Sleigh Bells

Torstaissa mennään ja olen ehtinyt viime päivinä maakuntamatkailemaan, täyttämään vuosia sekä nauttimaan fine diningista ja live-musiikista. Edessä häämöttäis vielä mm. Docpoint-näytöksiä ja lisää livemusahommia. Huh!

Tosiaan tälläkin viikolla raahauduin maanantaikeikalle, kun Sleigh Bells heitti ekan klubikeikkansa Suomessa Tavastialla. Muistikuvat viime kesän Flow Festivalin esiintymisestä olivat kaikessa hataruudessaan kiitettävät, joten maanantaita oltiin odoteltu. Muiden odotuksista on tietty vaikea sanoa, mutta omalla kohdallani ilta eteni täsmälleen käsikirjoituksen mukaan.

Bändi aloitti tyylikkäästi myöhässä, mutta koko setin kesto oli maksimissaan kolme varttia, joten kotia kohti pääsi lähtemään hyvissä ajoin. Narikkajonossa mutistiin lyhyestä keikasta, mutta muistuttaisin, että duon debyyttialbumi kestää 32 minuuttia. Kaikessa yksipuolisuudessaan ja raskaudessaan kerta-annoksen koko oli mielestäni juuri sopiva - punk-keikan mittainen.

Slayer-introlla alkanut keikka varmasti miellytti, jos Treats kuului viime vuoden lempparilevyihin, kuten minulla. Levyltä tutut kontrastit oli lavalla kärjistetty äärimmilleen, ja keikka rakentui Derek Millerin röyhkeän rouhean särökitaran ja Alexis Kraussin mumisevan laulun varaan. Lyriikoista ei saanut sen enempää selvää livenäkään, mutta Rill Rillin aikana yleisö antautui yhteisvoimin yhteislauluun. Muutenkin maanantai-illaksi meininki oli epäilyttävän hyvää - jos jätetään pois laskuista laimeat encore-taputukset.

Keikan jälleen päässäni soivat kaikki biisit samaan aikaan ja silmissäni välkkyivät ison roolin keikalla saaneet strobovalot. Fiilistelyä oli pakko jatkaa kotona, mikä yleensä kertoo onnistuneesta illasta. Lavalla  rymynnyt Krauss ei varastanut koko show'ta, vaikka niin olisi voinut käydä. Vertailukohdekin vähän yllättäen löytyy. Vaikka Sleigh Bellsin musiikki kuulostaa tuoreelta, livekokemus osui hyvin lähelle Crystal Castlesin keikkoja. Siinä tosin ei ole mitään vikaa.

Lisää keikkakuvia voi tsekata täältä. Alla on myös uunituore video Rill Rilliin, josta sanon vaan sen että Krauss näyttää vieläkin coolimmalta kuin koskaan aiemmin!

Sleigh Bells - New Music - More Music Videos

Ps. Lämppärinä soitellut Square Mode vakuutti! Helsinkiläiset menköön jortsaileen mm. niiden tahtiin lauantaina Kuudennelle linjalle, ellei sitten suuntana ole Korjaamo tai meikäläisenkin valitsema Playground. Tamperelaiset suuntaa automaattisesti tietty Big Popin 12v-synttäreille?

Kymmenen parasta levyä (2010)

Nonii, nyt hoidan ne parhaat levyt pois tekemislistalta, ettei jää taas kokonaan väliin. Viime vuoden kärjen valkkaaminen ei oikeastaan ollut vaikeaa, koska selkeesti ylivoimaisia juttuja oli just sopiva määrä. Parhausjärjestys ei ehkä ole absoluuttisen oikeassa, mutta ainakin ihan tarpeeksi sinnepäin.

BEST OF THE BEST ULTIMATE ULTRA WINNERS  eli PARHAAT LEVYT 2010:

10. Arcade Fire - The Suburbs

Olin aluks nii jumalattoman pettyny tähän levyyn, että se oli sillä "NO EI OO MUN PARHAIDEN LEVYJEN LISTALLA" -listalla ykkösenä. Se tuntu ihan paskalta kahden edellisen jälkeen: löysältä, tylsältä aikuisrokilta, munattomalta, jumittavalta, liian tutulta jne. Sitten tuli joulukuun alku ja annoin triljoonannen mahdollisuuden. Yhtäkkii se olikin hyvä, pian parempi, lopulta erinomainen. Kymmenen vuoden päästä varmaan tituleeraan tän vuosikymmenen parhaaksi levyksi...

