Loput biisit

Jotta joskus pääsisin vuosilistojen pariin, hoidan noi päiväbiiseilyt kerralla pois alta. Ei tota touhua voi osaltani muutenkaan oikein säännölliseksi sanoa, joten tuskin haittaa ketään. Sitä ennen vähän kuulumisia...

On Volcano Korjaamolla

Melkein pari viikkoa sitten kävin katsomassa Betrayal at Bespinia ja On Volcanoa Korjaamolla. En tiedä, tuleeko siitä jotain keikkaraporttia, mutta jos en saa aikaiseksi, niin molemmat ovat mahtavia yhtyeitä. Töölöstä pyyhälsin Jyväskylään, Tampereelle, Ylöjärvelle, Juupajoelle ja Hämeenkyröön ennen kuin tulin takaisin Helsinkiin juhlimaan koko viikonlopun kestäneitä tupareita. Kiirettä piti niin, etten oikein mailejakaan ehtinyt tsekkailla, joten alta löytyy ehkä joillekin jo vanhoja juttuja. Toivottavasti uusia joillekin.

•  Osallistukaa Roskilden joulukalenteriin! Voitin viime viikolla sieltä festarilipun, eikä tartte enää arpoa, jättäiskö ens kesänä väliin. Tällä hetkellä bileisiin varmistuneena ovat AfroCubism, How to Dress Well, Iron Maiden, Kings of Leon, Autopsy ja Weekend.

• Jos musalistakirja jäi tilaamatta joululahjaksi, suosittelen pukin konttiin keikka- ja festarilippuja. Festarilippuja saa vuoden loppuun asti alennuksella niin kotimaisilta kuin ulkomaisiltakin festareilta. Jos budjetti on pienempi, on Suomeen tulossa hienoja bändejä vähän edullisemmillekin keikoille. Ensi vuonna Suomessa piipahtavat mm. Sleigh Bells, Junip, ...And You Will Know Us by the Trail of Dead, My Chemical Romance, Devin Townsend Project, Ulver, Nas, Comeback Kid, Kvelertak, Alcoholic Faith Mission, White Lies jne.

• Kuunnelkaa Sister Flo'n uusi albumi Ystävyys/ Friendship täällä, ja mikäli miellyttää, menkää sitten lähimpään levykauppaan ostamaan se vinyylinä kotiin.

• Eipä tässä sit kai muuta, ku että perjantaina on Korjaamolla Penniless, mitä oonkin jo tovin odotellut. Eli nyt niihin loppuihin päiväbiisehin.

Day 16 - A song that you used to love but now hate

Yleensähän siinä käy juuri päinvastoin. Mut kaippa aika kultaa muistot, vaikka en mä kyllä tätä vieläkään vihaa. Ei vaan ole niin hyvä kuin kymmenen vuotta sitten.


Day 17 - A song that you hear often on the radio

No nii, en kuuntele radiota juurikaan. Paitsi viime viikolla kuuntelin, kun oltiin tien päällä. Sillon soi useimmin Rihannan Only Girl (in the world), mutta sehän on jo tässä haasteessa käytetty, joten en sit vastaa mitään.

Day 18 - A song that you wish you heard on the radio
 (päinvastoin edition)
Ei sillä niin väliä mitä hyvää musiikkia radiossa soi, mutta ne huonot vois sieltä välistä jättää kokonaan pois. Eli en toivoisi esimerkiksi kuulevani tätä enää koskaan missään:


Day 19 - A song from your favorite album

Ei ole yhtä tiettyä lempialbumia, mutta tää on ainakin sinnitellyt yhtenä lemppareista tosi pitkään:


Day 20 - A song that you listen to when you’re angry

En ehkä just tätä biisiä, levyä tai bändiä, mutta YouTube ei ole tänään ystävä, ja tää on kuitenkin vähän siihen suuntaan:


Day 21 - A song that you listen to when you’re happy



Day 22 - A song that you listen to when you’re sad



Day 23 - A song that you want to play at your wedding



:""---)

Day 24 - A song that you want to play at your funeral



I will see you in the next life.

Day 25 - A song that makes you laugh

Ainakin viikonloppuna nähdyn karaokeversioinnin jälkeen tämä:



Day 26 - A song that you can play on an instrument



Day 27 - A song that you wish you could play



Day 28 - A song that makes you feel guilty



Day 29 - A song from your childhood 



Day 30 - Your favorite song at this time last year

Perjantaivideot

Suosittelenpa tsekkaamaan Klaxonsin, White Liesin ja muiden uudet musavideot. Tällä kertaa oli visuaalisuodatinkin päällä, eli jokseenkin tyylikkäitä videoita kaikki. Biiseistä ei varmaan tarvii enempää sanoa, koska enhän mä paskasta kirjota. Paitsi hyvästä niinku viimeks.


No nii jätkät, wtf? Video alkoi nätisti, ja sitten lähti Klaxonsille tyypilliseen tapaan vähän lapasesta. En tiedä hämmentääkö mua enemmän alastomuus vai raajojensulauttamisefektin häikäilemätön käyttö. Ehkä ne on nuo orgiat kokonaisuudessaan, jotka hämää. Ne vissiin hämäs YouTubeakin sen verran, että ensimmäinen musavideo poistettiin sieltä vikkelästi. Ihan siisti pätkä kuitenkin ja biisikin lemppari Surfing the Voidilta. Tosin videon yhteydessä se kuulosti huonolta.


Se ois sitten seuraavana vuorossa tähän asti paras näkemäni soitteluvideo. Simppeliä mutta helvetin tyylikästä á la Betrayal at Bespin. Videobiisi on pidennetty ja parannettu versio Diary of a Dead Man Walking -debyytiltä löytyvästä All Stories Must Endistä. Toimii muuten yhtä hyvin livenä, joten kaikki kykenevät tulee sitten Korjaamolle 3. joulukuuta.

Videorintaman uutuuksista kannattaa myös tsekata White Liesin tammikuussa ilmestyvän Ritual-levyn eka sinkkubiisi Bigger Than Us. Videoon on käytetty rahaa, mutta suuhun jää liiallinen yrittämisen maku. Ehkä se siitä paranee sitten kun videon saa katsoa paremmalla kuvanlaadulla. Tällä hetkellä upottaminen blogiin ei onnistu, ja videon voit katsella NME:n sivuilla. Suosittelenkin lähinnä upouuden biisin takia, joka ei sekään mitään uutta tarjoa, mutta on taattua White Liesia hyvine lyriikoineen. Jos ei joku vielä tiennyt, niin bändi tulee huhtikuussa Helsinkiin ja Tampereelle klubikeikoille. Ajattelin mennä ainakin toiselle.


En ole aiemmin pitänyt Lykke Li'tä oikein minään, mutta Get Some iski jo ennen videoakin. Tässä värittömässä videossa yhdistyy aikalailla kaikki, mikä on tällä hetkellä mun mielestä coolia. Ennustan, että noitarumpujen, okkultismin, heimokulttuurien, villi-ihmisten, psykedeelien, mantrojen ja mystiikan inspiroimat jutut on pian siistiä myös valtavirrassa.

Day 15 - A song that describes you

Mun kohdalla näiden pitäis kai olla viikon biisejä, mut mennään nyt näin. Biisikin kuvaa ehkä enemmän sitä, mitä haluaisin olla...

Zlad! - Elektronik Supersonik


Hyvää viikonloppua.

Niin hyvää paskaa

Musamaailma elää ja voi hyvin, mistä todisteena on vähintään se, että mainitsemisen arvoista paskaa tulee koko ajan niin paljon, etten ehdi läheskään kaikesta kirjoitella. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää ilmeisesti tehdä meikäläisen kootut suosikit -postaus, joka kattaa kaiken viime viikkoina/ kuukausina soineen. Eikä pelkästään soineen, vaan kaikkea alta löytyvää on tullut vähintäänkin luukutettua. Täysillä ja hävyttömiä määriä.

