by:Larm 2013 - päivä 4 (ja loppusanat)

Palasin jo myöhään sunnuntaina kotiin, mutta loppuviikonlopun tapahtumien sulattelussa on mennyt tovi, kun tottakai nappasin vielä paluumatkalta flunssan tms. Viimeisenä päivänä lauantaina otin haltuun vielä lisää pohjoismaisia bändejä, mutta silti jäi moni hieno akti tsekkaamatta. Oslon kekkerit olivat kuitenkin kokonaisuudessaan niin hieno kokemus, että toivon löytäväni itseni vielä by:Larmista jonain vuonna.

Lauantaini starttasin jo klo 14 edellisenä päivänä vierailemastani hipsterihtävästä vinyylilevykaupasta Big Dipperistä, missä Mikhael Paskalev heitti off venue -keikan. Karismaattinen artisti skulasi jazz-klubin lisäksi hyvin myös in-store-olosuhteissa, vaikka itsellä vielä edellinen ilta painoikin päälle. Harmittaa, että hätäilin levyn oston kanssa, sillä Paskalev jakoi nyt nimmareita keikkansa jälkeen, ja olisin päässyt toistamiseen juttelemaan hyväpyllyisen komistuksen kanssa. Karisman, käheän äänen ja ulkonäön lisäksi sen levyllä oli ihan hyviä biisejäkin. Mä kirjotan ko. albumista tänne vielä tällä viikolla. (Lupaus, koska oon aloittanut jo.)

Tuo lippispäinen herra on Mikhael Paskalev. (Kuvakiitos: Julius Tuomisto)

Lepo- ja kirjoitustuokion jälkeen ryntäsin WiMP-teltoille taas kovalla kiireellä, ja juoksuaskelista huolimatta missasin niin ilmaisen ruokailun kuin kotimaisen Delay Treesinkin. Heti perään soittaneeseen French Filmsiin sentään ehdin. Vaikka bändi esittikin minullekin uusia biisejä tulevalta White Orchid -levyltään, myös vanhoja hittejä kuultiin. Se oli oikeastaan vähän outoa, koska kaikki muut bändit tuntuivat keskittyneen pelkästään uuteen materiaaliin showcase-festarin hengessä. Mitään uutta mullistavaa French Films ei tarjoillut vaan oli tasaisen varma itsensä, mutta kuulostaa siltä, että tulevalla levyllä soundi tulee muuttumaan asteen verran laiskempaan suuntaan. (Tässä yhteydessä laiska on täysin neutraalisti varautunut sana.)

French Filmsin valomies teki kirkasta työtä

Seuraavan tunnin sisään mahtui kaksi toisensa vastakohtaa. Ensiksi kävin tsiigaamassa oslolaista Heksediä, joka oli reissun rankimmasta päästä. Missasin kaiken black metal -aiheisen, joten tällä kertaa oli tyydyttävä metalliseen hardcoreen. Olin kuullut vain muutaman biisin aiemmin, ja bändin tiukkuus yllätti livenä. Converge-fanina bändin teknisen tarkkaan turpaan vetävä hardcore sai pään nyökyttämään, ja hc-keikaksi yhtyettä tulikin tsiigattua melkein täydet minuutit. Rockefeller Annexilta lähdin juoksemaan Stratosin panoraamabaariin katsomaan jotain täysin erilaista norjalaisen kontaktin suosituksesta. Tanskalainen CTM soitti tujun totomaista syntikkapoppia, josta en oikein ollut varma, mitä mieltä olla. Yleisöä oli paikalla runsaasti, bändi oli tyylitietoinen ja ehkä turhankin laskelmoitu. CTM:n kasaria ja r'n'b:tä henkivä pilipalipop toimii ehkä paremmin kotioloissa, ja näistä kahdesta ääripäästä erän vei helposti Heksed.

Heksedin laulajalla oli söpö Lana Del Rey -paita

CTM

Kiireellä menin tsiigaamaan vielä yhden suomalaisen eli Black Twigin. Harmikseni ovimies viivytteli sisäänpäästön kanssa, ja ehdin kuulemaan vain viimeisenä soitetun erinomaisen Venom-coverin. Kuuleman mukaan keikka oli ollut "yksi parhaista" ja olipa itse Kim Gordonkin ollut Revolverissa notkumassa esityksen aikaan. Suomalaisen bändin keikalta toki löytyivät lähes kaikki suomalaiset kaveritkin, joten sen sijaan, että olisin jatkanut itsekseni juoksentelua, lähdin porukalla vajaaksi tunniksi juomaan halpoja tax-free-lentokenttäviinoja ja missaamaan mm. Stigin keikkaa. Huhut kertoivat, että Norjassa mies oli otettu vastaan lämmöllä.

Tieni löysi vielä Oslon isoimmalle klubille Sentrum Sceneen, joka oli rakennettu vanhaan elokuvateatteriin. Keikkapaikka veti 1750 henkeä, ja löytyi sieltä istumapaikallinen parvikin. Sentrum oli äärettömän siisti mesta, vaikka ekana bongattu syksyllä Monsters of Pop -keikkansa perunut norjalainen Razika jättikin ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta Razikan Oslo-biisi on soinut päässä monenakin aamuna, mutta norjankielinen mimmi-ska-pop ei vaan taida olla mun teekuppi. Toista maata olikin sitten seuraavana lavalle noussut norjalaisten rakastama punk-bändi Honningbarna, josta mainitsin maanantaina.

