällä levyllä kävi. Lopputulos ei ainakaan ole band aidia.

Vähän epäilyttää: levy tuli ulos just sopivasti joulumarkkinoille, mitä kävi M.I.A:lle?

Nolottaa: En silti kehtaa laittaa tätä vuoden parhaaks levyks

Spotify: Kanye West – My Beautiful Dark Twisted Fantasy

1. Yeasayer : Odd Blood

Nämä vuoden parhaat levyt meinaa jättää mut aina sanattomaksi. Täydelliseen on vaikea lisätä mitään. Joskus vuosi sitten tammikuussa sanoin että tää on koko vuoden paras levy, enkä aio nyt omia sanojani syödä. Voi olla että jäi myös sanomatta, koska taisin laiskotella koko viime vuoden kirjottamisen suhteen, mut ainakin oli tarkotus... Odd Bloodin myötä "ihan hyvästä" bändistä tuli yksi lemppareista. Odd Blood kuulostaa myös jumalaiselta livenä, ja voisin helposti omistaa loppuelämäni sille, että kiertelisin maailmaa Yeasayerin keikalta toiselle. Tai siis helposti voisin jos olis loputtomasti varoja. 

Spoilaus: Viime vuoden paras biisi löytyy myös tältä levyltä, mutta en laita sitä biisilistaa tähän perään vaan omistan niille oman postauksensa.

Spotify: Yeasayer – ODD BLOOD

TOP 25 pitkäsoitot vuodelta 2007

Bubbling under:Jaakko Eino Kalevi: Dragon Quest, Endstand: Spark, Battles: Mirrored, Sole and the Skyrider Band: S/T, Spoon: Ga ga ga ga ga

25: Gallows: Orchestra of Wolves
Tämä ilmestyi ensimmäisen kerran 2006, mutta koska re-release tapahtui viime vuoden puolella, olkoon tämä tässä. En tiedä liioittelenko, jos väitän että parasta brittihardcorea koskaan - ei oo nimittäin tutuin alue. Hommahan on niin, etten oo erityisemmin UK-punkille lämmenny koskaan. En Sex Pistolsille, en The Clashille, en U.K. Subseille jne. Kääntöpuolena en oo oikein ikinä jaksanu tutustua saariston tarjoamaan hardcorempaan puoleen. Siksi Gallowsin sattuessa eteen suu loksahti auki. Paikoin jakomielitautisen iskevää post-hardcorea, paikoin tarjoaa sludgehtavampia hetkiä, paikoin silkkaa runttausta. 2007 vuoden ulkomaisista punkkilevyistä tää tais pyöriä eniten soittimessa, mikä on saattaa olla hyvinkin väärin. En esimerkiks oo kuullu vielä uusinta Modern life is Waria.

24: Justice: Cross
Komee kokonaisuus Ranskan herroilta. Tää jäi joltain osin vähän vaisummaks kuin odotin, mutta D.A.N.C.E. ja etenkin Waters of Nazareth pelastaa paljon. Etkoille ja miksei jatkoillekin.

23: I Was a Teenage Satan Worshipper: Whatevernights
Oli aluksi tosi ristiriitaset fiilikset tästä, koska debyytti paljastui Bees & Honey -ep:n jälkeen aivan erilaiseksi kuin odotin. Aluksi kolisi lähinnä lätyn ehkä helpoin kipale, Boys are pigs, mutta muutamien pyöräytyksien jälkeen avautui koko paketti. Joukosta erottuvat instrumentaalibiisit iskivät loppupeleissä ehkä eniten, mitä en olisi kuuna päivänä odottanut. Tää on soinut mulla koko vuoden tasaseen tahtiin, eikä kyllästytä vieläkään. Aika tasanen kokonaisuus, mutten oikeastaan olisi kaivannutkaan tälle hittibiisejä, koska Bees & Honey oli niitä pullollaan. Eri tavalla.

