Kolme tärkeää huomiota:
1. Huomasinpa tossa, että Stockmannin Hulluilta päiviltä saa keskiviikosta alkaen Sennheiserin erinomaisia CX300-II tulppakuulokkeita hintaan 35 euroa. Jos kuulokkeet menee rikki kuukauden välein, ne tuntuu inhottavalta päässä, niitä on vaikea laittaa korville, taustamelu häiritsee, ne päässä ei voi nukkua, näytät dorkalta ne korvilla, bassot on heikot tai muuta skeidaa, niin kandee harkita. Mun ikuiset ongelmat matkaäänentoiston kanssa loppuivat tuttavuuteemme. Aiemmin tuli kokeiltua melkein kaikki Kossit ja muut läpi, mutta nää on parhaat. Normaalisti maksaa Stockalla pari kymppiä enemmän. Kahden vuoden takuu.
2. Viime aikojen lempparibiisi:
Kavinsky - Nightcall (feat. Lovefoxxx) (Dustin N'Guyen Remix)
Kavinskyn ja CSS:n vokalistin Lovefoxxxin alkuperäinenkin versio on ihan loistava, mutta esittelyssä remix sen mystisen tekijän takia. 'Oikea' Dustin Nguyen on vietnamilainen näyttelijä, mutta nimivarkaan Dustin N'Guyenin identiteetistä löytyy muutamaakin erilaista 'varmaa' tietoa: kyseessä väitetään olevan joko Justicen Xavier de Rosnay tai Daft Punkin Guy-Manuel de Homem-Christo. Jälkimmäinen on tuottanut Kavinskyn uuden Nightcall ep:n, ja toisaalta soundien ja syntyperän perusteella on ihan perusteltua epäillä kyseessä olevan de Rosnayn. Niinköhän meillä on taas uusi iamamiwhoami pohdiskeltavana.
3. LCD Soundsystem tulee kuin tuleekin Flow'hun! Vielä kun M.I.A. saatais, niin hyppisin kattoon, mutta oon kuullut puhetta vain eräästä toisesta nimekkäästä naisartistista.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste css. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste css. Näytä kaikki tekstit
torstai 15. huhtikuuta 2010
torstai 8. tammikuuta 2009
Pettymykset 2008
Tänään pamahtaa levylista. Sitä ennen vielä vuoden isoimmat pettymykset, joilla ei ollut mitään asiaa parhaiden joukkoon. Tänä vuonna Coldplayta ei listalta löydy, sillä Viva la Vida or Death and All His Friends oli yhtyeen paras levy, ja samalla nosti sen pois meikäläisen shitlistiltä.
CSS: Donkey
Cansei de Ser Sexy hukkasi kakkosalbumillaan kaiken sen, mikä oli oleellista ykköslevyllä. Kuka haluaa kuunnella persoonatonta rokkiräminää, kun kaikki yhtyeen lavahehkukin on kadonnut jonnekin niiden ylimääräisten hörsöjen alle? Piste kuitenkin siitä, että levyllä mainitaan Helsinki...
Sydän, sydän: Usko itseesi
Entiselä lempisuomalaiselta keväällä ilmestynyt levy oli suuuuuuri pettymys. Avausraita Keskusta kertoo kaiken oleellisen, ja taitaa samalla olla myös levyn paras kappale. Vaikka Sydän, sydän on aina ollut kokeellinen yhtye, elektroonisten elementtien sotkeminen kappaleisiin oli virhevirhevirhe. Toivottavasti seuraava kokeilu osuu lähemmäksi napakymppiä, sillä nyt lensi tikka kokonaan ohi taulusta.
Kaiser Chiefs: Off with Their Heads
Vaikka Kaiser Chiefsin levyistä jokainen on aluksi aiheuttanutkin minulle inhoreaktion ja kasvanut myöhemmin paremmaksi paketiksi, ei Off with Their Headsista ole mihinkään. Vaikka lyriikat ovat jopa terävämpiä kuin ennen, biisit lähentelevät yhä enemmän tylsää stadionrockia. Lisäksi Never Miss a Beat oli aliarvoisin kaikista päällikköjen singleistä.
Plutonium 74: Peittoalueen ulkopuolella
Tässäkö se nyt sitten oli? Se mitä oli odotettu vuosia? Heti kun kuvittelen levyn olevan sittenkin kelpokamaa, pudottaa seuraava biisi heti maanpäälle. Jos hyviä biisejä ei ollut riittämiin, olisitte mieluummin julkaisseet ep:n.