Honningbarna

Honningbarnan vokalisti-sellisti oli aurinkoinen tapaus

Honningbarnan pojat ovat nuoresta iästään huolimatta käyneet läpi pitkän ja raskaan tien (ooo-o-oo Via Dolorosa). Palkintoja debyytillään kahmineet sällit ovat juuri ja juuri parikymppisiä, ja vajaa kaksi vuotta sitten Roskildessa jokainen tapaamani norjalainen käski minun mennä katsomaan "Norjan parasta bändiä" Honningbarnaa. Noin vuosi sitten yhtyeen rumpali kuoli auto-onnettomuudessa, ja suruajan jälkeen punk-bändi heitti joitain keikkoja kokonaan ilman rumpalia. Nyt tuolilla kuitenkin istui uusi mies, ja bändi näytti olevan paremmassa vedossa kuin koskaan. Valtavan energian, selloa soittavan punk-vokalistin ja koukkurikkaiden punkrock-biisien lisäksi bändi oli soittotaidolla varustettu porukka, jonka biiseistä löytyi myös rokkikitaratiluttelusooloja. Yhtyeen ensimmäinen keikka uusitulla setillä sai sekä norjalaisen yleisön että itse bändin riehumaan hienoissa puitteissa, ja näinpä koko festarin ekat crowdsurfaukset ja by:Larmille epätyypillinen encorekin kuultiin.

HANARKIAA

Kaiken kaikkiaan by:Larm hulppea kokemus eli iso kiitos vaan Nuorgamille, by:Larmille ja kaikille osallisille tästä hienosta reissusta! Konferenssihotellin aamiainen oli juuri niin paras kuin etukäteen kuullut ylistyspuheet kertoivat. Keikkapaikat olivat viihtyisiä ja ihmiset mukavia. Monta hienoa bändiä jäi aikataulullisista syistä näkemättä, mutta myös usea upea keikka tuli todistettua. Useimmat bändit jäivät vielä "ihan hyvä" -leveleille, mutta maailmani mullistui myös muutaman kerran (kiitos Honningbarna, Mikhael Paskalev ja Efterklang).

Sunnuntaina löysimme vielä pubin, josta sai ennätyshalpaa olutta (49 kruunua eli noin 7 euroa). Lopulta korkea hintatasokaan ei ollut ongelma, enkä saanut rahaa palamaan edes normaalin Helsinki-viikonlopun vertaa, jos levyostokset ja lentokenttäkuljetukset jätetään pois laskuista. (2/3 vaihdetusta käteisestä oli vielä lompakossa paluumatkalla lentokentällä, joten oli pakko törsätä vähän kuivattuihin turskafileisiin......) Oslo oli utuisen sci-fimäinen kaupunki, jonka keskusta oli keskittynyt pienelle alueelle. Pienen kävelymatkan päästä löytyi upeita nähtävyyksiä, nättiä arkkitehtuuria, kivoja putiikkeja ja valtavia puistoja, jotka ovat varmasti uskomattoman hienoja hengailuspotteja kesäaikaan. Ehkä vielä pitää joskus palata testamaan myös elokuiset Øya-festarit.

Jampun TOP 15 levyt vuodelta 2012

Kerron heti alkuun tärkeän alla olevaa listaa määrittävän faktan: vuoden 2012 musiikillisen tarjonnan hahmottaminen oli minulle tällä kertaa poikkeuksellisen vaikeaa. Last.fm:ni mukaan viimeisen 12 kuukauden kuunnelluimmasta 20 artistista neljä on viime vuonna levyn julkaisseita artisteja (ja näistäkin kaksi on Guided By Voices ja The Primitives, joiden uutuusarvosta voidaan kiistellä. Hyvyys- ja mahtavuusarvot ovat toki edelleen kaakossa).

Levylautastani ja spotifyssa puhelimeni akkua ovat kuluttaneet lähinnä 80-luvun rosoinen twee pop, 90-luvun alun shoegaze ja muu sähkökitaravetoinen ja/tai naivistisilla lyriikoilla sekä melodiakuluilla varustettu särisevä, kaihoisa ja usein varsin meluisa korvananna.

No, vuoden lähestyessä loppuaan otin asiakseni muistuttaa korviani 2012-vuoden helmistä ja alkoihan niitä löytyä niin hyllystä kuin playlisteistäkin. Muutama mainio levy osui tielle viimemetreillä, mutta uuden hyvän musiikin löytäminenhän on aina iloinen asia. Jos yksi asia pitää sanoa omasta näkökulmastani viime vuodesta, niin ainakin edellisten vuosikymmenten mielimusiikkini uljasta lippua pidettiin korkeasti yllä, ajoittain toisinnettiin liian ilmiselvästi ja parhaissa tapauksissa kehitettiin yhä edelleen.

Alla listattujen levyjen parhaista biiseistä tekemäni playlistin löydät Spotifysta. Suosittelen lämpimästi!