22: Panda Bear - Person Pitch
Noahin soolo olisi listallani varmasti korkeammalla, jos olisin ottanut levyn aiemmin kuunteluun. Tän kanssa tuli semmonen And the Glass Handed Kites -fiilis kun ensimmäisen kerran kuunteli. Sujahti vaan äkkiä loppuun, ihan kuin yhtä kaunista laulua koko levy. Ihan jumalattoman kauniita kappaleita. Pitää silti pyöräytellä vielä lisää.

21: LCD Soundsystem : Sound of Silver
Jätkä pisti vielä paremmaks ku debyytillään, mitä en olis uskonu. Tätähän on monin paikoin hypetetty vuoden parhaaks levyks, mutta tää jäi mulle jotenkin ontoks, enkä todellakaan osaa selittää miksi. Täähän on täydellinen kokonaisuus, löytyy megahittejäkin. Ehkä se oli vaan siinä, kun herra Murphy tän vuoden Roskildessa pisti vaan vielä vitusti kovempaa.

20: Burial: Untrue
Tästä oli aika kovat odotukset, ja tää täytti ne. Ei kuitenkaan kaiken sen mega-hypen arvoista. Vuoden alussa Burialilla tais olla Last.fm:ssä muutama hassu tuhat kuuntelijaa. Nyt niitä on liki 50 000. Joka tapauksessa Archangel on yks vuoden kuumimmista kappaleista. Ehkä siks vähä harmittaakin, että se oli niin alussa tätä levyä.

19: Penniless: The Attraction
Olikohan Rumban arvostelussa, kun kirjoitettiin Pennilessin olevan Suomen aliarvostetuin yhtye. Ei saanut yhtään sen enempää kunnioitusta Nakkilan herrat tälläkään levyllä suomalaisilta, mutta mulle tää oli yks vuoden kovimpia levyjä. Tusinasta kappaleesta miltei jokainen olisi voinut olla radiohitti. Siinä missä muutama vuosi takaperin tituleerasin Anolan kaikkien aikojen parhaaksi levyksi, voisin väittää tämän levyn olevan parempi. Siihen eteen nyt on vain eksynyt jo muutama eteen.

18: The Arcade Fire: Neon Bible
Oikeastaan pääsin Neon Biblen avulla vasta sisään The Arcade Firen juttuihin, mutta sittemmin kuunnellut enemmän Funeralia. Neon Bible on synkempi eikä sieltä löydy naapureita tai Haitia tai heräämisbiisiä. Vaan on Neon Bible kelpo albumi ja ehdottomasti vuoden parhaita. Se on kokonaisuus, ja sellasia levyjä meikä arvostaa, niinku tulette huomaamaan - ellette oo tehny sitä jo.

17: The Chemical Brothers: We are the Night
Kemikaaliveljien uusin on saanu kohtuullisen paljon haukkuja, mitä en voi käsittää. Ihan oikeesti, tää on niitten parasta kamaa, jota oon kuullut. (Toim. huom, paljon on kuulematta!) We are the Night on siitä jännä levy, että sen tahtiin voi bailata taikka jumittaa kotona, ja se on molempiin tarkoituksiin yhtä hyvä. Tää levy tarttu tosi randomisti mukaan Dublinista jostain levymessujen promokorista, ku halusin päästä eroon euroistani - ja oon tosi onnellinen, että tarttu. Pitää sen verran vielä huomauttaa, että pojilla on hyvä maku: toinen pistää Lily Allenin paksuks ja sitte vielä ottavat levylle vieraileen Willy Masonin ja Klaxonsit.

16: Tuomo: My Thing
Olin jossain vaiheessa jo ihan varma, että tässä on vuoden suomalainen levy. Lauantai- ja miksei sunnuntaiaamuihinkin (riippuu siitä onko ollut ulkona edellisiltana). Täytin tossa jokin aika takaperin kyselyä, jossa kysyttiin tekeekö nimeltä mainitsemattoman hitusen emohtavan bändin musiikki minut iloiseksi. Ei tee, mutta Tuomon tekee.