Cassius - I <3 U So

Ed Banger, I love you so. Nonii, ei kovinkaan monimutkainen biisi, mutta niin jumalattoman kuumaa soundia bändiltä, joka on yhtä vanha kuin minä. Erikoispisteet kekseliäästä iPhone-ohjelmasta, johon videon erinomaisuus nojaa.

Cassius-ohjelman voi siis ladata ilmaiseksi iTunesista. Vaikka idea on simppeli, iloa on riittänyt. Jos joku innostuu lataamaan tuon, suosittelen lataaman samalla myös Instagramin. Se on ilmainen kamera-applikaatio, joka ikään kuin yhdistää Flickrin, Twitterin, Foursquaren ja Facebookin - ja tekee maailman paskimmasta kännykkäkamerasta oikeesti siistin.

Crystal Castles - Not in Love (feat. Robert Smith)

Mitä enemmän tätä versiota biisistä kuuntelen, sitä enemmän vakuutun siitä, että Robert Smith voisi The Curen ohella olla Crystal Castlesin uusi laulaja. Tai että CC voisi harrastaa vierailijoiden haalimista enemmänkin. Bändin kakkoslevyltä löytyvä versio on huonon hailakka verrattuna tähän yhteistyöhön, ja voittaa tämä melkein alkuperäisen Platinum Blonden vedonkin.

Duck Sauce - Barbra Streisand

Muistuttaisin että Duck Sauce on yhtä kuin A-Trak ja Armand Van Helden. Hehkutin jo duon ekaa singleä, jonka toinen sinkku eli Barbra Streisand pieksee mennen tullen. Tältä kuulostaa kutsu tanssiin. Lisäksi So Me alkaa olla pikkuhiljaa yks meitsin lempparimusavideo-ohjaajista. Kädet ilmaan.

Girl Unit - Wut

Ehdolla vuoden dubstep-anthemin lisäksi vuoden parhaaksi biisiksi. No ei ehkä ihan, mutta melkein.

Hans Zimmer - Time (We Plants Are Happy Plants Remix)

Ensimmäiset 50 sekuntia voi kelailla ihan huolella ohi, varsinkin jos Inception on vielä näkemättä, sillä alku on leffadialogia. Kävin itseasiassa katsomassa kyseisen elokuvan vasta hiljattain, ja pakko kumartaa Hans Zimmerin suuntaan, sillä musiikki paransi kokemusta - ja We Plants Are Happy Plants paransi vielä entisestään erinomaista Timea. Viimeisin yhtä paljon fiilistelemäni leffabiisi onkin jo kymmenen vuoden takaa eli Clint Mansellin Lux Æterna Requiem for a Dreamista.

Kenton Slash Demon - Sun

Kenton Slash Demon edustaa sitä Tanska-soundia, josta olen tänä päivänä innoissani. Kovaa on kaahannut Köpis-house Mewin ohi.

Minä ja Ville Ahonen - Sano

Ei niinkään tämä yksi biisi vaan koko debyyttilevy on ollut kovassa pyörityksessä. Harvemmin innostun suomenkielisestä musiikista, koska sanoitukset särähtävät usein korvaan sellaisina, joita osaisin itsekin kirjoittaa. Minä ja Ville Ahonen sen sijaan sanoittaa rohkeasti, ja se kuulostaa ainoastaan loistavalta.

Netsky - Eyes Closed

Joku kommentoi YouTubessa tätä kappaletta seuraavasti: "It's a known fact that when Jesus was resurrected and returned to earth, he was actually listening to this track on his walkman."

Penniless - Go Girl

Kuten on aiemminkin todettu, Penniless on Suomen aliarvostetuin yhtye. Nakkilalaisten uusin levy A Cab to the City on vähintään yhtä tiukka kuin edellinen The Attraction, ja ainakin omilla listoillani vuoden paras kotimainen levy. Päätösraita Go Girl on esimerkillisen upea päätösballadi, josta en tunnu saavan ikinä tarpeekseni. Biisiä ei valitettavasti löydy YouTubesta, MySpacesta tai Spotifysta, mutta sen voi ostaa useimmista digitaalisen musiikin verkkokaupoista tai kuunnella edes klipin iTunesista. Suosittelen yhden biisin sijasta kyllä samantien koko levyn hankkimista - sekä keikoille eksymistä. Tänä vuonna yhtyeen ehtii nähdä vielä Tampereella, Forssassa, Turussa, Helsingissä ja Porissa.

Uusi Fantasia - Liian Myöhään (feat. Freeman)

Ainakin Stupido Shop on hehkuttanut Uuden Fantasian Heimo-levyä vuoden odotetuimmaksi kotimaiseksi, ja nyt kun se eilen ilmestyi, ei levy ainakaan muutamalla pyöräytyksellä lunastanut näitä valtavia odotuksia. Mut ei kai voi odottaakaan, että kaikki biisit vois olla yhtä hyviä kuin Liian Myöhään?  Jos näin ois, ei olis Pennilessillä enää saumaa vuoden parhaaks kotimaiseks.

Violens - Violent Sensation Descends

Violensin Amoral oli yksi eniten odottamistani debyyteistä tältä vuodelta. Siihen nähden se on soinut harmillisen vähän, mutta esimerkiksi yllä oleva kappale todistaa, että lisäpyöräytyksiä tarvitaan. Pop ja proge soivat kauniisti yhdessä vielä 2010-luvullakin.

Warpaint - Billie Holiday

Kaikkien maailman tyttöjen pitäisi kuunnella Warpaintia. Kaikkien maailman poikien myös. Erityisesti suosittelisin kaikille The XX:stä diggailleille, vaikkei mistään musiikkikaksosista olekaan kyse. Erityisesti suosittelisin myös kaikille suomalaisille, koska Warpaint sopii kylmiin ja pimeisiin iltoihin erinomaisesti, vaikkei varsinaisesti mitään masistelua olekaan. Ei kuitenkaan vilukissoille, sillä Billie Holiday aiheuttaa joka kerta kylmät väreet.

Jätin pari juttua pois ettei 1) tästä tuu ihan liian pitkä 2) koska vakaasti aion vielä joku päivä omistaa niille oman kirjoituksensa, koska ovat sen ansainneet. Nämäkin kyllä olisivat.

Day 14 - A song that no one would expect you to love


Ylläripylläri päivän biisikin sopii kovia juttuja just nyt -teemaan. Rihannan Only Girl (in the World)ia on bongailtu viime päivinä Gossip Girlistä Big Brotheriin, ja jos mulla olisi tv-sarja, olisin varmasti kanssa valinnut tän taustamusiikiksi siihen. Olen luukuttanut kyseistä biisiä ehkä jo enemmän kuin Umbrellaa aikanaan, ja sehän se vasta hitti oli. Odotan, että jonain päivänä tästä putkahtaa ulos joku ihan timanttinen dubstep-remix, joka räjäyttää mun aivot mössöksi seinille. (Tekisin ite jos osaisin.) Mut joo, jengi ei ehkä ajattele mua ensimmäisenä Rihanna-faniksi. En mä fani kyl olekaan, mut on nuo hittibiisit ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ansainneet ne listaykkössijoituksensa.

On Volcano: New Blood EP

Viime päivinä ei ole ollut epäselvää, mitä kuunnella, sillä On Volcanon toinen ep putkahti ilmoille ihan yllättäen, ja mikä parasta, sen voi ladata ilmaiseksi bändin kotisivuilta!