1. Black Twig - Paper Trees

Lienee hieman yllätyksetön valinta ykköseksi, mutta pakkohan se oli laittaa. Black Twigin hienosta musiikista tuskin kukaan kaipaa enää yhtään luonnehdintaa, mutta omasta puolestani voin sanoa Paper Treesin olleen itselleni rakkain vuoden 2012 levy. Voin vaan kuvitella kuuntelevani levyä viisikymppisenä ja sieluni silmin matkata jäiseen Helsinkiin 2012, jossa sen soinnut määrittivät fiilistäni niin monet hyiset kävely- ja bussimatkat. Upea levy, joka ansaitsee jokaisen saamansa kehun. Vinyyliversiota ja uutta levyä odotellessa!

2. Ringo Deathstarr - Mauve
Kaikille, jotka ovat lukeneet juttujani tästä blogista, lienee selvää, että olen suuri shoegaze-musiikin ystävä. Suurin osa tästä 80-90-lukujen taitteessa syntyneestä musiikista inspiroituneista nykyartisteista tekevät kuitenkin enemmän tai vähemmän lössöä ja munatonta kamaa. Tuntuu, että vain yleinen äänimaailma ja kaikupedaalin alkeet riittävät takaamaan trendiharjalla ratsastaville artisteille huomion blogosfäärissä ja musiikkimediassa, mutta se todellinen raakuus ja meluisuus, joka aiemmin musiikinlajia leimasi, jää puuttumaan. Tämä Ringo Deathstarrin kakkoslevy palauttaa sähkökitaran ja melun ansiokkaalla tavalla shoegazeen ja on mielestäni paras tällä saralla julkaistu albumi 2000-luvulla tähän asti. Tästä levystä My Bloody Valentinekin voisi olla ylpeä.

3. The Fresh & Onlys - Long Slow Dance
San Franciscolaisen The Fresh & Onlysin kolmas albumi oli minulle ensimmäinen tuttavuus yhtyeeltä. Sen vaivattomat melodiakulut, tyylikkäät kitarakuviot ja laulaja Tim Cohenin äärimmäisen miellyttävä baritoni riittivät nostamaan sen mielestäni yhdeksi vuoden parhaista albumeista. Kappaleet, kuten Long Slow Dance ja Executioner’s Song, ovat kuin suoraan 60-70-luvun taitteesta (fiiliksiä osastolta The Byrds, Big Star, Grateful Dead, jopa The Eagles). Long Slow Dance on myös ensimmäinen 2010-luvulla julkaistu AOR-maailmaa kosiskeleva albumi, joka ei mielestäni ole - anteeksi nyt vaan Iron & Wine ja kumppanit - pataluha paska.

4. Joose Keskitalo - Vyötä Kupeesi ja Tule!
Joose Keskitalon kaikki albumit ovat olleet mielestäni omissa ihmeellisyyksissään virheettömiä kokonaisuuksia. Tämä uusin ei poikennut tässä suhteessa lainkaan odotuksista. Keskitalo on osoittanut jokaisella julkaisullaan ilmiömäistä uusiutumiskykyä ja linja jatkuu. Nimikkobiisi on aivan uudenlaista Joosea: näin levynjulkkarikeikalla miehen soittamassa biisiä SÄHKÖKITARA kädessään! Jotain Dylanmaistakin tällä levyllä on, ja Aleksander Aava menee suoraan suosikkibiiseihini Jooselta. Levy on myös mielestäni parhaiten soitettu ja instrumentaalisesti kiinnostavin Keskitalon levy, todellinen taidonnäyte ja tyylipuhdas lopetus Kolmannelle Maailmanpalolle, jota jään itse kovin kaipaamaan. Mahtava, liian vähälle hehkutukselle jäänyt kokonaisuus!

5. Ty Segall Band - Slaughterhouse
Ty Segall tuli tsekattua livenä viime kesänä Puolassa OFF Festivaleilla ja keikka oli luonnollisesti yksi viikonlopun kohokohdista. Tämän kiertuebändin kanssa tehty Slaughterhouse siirtää mielestäni oivallisella tavalla äänitettyyn muotoon sen energian, jonka vain kyseinen bändi voi saada lavalla aikaan. Ei se toki tuo äärituotteliaan Segallin tuotantoon juuri mitään uutta, mutta miksi tarvitsisi kun kaava toimii niin perkeleen hyvin! ”Fuck this fucking song!” -Ty Segall.

PS. Mielestäni Slaughterhousen kansi olisi ehdottomasti kuulunut Miran ja Mikon vuoden kannet -postaukseen. Julkaisen sen siis tässä.

6. Cloud Nothings - Attack On Memory
Cloud Nothingsin kolmas levy vei erittäin onnistuneesti yhtyeen musiikkia uuteen raskaampaan ja kokeellisempaan suuntaan aiemmasta noise popista. Mainio sekoitus (post-)punkahtavaa ilmaisua ja noisea yhdistettynä vaikeroiviin lyriikoihin. Erittäin kova livesetti oli myös kutosella!

7. Guided By Voices - Class Clown Spots a UFO
Mahtava levy vieläkin mahtavammalta bändiltä. Ajatuksiani albumista voit lukea tästä.

