Eilen katkaisin reilun kuukauden keikattomuusputken ja käväisin katsomassa Mew’ta Tampereen Pakkahuoneella. Luulin vierailun olleen ensimmäinen Tampereelle, mutta välispiikeistä kävi ilmi, että kovat krapulat on hankittu Kentin lämppärinä samaisessa paikassa kymmenisen vuotta sitten. Lämppärinä tällä keikalla nähtiin ruotsalaiset kaksoistytöt eli Taxi!Taxi!, joka oli kaunista mutta tylsähköä kuunneltavaa.
Mew on varmasti bändi, joka on itkettänyt kauniilla keikoillaan muitakin kuin minua. Heti keikan ensimmäisessä biisissä (Introducing Palace Players) pärähtivät sellaiset valomuurit lavan yläreunassa päälle, että kyyneleet virtaisivat vähemmästäkin. Niitä aivan saatanan kirkkaita valoja, joiden nimeä en tiedä, hyödynnettiin setissä niin paljon ettei aurinkolaseista olisi ollut haittaa. Teknisestä puolesta voisi mainita myös hyvän desibelitason ja odotettua paremmat soundit. Itse asiassa äänentoistopuoli pelasi niin hyvin että sanoista sai varmasti selvää, vaikka ei olisi kappaleita aiemmin kuullutkaan.
Keikkabändinä Mew on varma mutta ennalta-arvattava. Joskus olen jostain lukenut, että settilistat eivät yleensä vaihdu, koska taustavideot on tehty tiettyihin biiseihin - mikä kuulostaakin loogiselta selitykseltä. Niin videoiden kuin biisienkään osalta ei mitään yllättävää todistettu, mutta kylmät väristykset vavisuttivat silti tiheäänkin tahtiin. Esimerkiksi Sometimes Life Isn’t Easyn ja Saviours of Jazz Balletin aikana kylmät väreet kiersivät päälaen kautta niin, etten enää tuntenut hattua päässäni.
Settilistaltaan keikka koostui odotetusti kolmen viimeisimmän levyn biiseistä. Puolet uudelta levyltä ja toinen puolikas jaettu tasan kahden edellisen levyn kesken. Niin joo, ja kuultiinhan me yksi uusikin biisi, joka kulkee tällä hetkellä kivalla nimellä Bamse (Bear). Kuten Mew’lla yleensä, kokonaisuus loisti, ja jatkuvuus oli yhtä ihailtavaa kuin levyilläkin. Kaiken kaikkiaan hyvä keikka, ja vaikka Mew ei koskaan yllätäkään, ihan mielellään sen keikkoja kerran vuodessa katselee.
Keskiviikkona tuoreet musavideot olivat skandinaavisissa metsätunnelmissa, ja tänään yhdistäväksi tekijäksi voisi nimittää puoliväkisin vaikkapa liikkeen; autoilun, pyöräilyn, junailun jne.
Broken Bellsin ekasta sinkusta ilmestyi viime viikolla visuaalinen versio. The High Road on toistaiseksi ollut yksi tämän vuoden parhaista jutuista, vaikka en muuta odottanutkaan. Jos joltakulta on vielä Broken Bells tsekkaamatta, nyt olisi korkea aika! The Shinsin James Mercerin ja Danger Mousen yhteistyö se vaan toimii. The High Road
Chicagolainen My Gold Mask on minulle uusi tuttavuus, joka muistuttaa aivan törkeästi jotain utuista naisvokaaleilla varustettua bändiä, jota en saa mieleeni sitten mitenkään. Vaikka olen viisi päivää sitä miettinytkin.
Ruotsalainen Labbet ja englantilainen laulaja-lauluntekijä Russell Morgan kuulostavat yhdessä fantastiselta. Lopputulos on parhaimmillaan lähellä Sam Sparron sielukkuutta, jota yksinkertaisen hyvä taustabiitti korostaa. Vaikka alun perusteella odottamaa suurta kertosäettä ei tule, on As I Tear Down These Mountains kuuntelemisen arvoinen kappale.
Alunperin 1000 Sparksista bongaamani Helsinki 78-82:n uutuusvideo todistaa, että Top Billin -jäbien prokkis on kultaa. Villa Nahin kanssa tehdyn So Lifeliken lisäksi 12-tuumasen b-puoli on myös looooooistava:
ja vaikkei viimeisin liitykkään enää musiikkiin, pakko vähän fiilistellä tännekin Banksy-leffaa. Kevät tule jo.