Cover art by Teemu Raudaskoski

Pari vuotta sitten tituleerasin On Volcanon parhaaksi tamperelaiseksi yhtyeeksi, ja uusi ep pitää huolen, että titteli on yhä ajankohtainen. Trioksi kutistunut bändi on kehittynyt uuteen suuntaan, mikä oli arvattavissa jo keikkojenkin perusteella. Mansen Arcade Firestä on tullut parin vuoden kuluessa post-rock-jättiläinen, jonka biisit kuulostavat valtavilta. Samalla bändi on muuttunut hieman värittömämmäksi, joskin Suomen musiikkikentällä On Volcano on edelleen kiva väripilkku.

Vertailussa kaksi ilmestynyttä ep:tä ovat kovin erilaisia, vaikka esittäjän tunnistaakin olevan sama. New Blood on täynnä pitkiä tunnelmointeja, ja biisikestot menevätkin kaikki kuuden minuutin paremmalle puolelle. My Sleep Was Filled with Dreamsiin verrattuna radiokelpoiset hittibiisit puuttuvat, mutta ilahduttavan tarttuvia kitarariffejä ei ole silti karsittu pois. Radiohuomiota onkin saavutettu uudemman tyylin myötä, ja yhtye vierailikin joitakin kuukausia sitten YleX:n M1-studiosessioissa. Listattiinpa On Volcano myös viime kuussa YleX:n ja Rumban tulevaisuuden tusinaan.

Lataa New Blood ep täältä. (Oikeasti ladatkaa! Tästä ei voi oikein suomalainen tunnelmointi parantua.)

Facebook: http://www.facebook.com/pages/On-Volcano/20869746528

MySpace: http://www.myspace.com/onvolcano

Twitter: http://twitter.com/onvolcano

Bändin livekunnon voi tsekata Helsingin Korjaamolla 3.12., jolloin lavalle nousee myös vähintään yhtä tunnelmallinen Betrayal at Bespin. Spektaakkelimainen ilta luvassa!

Day 13 - A song that is a guilty pleasure


Jimi Constantine - Dirty Cinderella: Heh heh... Näin reagoin Konstantinos "Jimi Pääkallo / Jimi Constantine" Hiekkasen uuteen singleen:

1) Mitävvv? Ei tää voi olla sama tyyppi?!?! Eihhhh, MITÄ TÄÄ ON??? Myötähäpeä!

2) Oliks toi näin nolo jo niihin aikoihin ku tykkäsin siitä?

3) MIKS NÄIN PALJON AUTOTUNEA?

4) Onks sen kaveripiiri vaihtunu rokkikukoista Cheekin, Uniikin, Pikku G:n ja Tidjanin seuraan? (Ja miks mä tunnistan noi tästä videolta?)

5) Miks se on ilman paitaa?

6) Ei hetkonen, nää sanat on ihan käsittämätöntä skeidaa :-----DDDDDDDDDDDDDDDDD

7) Oliks tää vitsi vai onko tuo tosissaan?

8) Ai saakeli kun jäi soimaan päähän. Pistänpä viel kerran soimaan.

9) Täähän on oikeestaan ihan hyvä läppä.

10) Voittaispa Jimi euroviisut...

Jos nautit äsköisestä, suosittelen tsekkaan myös tämän...

Vaatimattomasti maailman paras joululahjaidea

Hei kyllä mä joskus pidänkin lupaukset näiden blogikirjoitusten suhteen! Reipas kuukausi takaperin tilasin Amazonilta viiden kirjan paketin, jonka arvioitu saapumispäivä olisi vasta ensi viikolla. Kirjalähetys saapuikin siis etuajassa jopa usealla viikolla, mutta joulukaaoksen ja postilakkoilujen takia suosittelen tekemään nettiostokset ajoissa, että paketit kolahtelee luukuista ennen joulua. Siis sikäli, että teidänkin mielestänne tämä on maailman paras joululahjaidea.

Jos kaveripiiristä löytyy yksikin musanörtti, tämä on ihan ehdoton lahja. Tässä riittää täytettävää vaikka musiikkijournalistillekin.

Lisa Nolan listakirjasta löytyy juuri ne kaikki listat, joiden voi kuvitellakin löytyvän - ja paljon lisää. Parhaiden bändien ja musavideojen lisäksi tilaa löytyy omille kuvitteellisten bändien nimille, sydäntäriipaisivimmille erobiiseille, biiseille jotka haluaisi kuulla esitettävän serenadeina, ihanimmille viimesille hitaille sekä bändeille tai artisteille, joiden taustatanssijaksi haluaisi ryhtyä. Välillä listat on teemoiteltu aikakauden mukaan, välillä genreittäin. Myös epäsuorasti musiikkiaiheisia listoja on ripoteltu väliin.

Listoja on yhteensä 70 ja loppuun on varattu tilaa omille keksimistä odottaville listoille. Tilaa jokaiselle aiheelle on 20 riviä, mikä on tarpeeksi ellei liikaakin. Vaikka oma kopioni on pyörinyt laukussa mukana käytännössä koko ajan sen saapumisesta lähtien, listaaminen on osoittautunut yllättävän vaikeaksi - joidenkin otsikoiden kohdalla jopa mahdottomaksi. Kyseinen kirja olikin yksi isoin syy, jonka vuoksi viime viikolla pohdiskelin vanhempien siirtämää musiikkiperintöä ja menneiden vuosikymmenten helmiä. Parhaiden kitarasankareiden listalleni on päätynyt vasta kolme virtuoosia, ja lempikappaleitteni lista on kaikessa haasteellisuudessaan jäänyt kokonaan koskemattomaksi.

Jotta voisin tehdä lisää toteuttamista odottavia lupauksia blogin suhteen, lupaan tehdä jokaisesta 70 aiheesta mixtapen tai vähintään Spotify-soittolistan, kunhan saan listat listattua. Sen verran lupaan vielä lisää, että siinä menee vuosi jos toinenkin - ehkä voidaan puhua jopa vuosikymmenistä :--D

Music Listography -kirjan parhaita puolia on ehdottomasti se, että nyt kun tulee mieleen joku mahtava musiikillinen idea tai saavutus, ei tarvitse kirjoitella sitä ylös satunnaiselle lappuselle, joka hukkuu kuitenkin. Esimerkiksi soittolista omiin hautajaisiini olisi luultavasti valmis, jos kaikki lappuset olisivat tallella, mutta jatkossa biisit kaikkiin seremonioihin tulevat löytymään yksien kansien välistä. Samalla kirja kuvastaa aikaa erinomaisesti, ja jotkut listat heijastavat taatusti kirjoitushetken elämäntilannetta, vaikka listapohjat ovatkin ajattomia.

Toinen huomionarvoinen parhaus liittyy kirjan kuvitukseen. Michael Gilletten piirustukset värittävät jokaista aukeamaa. Välillä kuvat liittyvät listausaiheeseen yleisemmällä tasolla ja välillä kertovat kuvittajan omista suosikeista - ja ne ovat poikkeuksetta upeita. Toisaalta ne innostavat listaamaan omatkin suosikit piirtäen, mutta ainakaan tämän bloggaajan kyvyt eivät tähän riitä, joten oman värikkyyteni olenkin tuonut sivuille lähinnä erivärisillä värikynillä...

ISBN: 0811869466

Amazon: http://www.amazon.com/Music-Listography-Journal-Lisa-Nola/dp/0811869466/

Akateeminen kirjakauppa: Akateeminen kirjakauppa

CDON: http://cdon.fi/kirjat/music_listography-598275

Suomalainen kirjakauppa: Suomalainen kirjakauppa

Samassa paketissa tuli siis pari muutakin kirjaa. My Listography: My Amazing Life in Lists on myös Lisa Nolan käsialaa. Se on vaihtoehto niille, jotka pitävät satunnaisten asioiden listaamisesta, mutta kokevat musiikkiteeman liian haastavaksi. Kansien välistä löytyy tilaa toiveille sekä jo koetuille asioille. Tilaa on niin materialle kuin abstrakteille mielikuvitusta vaativillekin asioille. Se muistuttaa lapsuudesta tuttuja ystäväkirjoja, joskin kysymyksiä ja vastaustilaa on enemmän - eikä tähän kirjaan saa muut kirjoitella. Keltakantinen opus sopii kaikenikäisille lapsista vanhuksiin, mutta englantia on ymmärrettävä edes vähän.  Kirjan kuvittanut Nathaniel Russell on hänkin taitava, mutta kirjan tyyliin huomattavasti lapsekkaampi kuvittaja kuin Gillette.