8. Tame Impala - Lonerism
Paljon kiitosta ja gloriaa saanut Lonerism yhdistää erittäin mielenkiintoisella tavalla 1960-luvun psykedeeliset soundit nykyaikaiseen indie-ilmaisuun garage-mausteilla. Olisi noussut varmaan listassa korkeammallekin ellei biisimateriaali aikaansaisi lievähköä tasapaksuuden tunnelmaa, mutta ehdottomasti vuoden parhaita levyjä jo soundimaailmansa puolesta.

9. Timo Lassy - In With Lassy
Erittäin suurena Timo Lassy -fanina olisin varmaan digannut mistä tahansa äijän tekemästä levystä, mutta In With Lassy lunasti odotukset vilä odotettuakin paremmin. Lisää ajatuksia täällä.

10. Neil Young & Crazy Horse - Psychedelic Pill

Niilon ja hulluhepan paluulevy Americana oli sanalla sanoen pettymys. Soundi oli kohdillaan, mutta olihan se nyt helvetin tylsää valita biisimateriaaliksi ne kaikista kuluneimmat (sinänsä hyvät) rallatukset. No Psychedelic Pill sitten tuli ja teki sen, mitä Americanalta odotin. Fiilikset voi kiteyttää siihen, että mieletön avausraita Drifting Back on 27 minuuttia pitkä.

Miinuspuolena voisi sanoa, että lyriikat tuntuvat aika-ajoin hieman korneilta (”Gonna get me a hip hop haircut” jne.) mutta Crazy Horsen soitanta korvaa kaikki muut puutteet. Jos joku ei sitä tiennyt niin Neil Young on kaikista maailman artisteista kenties suurin suosikkini.

11. Tennis - Young & Old
Mainio kesälevy suosikkibändiltäni Tennikseltä. Kehitystä suhteessa debyyttiin on tapahtunut selkeästi, mutta tästäkin ehdin jo kirjoittaa.

12. Dinosaur jr. - I Bet On Sky
Olisiko ollut Rumban arviossa, missä kuvailtiin Dinosaur jr.:n uusinta levyä ajatusleikillä, että bändi on kuin pizza tai seksi: heikoimmillaankin hyvää. Siihen voin yhtyä. Ei tämä ole bändin klassikkotuotosten veroinen tekele, mutta varsin mainio plätty silti!

13. The Megaphone State - VLA Kings
Jos pitäisi yksi hiphop-levy valita autiolle saarelle viime vuodelta, se olisi ehdottomasti kotimainen VLA Kings. Täysin alihuomiolle jäänyt tulevaisuuden suomirap-klassikko. Lisää ajatuksiani täällä.

14. Lee Ranaldo - Between the Times and Tides
Lee Ranaldon soololevy oli hieman erilainen kuin tältä Sonic Youthissa mainetta niittäneeltä kokeellisen kitaroinnin oppi-isältä olisi ehkä odottanut: helposti lähestyttävä ja jopa hieman popahtava. Sellaisenaan kuitenkin erittäin hieno ja tyylitietoinen kokonaisuus, johon varmasti tulee palattua tulevaisuudessakin.

15. The Splits - The Splits
Yksi vuoden mukavimpia julkaisuja oli kyllä suomalainen The Splits, josta meillä pitäisi olla tulossa kolmen kimppa -postaus lähiaikoina (on ollut työn alla useamman kuukauden). Mitä tästä musasta voi sanoa? Crazy For You on yksi vuoden parhaista kipaleista ja tykkään vaan ihan helvetisti. Jee!

Miran TOP 15 levyt vuodelta 2012

Musavuosi 2012... Törkeän monta hyvää levyä, muttei kovinkaan montaa erinomaista. Vuosilistoja tehdessä vaihtoehtoja oli kymmeniä ellei satoja, mutta lopulta valinnat olivat poikkeuksellisen helppoja. Moni levy jäi erinomaisista biiseistään huolimatta ontoksi, ja jouduin pettymään myös useamman albumin kohdalla, joille olin nostanut suunnattomia odotuksia edeltävien levyjen vuoksi (esim. The Mars Volta, Circa Survive). Syvä kumarrus lähtee etenkin kotimaisten musiikintekijöiden suuntaan. Melkein kävi niin että suomalainen musiikki pieksi ulkomaiset levyt, vaikka tilanne on meitsin vuosilistoilla ollut yleensä täysin päinvastoin.

Mulla olisi niin paljon sanottavaa jokaisesta levystä, mutta yritän tällä kertaa pitää tän kohtuumitoissa, ja kirjotan vaikka joistain näistä levyistä vielä lisää erikseen (as if). En halunnut kuormittaa tätä tekstiä lukuisilla biisiupotuksilla ja videoilla, joten väsäsinpä Spotify-soittolistan näistä. Sen löytää klikkaamalla tästä. (4 avainbiisiä/ levy. Miinus sijat 5 & 8, koska niitä ei ollut Spotifyssa, ja sijan 14 levyltä vain yksi biisi samasta syystä.)

1. Japandroids: Celebration Rock (Polyvinyl)
Japandroids on kuulunut orastaviin lemppareihin jo joitain vuosia, mutta Celebration Rock ei poistunut soittolistoiltani koko vuonna. Lempibiisi vaihteli koko biisilistan läpi, ja levy nosti kanadalaisduon vankkoihin lempibändeihin. Levystä tuli henkilökohtainen klassikko, jonka kaikki biisit kuulostavat mahtavilta milloin tahansa, kokonaisuutena ja irrallaan – jopa maistiaislohkaisu Younger Us kutkuttaa edelleen, vaikka se näyttäisi olleen kovassa pyörityksessä jo kesäkuusta 2010.