Tällä viikolla on putkahtanut pihalle erinomaisia uusia musavideoita, joista hassusti löytyy yhteisiä piirteitä. Lähdetään liikkelle kotimaisesta. Suomen parhaan tyttöbändin pintandwefallin viime vuonna ilmestyneeseen Jail-biisiin kuvattua musavideota katsellessa tulee kylmä. Aivan kuin tuo -22 pakkasasteen ja tuulen kombo ei riittäisi jo valmiiksi.
Vaikka seuraavan metsämaisema ei olekaan enää yhtä karu kuin suomalainen, pohjoismaisesta bändistä on edelleen kyse. Tanskalainen Efterklang ilmoitti eilen tulevansa jälleen Suomeen keikkailemaan huhtikuussa, ja tässä vähän esimakua tulevasta levystä. Pakko myöntää, että lupaavalta kuulostaa.
Toisin kuin kaksi edellistä, The TinynLast Weekend ei ole uunituore video, mutta innostuin tästä hyvän skandinaavisen musiikin + metsien yhdistelmästä, etten voi jättää esittelemättä tätä tässä yhteydessä. Jos ruotsalaiskaksikko on vieras, lämpimästi suosittelen tsekkaamaan videon. Björk-fanit, teidän on pakko. Muille jätän valinnan mahdollisuuden.
En voi enää sivuuttaa tätä ruotsalaista tunnelmoijaa, josta Stupido lähettelee koko ajan sähköposteja. Suunnitelmiini kuuluikin käydä tarkastamassa Prince of Assyria eilen Stupidon liikkeessä, mutta harmikseni Tampereen visiittini venyikin yhdestä illasta muutamiksi päiviksi. Virheen tosin pääsee korjaamaan ensi vuonna, kun Prince of Assyria heittää keikan Tavastialla 12. helmikuuta (ellei sitten ole sattumalta menossa juuri silloin megabileisiin Freda 51:een ).
Ruotsissa vaikuttava bagdadilaissyntyinen Ninos Dankha esittää herkkiä akustisia kitaraballadeja. José González-vertauksia on satanut Dankhan niskaan, mutta vain osittain aiheesta. Jos González iskee, luultavasti myös Dankha miellyttää, mutta ainakin syvän lauluaäänensä puolesta mies muistuttaa enemmän The Nationalin Matt Berningeria. Koska yksi mies ei voi kuulostaa samalta kuin viiden hengen bändi, kappaleet kuulostavat The Nationalia enemmän muilta laulaja-lauluntekijöiltä, kuten vaikkapa Leonard Cohenilta. Toisaalta käheän tunnelmalliset biisit voisivat upota myös Nick Cave -faneille.
Dankhan debyytti Missing Note on kieltämättä niin mallikelpoinen esikoisalbumi, että on se pistettävä ostoslistalle. Sen verran surusävyisestä musiikista on kyse, etten voi kuvitella kuuntelevani Missing Notea enää kesällä. Se ei toisaalta haittaa, sillä Tampereen keskustassa ei ole vielä edes lunta maassa, joten eiköhän talvea ole vielä aivan tarpeeksi jäljellä Prince of Assyria -fiilistelyyn.
Edellisten vuosien tapaan suuntaan tänäkin vuonna kesä-heinäkuun vaihteessa nokkani kohti Tanskaa ja Roskildea. Roskilde Festivalin lämminhenkinen tunnelma valloitti sydämeni heti ensimmäisellä kerralla niin voimakkaasti etten ole osannut enää pysyä sieltä pois. Ruisrockin osuessa usein päällekäin pohjoismaisen kilpailijansa kanssa olen myös säästynyt kesäisin ikävältä pohdinnalta, lähteäkö Turkuun hyvien ulkomaisten, huonojen kotimaisten ja paskojen järjestelyjen keskelle suhteessa kovaan hintaan.