Johtopäätös: paranee kuuntelussa

Mitä opin: älä koskaan kyseenalaista Arcade Fireä

9. Das Racist - Sit Down, Man

Mun on turha edes teeskennellä olevani mikään räppiasiantuntija. Kiinnostukseni rap-musiikkiin ei alkanut jostain legendaarisesta underground-possesta 80-luvun lopussa vaan kymmenen vuotta myöhemmin Eminemistä ja Fintelligenistä. (No ok, tykkäsin Ceebrolisticsistakin kyllä.) Toiset kymmenen vuotta myöhemmin tuntuu, että kaikki on jo kuultu, ja että genre ja alalajit samankaltaistuvat jatkuvasti - ja siihen tunteeseen auttoi Das Racist. Monen vuoden jälkeen löysin räbälevyn, jota olen jaksanut kuunnella kymmeniä kertoja.

Miksi: Tarpeeksi tyhmiä ja älykkäitä lyriikoita. Jos Arcade Fire tuntui (aluksi) liian jumittavalta, Das Racist on just tarpeeks jumittavaa.

Last.fm-tägejä: art rap, freak folk, hipster garbage, ghetto electro, kinda like rap-noise-pop, brooklyn

8. Gorillaz: Plastic Beach

Tässäpä levy, jonka olisin halunnut istuttaa ykköspallille. Introsta lähtien täydellisyyttä lähes koko levy, joka lopulta sitten hävisi mittelön suuruudellaan. Das Racistin levyllä 20 biisiä on ihan sopivasti, mutta Plastic Beachilla 16 kappaletta on ihan liikaa. Kokonaisuutena lätty jäi liian raskaaksi ja levyn sisäiset kytkökset toimivan vain osittain. Mitään yökkisbiisejä ei periaatteessa oo, mutta osa kappaleista kuulostaa siltä, että ne sopisivat eri levylle.

Suosikit & inhokit: Empire Ants ja Some kind of Nature on ihan best. Stylo on tylsä.

Oho: Ainii, tääkin on kai rap-musaa. Mä meinaan aina unohtaa sen, ku täs on kuitenki se Damon Albarn.

Spotify: Gorillaz – Plastic Beach

7. Magnetic Man: Magnetic Man

Magnetic Manin ja minun välinen suhde kronologisesti vuodesta 2007 tähän päivään:

Tykkäsin Skreamista, tykkäsin Bengasta. Kävin katsomassa Roskildessa 'jotai Magnetic Manii mis on Skream ja Benga', mut lavalla oli joku kolmaskin tyyppi. Ne oli livenä ihan sairaalloinen pettymys. NME rupes kirjottelee triosta, ja kerrottiin debyyttilevyn ilmestymisestä vuonna 2010. Odottelin, mut mitään ei kuulunut. Sitten tuli eka sinkku I Need Air, joka kuulosti vaan tylsältä. Trio esiinty Flow'ssa, ja keikka oli ihan eri tasoa kuin Roskildessa aiemmin. Se oli Flow'n paras keikka. Sitten tuli debyyttilevy. Se oli alusta loppuun asti vuoden parhaita levyjä - just sellasta, jota voi odottaa supergroupilta, mutta jota en todellakaan uskaltanut odottaa.

Erityiskiitokset: Monipuolisuudesta ja mimmilaulajista

Erityisterveiset skeneilijöille, joiden mielestä Magnetic Man on paskaa: Olette väärässä.

Spotify: Magnetic Man – Magnetic Man

6. Sleigh Bells - Treats

Sleigh Bells oli ainut bändi Flow'n ekasta esiintyjäjulkaisusta, josta en ollut kuullut aiemmin, ja voi että kuinka uusi löytö ilahdutti. Se oli kuin brooklyniläinen M.I.A. Pop ja punk yhdistyivät kauniilla tavalla: surinaa, epäselviä naisvokaaleja gettoasenteella, rajuja rytmejä, lo-fi-soundia, hip hop -elementtejä, ähkimistä, rosoisuutta, hyökkäävyyttä jne. Debyyttilevy oli juuri sitä mitä pitikin, eli kaikkea edellä mainittuja ja hyviä biisejä. Sleigh Bellsin kohdalla pelottaa ainoastaan tulevaisuus, sillä bändin soundi on tunnistettavan omintakeista, mutta helposti kyllästyttävää.

Vielä ehdit: Tammikuiselle Tavastian keikalle saa vielä lippuja!

Livekunto: 10++

Spotify: Sleigh Bells – Treats

5. Warpaint - The Fool

Kokemukseni mukaan isoimmiksi pettymyksiksi usein jäävät ne hype-bändit, jotka soittavat nynnyindietä ja laulaja on nainen. Kun kyse on jostain tällaisesta, en mitään muuta olekaan mieluummin kuin väärässä. Warpaint on ehkä maailman paras tyttöbändi, ja vuoden 2010 ihan ehdoton yllättäjä ja tulokas. The Foolin soundi on juuri sellaista, johon olen toivonut musiikin lipuvan. Pop + kokeilunhalu + ennakkoluulottomuus + hyvät kitarariffit + kauniit lauluäänet + ammattitaitoiset soittajat + pelkistetty ilmaisu = menestys.