2. DIIV: Oshin (Captured Tracks)
Ei ollut vähällä ettei tämä levy päätynyt jaetulle ykköspallille edellisen kanssa. (Entinen) Dive kuului vuoden suurennuslasilistalla oleviin bändeihin, ja kun Oshin viimein näki päivänvalon, menin sanattomaksi. Syy, miksi tämä hävisi Japandroidsille, oli vähän pöljä: koska en muistanut kaikkia biisejä takakantta katsomalla, mikä taas selittyy sillä, että osa biiseistä on ihan tarkoituksellisesti introja tai johdatuksia tulevaan. Joka tapauksessa, viiden tähden pläjäys: tunnelmallinen kokonaisuus jumittavia kraut-kenkiintuijottelubiisejä, joista yllättävänkin moni olisi silti radiosoittokelpoinenkin.

DIIV on livenä myös lyömätön. Kuvasin Iceland Airwaves -festareilla.

3. Ruger Hauer: Erectus (Monsp)
Luulen vahvasti, että tähän riittää perusteluksi vain linkki tähän tekstiin. Fiilikset eivät ole juurikaan muuttuneet edellisen blogiylistyksen myötä, mutta nyt uskallan varmasti sen sanoa: Erectus on parhaita suomirap-levyjä koskaan.

4. John Talabot: ƒIN (Permanent Vacation)
Taisinpa jo aikalailla vuosi sitten uhota, että Talabotin esikoisalbumi on yksi vuoden kovimmista levyistä, eikä mielipide ole siitä sitten muuttunutkaan. Uskomattoman hyvin kuuntelua kestävä pläjäys, josta julkaistiin myös hiljattain deluxe-versio remixeillä lisävarusteltuna. Sama sijoitus olisi saavutettu ilman niitäkin, mutta tässä tapauksessa kannattaa pyöräyttää muidenkin näkemykset läpi. Pionalin featit kruunaa koko levyn.

5. Pää Kii: Pää Kii (Stupido)
Tälle yhtyeelle oli eduksi se, että olen niin saamaton vuosilistanjulkaisija. Kirkkaimmalle tähtitaivaalle nostellun Pää Kiin kokopitkä taidonnäyte meinasi jäädä vuosilistauksessa kymmenkunta sijaa alemmaksi ensimmäisten kuunteluiden perusteella. Sittemmin tarkkakorvaisempi lisäkuuntelu on pakottanut minut nostamaan sijaa vähitellen, kun jo itsessään mahtavien rokkisävellyksien joukosta on löytynyt rakastetavia tuotannollisia ratkaisuja. Tai siis, vuoden parhaan levyn tittelin voisi antaa jo sillä perusteella, että HIV-aiheisella biisillä on lapsikuoro laulamassa. (Sanokaa pliis, että se on mun korvien välissä eikä korvissa?)



6. Moonface: with Siinai: Heartbreaking Bravery (Jagjaguwar)
Murheenkryyni ja kollaboraatiolevy, josta en osannut päättää kuuluuko se kotimaisiin vai ulkomaisiin levyihin. Tätä voi siis syyttää siitä, että en listannut ulkomaisia ja kotimaisia albumeja erikseen. Päätelmä on kuitenkin se, että kotimainen Siinai ja legendaarinen kanukki Spencer Krug ne yhteen sopii, vaikka aikoinaan yhteistyöuutinen lennättikin minut peffalleen. Tästä eteenpäin haluaisin nauttia Siinaini aina Spenan kera, ja toisinpäin. Eeppinen teos alusta loppuun.

7. Karri Koira: K.O.I.R.A. (Monsp)
Tätä levyä haukuttiin sen ilmestyessä kädenlämpöiseksi ja liian naiiviksi, mutta vastakysymys kuuluu, miltä kuulostaisi R. Kellyn röyhkeydellä varustettu suomi-r'n'b? Mä väitän, että huumorimusiikilta. Kuka on määrännyt ettei genressä saa laulaa pyöräilykypärälipsahduksista vaan on pysyttävä tiukasti makuuhuoneen puolella? K.O.I.R.A. on tanssittava ja hyvällä tavalla symppis levy, joka on suurimmaksi osin pelkkää timanttia. Jalokivistä puheenollen, seksikäs slovari Timanttisade määrittelee mun mielestä muhinointimixtapen uudelleen.

Ne kutsuu sitä koiraksi. Monsters of Popista syksyltä.

8. Holy Other: Held (Tri Angle)
Kirjoittajan virallinen iltarauhoittumislevy tällä listalla. Tri Anglen julkaisut ovat usein päässeet pitkälle tämän mimmin stereoissa, niin tälläkin kertaa. Virallisen witch house -yhtiön julkaisema Held tarjoilee aavemaista hidastempoista äänimaailmaa. Laulua ei perinteisessä muodossa kuulla, joskin ääniä ja henkäisyjä kylläkin, mikä tuo mieleen monet kollegat Burialista lähtien. Tumma ja minimalistinen ambient/electronica levy lainaa myös vähän rnb:ltä ja on vähällä piestä tallitoveri Balam Acabinkin. Unimusaklassikko jo syntyessään!