Näin maaliskuun puolessa välissä Roskilde Festival on vahvistanut lähemmäs 40 esiintyjää tulevalle kesälle. Tänäkin vuonna helpotan sekä omaa että kanssalähtijöiden aikataulutusta esittelemällä nopeasti kiinnostavimmat esiintyjät. Kuukauden sisällä RF pistää tuulemaan vielä yli sadan esiintyjän voimin, joten lienee korkea aika aloittaa jo julkaistuista. Vaikka Roskilde jäisikin kesällä väliin, suosittelen silti yhtyeisiin tutustumista, sillä festivaali tunnetaan kyvyistään löytää tulevaisuuden tähdet etuajassa. Esimerkiksi vuonna 2006 Animal Collective heitti keikkansa pienimmällä mahdollisella lavalla. Amadou & Mariam (MySpace) Roskilden monipuolinen tarjonta pitää myös maailmanmusiikin ystävät tyytyväisinä. Vaikka world music -lava jääkin usein katsastamatta kiinnostavien päällekäisyyksien takia, onnistuu RF silti joka vuosi ujuttamaan joukkoon jonkun jo ennalta tuntemani maailman ihmeen. Malilaisen pariskunnan Amadoun & Mariamin hittibiisi Sabali voisi yhtä hyvin olla jonkin viileän brooklyniläisen afrikkavaikutteita imeneen hipsteribändin läpimurtokappale. Show kuitenkin koostunee funkimmasta Afrikka-jamittelusta. Duon uusimman albumin tuottajajoukosta löytyy mm. Blurin nokkamies Damon Albarn, ja lämmittelykeikkoja on heitetty mm. Scissor Sistersille.
Amadou & Mariam: Sabali
Cancer Bats (MySpace) Metallipäitä ja muita raskaamman musiikin ystäviä RF on hellinyt tähän astisilla vahvistuksillaan niin, että se on jopa kismittänyt muuta yleisöä. Skaalaa löytyy aina viikinkimetallista (Amon Amarath) norjabläkkikseen (Satyricon) ja melodiseen thrash metalliin (Darkane). Lisäksi katalogista löytyy maskihirmu Slipknot, Phil Anselmon Down ja lähes jokaisella suomalaisellakin festivaalilla nähtävä Volbeat. Kanadasta ponnistava Cancer Bats edustaa tällä hetkellä ohjelmiston hardcoreinta päätä, ja mikäli aikataulut vain natsaavat, aion löytyä yleisöstä myllyttämästä, sillä yhtyeen hc-punk tarjonnee välineet kunnon pitille.
Cancer Bats: Hail Destroyer
Den Sorte Skole (MySpace) Tanskassa dubstep on ehtinyt jo sekoittua kiinnostavaksi komboksi mitä erilaisimpien vaikutteiden kanssa. Huimia arvosteluja kotimaassaan niittänyt Lektion #2 onkin miksattu monesta genrestä toimivaksi paketiksi (katso biisilistaus!). Kun Den Sorte Skole tänä vuonna päräyttää tanssit pystyyn, matalat bassotaajuudet kohtaavat Dizzee Rascalin grimen, turkkilaiset kansanperinteet ja Procol Harumin. Livevideoiden perusteella keikoilla turntablet raikaavat viimeistä päivää, ja pistävät ainakin tanskalaisten jalat veteliksi. Tungokseen syytä varautua!
Den Sorte Skole: Blood on Santas Claws
Fever Ray (MySpace) Luultavasti tämän hetken supistuin naisartisti saapuu kesällä Pohjoismaiden suurimmalle rock-festivaalille. Karin Dreijer Andersson on puolikas menestyneestä The Knife -sisarusyhtyeestä, eikä naikkosen sooloprojekti eroa merkittävästi veljensä kanssa tekemästään musiikista. Jos The Knife uppoaa, uppoaa Fever Raykin. Jos ei niin ei. Karin ihastuttaa ensi viikolla myös Tavastialla, jonne lämppäriksi saapuu mielenkiintoinen norjalainen akustista doomia ammentava Svarte Greiner (liput 26/28 euroa).
Fever Ray: When I Grow Up
Röyksopp (www) Norjalainen mahdollinen headliner lukeutui bändeihin, joista lähetin ohjelmistotoiveeni sekä syksyllä että talvella järjestäjille. Duo on jälleen ajankohtainen, sillä uusi menevämpi pitkäsoitto putkahtaa markkinoille tasan viikon päästä. Aiemmin rauhallisemman electronican siimeksissä liikuskellut tunnelmointi on muuttunut yhä tanssittavammaksi. Kolmannellakin levyllä vierailevia vokaaleja tulkitsee mm. juuri mainitsemani Karin Dreijer, joten mahdollisuus live-vierailullekin lienee realistinen. Lisäksi vahvistuksista löytyy mm. Robyn ja Lykke Li. Kuuntele Junioria ennakkoon taitureiden kotisivuilla.
Tälläkin viikolla joukkoon lisätään vielä lisää artisteja ja yhtyeitä. Itse esiintymisistänsä ovat ilmoittaneet mm. White Lies ja Lily Allen, jotka kuitenkin uupuvat vielä virallisesti listasta. Nyt kun kesäsuunnitelmat ovat jo hyvällä mallilla, pistetään loppuun seuranhakuilmoitus kulttuurimatkailukaverista. Haluaisiko joku reissata kanssani Sónar Festivaleille Barcelonaan?