Kenelle: Progemetallipäistä aina nainen ja kitara -meiningin faneille

Kuvaavia adjektiiveja: minimalistinen, progressiivinen, ilmava, harmonien, kaunis, uninen, synkkä

Spotify: Warpaint – The Fool

4. Miami Horror - Illumination

Illumination on 12 kappaleen debyyttilevy, jonka jokainen sekunti muistuttaa minua kaikkien aikojen parhaista biiseistä. Ensimmäisestä biisistä kuulee, sopiiko musiikki omiin stereoihin vai ei. Illumination ei varsinaisesti toista itseään, mutta läpi levyn jatkuva jumigroove on sekä levyn vahvuus että heikkous. Se on samalla punainen lanka, ja samalla puuduttava osa, joka pitää huolen että yksi kuuntelukerta kerrallaan riittää. Suosittelen kaikille, jotka diggaa nykymusasta ja Princestä, nostalgiasta, Aeroplanesta, Stardustin Music Sounds Better With You:sta, (yli)pirteästä meiningistä, discopalloista, Fred Falken Golden Cage - remixistä, joraamisesta ja/tai Cut Copysta.

Saanko esitellä: vuoden aliarvosteuin levy

Yhdellä sanalla: aussihousediskosynapoppia

3. Foals - Total Life Forever

Foalsin debyytin ja kakkosalbumin välinen kehityskaari on valtava. Bändin tunnistaa edelleen samaksi, mutta dance punk on saanut jäädä ja tyyli lähentelee yhä enemmän matikkarokkia. Bändi on kuin aikuistunut yhdessä yössä, vaikka pari vuotta levyjen välissä oikeasti vierähti. Uusi soundi kuulostaa omalta, siinä missä vanha Foals (erinomainen sekin) enemmänkin matki sitä, mikä oli muodissa. Levykokonaisuus hipoo täydellisyyttä, sinkkukelpoisia biisejä löytyy runsaasti ja loputkin palaset ovat paikoillaan. Total Life Forever kuulostaa erityisen hyvin tuotetulta, vaikkei mulla olekaan mitään hajua, kuka tuottaja Luke Smith on. (Pitäisin silmällä.)

Harmin paikka: Foals leimautuu edelleen edellisen levyn perusteella teinityttöjen musiikiksi, vaikka osuvampi kohderyhmä löytyy nykyään yliopistoista

Sanottua: "Mikä se bändi oli, joka kuulosti ihan Foalsilta, muttei ollut sitä?"

2. Kanye West - My Beautiful Dark Twisted Fantasy

Kanye West yllätti minutkin. Epäilyksiä ja ennakkoluuloja Westiä kohtaan oli enemmän tai vähemmän, ja levy olisi saattanut jäädä kuuntelematta ellei Pitchfork olisi iskenyt siihen 10.0 -leimaansa. (Pitchfork ei ole raamattuni, vaan päinvastoin suhtaudun kaikkeen sen hypettämään entistä suuremmalla varauksella.) Ensimmäisellä kuuntelukerralla kylmät väreet kulkivat niskassa jo intron kohdalla ja puolivälissä liikutuin  kuulemastani lähes kyyneliin asti. Naurakaa vaan, mutta My Beautiful Dark Twisted Fantasy on täydellinen albumi. Se on niin laskelmoitu, että pienet virheetkin ovat tarkotuksellisia. Vierailijoita levyllä on niin paljon, että tällä porukalla joko tekee historiaa tai menee syvälle metsään - ja voitte arvata, miten tällä levyllä kävi. Lopputulos ei ainakaan ole band aidia.

Vähän epäilyttää: levy tuli ulos just sopivasti joulumarkkinoille, mitä kävi M.I.A:lle?

Nolottaa: En silti kehtaa laittaa tätä vuoden parhaaks levyks

Spotify: Kanye West – My Beautiful Dark Twisted Fantasy

1. Yeasayer : Odd Blood

Nämä vuoden parhaat levyt meinaa jättää mut aina sanattomaksi. Täydelliseen on vaikea lisätä mitään. Joskus vuosi sitten tammikuussa sanoin että tää on koko vuoden paras levy, enkä aio nyt omia sanojani syödä. Voi olla että jäi myös sanomatta, koska taisin laiskotella koko viime vuoden kirjottamisen suhteen, mut ainakin oli tarkotus... Odd Bloodin myötä "ihan hyvästä" bändistä tuli yksi lemppareista. Odd Blood kuulostaa myös jumalaiselta livenä, ja voisin helposti omistaa loppuelämäni sille, että kiertelisin maailmaa Yeasayerin keikalta toiselle. Tai siis helposti voisin jos olis loputtomasti varoja. 