ISBN: 0811863999

Amazon: http://www.amazon.com/My-Listography-Amazing-Life-Lists/dp/0811863999/

Akateeminen kirjakauppa: Akateeminen kirjakauppa

CDON: http://cdon.fi/kirjat/nola%2c_lisa/my_listography-4811418

Keri Smithin Non-planner datebookin tilasin omiin kalenteritarpeisiini. Minulla ei ole ollut koko vuonna paperista kalenteria, ja sen olen vuoden kuluessa saanut huomata. Edelliset kalenterit eivät ole olleet minulle tiukkaa päiväaikataulua vaan satunnaisessa käytössä oleva muistiinpanolehtiö, muistuttaja, päiväkirja ja satunnaisten asioiden listausalusta. The Non-planner Datebookissa ei ole siis valmiita kalenterisivuja, vaan päivämäärät voi kirjata ylös käytön mukaan. Lisäksi välistä löytyy tyhjiä listapohjia ja kivasti kuvitettuja päiväkirjasivuja. Eli juuri sitä mitä tarvitsinkin. Jos taipumukset ovat yhtään samanlaiset kuin meitsillä, kannattaa tutustua myös tähän vihkoseen.

ISBN: 1934378194

Amazon: http://www.amazon.com/Non-Planner-Datebook-Keri-Smith/dp/1934378194/

Little Otsu Publishing: http://shop.littleotsu.com/products/the-non-planner-datebook-by-keri-smith

Jos mielikuvitusta riittää voi tietty itsekin kasailla listakirjan. Itseni kohdalla moinen ei tulisi kuuloonkaan, sillä askarteluvimmani loppuu yleensä ennen kuin ehtii alkaakaan, mutta onneksi on Amazon ja ihmisiä, jotka ovat kehitelleet ja julkaisseet nämä kirjat.

Day 12 - A song from a band you hate


Tällaisissa haasteissa, kuin tämä päiväbiisiprojekti, on yllä esitelty musalistakirja kerrassaan mahtava. Arvatenkin kirjaan mahtuu myös lista bändeille, joista en pidä, ja vaikka listailu onkin vielä pahasti kesken, ilmeisimmät siitä jo löytyy. Vaikka en mitään myönnä vihaavani, valitsen tälle päivälle listasta Maroon 5:n. Jos olisi pyydetty biisiä laulajattarelta, josta en pidä, olisi valinta osunut auttamattomasti Anastaciaan. Maroon 5 kelpaakin erinomaisesti tämän otsikon alle, sillä vokalistilla on äänessään liiankin paljon samaa kuin Anastacialla - varsinkin kun on mieslaulaja kyseessä. Muutenkin alla oleva biisi on niin turha rallatus, etten pysty vuosienkaan tauon jälkeen kuuntelemaan tätä loppuun asti. 

Black Twig

Tuntuu että viime aikoina blogosfäärissä kaikki hype on kaatunut keskenään samanlaisten suomalaisten yhtyeiden niskaan. Mitä tahansa 'tuoretta' olen kuunnellutkin, se on tuonut mieleen vain The Drumsin, jonka Flow'n keikka oli niin heikko esitys, että vain saman tyylilajin edustajienkin kuuntelu alkaa puistattaa. Ei sillä, kai tämä buumi hevivillityksen voittaa.

Onneksi on muutakin kuin indiepoppiaalloilla surffaamista. Kävin torstaina tsekkaamassa Helsingin Henry's Pubin Helatorstai -klubilla viimein Black Twigin, jonka keikalle on pitänyt mennä aiemminkin. Hyvä fiilis jäikin käteen, sillä pitkästä aikaa näin bändin, jota en ollut kuunnellut aiemmin, mutta jota todellakin aion kuunnella jatkossakin. Soundit oli hyvät enkä olisi huomannut pedaalien rikkoutuneen soundcheckissä ilman erillistä huomautusta. Black Twigin surinasoundi on yksinään hieman yksitoikkoinen, mutta settilistaan oli valittu mukavan monipuolisia biisejä, joista suuri osa oli uusia.  Parhaiten kuitenkin jäivät mieleen muutamat Swans et Tea ep:n biisit sekä MySpacestakin demoversiona löytyvä Antichrist. Settinsä bändi päätti cover-biisiin, ja se kiteyttikin erinomaisesti koko keikan. Kokonaisuuden kannalta My Bloody Valentinen Sunny Sundae Smile oli ainoa oikea valinta.

Swans et Tea ep on yllättävänkin poppis verrattuna keikan surinapitoisuuteen. Siinä on sopiva pitoisuus leikkisyyttä, surinakitaroita, räminää ja pop-melodioita. Kitarat soivat kauniisti ja moniulotteisesti. Yksikään neljästä biisistä ei aiheuta repeat-tunnekuohuntaa, mutta neljän biisin kokonaisuus sen tekee. Toivottavasti seuraavalle julkaisulle eksyy enemmän hittibiisiaineksia sisältäviä biisejä, jotta nousukausi jatkuisi. Tämän ep:n kohdalla vielä riittää levottoman tunnelman jättävä On White, joka saa pistämään ep:n alusta uudestaan ja uudestaan. Päätösbiisi ladattavissa alta Janne V:n luvalla:

MP3: Black Twig - On White (Mediafire) (Megaupload)

Bändin on huomannut mm. Veli Kauppinen, joka on soittanut Black Twigiä muutamia kertoja YleX:n musiikin erikoisohjelmassaan, ja vierailipa yhtye samaisen radiokanavan M1-studiossa soittamassakin eilen. Livestudionauhoitus näkee (kuulee) päivänvalon 1. joulukuuta Kauppisen radioshow'ssa.

Swans et Tea ep:tä voi ostaa bändiltä itseltään, Stupido Shopista, Fatty Soundista sekä Helsingin ja Kuopion Levykauppa Äxästä.  Ennustan 200 levyn painoksen hupenevan lähitulevaisuudessa, joten kiirehtikää!

Facebook: http://www.facebook.com/blacktwigmusic

MySpace: http://www.myspace.com/blacktwigmusic

Day 11 - A song from your favorite band


Radiohead - Fog (Again) (live): Luckyn ja muutaman muun lisäksi lempibiisejäni Radioheadilta. Alunperin Knives Out -singlen b-puolena julkaistusta Fogista tehtiin myöhemmin uusi tyystin erilainen versio, ja nimenomaan tämä again -versio on ehdoton lemppari. Kyseinen uusinta on julkaistu COM LAG (2plus2isfive) ep:llä ja on nauhoitettu Arte tv-kanavan akustisessa sessiossa. Kaikki edellinen kuulostaa vähän turhan hifistelyltä, eikä tässä oikeastaan ole kyse sen kummemasta kuin Thom Yorkesta ja pianosta - mikä on vaan ihan voittamaton kombo.

Kirjotettavaa on kasaantunut yllinkyllin. Tulossa on mm. vaatimattomasti maailman paras joululahjaidea musanörtille ja musamatkailua yli 65 miljoonan vuoden päähän ajassa taaksepäin.