9. Frank Ocean: channel ORANGE (Def Jam)
Levy, jota Odd Future -kollektiviista tutuksi tulleelta mieheltä odotin kieli pitkällä viime vuoden ansioiden (Novacane, The Throne -feattailut yms.) perusteella, ja ilmiöhän Channel Orangesta tulikin jo ennen sen ilmestymistä. Se on kuitenkin ehkä liian järkälemäinen albumi, jotta se voisi nousta korkeammalle vuoden levyissäni. Samalla siinä piilee myös levyn vahvuus. Siinä riittää kuunneltavaa, enkä poistaisi sekuntiakaan esimerkiksi lähes kymmenminuuttisesta Pyramids-hitistä. Channel Orange ja muutamat muut viime vuoden julkaisut ovat saaneet mussa aikaan sen, että kehtaan nykyään julistaa rakastavani myös R&B:tä - ellen jopa ole vähän hurahtanutkin genreen, vaikka eihän se mikään salaisuus ole koskaan ollut, että mulla on R. Kellyä levyhyllyssä (jo toinen RK-maininta tässä tekstissä, auts!).

10. Cloud Nothings: Attack on Memory (Carpark)
Edellisten Cloud Nothings -albumeiden avainsanoihin ovat kuuluneet riehakkuus, kesäpäivät, huolettomuus ja naiiviuus. Uusimmalla tuottajana häärinyt Steve Albini sai kuitenkin tartutettua vähän angstia ja kärsivällisyyttä jenkkipoppooseen. Jos edelliset julkaisut tuntuivat vähän läpikaahatuilta, Attack on Memorylta löytyvä Wasted Days tuplaa jopa yhtyeen entisen maksimibiisipituuden 8:55 minuutin pituudellaan, ja se yllättäen onkin yhtyettä parhaimmillaan. Bändin omaa soundia ei ole kadotettu, mutta yhtye on kasvanut suuntaan, jota en edes osannut toivoa.

11. Betrayal at Bespin: Rains (Avenger)
Monesti on käynyt niin, että Rainsin soimaan laittaessani olen alkanut epäillä, oliko debyytti Diary of a Dead Man Walking sittenkin kovempi, koska sehän oli aivan pilluhyvä levy se. Mutta siinä kohtaa, kun Strange Daysin saksofoni-intro on jo menossa, on myöhäistä vaihtaa ennen kuin levy on loppu. Ja kun se loppuu, tekee mieli laittaa se soimaan uudestaan. Ollaan noidankehässä, joka on johtanut siihen etten ole Rainsin julkaisemisen jälkeen debyyttiä kuunnelutkaan. Betrayal at Bespinin toinen levy on elokuvamaista, kaunista, A-luokan kotimaista musiikkia, joka visualisoitui minulle roadtripillä syksyisessä Islannissa, kun tämä ja Death Hawks soivat jeepin autostereoista täysillä tulivuorten, vesiputousten, mustien aavikoiden ja valkoisten jäätiköiden ohi kiitäessä. Parhaita audiovisuaalisia kokemuksia ever.

12. Kendrick Lamar: good kid, m.A.A.d city (Interscope / Aftermath / Top Dawg)
Loppuvuoden ilmiö, jonka ilmiömäisyyttä en ehkä ihan täysin hiffaa, koska levy ei sinänsä kuulosta mitenkään kovin tuoreelta tai uudelta. Silti... gkmc on paikkansa vuosilistoilla ansainnut. Levy kertoo Lamarin nuoruusvuosista Comptonissa, ja kaupungilla on vahva rooli levyllä. Konseptialbumien ystävänä arvostan suuresti punaisen langan helppoa löytämistä – etenkin kun kyseessä on levy, jossa pureskeltavaa riittää (pituus bonareiden kanssa lähentelee puoltatoista tuntia). Odottakaa myös, että nostan tältä levyltä parikin biisiä viime vuoden lempibiiseihini.

13. Tiiu Helinä: Veli (El Camino)
Husky Rescue -tallin uusi helmi oli enemmän naksuntaa, lo-fia ja kotikutoisuutta kuin odotin, minkä vuoksi levyn ilmestymisen jälkeen olen yhdistänyt sen mielessäni useasti virheellisesti erään kokeellisemman suomalaisen musiikin julkaisuun erikoistuneen tamperelaislafkaan. Veli tuo mulle voimakkaasti mieleen omat juuret ja runonlaulun, koska kappaleissa on sopivassa suhteessa kansanmusiikkiakin. Se onkin hyvin paljon fiilislevy. Omiksi kestosuosikeiksi ovat valikoituneet biisit Kurja mies ja Sataa. Virsi sen sijaan kuulostaa korviini häiritsevän paljon Siniseltä unelta (liekö tarkoituskin?), mikä jää lopulta levyn ainoaksi häiriötekijäksi.

14. Black Twig: Paper Trees (Soliti)
Black Twig julkaisi esikoisalbuminsa alkuvuodesta, ja se päätyikin mun viralliseksi hiihtolevyksi. Lumien sulettua kuunteluaste heikkeni, ja levy sopikin julkaisuajankohtaansa selkeästi paremmin kuin kesäpäiville. Paper Trees oli kuitenkin niin hyvin hallittu debyytti, etten voinut olla nostamatta sitä parhaimpien joukkoon. Eheä kokonaisuus, joka liikuskelee sulavasti kitaravetoisisssa poppitunnelmissa (Death Scene) ja jumittaa paremmin kuin allekirjoittanut darrassa (Kouvola (Slow)).