15: Tommishock & Kimarr: Perfect Strangers
Tää tuli mulle vähän puun takaa. Löysin tän parin lätyn varmaan Mestarisoundi-kokoelman kautta. Vaikka siinä heitettiinki meneen suomeksi, toimii Tommishockin läpät englanniksikin ihan perkeleen hyvin. Koska psykoottiset taustat ja räbäytys yhdessä on kolahtanut aina, kolahti tämäkin. Isoja raitoja kaikki, erityisesti voisin ehkä heittää ilmoille nimirallin. Remixit lopussa toimii myös, etenki edelleen siitä nimibiisistä.

14: Arctic Monkeys: Favourite Worst Nightmare
Syystä tai toisesta nolotti pistää apinoiden levy listalle, mutta sen täytyy olla täysin ulkomusiikillisista seikoista johtuvaa, sillä Arctic Monkeys teki sen taas - ja vielä paremmin. Svengaa entistä kovemmin, ja Do Me a Favour on ehdottomasti ryhmän tähän astisen uran paras biisi.

13: Pooma: Persuader
Pooma yllätti. Missasin ne useampaan otteeseen tänä kesänä, mutta Lost in Musicissa osuin oikeaan paikkaan oikeeseen aikaan. Olin ymmärtänyt musiikkityylin ihan väärin. Siinä sitten kattelin suu auki, voiko Suomestakin tulla tällaista. Helvetin komea debyytti, vaikka en vieläkään usko, että nää on suomalaisia.

12: Logh: North
North oli aikalailla erilaista kuin odotin. Kun aiemmissa levyissä oli vielä karheita ja jopa grungehtavia soundeja, North on helinää alusta loppuun. Harmitti ihan suunnattoman paljon, kun ruotsalaiset peruivat syksyn keikkansa. Tulkaa pian käymään. Suosikkibiisejä varmaankin All the Trees, Forest Eyes ja Death to my Hometown. Vaan ei tässä oo silti yhtään the Contractor and the Assassinia, joka on edelleen yks parhaista biiseistä koskaan :-(

11: The National: Boxer
En osaa nimetä yhtä ainutta kappaletta tältä levyltä Fake Empiren lisäksi. Se ei kerro siitä, että tällä levyllä olisi yksi hyvä biisi. Se kertoo siitä, että kyseessä on alusta loppuun asti jatkuva kokonaisuus, jolta muistan vain ensimmäisen biisin nimen, koska siitä se on aina lähtenyt pyörimään. Tää oli koko syksyn sellainen varma valinta, kun en tiennyt, mitä kuunnella. Levy joka sopii kokkaukseen, rauhoittumiseen, piirustusmusiikiksi ja niin lukuisiin eri käyttötarkoitukseen. Harmittaa, että laiskuuttani jätin väliin Roskildessa.

10: The Scaramangas: Don't Follow the Weak
Ihan vitun hyvä levy. Tääkin vois olla vuoden paras, jos en olis jossain vaiheessa unohtanut tätä. Ehkä tässä ei riittänyt tarpeeksi tutkiskeltavaa. The Scaramangas on siitä jännä bändi, että joskus 2005 löysin sen Interwebzistä, ja latasin kaikki kolme saatavilla ollutta kappaletta. Jokainen oli ihan perkeleen hyvä. Kun niiltä sitten pärähti debyytti kauppoihin, juoksin ostamaan sen. Siinä oli oikeastaan yksi biisi joka iski lujaa. Don't Follow the Weak on se, mitä siinä juoksumatkallani odotin. Suomen Pink Floyd. Toimii parhaiten kokonaisuutena, vaikka onkin ihan uskomattoman hyviä biisejä kuten Watch out!, Time to Clean, Let's talk about it, Don't Follow the Weak jne.