Aarrejahdissa

Perjantaina aamulla komeili Pitchforkin "best new tracks"-kohdassa suomalaisverta! Post-rock-pioneeri Mogwain Stuart Braithwaite on nimittäin remixannut Reginaa, ja Pitchfork tykkää. Minä en niinkään. Saanko jäädä yöksi -biisistä tehty remix-versio paranee loppua kohden, mutta alkupuolisko (0:00-2:40) kuulostaa epäonnistuneelta. Alkuperäinen jatkakoon ainoana oikeana versiona, mutta tsekatkaa silti Pitchforkista remixikin, niin ainakin tiedätte mistä puhutaan. Kiitokset Maijalle vinkistä.

Koko viime viikko meni kuunnellessa (etenkin vanhaa) soulia, ja tää viikko on lähtenyt käyntiin The Beatlesilla. En ole oikein koskaan jaksanut sivistää itseäni musiikilla, joka on ollut pop reilusti ennen syntymääni. Pink Floyd on yksi suosikeistani, mutta siihen se on melkein jäänyt. Mulla on nolon huono tietämys jostain 60-, 70 & 80-lukujen musahommista. Puhumattakaan vielä vanhemmasta musiikista. Se on vaan niin vaikea alottaa yhtään mistään, kun levyjä on ilmestynyt kymmeniä ja kymmeniä, eikä ole oikein minkäänlaista ennakkokäsitystä tuotannosta.

Meillä ei kotona koskaan soinut vanhempien valitsema musiikki mun ollessa muksu. Muistan että kirppiksillä äiti aina hipelöi Diana Rossin ja Billie Holidayn levyjä ja ylisti kovaan ääneen niiden olevan hänen lempimusiikkiaan. Ei niitä silti koskaan kotona kuullut vaan levyt pölyttyivät jossain silmien näkemättömissä - ehkä kellarissa. Metallican ja Nirvanan bändipaidat olivat äidillä ahkerassa käytössä, mutta joskus pistäessäni em. bändejä soimaan, saatoin saada toruja ja ihmettelyä, mitä ihmeen paskaa kuuntelen...

Olen aina ollut vähän kade kavereilleni, joilla on lapsuusaikana soitettu kotona läpi kaikki klassikkolevyt. Olen kadehtien kuunnellut niitä juttuja, kun joku muistaa lapsuudestaan jonkun biisin tai levyn ja löytää sen uudelleen vähän vanhempana porukoiden vinyylivarastosta. Mä en ole saanut oikeestaan keltään mitään musiikkivaikutteita, koska mulla ei ole sisaruksiakaan. Siispä nyt 22-vuotiaana saan aikaiseksi edes jollain tasolla tutustua The Beatlesiin. Kiitokset siitäkin Maijalle, jonka mielestä oli noloa, ettei mulla ollut tietämystä ja teki mulle lahjaksi ihanan mixtapen. Tästä oli helpompi aloittaa.

Mitä te olette oppineet kuuntelemaan vanhempien tai sisarusten avustuksella? Vinkatkaahan mulle jooko, jotta voin sivistää itseäni lisää. Itse löydetytkin aarteet saa jakaa.

Nyt tuon avautumisen päätteksi aionkin kaikesta huolimatta hehkuttaa nopeasti uudempaa musiikkia, joka kaiken soulin ohella soi viime viikolla tiheään. Plan B on täällä vilahtanut täällä ekan soittolistan yhteydessä, mutta mitään en ole kai hänestä kirjoittanut.

Plan B eli Louis Preira on 28-vuotias lontoolainen monilahjakkuus, joka on soulin lisäksi kunnostautunut räppärinä, tuottajana, näyttelijänä ja ohjaajana. Vuonna 2006 ilmestynyt debyyttialbumi Who Need Action When You Got Words oli varovasti soulilla maustettu hip-hop-levy, joka keräsi ihastuneita arvosteluja medialta.

Viime keväänä julkaistulla toisella albumilla The Defamation of Strickland Banksilla voimasuhteet on käännetty ympäri sen ollessa soul-albumi hip-hopilla höystettynä. Vaikka soul-levy onkin menestynyt debyyttiä runsaasti paremmin, Plan B on vaihtanut genreä vain tilapäisesti, ja kolmas levy on paluu takaisin juurille. Levy-yhtiö ei pitänyt miehen venkslaamisesta, joten The Ballad Of Belmarsh julkaistaan Plan B:n omalla levymerkillä.




Plan B:n musiikkivideotkin kertovat Strickland Banksin tarinaa. Videoista voi bongata mm. Skinsistä tutun Kaya Scodelarion.

Juuri levy-yhtiön ja radioaaltojen rakastama The Defamation of Strickland Banks on näistä se, joka on vienyt minunkin sydämeni. Se on konseptialbumi, joka kertoo tarinan nuoresta soul-laulajasta, joka saavuttaa kuuluisuuden rakkauslauluilla, mutta päätyy lopulta vankilaan rikoksesta, jota ei tehnyt. Soul-fiilistelyissä Preiran mahtava lauluääni pääsee aivan uusiin ulottuvuuksiin verrattuna debyyttiin. Sävellykset ovat monipuolisia ja levyltä löytyykin biisejä sekä koti-illan taustamusiikiksi että diskojen tanssilattioille. Poikaystäväni ei levylle lämpeä, mutta epäilen sen johtuavan paikallisista Justin Timberlake -mielleyhtymistä. Toivotaan, että konseptialbumeita on luvassa jatkossakin, sillä niin hyvin Preira eri genret ja tarinankerronnan hallitsee.

MySpace: http://www.myspace.com/time4planb
Spotify: Plan B
www: http://www.time4planb.co.uk/

Kylässä käynyt äitikin tykkäsi. Näin päin se on mun kohdalla aina mennytkin.

Day 10 - A song that makes you fall asleep

Harvaan biisiin en osaisi nukahtaa. Se on testattu kotona mm. hardcore punkilla sekä livenä mm. Familjenilla ja Crystal Castlesilla. Paras nukahtamismusa vaihtelee, koska se ei saa olla liian tuttua. Siinä vaiheessa kun sanat osaa ulkoa, alan vaistomaisesti laulaa mukana nukahtamisen sijaan. Siksi suosin tähän tarkoitukseen instrumentaalimusiikkia tai biisejä, joiden sanoja en ymmärrä/ en saa niistä selvää.

Sigur Rós - Viðrar vel til loftárása: Bändi tai biisi tuskin tulee yllärinä muille musanukahtajille. Harvoin nukahdan ensimmäiseen biisiin, joten koko Ágætis byrjun-levy on aikanaan tuudittanut minut uneen, ilta toisensa jälkeen. Sigur Rósin uniluukutusta jatkui niin monta vuotta, että opin kaikki ulinat ja jousisoitinkuviot ja muut nekin liian hyvin ulkoa. Ágætis byrjunin uniaika on ohi, ja nykyään tyydyn sen sijaan satunnaiseen post-rock-, minimal techno- tai ambient-levyyn. Legendaarisuuspisteet kuitenkin Islantiin.

Ooo-ooo-ooo Las Palmas

Jokin aikaa sitten eteeni sattui musiikkivideo, joka on ehkä yksi parhaista videoista ikinä, mutta helposti parasta juuri nyt:


El Guincho - Bombay from CANADA on Vimeo.

Siitä löytyy ihan kaikkea. Nicolás Méndezin ohjaama video on juuri sopivan sekopäinen ja cool. Videon mistä tahansa kohtaa otettu still-kuva sopisi Vice-lehden sivuille. Eikä pelkästään tissien ja pyllyjen takia.

Kuva: Rebecca Thomas

Artisti El Guincho on uudehko tuttavuus. Las Palmasista kotoisin olevalta espanjalaismieheltä on ilmestynyt jo kolme kokopitkää levyä, joista kuunteluun on päässyt vasta uusin Pop Negro, jonka avausraita ylläoleva Bombay on. Pop Negro on ihan ookoo levy, mutta kahdeksan muuta kappaletta jäävät auttamasti räjähtävän alun varjoon.