YUP: Vapauden kaupungit
Vaikka suomenkielinen rock-musiikki ei ole aikoihin iskenyt kuin ennen, on YUP ollut tähän asti poikkeus. Vapauden kaupungeilta ei sen sijaan löydy lainkaan tarttumapintaa. Jos useamman kuuntelun jälkeen ei jää mitään mieleen, on sen oltava YUP:n levyksi huono. Yhtyeen ilmoitus määrittelemättömän mittaisesta tauosta oli oikeutettu.
Death Cab for Cutie: Narrow Stairs
Kun nynnyily-kippurassa makoilu-söpöily-bändi julkaisee sellaisen järkäleen kuin Narrow Stairs, ei muutos ole toivottu. Levy ei ole edes huonoimmasta päästä, ja hyviäkin biisejä löytyy muutamia (esim. Long Division), mutta tuntuu kuin tärkein asia eli Ben Gibbardin vokaaliosuudet olisivat jääneet taka-alalle ja suunta eksynyt yhä enemmän kohti syvää Amerikkaa.
CSS: Donkey
Cansei de Ser Sexy hukkasi kakkosalbumillaan kaiken sen, mikä oli oleellista ykköslevyllä. Kuka haluaa kuunnella persoonatonta rokkiräminää, kun kaikki yhtyeen lavahehkukin on kadonnut jonnekin niiden ylimääräisten hörsöjen alle? Piste kuitenkin siitä, että levyllä mainitaan Helsinki...
Sydän, sydän: Usko itseesi
Entiselä lempisuomalaiselta keväällä ilmestynyt levy oli suuuuuuri pettymys. Avausraita Keskusta kertoo kaiken oleellisen, ja taitaa samalla olla myös levyn paras kappale. Vaikka Sydän, sydän on aina ollut kokeellinen yhtye, elektroonisten elementtien sotkeminen kappaleisiin oli virhevirhevirhe. Toivottavasti seuraava kokeilu osuu lähemmäksi napakymppiä, sillä nyt lensi tikka kokonaan ohi taulusta.
Kaiser Chiefs: Off with Their Heads
Vaikka Kaiser Chiefsin levyistä jokainen on aluksi aiheuttanutkin minulle inhoreaktion ja kasvanut myöhemmin paremmaksi paketiksi, ei Off with Their Headsista ole mihinkään. Vaikka lyriikat ovat jopa terävämpiä kuin ennen, biisit lähentelevät yhä enemmän tylsää stadionrockia. Lisäksi Never Miss a Beat oli aliarvoisin kaikista päällikköjen singleistä.
Plutonium 74: Peittoalueen ulkopuolella
Tässäkö se nyt sitten oli? Se mitä oli odotettu vuosia? Heti kun kuvittelen levyn olevan sittenkin kelpokamaa, pudottaa seuraava biisi heti maanpäälle. Jos hyviä biisejä ei ollut riittämiin, olisitte mieluummin julkaisseet ep:n.
YUP: Vapauden kaupungit
Vaikka suomenkielinen rock-musiikki ei ole aikoihin iskenyt kuin ennen, on YUP ollut tähän asti poikkeus. Vapauden kaupungeilta ei sen sijaan löydy lainkaan tarttumapintaa. Jos useamman kuuntelun jälkeen ei jää mitään mieleen, on sen oltava YUP:n levyksi huono. Yhtyeen ilmoitus määrittelemättömän mittaisesta tauosta oli oikeutettu.
Death Cab for Cutie: Narrow Stairs
Kun nynnyily-kippurassa makoilu-söpöily-bändi julkaisee sellaisen järkäleen kuin Narrow Stairs, ei muutos ole toivottu. Levy ei ole edes huonoimmasta päästä, ja hyviäkin biisejä löytyy muutamia (esim. Long Division), mutta tuntuu kuin tärkein asia eli Ben Gibbardin vokaaliosuudet olisivat jääneet taka-alalle ja suunta eksynyt yhä enemmän kohti syvää Amerikkaa.
tiistai 19. elokuuta 2008
#100: Flow Festival
#100 teksti, vaikka puolet kirjoituksista onkin nyysitty tänne henkilökohtaisesta journalista viime vuodelta. Päätin vakiinnuttaa urlissa esiintyneen nimen, joten olkoon tämä blogi sitten tästä eteenpäin aivan virallisesti Most Sexiest Music. Oletan, että lukijat ovat sen verran perillä, että tietävät ettei kyse ole kieliopillisesta virheestä. Niille, jotka eivät olleet: nimi on lainattu The Millionersin samannimisestä kappaleesta ja/tai levystä.