9: Circa Survive: On Letting Go
Tää oli mulle vuoden odotetuin levy, sillä oletin Radioheadin julkaisevan seitsemäntensä vasta tänä vuonna. Kun Anthony Greenin luotsaaman viisikon kakkosalbumi viimein kolahti luukusta, se tuntui soittimessa pettymykseltä. MySpacessa ja muualla aikaisemmin ennakkoon julkaistut muutamat kappaleet tuntuivat paremmilta kuin kaikki loput.Minulla on kuitenkin tapana kuunnella bändien uusimpia levyjä enemmän kuin vanhempaa tuotantoa, olisi edeltäjät olleet parempia, tai eivät. Tämän takia On Letting Go:kin sai useat mahdollisuutensa, ja lopulta se pamahti auki. Kansivihko kädessä, korvat kiinni musiikissa, se muodosti kokonaisuuden, yhtä hyvän kuin edeltäjänsä. Nyt se tuntuu jopa paremmalta vaihtoehdolta. Vuoden parhaat lyriikat. On Letting Go tarjoilee myös vuoden ehdottomasti herkullisimman c-osan nimikkokappaleessaan.

8: Julma-Henri & Syrjäytyneet: Al-Qaida Finland
Olin ja olen edelleen sitä mieltä, että tältä levyltä löytyy turhia biisejä, vaikka harvalla kokopitkällä sitä nykyään onkaan kuuttatoista kappaletta. Levyn kappaleet ovat nimetty ärsyttävästi päivämääriksi, mikä toisaalta selittää "ylimääräisiä" kappaleita joukossa, koska jokainen päivä kertoo eri tarinaansa, vaikka samoissa aiheissa laulut pyörivätkin. Al-Qaida Finland ansaitsee kuitenkin helposti paikkansa kymmenen parhaan levyn joukossa, sillä valtaosa materiaalista on priimatavaraa aina taustoista riimeihin ja vierailijoihin. Vuoden kuunnelluimmat räpit Loost Koosin ohella.

7: Rubik: Bad Conscience Patrol
Tuntuu jotenkin pahalta, että tämä on näinkin kaukana kärjestä. Fullsteam vetäs kyllä komeita levyjä pihalle tänäkin vuonna. Bad Conscience Patrolilta puuttuu jotain. Se olisi voinut olla kenties komein suomalainen levy koskaan, mutta siitä puuttuu jotain. Olisiko tässä(kin) väärä biisijärjestys? Hyvistä kappaleista ei ainakaan ole puutetta, koska Bill Withers on suoraan sanottuna ihan vitun hyvä, paras. Todella uskon, että Rubikista tulee vielä jotain suurta.

6: M.I.A.: Kala
Naisenergiaa Sri Lankan kuumimmalta naisräppäriltä... (Yeah, tiedän muitakin sellasia...) Sen lisäksi, että M.I.A. on mahdollisesti kuumin nainen ikinä, Kala on täynnä vielä kuumempia kappaleita. Bailulevy alusta loppuun. Boyz, Bird Flu, Bamboo Banga, Paper Planes, Jimmy jne. HUH!

5: Regina: Oi, miten suuria voimia!
Tää puri paremmin kuin debyytin naiivimpi meininki. Suuret voimat yllätti usean kerran. Suosikeiksi nousivat Tässä vaiheessa kaikki on jo niin vakavaa ja Kuka on tuo mies, jotka molemmat ovat kappaleita, jollaisia en odottanut levyltä löytyvän. Sinänsä jännä, että alun ensimmäiset kaksi kappaletta toimivat paremmin erillään levystä, kun loppu taas tuntuu paketilta - vaikka en voi kyllä kieltää etteikö Paras aika vuodesta olisi uskomattoman söpö aloituskappale.