Viime päivinä olen palaillut tutustumaan skandinaavisiin yhtyeisiin yhä enemmän. Suomi tuntuu edelleen voittamattomalta, mutta luettakoon tällä kertaa kotimainen musiikki ulkopuolelle. Tanska on edelleen taannoisen tanskalaisen musiikin buuminkin jälkeen kova musiikkimaa ja Ruotsin erinomaisuudenhan tiesimmekin jo, mutta Norjastakin löytyy hyviä pikkubändejä. Islannillakin on tarjottavanaan muutakin kuin kokeellisemmat Sigur Rós, Múm ja Björk.
Tässä viimeaikojen suosikkibändejäni Pohjolasta.
Detektivbyrån Tänä vuonna Flow'ssakin esiintynyt (missasin..) göteborgilaisryhmä kuulostaa hämmentävästi pohjoismaiselta Yann Tierseniltä. Aikaisemmilla julkaisuilla vaikutteet kuuluvat niin selkeästi läpi, että ilman tietoa esiintyjästä olisin varmasti luullut musikkin tulleen mm. Amélieen elokuvamusiikin tehneeltä taiturilta. Vastikään julkaistulla Wermland-albumilla bändin soundi on kasvanut omaan suuntaansa. Jos harmonikat, ksylofonit ja muut epätavallisemmat bändi-instrumentit miellyttävät, suosittelen tsekkaamaan.
Logh Ruotsalainen Logh on pitkäaikainen suosikkini, mutten tiedä olenko hehkuttanut sitä tarpeeksi. Täällä ei kai ole ainakaan ollut puhetta. Logh on kymmenvuotisen uransa aikana ehtinyt tehdä monta erilaista levyä, joilla kuuluu mm. shoegazea ja jopa grunge-vaikutteita. Viime vuonna ilmestynyt North vei Loghin indiemmän nynnypopin suuntaan. Kauniit kappaleet on kuorrutettu suorastaan jumalaisella Mattias Fribergin lauluäänellä. Joku väittää tätä post-rockiksi, meikäläinen sanois mieluummin altsurokiks.
Choir of Young Believers Choir of Young Believers on harmikseni missattu jo kerran kuluvana vuonna, koska jäbät soittivat Roskildessa ikävästi Teiturin (siinä muuten myös oiva pohjoismainen singer-songwriter!) kanssa päällekkäin. Duon musiikki on tanskalaiseen tapaan kaunista pelkistettyä indienynnyilyä, joka kuitenkin soi isosti. Alla vanhempi Riot ja uusi Next Summer, joista molemmat on ehdottomasti tutustumisen arvoisia upeita veisuja.
Rumble in Rhodos Tästä norjalaisesta jälkihardcoremaisesta ryhmästä oli tarkoitus kirjoittaa jo keväällä Roskilde-tärppien yhteydessä, mutta se taisi jäädä syystä tai toisesta. Vaikka The Blood Brothersit on kuunneltu ja venkoilu muistuttaa paikoitellen At the Drive-inin ansioista, ei yhtyettä voi suoraan verrata kumpaankaan yhtyeen rokahtavamman ja paikoitellen progressiivisemmankin ulosannin vuoksi.
Hraun Tämän löysin Islannissa vaihdossa olevan ystävän suosituksesta. Hraun on letkeää folk rockia, joka muistuttaa paljon toista islantilaista rallattajaa, Mugisonia. Vaikka islannin kielen artikulaatio onkin huomattavasti selvempää kuin pörinäkollegoilla, miksi sen pitäisi nyt iskeä korvaan hassusti, kun se ei ole sitä ennenkään tehnyt? Jos islanti ei iske, löytyy biisejä myös englanniksi.
Mr Miyagi Elektroshit warning! Ruotsalainen duo on kunnostautunut toistaiseksi remixeissä. Sen verran materiaali vielä junnaa, ettei kaksikosta Justicen haastajaksi ole, mutta varsin potentiaalisesta kurasta on kyse.
Takataskusta löytyy myös vinkkejä hyvistä venäläisistä yhtyeistä, mutta jätetään ne myöhempään. Sen verran paljastettakoon, että yksi niistä on indiehtävää post-rockia soittava Everything is Made in China, jota meen huomenna tsekkaileen tohon muutaman korttelin päähän.