Vaan mennäänpä asiaan. Nyt on festarit festaroitu ja yritän jatkossa istua tässä kirjoittamassa vähän useammin. Flow Festival ei käytännössä jää vuoden viimeiseksi festivaaliksi, sillä edessä on vielä Monsters of Pop ja Lost in Music, mutta kun kyseessä on kaksi naapuritaloissa järjestettävää klubifestivaalia, ei se oikein ole sama asia. Flow sen sijaan oli kaupunkimiljööstä huolimatta tänäkin vuonna kovatasoinen tapahtuma, vaikka joka päivä missasinkin päivällä esiintyneet artistit lähinnä siksi, että Töölössä oli liian hyvät puitteet hengailulle.
Perjantaina tarkastelin harmillisen paljon kovanluokan artisteja vain sivusilmällä keskittyessä kavereiden moikkailuun ja kalliiseen kaljaan. Skweee-kemuista tuli kiire katsomaan Múmia, mutta vaikka se kuulostikin varsin kelvolliselta Suvilahden yössä, ei se sopinut hetken mielentilaan. Uneliaan utuinen musiikki ennen illan odotetuinta menobändiä ei vain sopinut, joten skweeen mestarit saivat esitellä taitojaan vielä tovin.
Flow oli harmillisesti buukannut kaksi koko viikonlopulta eniten odottamaani settiä päällekäin. Kun dubstep-bileet lähtivät käyntiin Tiivistämö-klubilla Tes La Rokin ja Dead-O:n voimin, piti jo muutamien kappaleiden jälkeen kiirehtiä viereiselle lavalle odottamaan Crystal Castlesia. 45 minuuttia meni odotellessa, ja kun yhtye oli virallisesti puoli tuntia myöhässä, lähdin useiden muiden vittuuntuneiden tapaan muualle. Tiivistämölle palatessa siellä esiintyivät suosikkidubstep-tuottajani Rusko ja Caspa. Muutamia ehdottoman kovia ralleja seurasi mm. Skreamin remix Klaxonsin It's Not Over Yetistä, jonka aikana sain viestin, että CC oli aloittanut. Kun viimein näin torontolaiset lavalla, kaikui myös tältä lavalta Klaxonsia miksattuna. Klaxons edusti kovalla kädellä Helsingin perjantaiyössä.
Crystal Castles oli harmillisesti vain kovin keskinkertainen, vaikka kovat reivit saikin telttalavalla aikaiseksi. Yleisöä vituttanut myöhästyminen oli huhujen mukaan kokaiiniövereiden syytä, ja vaikka meno olikin tästä huolimatta Alice Glassin osalta energistä, se kuului jäljessä. Keikka varmasti täytti monien muodikkaien indielasten odotukset, mutta aiemmin yhtyeen todistaneena, tämä jäi vaisuksi.
Lauantaina esiintyjäkaarti hoiti hommat tyylikkäämmin, vaikka CSS olikin valehtelematta paska. Uusi levyhän paljastui paskaksi jo aikaisemmin, mutta odotin liveshow'n pelastavan huonot biisit ja avaavan Donkeyta - toisin kävi. Lovefoxxxista on ystävääni lainaten kuoriutunut angstinen teini-Björk, ja on tosiasia ettei bändi ole enää se suloinen teiniriehayhtye, johon aikanaan ihastuin. Loppuillan tanssittaneet Top Billin, Huoratron ja DJ Funk sen sijaan vetivät minut bilebailaamaan moneksi tunniksi hiki hatussa. Voi jeesus, että paidassani haisi hiki seuraavana aamuna. En tiedä oliko se omaani vai muiden.
Paras esitys todistettiin sunnuntaina. Sielukas Martha Reeves ja José Jamesin tyylipuhdas jazzailu sytyttivät sopivasti ennen räjähdystä. Viikonlopun pelastaja Cut Copy soitti vain muutaman kappaleen ensimmäiseltä levyltään, mutta sehän passasi, sillä lupaan, että aussien uutuus In Ghost Colours löytyy loppuvuoden levylistaltani. Loistavaa keikkakuntoa säteillyt yhtye sai yleisön mukaan, ja uudet kappaleet kuulostivat jopa paremmilta kuin levyllä, mikäli se nyt edes on mahdollista. Tämän jälkeen tarkoituksellisesti missasin festivaalin päätösesiintyjän, sillä Cut Copyn jälkeen ei vaan yksinkertaisesti halunnut enää kuunnella mitään muuta kuin päässä soivaa melbournelaista elektroindiepumppua.
Kesäfestivaalit ovat nyt takana ja ensi kesänä jatketaan tällä saralla. Sata tekstiä on takana ja, vaikka festarit ovatkin nyt ohi, Most Sexiest Music jatkaa musiikin parissa vielä monien satojen tekstien verran.