El Guinchoa on sanottu espanjalaiseksi Panda Beariksi, eikä vertaus mene metsään. Vaikka espanja niin lämpimältä ja raikkaalta kuulostaakin, nautin mieluummin pandabearini alkuperäismuodossa. Uskon Pop Negron unohtuvan Bombay'ta ja muutamaa muuta biisiä lukuunottamatta piankin, mutta saatan talvemmalla kaivaa sen esiin uudestaan, sillä sen parhaimmaksi hyödyntämiseksi voisi kuvitella kylmimmän talven kesä- tai kaukokaipuufiilistelyt.

MySpace: http://www.myspace.com/elguincho
Soundcloud: http://soundcloud.com/youngturks/sets/el-guincho
Spotify: El Guincho
www: http://elguincho.com/


Day 09 - A song that you can dance to

Datarock – Fa-fa-fa: Lempitoivebiisi diskossa, jota on myös bailattu kotosalla, sängyn alla ja eri koloissa. Hyvän ahtaiden tilojen tanssisbiisin tästä tekee c-osan nostatus, johon sopii erinomaisesti kyykkyjorailu. Fa-fa-fa on muutenkin mukavan rytmikäs ja nopeatempoinen biisi, koska se on ihan perseestä, kun dj soittaa jotain hyvää indiepoppista, joka kuulostaa kivalta, mutta jonka tahtiin voi korkeintaan hytkyä. Eikä esimerkiksi nyrkkeillä.


Datarock - Fa Fa Fa from nettwerkmusic on Vimeo.

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Mitä kuuluu Radiohead?

Radiohead on ollut ylivoimaisesti lempibändini kohta kymmenen vuotta. Juon aamukahvini Radiohead-mukista, ja pari bändiin liittyvää tatuointiakin on vuosien varrella ihoon hakkautettu kunnianosoitukseksi. Siksi on pakko ottaa puheeksi myös rumpali Philip Selwayn elokuun lopussa ilmestynyt soololevy Familial.

Radiohead Szigetissä vuonna 2006

Selwayn soolodebyytti ei kuulosta Radioheadilta, eikä sen tarvitsekaan. Jos hakemalla hakee, toki radioheadmaisiakin piirteitä sävellyksistä löytää, mutta toisaalta Radiohead-vaikutteet kuuluvat lukuisilla muillakin 2000-luvulla julkaistuilla levyillä. Selway kuulostaa enemmänkin Wilcoa jäljittelevältä laulaja-lauluntekijältä, mikä olisi vain tylsää, ellei esittäjällä olisi nimeä. Joistakin kappaleista vaikutteet kuuluvat vähän liiankin selkeästi, mikä olisi vain varastamista, ellei Selwayn bändissä soittaisi Wilcostakin tuttuja jäseniä (Glenn Kotche ja Pat Sansone).

Muutamia oikeasti kiinnostavia ja taidokkaita sävellyksiäkin levyltä löytyy, kuten ensimmäinen sinkkubiisi By Some Miracle. Kokonaisuutena levy ei kuitenkaan ole kummoinen, ja vaikka sen parissa voi viettää mukavan kuuntelukokemuksen, unohtuu se keskinkertaisuudessaan helposti pölyttymään muiden levyjen joukkoon - toisin kuin Radiohead-keulahahmo Thom Yorken The Eraser.

Tänään on muuten Tompan 42. syntymäpäivä, joten onnea sinne suuntaan!

Äitiprojekti Radioheadilta odotetaan uutta levyä ehkä jo tänä vuonna, todennäköisemmin kuitenkin myöhemmin. Bändi on tällä hetkellä studiossa. Leffapuolellakin ovat bändin jäsenet aiheuttaneet kuhinaa. Thom ja Jonny Greenwood ovat olleet vaikuttamassa huomenna Amerikassa ensi-iltansa saavan Stonen soundtrackiin, ja tekeillä on myös Anyone Can Play Guitar -dokumentti Oxfordin musaskenestä, jonka tekemiseen voi lahjoittaa rahaa täällä. (Oxfordista ja Radiohead-vaikutteista puheenollen Foalsilta tuli tänään uusi hämmentävä musavideo.)

Kuuntele Spotifysta: Philip Selway – Familial

Day 08 - A song that you know all the words to


Radiohead – Lucky: Yllätysyllätys, päivän biisi sopii aiheeseen. Arvatenkin osaan sanat lempibiisiin lempibändiltäni. Tai siis yhteen niistä, yhtä ainoaa suosikkia on käytännössä mahdotonta valita. Luckyn olisin voinut valita myös biisiksi, joka saa minut itkemään - jos tässä biisilistauksessa olisi sellaista kysytty. Lähes poikkeuksetta tätä lauleskellessa silmät kostuvat, joten lopulta alahuulen vapistessa ei niistä sanoista tahdo enää saada selvää.

All Ears II

Otsikko ei viittaa uudistettuun ulkoasuun, vaikka sellainen tänne eilisen aikana ilmestyikin. Uusi look ei ole vielä ihan valmis, mutta on jo nyt parempi kuin edellinen. Hyh, hyvä että entinen rumilus on viimein poissa, koska se söi ihan huomattavasti mielenkiintoani kirjoitella tänne.

Järjestysluku kaksi viittaa siis uuteen Spotify-soittolistaan, joka on järjestyksessään vasta toinen tässä blogissa. Koska kesän kuunnelluimmista biiseistä ei ole ollut juttua ollenkaan, tuuppasin kaikki samaan soittolistaan. Mitään selkeää punaista lankaa soittolistassa ei ole, mutta jokainen kappaleista viittaa mukaviin kesämuistoihin. Osa soi keikoilla Serbiassa ja muualla, osan tahtiin kaahattiin Saksassa autobahnilla sekä osa toimi soundtrackina pakettiautossa kotikaupungin vaihtuessa. Niin, ja kaikki ovat helkkarin hyviä biisejä. Oikeesti. Pistin kaikille sydämet perään ettei jää epäselväksi.

Tässä ny on yhteiskuvilla väritelty postauksia viime aikoina, niin jatketaan samalla linjalla... Justicen Genesis on yksi parhaista tavoista aloittaa soitto. Sen todisti mm. Busy P kesällä Exit Festivalilla.

All Ears II -soittolista

spotify:user:foonk:playlist:2XVtdcueRT4E7rwLhT6ksL

1. Justice - Genesis ♥

2. Jamaica - Cross the Fader ♥

3. Kasabian - Shoot the Runner ♥

4. Japandroids - Darkness on the Edge of Gastown ♥

5. Kashmir - Pursuit of Misery ♥

6. Dr. Alban - It's My Life ♥

7. Robin S. - Show Me Love ♥

8. The Rah Band - Messages From the Stars ♥

9. Magnetic Man - I Need Air ♥

10. Florrie - Call 911 (Fred Falke Remix) ♥

11. Douster - King of Africa ♥

12. The Chemical Brothers - Another World ♥

13. Sophie Ellis-Bextor - Murder on the Dancefloor ♥

14. Oliver Koletzki - Hypnotized (feat. Fran) ♥

15. Cee-Lo Green - Fuck You ♥

16. Mark Ronson & The Business Intl - The Bike Song ♥

17. Prince - 1999 ♥

18. Kings of Convenience - I'd Rather Dance With You ♥

19. Darwin Deez - Up in the Clouds ♥

20. Fredi - Muukalainen  ♥

Day 07 - A song that reminds you of a certain event


Muuan mies – Tyhjyydestä tullaan: Tämän päiväinen biisikin muistuttaa kesän tapahtumista - tosin viime vuoden kesän. Muuan miehen koko levy on ehkä täydellisin mökkilevy, ja niinpä eräs täydellisen aurinkoinen lauantai-iltapäivä täydellisellä mökillä on jäänyt mieleen täydellisenä hetkenä, Muuan miehen ansiosta. Ullakolta pengotut vanhat olkihatut, forssalaisilta kirppiksiltä ostetut sanoinkuvailemattomat vaatteet, 80-luvun loppupuolen SinäMinät, kivoimmat kaverit ja Muuan Mies muodostavat täydellisen mökkiyhdistelmän. Perjantaina onkin suuntana tuo samainen mökki. Onkohan ulkona jo liian kylmää ja pimeää Muuan miehelle?