Roskilde-matkat on nyt maksettu. Festareihin on jäljellä enää kolme viikkoa, lähtöön muutama päivä vähemmän. Tälläkin kertaa olen liikenteessä Aseistakieltäytyjäliiton kyydillä, koska se on hyväksi ja halvaksi havaittu. Oikeasti piti mennä tänä vuonna warm-up -bileisiin leirintään jo sunnuntaina, ettei jää hyviä lämmittelijöitä tsekkaamatta, mutta toisin tässä taas kävi. Tällä kertaa esittelyssä muutamia parivaljakkoja.
Pääesiintyjistäkin löytyy vielä yksi duo edellisillä kerroilla esiteltyjen lisäksi. The Chemical Brothers on taatusti odotetuimpien joukossa. Manchesterilaisilla on takana 16 vuotta musiikin parissa ja siitä ensimmäisestä itselle kolahtaneesta hitistäkin on aikaa jo yhdeksän vuotta, mutta silti viime vuonna julkaistu We are the Night ylsi vuoden lopuksi tehdyllä levylistauksellani korkealle (noh, sija 17...). Viime vuonna Basement Jaxx, nyt tämä. Ensi vuonna toivottavati vuorossa Fatboy Slimtai Daft Punk. Huh huh, lupaan jorata. PAKKOTSEKKAUS!
Seuraavaksi mainittakoon Magnetic Man eli Benga ja Skream, jotka oikeastaan olisi pitänyt esitellä ensimmäisenä. Kyseinen pari on itselle yksi koko festivaalin odotetuimmista esiintyjistä esimerkiksi Radioheadin, M.I.A.:n ja MGMT:n rinnalla. Lajinsa nuoret kuninkaat ovat pistäneet polveni notkumaan niin monesti tanssilattioilla (muiden soittamina...) ja onhan se ihan perkeleen hienoa kokea dubstepin supertähdet yhdessä lavalla. Tästä hienompaa voisi kaiketi olla vain samat miehet yhdessä lavalla Lontoossa puolivuorokautta kestävissä dubstep-kemuissa. Viime vuonna Digital Mystikz feat. Loefah & Sgt. Pokes veti Roskildessa parhaan keikan, itse asiassa parhaan keikan koko vuonna, ja uskallan toivoa, että tämä ei jää huonommaksi. Ehdoton PAKKOTSEKKAUS!
Äsköisten jälkeen loput tuntuvat jopa turhalta, mutta vielä löytyy yksi pakko nähdä -duo. Kyseessä on siis Digitalism, jonka Roskilden sivut rinnastavat Daft Punkiin ja Justiceen. Saksalaisten omaa materiaalia tutumpaa minulle ovat miesten tekemät loistavat remixaukset esimerkiksi Klaxonsin materiaalista, mutta myös omat hitit toimivat. Hei, ja tää on ihan oikeasti hyvää saksalaista musiikkia. Let's Pogo! PAKKOTSEKKAUS!
Seuraavia tuntuu jo jotenkin väärältä rinnastaa edellisiin, joten loput kaiketi pitää tsekata, jos aikataulut sallivat. The Count and Sinden ovat musisoineet yhden kovimmista tämän hetken bailausbiiseistä. The Beeper tuskin jättää kylmäksi livenäkään. Muutaman viikon päästä Suomeenkin saapuvalle Fuck Buttonsille aikataulut ovat toivottavasti eduksi, koska tämä on perhanan hyvää experimental electronicaa, vai miksiköhän tätä sanoisi. Post-rockin lähimailla tässä kuitenkin liikutaan... Jo Provinssin yhteydessä esitellyn The Døn mahdollinen missaaminen on hyväksyttävää Provinssi-tsekkauksen turvin. Tanskan oma vahvistus The Raveonettes sen sijaan ei saa jäädä vain tanskalaisten iloksi. Isommista nimistäkin löytyy vielä yksi duo, jolle en itseasiassa lämpeä kovinkaan paljon, mutta joka on pakko mainita tässä yhteydessä: Gnarls Barkley. Ranskasta Pohjoismaihin matkaa altsupoppia esittävä Aaron. Mukana myös Pitchforkista tutut noiserokkailijat nimellä No Age, Ruotsista ponnistava outoilijafolk-aviopari Wildbirds & Peacedrums sekä tanskalainen shoegaze-poppoo, Rumskib, joka livenä kylläkin täydentyy viisikoksi. Ja oishan näitä lisääkin, mutta näillä varmasti päästään alkuun.