Vaan mennäänpä asiaan. Nyt on festarit festaroitu ja yritän jatkossa istua tässä kirjoittamassa vähän useammin. Flow Festival ei käytännössä jää vuoden viimeiseksi festivaaliksi, sillä edessä on vielä Monsters of Pop ja Lost in Music, mutta kun kyseessä on kaksi naapuritaloissa järjestettävää klubifestivaalia, ei se oikein ole sama asia. Flow sen sijaan oli kaupunkimiljööstä huolimatta tänäkin vuonna kovatasoinen tapahtuma, vaikka joka päivä missasinkin päivällä esiintyneet artistit lähinnä siksi, että Töölössä oli liian hyvät puitteet hengailulle.
Perjantaina tarkastelin harmillisen paljon kovanluokan artisteja vain sivusilmällä keskittyessä kavereiden moikkailuun ja kalliiseen kaljaan. Skweee-kemuista tuli kiire katsomaan Múmia, mutta vaikka se kuulostikin varsin kelvolliselta Suvilahden yössä, ei se sopinut hetken mielentilaan. Uneliaan utuinen musiikki ennen illan odotetuinta menobändiä ei vain sopinut, joten skweeen mestarit saivat esitellä taitojaan vielä tovin.
Flow oli harmillisesti buukannut kaksi koko viikonlopulta eniten odottamaani settiä päällekäin. Kun dubstep-bileet lähtivät käyntiin Tiivistämö-klubilla Tes La Rokin ja Dead-O:n voimin, piti jo muutamien kappaleiden jälkeen kiirehtiä viereiselle lavalle odottamaan Crystal Castlesia. 45 minuuttia meni odotellessa, ja kun yhtye oli virallisesti puoli tuntia myöhässä, lähdin useiden muiden vittuuntuneiden tapaan muualle. Tiivistämölle palatessa siellä esiintyivät suosikkidubstep-tuottajani Rusko ja Caspa. Muutamia ehdottoman kovia ralleja seurasi mm. Skreamin remix Klaxonsin It's Not Over Yetistä, jonka aikana sain viestin, että CC oli aloittanut. Kun viimein näin torontolaiset lavalla, kaikui myös tältä lavalta Klaxonsia miksattuna. Klaxons edusti kovalla kädellä Helsingin perjantaiyössä.
Crystal Castles oli harmillisesti vain kovin keskinkertainen, vaikka kovat reivit saikin telttalavalla aikaiseksi. Yleisöä vituttanut myöhästyminen oli huhujen mukaan kokaiiniövereiden syytä, ja vaikka meno olikin tästä huolimatta Alice Glassin osalta energistä, se kuului jäljessä. Keikka varmasti täytti monien muodikkaien indielasten odotukset, mutta aiemmin yhtyeen todistaneena, tämä jäi vaisuksi.
Lauantaina esiintyjäkaarti hoiti hommat tyylikkäämmin, vaikka CSS olikin valehtelematta paska. Uusi levyhän paljastui paskaksi jo aikaisemmin, mutta odotin liveshow'n pelastavan huonot biisit ja avaavan Donkeyta - toisin kävi. Lovefoxxxista on ystävääni lainaten kuoriutunut angstinen teini-Björk, ja on tosiasia ettei bändi ole enää se suloinen teiniriehayhtye, johon aikanaan ihastuin. Loppuillan tanssittaneet Top Billin, Huoratron ja DJ Funk sen sijaan vetivät minut bilebailaamaan moneksi tunniksi hiki hatussa. Voi jeesus, että paidassani haisi hiki seuraavana aamuna. En tiedä oliko se omaani vai muiden.
Paras esitys todistettiin sunnuntaina. Sielukas Martha Reeves ja José Jamesin tyylipuhdas jazzailu sytyttivät sopivasti ennen räjähdystä. Viikonlopun pelastaja Cut Copy soitti vain muutaman kappaleen ensimmäiseltä levyltään, mutta sehän passasi, sillä lupaan, että aussien uutuus In Ghost Colours löytyy loppuvuoden levylistaltani. Loistavaa keikkakuntoa säteillyt yhtye sai yleisön mukaan, ja uudet kappaleet kuulostivat jopa paremmilta kuin levyllä, mikäli se nyt edes on mahdollista. Tämän jälkeen tarkoituksellisesti missasin festivaalin päätösesiintyjän, sillä Cut Copyn jälkeen ei vaan yksinkertaisesti halunnut enää kuunnella mitään muuta kuin päässä soivaa melbournelaista elektroindiepumppua.
Kesäfestivaalit ovat nyt takana ja ensi kesänä jatketaan tällä saralla. Sata tekstiä on takana ja, vaikka festarit ovatkin nyt ohi, Most Sexiest Music jatkaa musiikin parissa vielä monien satojen tekstien verran.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)