15. Django Django: Django Django (Because / Ribbon)
Täydellinen kombo progea, poppia, psykedeliaa ja maailmanmusiikkia. Kokonaisuutta kuitenkin rikkoo jotkut nintendommat jamittelukappaleet (esim. Zumm Zumm), jotka eivät tunnu kuuluvan levylle. Aikana jolloin levyt ovat lyhentyneet 35-minuuttisiksi kahdeksan kappaleen minialbumeiksi, lähes tunnin outoiluproge on toki virkistävää, mutta tätä keskittymishäiriökansaa palvellakseen levyn keskivaiheilta olisi voinut pudottaa muutaman kappaleen pois. Parhaimmillaan Django Django kuitenkin tarjoilee erinomaisia ja tarttuvia biisejä, jotka tunnistaa taatusti omasta ja uniikista soundistaan (Waveforms, Storm, Wor).

Skottiporukalla on mätsäävät esiintymisasut. Django Django viime kesän Roskildessa.

Viime viikon kotimaiset julkaisut TOP 2 (muita en oo kuunnellut)

Menen suoraan asiaan. Haluaisin, että pistät soimaan muutaman tuoreen suomalaisen levyn. Sanon tämän äkkiä, nopeasti ja vikkelään ennen kuin alan väsätä jotain omaa "tarkkaile näitä potentiaalisia tulevaisuuden suomalaisia vientitoivoja vuonna 2012 TOP sata" -listaa, koska noita kesken jääneitä luonnoksia löytyy mun pöytälaatikosta kymmenittäin. Tarttisin jonkun henkilökohtaisen assarin, joka muistuttais mua päivittäin etten saa aloittaa liian kunnianhimoisia projekteja, koska ne jää aina kesken.

Sittenkin vasta toisessa kappaleessa asiaan. Kotimainen tuore levy numero uno on Black Twigin loistava ja odotettu debyytti Paper Trees. Tämän hetken kuumimman suomalaisen levy-yhtiön Solitin viime viikolla julkaisema albumi on pysynyt ilmestymisestään asti soitossa tasaisen varmasti ja todistanut herkullisuutensa mitä erilaisemmissa tilanteissa. Harvemmin levyt kolahtelee ensimmäisellä kuuntelukerralla yhtä voimakkaasti kuin tämä albumii, mutta siitäkin huolimatta Paper Trees on jaksanut kasvaa soitto soitolta.

Paper Trees on erinomaisen hyvä hiihtämislevy! Multitaskauksen nimeen vannovana otin kuvan samalla kuin hiihdin ja kuuntelin kyseistä albumia. En muuten kyennyt liian hyvän suksimismusan vuoksi lopettamaan hiihtämistä ennen kuin oli pakko, koska tuli pimeää ja lihakset alkoivat tutista. Neljä tuntii vierähti iloisesti! Kokeilkaa omalla vastuulla!

Heti oli selvää, että kokonaisuus on ainakin yhtä loistava kuin 2010 julkaistu Swans Et Tea ep, mutta tällä kertaa hittejäkin nousi esiin välittömästi, kun Death Scene ja Kouvola (Slow) (lemppari edelleen!!) oli pakko kuunnella pariin kertaan ennen seuraavaa kokonaista pyöräytystä. Sitten löytyi All Your Times, You Are Summer Wind ja entinen live-suosikki Antichrist. Nyt levy kaikuu kajareista iloisesti alusta loppuun kerrallaan ja muistan jo melkein kappaleiden nimetkin, mikä on ainakin meikämannelle merkki siitä että todella tykkään. Toinen levy, jonka kappaleet muistan on Spice Girlsin Spice.

Olen muuten nähnyt tänä vuonna vasta yhden bändin livenä, ja se oli Black Twig omissa levynjulkkareissaan Kuudennella linjalla! Lavatouhutkin hoituvat niiltä kerta kerralta paremmin. Menkää siis ihmeessä katsomaan jonnekin, ja lukekaa myös mitä kirjotin noista kolleista lokakuussa 2010. Posi-fiilarit ovat kuluneen 15 kuukauden aikana pelkästään vahvistuneet! Levy ostoskoriin hep!!

Facebook: https://www.facebook.com/blacktwigmusic

Sitten se toinen levy. Sen kohdalla pitää vähän tiivistää, koska tää tuntuu taas lähtevän käsistä. Luulin, että ensi kesänä kymmenen vuotta täyttävän Sydän, Sydämen kulta-ajat olivat jo takana, koska edellinen Usko itseesi -levy jäi vähän valjuksi kokemukseksi. Onneksi olin väärässä!

Myös viime viikolla julkaistun Kapselin aiheuttamat mielikuvat liikkuvat laajoissa sfääreissä. Avausraita Pienen pieni piste ja sen wa'au wa a a au -hokemat tuovat joko aiheellisesti tai aiheettomasti mieleen Beyoncén Single Ladiesin, kun taas levyn päätösraita Viimeinen aamu liikkuu niin Twin Peaks -äänimaisemissa että tekee mieli siirtyä tv:n ääreen. Wo'ou-huohotukset sopivat paremmin maailman seksikkäimmän naisen suuhun, mutta levyn päättäjä sen sijaan on Sydäreitä parhaimmillaan. Myös Skorpionin vuosi ja Ducato nousevat edukseen. Puolivälissä on vielä sulateltavaa. Mitään mullistavaa Kapselilla ei tapahdu. Vihamiehet eivät tällä käänny rakastajiksi tai toisin päin, mutta ilahduttavan onnistunut tämä <3, <3 -paluulevy on!

Spotify: Sydän, sydän – Kapseli

Nyt kun täydellinen hiihtosoundtrack on löydetty, lähden testaamaan mikä toimii luistellessa! Heissulivei!

Ps. Urheilumusaan löyhästi liittyen: haluun vielä joskus opetella frontside ollien ja kuunnella sitten tätä:

Black Twig

Tuntuu että viime aikoina blogosfäärissä kaikki hype on kaatunut keskenään samanlaisten suomalaisten yhtyeiden niskaan. Mitä tahansa 'tuoretta' olen kuunnellutkin, se on tuonut mieleen vain The Drumsin, jonka Flow'n keikka oli niin heikko esitys, että vain saman tyylilajin edustajienkin kuuntelu alkaa puistattaa. Ei sillä, kai tämä buumi hevivillityksen voittaa.

Onneksi on muutakin kuin indiepoppiaalloilla surffaamista. Kävin torstaina tsekkaamassa Helsingin Henry's Pubin Helatorstai -klubilla viimein Black Twigin, jonka keikalle on pitänyt mennä aiemminkin. Hyvä fiilis jäikin käteen, sillä pitkästä aikaa näin bändin, jota en ollut kuunnellut aiemmin, mutta jota todellakin aion kuunnella jatkossakin. Soundit oli hyvät enkä olisi huomannut pedaalien rikkoutuneen soundcheckissä ilman erillistä huomautusta. Black Twigin surinasoundi on yksinään hieman yksitoikkoinen, mutta settilistaan oli valittu mukavan monipuolisia biisejä, joista suuri osa oli uusia.  Parhaiten kuitenkin jäivät mieleen muutamat Swans et Tea ep:n biisit sekä MySpacestakin demoversiona löytyvä Antichrist. Settinsä bändi päätti cover-biisiin, ja se kiteyttikin erinomaisesti koko keikan. Kokonaisuuden kannalta My Bloody Valentinen Sunny Sundae Smile oli ainoa oikea valinta.

Swans et Tea ep on yllättävänkin poppis verrattuna keikan surinapitoisuuteen. Siinä on sopiva pitoisuus leikkisyyttä, surinakitaroita, räminää ja pop-melodioita. Kitarat soivat kauniisti ja moniulotteisesti. Yksikään neljästä biisistä ei aiheuta repeat-tunnekuohuntaa, mutta neljän biisin kokonaisuus sen tekee. Toivottavasti seuraavalle julkaisulle eksyy enemmän hittibiisiaineksia sisältäviä biisejä, jotta nousukausi jatkuisi. Tämän ep:n kohdalla vielä riittää levottoman tunnelman jättävä On White, joka saa pistämään ep:n alusta uudestaan ja uudestaan. Päätösbiisi ladattavissa alta Janne V:n luvalla:

MP3: Black Twig - On White (Mediafire) (Megaupload)

Bändin on huomannut mm. Veli Kauppinen, joka on soittanut Black Twigiä muutamia kertoja YleX:n musiikin erikoisohjelmassaan, ja vierailipa yhtye samaisen radiokanavan M1-studiossa soittamassakin eilen. Livestudionauhoitus näkee (kuulee) päivänvalon 1. joulukuuta Kauppisen radioshow'ssa.

Swans et Tea ep:tä voi ostaa bändiltä itseltään, Stupido Shopista, Fatty Soundista sekä Helsingin ja Kuopion Levykauppa Äxästä.  Ennustan 200 levyn painoksen hupenevan lähitulevaisuudessa, joten kiirehtikää!

Facebook: http://www.facebook.com/blacktwigmusic

MySpace: http://www.myspace.com/blacktwigmusic

Day 11 - A song from your favorite band


Radiohead - Fog (Again) (live): Luckyn ja muutaman muun lisäksi lempibiisejäni Radioheadilta. Alunperin Knives Out -singlen b-puolena julkaistusta Fogista tehtiin myöhemmin uusi tyystin erilainen versio, ja nimenomaan tämä again -versio on ehdoton lemppari. Kyseinen uusinta on julkaistu COM LAG (2plus2isfive) ep:llä ja on nauhoitettu Arte tv-kanavan akustisessa sessiossa. Kaikki edellinen kuulostaa vähän turhan hifistelyltä, eikä tässä oikeastaan ole kyse sen kummemasta kuin Thom Yorkesta ja pianosta - mikä on vaan ihan voittamaton kombo.

Kirjotettavaa on kasaantunut yllinkyllin. Tulossa on mm. vaatimattomasti maailman paras joululahjaidea musanörtille ja musamatkailua yli 65 miljoonan vuoden päähän ajassa taaksepäin.