4: Deathbed: Veritas
Duh, vuoden paras hardcore-lätty vähän yllättäen, koska pelkästään Suomessa levyjä julkaisivat mm. Endstand ja Lighthouse Project. Tää on soinut ihan perkeleen paljon. Deathbedissa on sitä jotain samaa voimaa, mihin Satura Lanxissa ihastuin. Veritas on täynnä hyviä biisejä. Siinä ei ole heikkoja lenkkejä. Yleensä harmittaa, kun vanhemmilta ep:ltä tutut biisit nauhotetaan uudelleen debyytille, mutta tässä tapauksessa Kolt-splitiltä tutut vedot vain tiukensivat kokonaisuutta. Oli tosi kovat odotukset bändiltä, mutta vetästiin vielä ohi ja komeasti.

3: Klaxons: Myths of the Near Future
Klaxons. Huh. Mites se nyt meni? Pojat olivat julkaisseet levyltä jo neljä sinkkua ennen kuin se tuli edes ulos? Vai kolme? Oli miten oli, tältä levyltä julkaistiin viisi hittisinkkua eikä loputkaan biisit olisivat olleet sen kehnompia valintoja. Rakastuin tähän bändiin päätä pahkaa joskus vuoden 2006 loppupuolella, kun kuulin sitä ensimmäisen kerran. Kun levy tuli ulos, se tuntui pettymykseltä. Siinä oli turhia biisejä joukossa. Kun nykyään pistän sen soimaan, se tuntuu täydelliseltä. Jokainen sekunti kuuluu siihen. Tuntuu kuin se jokainen sekunti olisi tarkkaan laskelmoitu taidekoulun musiikkiopetuksen pohjalta. Tässä tapauksessa laskelmoinnilla tarkoitan positiivisesti hullua luovuutta yhdistettynä järkiperäiseen pohdintaan. Se tuntuu samaan aikaan sekä sydämessä että mielessä. Tunnun tykkäävän näistä taidekoulubändeistä (vrt. Radiohead). En osaa sanoa, miksi tämä on pronssisijalla. Se olisi voinut olla ihan yhtä hyvin ensimmäisenä. Ehkä tältä ei julkaistu tarpeeksi sinkkuja...

2: Radiohead: In Rainbows
Radioheadin kaunein levy ja ehdottomasti vuoden tapaus musiikkimediassa. Radiohead ei tällä kertaa tehnyt historiaa musiikillaan, mutta kylläkin muin avuin. Tämä olisi luultavasti ollut ykkösenä, jos osa ykkös- ja kakkoslevyn raidoista olisi vaihtanut keskenään paikkoja. Last Flowers olisi ehdottomasti kuulunut Videotapen tilalle. Olen edelleen sitä mieltä, että siitä tuli vaisu kappale ärsyttävillä rummuilla. Vaikka sekin on kaunis. Toisaalta Nude on sellaista eargasmia, että sen perusteella voisin antaa kaiken anteeksi ja väittää tämän olevan vuoden paras levy. Mutta jos rehellisiä ollaan, kuuntelin tämän jo puhki. Toistaiseksi ainakin.

1: Damn Seagulls: Soul Politics
Okei, tää yllätti minut itsenikin. Soul Politics ei ole täydellinen levy. Se ei ole edes viiden tähden levy, mutta mielestäni mikään tämän vuoden annista ei yltänyt aivan sinne. Viidestä parhaasta jokainen ylsi kyllä lähelle, joten arvonta oli vaikea.
Lokkien toinen levy oli vuoden ensimmäisiä levyjä, ja se on soinut siitä lähtien säännöllisesti soittimessani. Mitä enemmän sitä kuuntelen, sitä enemmän sitä rakastan, ja sitä enemmän opin rakastamaan myös pitämään vanhemmasta tuotannosta. Vuoden alussa kirjoitin levystä arvostelun, jota lainattiin mm. bändin kotisivuilla. Siinä tuomitsin Rooftops & Railwaysin tylsäksi ralliksi, mutta se olikin vain väärässä paikassa. Pitkällä tähtäimellä Soul Politicsin ainoaksi viaksi jäi siis hieman väärä biisijärjestys, mutta tietokoneella ei ole vaikea muuttaa sitä omalle mielelle sopivaksi. Tällä siitä saa mestariteoksen, kotimaisen musiikin klassikon ja ehdottomasti vuoden parhaan levyn.