Muuan Mies on ilmeisesti sen verran uugee, etten voi lätkäistä tähän perään YouTube-videota, vaan joudut klikkaamaan itsesi tänne kuullaksesi kappaleen.

Klaxons: Surfing the Void

Tein eilen listaa muutaman kuukauden sisällä ilmestyneistä levyistä, joista en ole vielä kirjoittanut tänne, mutta jotka ehdottomasti ansaitsevat sen... Tässä siis osa 1/29... Lopussa jatkuu myös keväällä kesken jäänyt päivän biisi -meme.

Mitäpä sitä kieltelemään, että Klaxons nousi pelkän Myths of the Near Futuren voimin yhdeksi lempibändikseni. Debyytti on myös Last.fm-historiani kuunnelluin levy.  Lienee turhaa siis erikseen toitottaa, että kakkosalbumia on täällä suunnassa odoteltu jo tovi - pelonsekaisin tuntein. Mitä jos Surfing the Void onkin kauhea pettymys enkä pysty enää kuuntelemaan debyyttiäkään samalla rakkaudella? 

Onko levyä kansiin katsominen? Surfing the Voidilla on ainakin maailman paras kansikuva, ikinä.

Nyt levyä on maisteltu jo kymmenien pyöräytysten verran, enkä osaa vieläkään selkeästi kuvailla tuntemuksiani. Surfing the Void on hämmentävä levy - ei hyvällä tai huonolla tavalla hämmentävä vaan pelkästään hämmentävä. En voi sanoa rakastavani sitä, mutten totisesti vihaakaan.

Jos levyä pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi raskas. Surfing the Void alkaa ahdistaa, jos sitä kuuntelee enemmän kuin 38,3 minuuttia kerrallaan, ja silti levyn päättyessä tekee mieli laittaa se heti uudestaan alusta. Siltä ei löydy erillisiä hiteiksi nousevia biisejä, mutta kokonaisuus on erinomainen ja yhtenäinen. Biisikollegoistaan erotettuina levyn kohokohdat saattavat kuulostaa jopa huonoilta.

Kappaleet ovat monipuolisia. Levy ei kuitenkaan kokonaisuutena ole kovinkaan monipuolinen. Esimerkiksi Extra Astronomicalin kertosäe on tarttuva, mutta Kornia henkivät säkeistöt tekevät biisistä ahdistavan. (Tästä voidaan luultavasti syyttää tuottaja Ross Robinsonia, joka on aiemmin tuottanut mm. Kornia ja Slipknotia.) Levyllä ei ole oikeastaan yhtään hengähdystaukoa. Biiseissä itsessään on riittävästi ilmaa, mutta räyhäystä sisältäviä kappaleita on niin paljon, että joukkoon sopisi erinomaisesti yksi kunnon nössöslovari.

Eniten vuosien varrella on muuttunut laulupuoli, mikä onkin ihan hyvä muutos - vaikkei vanhassa tyylissäkään vikaa ollut. Debyyttilevyn kantaviin voimiin kuulunut Jamie Reynoldsin korkea ääni on entistä suuremmassa roolissa Surfing the Voidilla. Lähinnä se käy korvaan ärsyttävästi, mutta yhdistettynä James Rightonin ääneen se kuulostaa hunajalta. Rightonia kuulisi mielellään lisääkin, koska levyn lemppariraidoiksi alkavat vakiintua juuri Rightonin pidempiä vokaaliosuuksia sisältävät kappaleet kuten Twin Flames, Future Memories ja The Same Space. 

James Righton Exit Festivalilla heinäkuussa 2010

Hämmentävyydestään huolimatta Surfing the Void on ehdottomasti tutustumisen arvoinen levy. Se ei ole hittipitoinen lallatuslevy, vaan muistuttaa enemmän sitä, mitä kitaradiggarit kutsuvat oikeaksi musiikiksi. Sitä voi suositella myös hipstereille ja muille muotipelleille, sillä levy on mystisien shamanismi- ja sci-fi-vaikutteiden ansiosta ajan hermoilla ellei vähän tulevaisuudessakin. Yksi potentiaalinen kohderyhmä lienee myös vanhat Korn-fanit. Ainakin meikäläisen sisälle asumaan jäänyt seiskaluokkalainen kumartaa Robinsonin kädenjäljille...

Surfing the Void tulee olemaan selkeästi yksi lempilevyistäni tänä vuonna, vaikkei kuitenkaan se ihan lempparein. Tän hetken lempparimusavideon titteliä pitää silti sinkkubiisi Echoes. Se on kiistatta maailman paras aavikkovideo. Minimaalista tyylikkyyttä vuodesta toiseen täydellisen muodikkailta jäbiltä:

Day 06 - A song that reminds of you of somewhere

White Lies - Death: Kyseinen biisi muistuttaa paikasta, jota on vaikea sijoittaa jonnekin, vaan se on oikeasti somewhere. Death kertoo lentopelosta, ja on kappale, jonka olen kuunnellut biisin ilmestymisen jälkeen aina lentokoneessa istuessani, matkalla minne milloinkin. Vaikka lyriikat lietsovatkin lentämisen pelkoa entisestään, sillä on ollut rauhoittava vaikutus ilmassa. Samastumisprosentti ilmakehässä on lähes tulkoon aina ollut täysi sata.

I wonder what keeps us so high up, could there be a love beneath these wings?

The National: High Violet

The Nationalin viides albumi seuraa Boxer-hittilevyä kymmenes toukokuuta, mutta nopeimmat voivat kuunnella High Violet -nimeä kantavan uutukaisen NYTimesin sivuilla, huomiseen asti!

Lukemieni arvostelujen perusteella levy on huikea. 5/5 tähteä, 9.5/10 pistettä ja jopa 100/100 prosenttia on vilkkunut siellä sun täällä, mutta näitä huippuarvosanoja ei oma käsitykseni ainakaan vielä kohtaa. Ei se ole täydellinen levy, ei vain ole.

High Violet ei ole missään nimessä huono levy - todella hyvä itseasiassa, mutta kyllä siltä vikojakin löytyy - tai oikeastaan lähinnä siltä ei löydy kaikkea tarvittavaa. Missä ovat
1) koukut
2) SE biisi
3) variaatio?
Lisäksi High Violet on niin selkeä elämäntilanneteemalevy, että siihen on mahdotonta samastua etenkin, jos sattuu kaikki olemaan juuri hyvin ja kesäkin tulossa jne.

...Mutta siltä löytyy: nokkelia ilmaisuja, yhtenäiset lyriikat ja hienoja sävellyksiä muiden The Nationalin perusvahvuuksien lisäksi. Esimerkiksi Anyone's Ghost, Conversation 16 ja Bloodbuzz Ohio ovat loistavia biisejä, jollaisia avautuu varmasti kuunteluiden myötä vielä lisääkin. Lisäksi maailmasta varmasti löytyy muutamia ihmisiä, jotka ovat juuri eronneet/ ovat eroamassa/ on tylsää tai muuta samastumista helpottavaa.

High Violet on aikamoinen antikesälevy, mutta sopii sateisille päiville. Se kertoo päänsisäisestä yksinäisyydestä, tylsistä ihmissuhteista, nostalgiasta, menetyksen ja satuttamisen peloista (ja vähän kaikista muistakin peloista), kaukokaipuusta ja jännityksen puutteesta eli niistä kaikista oireista, joita Salkkareiden Lassella tällä hetkellä on - keski-iän kriisin takia.

Stream: http://www.nytimes.com/2010/04/25/magazine/25national-t.html?pagewanted=1


sit päivän biisin pariin...

Day 05 - A song that reminds you of someone

Jostakusta muistuttava kappale on ehkä tähän mennessä vaikein, sillä elän musiikkia tosi vahvasti tapahtumien, muistojen ja ihmisten kautta, ja jokaiseen ystävään on liitetty vähintään yksi biisi - moniin kokonaisia ja lukuisia levyjäkin. Eli valinnanvaraa olisi.



Valkkasin sitten Jarkko Martikaista. Vaikka Kaikki me kuolemme pian, muistuttaa myöskin enemmän tietystä hetkestä, liitän sen vahvasti pappaani. Biisi soi repeatilla, kun kuulin isoisäni kasvaimesta, jota on mahdotonta poistaa. Vaikka annetut elinvuodet on jo tuplattu ellei triplattu, lähtö tulee jossain vaiheessa kuitenkin, ja biisi on auttanut käsittelemään asiaa todella paljon. Myös tietyt lainit (esim. "sinutkin usein mä huomiseen siirrän/ tänään kun kanssasi ehdi olla en") biisistä voisivat kuvastaa hyvin omaa suhdetta pappaani, ja toisaalta jotkut lainit ("elämää vierastan, ihminen") sopivat hänen suuhunsa. Samastuminen kappaleeseen on voimakasta.

Once in a lifetime duetto, tuore M.I.A.-biisi ym.

Eilen kävin katsomassa bändiä, joka ei lukeudu normaaliin musiikkiprofiiliini. Viimeksi näin Negativen joskus 2000-luvun alussa jossain nuorisotalolla. Eilen Pakkahuoneella oli samanlainen meno kuin aikanaan, tosin vanhempaa yleisöä oli paikalla enemmän - jopa yllättävän paljon. Yleisöstä saattoi bongata myös Meriläisen Rosan, Frangénin Simon ja Mustajärven Paten ym.

Tästä keikasta en aio sen kummempaa arviota kirjoitella, mutta vaikka vähän naureskellen paikan päälle menin, hymyillen tulin pois. Lavakarismaa rokkikukoilla oli vaikka muille jakaa, ja ilta oli lopulta ehkä parasta mahdollista etkoilua. Niin, ja jotain ennennäkemätöntäkin oltiin todistamassa...



Kun kerran tuon memen myötä luurankoja paljastellaan niin antaa paukkua sitten oikein kunnolla. Olen kyllä jokusen kuukauden elämästäni ollut Negative-fani (jep), mutta useita vuosia fanittanut Katri Helenaa. Rönnin lavatanssit in my mind...

Uusi M.I.A.-biisi!

Ei mikään Paper Planes tai Boyz, vaan jotain muuta, mutta hyvää!







Day 04 - A song that makes you sad



Death Cab for Cutien tuotannosta olisi voinut tähän kohtaan poimia muitakin biisejä, mutta Tiny Vesselsin tarina on ehkä surkein - tsekatkaa vaikka noi lyriikat ...Vaikka eivät Someday You Will Be Loved tai Transatlanticism kyllä yhtään sen piristävämpiä biisejä ole...

Crystal Castlesin toinen Crystal Castles

Crystal Castlesin toinen levy on nimetty täsmälleen samalla tavalla kuin ensimmäinen. Crystal Castlesin molemmat levyt ovat siis self-titled - nimettömiä tai bändin mukaan nimettyjä, ihan kuinka asian haluaa nähdä. Maalaisjärjellä kuuntelija voi nimetä sen vaikka Crystal Castles II:ksi, ja välttää ongelmat musiikkikirjaston järjestyksessä, mutta silti mietityttää, millaisia sekaannuksia kaksi samannimistä levyä voivat aiheuttaa. Sehän tästä vielä puuttuisi, jos kannetkin olisivat samanlaiset.

Uusi kansi siis näyttää tältä

Juuri tällaisista syistä en odottanut toista albumia kovinkaan innolla. Crystal Castles oli alkanut ärsyttää jo aiemmin pikkujuttujen takia. Debyyttilevy oli hyvä, mutta uusien biisien vähäisyys ärsytti, sillä lähes kaikkihan oli julkaistu jo aiemmin ep:illä. Flow'n keikan myöhästyminen epämääräisistä syistä ärsytti. Jopa viime vuoden Pitkä kuuma kesän esitys oli kaikessa huippuudessaan ärsyttävä: musiikki soi virheettömästi, vaikka Alice Glass näytti olevan lavalla ihan koksupäissään, tai sitten esitys vain meni överiksi.

Mutta uusi Crystal Castles, se kakkosalbumi, on ärsyttävän hyvä. CCII oli määrä julkaista kesäkuussa, mutta se päätyikin Internetiin viime viikolla. Kuten debyytin kanssa, julkaisua aikaistettiin. Digitaalinen versio on ostettavissa tästä päivästä alkaen, ja fyysinen levy tulee kauppoihin kuukauden päästä.

CCII yllätti ainakin minut loistavuudellaan. Crystal Castles on uudistanut soundiaan sopivasti, ja huudon ja melskeen määrää on vähennetty, vaikka sitäkin löytyy. Kokonaisuutena soundimaailma on muuttunut puhtaampaan suuntaan, ja sen voisi kuvitella soivan isoilla teknoareenoilla. Esimerkiksi ensimmäinen sinkkulohkaisu Celestica kuulostaa kauniilta - adjektiivi, jota en olisi aiemmin liittänyt kaksikkoon.

Koko levy on itseasiassa hyvinkin miellyttävä, ja suorastaan huutaa uudelleen pyöräytystä heti perään. Biiseistä eniten miellyttää Baptism, joka saattaa hyvinkin olla yksi tämän vuoden lempikappaleistani. Ainoa ärsyttävä raita on sitä seuraava Year of Silence, jossa on oudosti sämplätty Sigur Rósin Inni mer syngur vitleysinguria. Yleensä taitaa mennä päinvastoin, mutta mitä enemmän Year of Silencea kuuntelen, sitä vähemmän Jónsin äännehdintä biisiin sopii. Kuitenkin yksi skippaus koko levyllä on hyvä saavutus, ja levy on ehdoton pakkohankinta myös levyhyllyyn.

Sitten päivän biisin pariin...

Day 03 - A song that makes you happy



Tämä ei ole vitsi. Sealin Kiss from a Rose on maailman paras viimeinen hidas. Tähän biisin liittyy paljon muistoja muutamalta viimeiseltä vuodelta. Seal on ilostuttavan hyvä tulkitsija, ja noh, biisi puhukoon puolestaan. Vaikka kuinka olisi suru puserossa, ei tämän biisin aikana voi mököttää.

Day 02 - Your least favorite song

Kulutin tunteja miettimällä inhokkikappalettani (inhokki on muuten yksi inhokkisanoistani), eikä sellaistakaan tunnu löytyvän yhtä oikeaa. On bändejä, joita en voi sietää, mutta yhtä tiettyä kauheinta kappaletta ei vain ole. Niinpä ymmärrän kysymyksen vähinten lempparina, jota sitäkin sain miettiä pitkään.



Voittajaksi selvityi Kaiser Chiefsin b-puoli debyyttilevyn Employmentin ajoilta. Kaiser Chiefs oli noihin aikoihin yksi ehdoton lempibändi, ja Think About You (And I Like It) heidän parhaimpia biisejänsä. Vuonna 2006 saatoin kuunnella tätä rallia tunteja putkeen, mutta nyt en oikein ymmärrä, mikä siinä on viehättänyt - tai Kaiser Chiefsissä ylipäätään. Ei sillä, ensimmäinen levy on edelleen ihan hyvä, mutta huomioidessa silloisen fanituksen määrän, saattoi touhu mennä överiksi.