Spoilaus: Viime vuoden paras biisi löytyy myös tältä levyltä, mutta en laita sitä biisilistaa tähän perään vaan omistan niille oman postauksensa.

Spotify: Yeasayer – ODD BLOOD

Flow '10: Sleigh Bells

Flow Festivalin eilen julkaistu esiintyjälista oli niin järisyttävä, että hehkutettavaa riittää tälle päivällekin... ja luultavasti elokuulle asti. Ohjelmiston ensimmäinen osa koostui lähinnä tutuista ihanuuksista ja lemppareista, mutta etnisten esiintyjien lisäksi bongasin uudenkin nimen joukosta.

(via MySpace)

Sikäli tämäkin kai pitäisi jo tietää, sillä brooklyniläisen Sleigh Bells -duon kappale Crown on the Ground löytyi viime vuoden Pitchforkin sadan lempibiisin joukosta, sijalta 57. Nimekkäitä kavereitakin kaksikolla on, kuten kotikylän Yeasayer, jonka kevätkiertueen lämppärinä Sleigh Bells esiintyy. Aiemmin duo on kiertänyt lämppäämässä Flow'ssakin nähtävää Major Lazeria yhdessä Ruskon kanssa.

Ennakko-odotuksista huolimatta mitään yeasayermaista ei Sleigh Bellsin ep:ltä löytynyt, vaan kappaleet soundasivat enemmän Diplon kavereiden tekemiltä. Ring Ring -biisissä toistuva "have a heart"-hokema toi naurettavasti mieleen edesmenneen jenkkihardcore-ryhmän Have Heartin. Hölmö mielikuva ei kuulostanutkaan enää niin hölmöltä, kun minulle selvisi, että Sleigh Bellsin miespuolikkaalla Derek Millerillä on kuin onkin kuuden vuoden punkkitausta post-hardcore-bändi Poison the Wellin kitaristina.

Ring Ring:

Vokalisti Alexis Kraussin musiikkitausta sen sijaan on vähemmän katu-uskottavampi, sillä hunajaääninen naislaulaja on kerännyt aiemman kokemuksensa teinipopbändistä. Yhteistyö sen sijaan kiehtoo, ja on eräänlainen kompromissi molempien menneisyyksistä. Lo-fi-soundit, surisevat kitarat ja bassorikkaat biitit yhdistettynä Kraussin tyttömäiseen voihkintaan muodostavat yhdessä ääntä, jota on vaikea verrata suoraan mihinkään. Jos olisi pakko keksiä jotain, sanoisin Sleigh Bellsin olevan uhoava indie-pop-M.I.A., joka on tehnyt road tripin kehnosti toimivalla autolla Brooklynista likaisimmille gangsta rapin ghetoille.



Niin joo, Sleigh Bells tosiaan on ollutkin Diplon, Switchin, Ruskon ja Blaqstarrin kanssa häärimässä kolmannen M.I.A.-albumin kanssa, ja vastapainoksi Flow'hunkin saapuva laulajatar julkaisee Sleigh Bellsin Treats-debyytin omalla N.E.E.T.-levy-yhtiöllään 11. toukokuuta. Pienet on piirit, kun otetaan huomioon, että Flow'n artisteista vielä Rye Rye kuuluu tähän samaan kaveriporukkaan.

Grooveshark: http://listen.grooveshark.com/#/artist/Sleigh+Bells/1210636
MySpace: http://www.myspace.com/sleighbellsmusic

Ja sitten... Bongasin tänään ihanan Riikan Helmi Otsalla -blogista musiikkimeemin, jossa tehtävänä lisätä blogiin joka päivä yksi biisi sääntöjen mukaan. Heti perään huomasin että 1000 Sparksin Jyrilläkin on menossa samanlainen, hieman eri versiona vain. Vaikka en yleensä blogihaasteiden ystävä olekaan, tällainen meme on omaankin makuuni, että lähdenpäs koittamaan - tuolla peräti 30 päivän versiolla. Haastan samalla kaikki loputkin (musa)bloggaajat tähän, koska tää saattaa muuttaa ihmiskuvia rytisten.

Day 01 - Your Favourite Song

Foo Fighters - Everlong (Official Music Video) - Funny videos are here

'Helppo' heti alkuun... Oon täällä blogin puolellakin nimennyt kymmenet eri kappaleet lempibiisikseni, mikä johtuu siitä, että niitä vain on enemmän kuin yksi. Edellinen saattoi tulla joillekin shokkina, mutta Foo Fightersin Everlong on kuulunut niihin kuitenkin kaikista pisimpään. Se jaksaa koskettaa vuosikymmenestä toiseen, riippumatta siitä, millainen fiilis on. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se nosti kyyneleet silmiin Provinssirockissa 2008, enkä ihmettele, miksi se varmasti on muutaman muunkin ihmisen lempikappale...