Kuka olisi ikinä arvannut?

I survived Roskilde 2007

En vieläkää oo pystyny lopettaan. Tilasin just 80 eurolla jotai Klaxons-seiskoja, et vois kyllä loppuu hyvän sään aikana. Tai muuten loppuu rahat.

Aattelin selkeyttää tän Roskilden musapuolen kätevästi top-listoihin, ku ei kukaan jaxa lukee tuntitolkulla avautumista.

Musiikilliset kohokohdat TOP 5
1. Digital Mystikz, Loefah & MC Sgt Pokes
2. The Arcade Fire
3. Pelican
4. LCD Soundsystem
5. Annuals


Paska-kun-menin-missaamaan-nyt vituttaa TOP 5
1. Dizzee Rascal
2. Justice
3. Diplo
4. Speaker Bite Me
5. Datarock

Ultimate-huipentuma-livenä-kuullut-biisit TOP 5
1. Björk: Declare Independence
2. Klaxons: Hall of Records
3. Arctic Monkeys: Do me a Favour
4. Annuals: Brother
5. Muse: Knights of Cydonia

That's it. Helpolla päästiin. Nyt voin avautua siitä mudasta. En tiedä, onko tarpeellista, koska uutiskuvissa ilmeisesti pyöriny aika paljon, mutta tässä tuore näkemys Roskilde Festival 2007 -extremematkasta selvinneen suusta: Kurapillu miten paljon meinas ruveta itkeettään siinä vaiheessa ku oli yli vuorokauden satanu putkeen. Mutaa oli joka paikassa (paitsi Loungessa, missä oli vaan märkää hiekkaa), leirinnässä tulvivat lammet, kelluvat teltat, leirikavereiden lainehtiva tavarateltta ja käyttökelvottomat iPodit, märät sukat, mutaiset vaatteet, kymmenet tuhannet kumisaappaat, kylmä tuuli, Roskilden järjestäjien epätoivoiset yritykset imeyttää pahimmat vedet lastupuruun, 17 000 leikistä luopunutta, äärimmäisen pieni yleisö Björkin keikalla, mutaan juuttuneet kumisaappaat, vesi polviin -asti lätäköt, joissa Nokialaiset Hait hörppivät vettä jne. Sellasta kivaa.

Oli kuiteski ihan mahtavaa, ja meikällä on ikävä sinne jo, 4-real. Vissiin ennätyssateet, ja silti tommosta ni huh, tuli vaikka lunta niskaan ni kyllä ens vuonna pakko lähtee. Sain rentoja uusia kavereita, kun meidän leiriin pääty enemmän ku olin odottanu. Riikka, Lassi, Jiri, Jenny, Janni, Joonas, Satu ja Laura - kiitti. Vähemmän kansainvälisiä kavereita kuin viime vuonna, vähemmän örvellystä. Muutenkin täysin eri festari ku viimeks, mut hyvä joka tapauksessa. Ei tossa varmaan ollu muuta samaa ku viime vuodesta kuin kauniit tanskalaiset, Riikka ja André (joka oli ihan lepposa tänä vuonna). Kai tästä hehkutettavaa vielä riittäis, ni jatketaan viel ehkä joskus toiste ku tulee jotai rentoja yksityiskohtia mieleen enemmän, niinku esimerkiks sellasia että Riikka kaatu Hanson-lippu hartioilla mutalammikkoon.

Edit:
Meikä vissii käväs äske verkkopankissa uteliaisuuttaan tsekkailees, paljon pistin haiseen viime viikolla. 780 e. 780 EUROA, MITÄ VITTUA!?!? Roskilde 2006: 120 e, Roskilde 2007: 780 e :----DDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDD