Näytetään tekstit, joissa on tunniste yeasayer. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yeasayer. Näytä kaikki tekstit

maanantai 10. tammikuuta 2011

Kymmenen parasta levyä (2010)

Nonii, nyt hoidan ne parhaat levyt pois tekemislistalta, ettei jää taas kokonaan väliin. Viime vuoden kärjen valkkaaminen ei oikeastaan ollut vaikeaa, koska selkeesti ylivoimaisia juttuja oli just sopiva määrä. Parhausjärjestys ei ehkä ole absoluuttisen oikeassa, mutta ainakin ihan tarpeeksi sinnepäin.

BEST OF THE BEST ULTIMATE ULTRA WINNERS  eli PARHAAT LEVYT 2010:


10. Arcade Fire - The Suburbs
Olin aluks nii jumalattoman pettyny tähän levyyn, että se oli sillä "NO EI OO MUN PARHAIDEN LEVYJEN LISTALLA" -listalla ykkösenä. Se tuntu ihan paskalta kahden edellisen jälkeen: löysältä, tylsältä aikuisrokilta, munattomalta, jumittavalta, liian tutulta jne. Sitten tuli joulukuun alku ja annoin triljoonannen mahdollisuuden. Yhtäkkii se olikin hyvä, pian parempi, lopulta erinomainen. Kymmenen vuoden päästä varmaan tituleeraan tän vuosikymmenen parhaaksi levyksi...

Johtopäätös: paranee kuuntelussa
Mitä opin: älä koskaan kyseenalaista Arcade Fireä



9. Das Racist - Sit Down, Man
Mun on turha edes teeskennellä olevani mikään räppiasiantuntija. Kiinnostukseni rap-musiikkiin ei alkanut jostain legendaarisesta underground-possesta 80-luvun lopussa vaan kymmenen vuotta myöhemmin Eminemistä ja Fintelligenistä. (No ok, tykkäsin Ceebrolisticsistakin kyllä.) Toiset kymmenen vuotta myöhemmin tuntuu, että kaikki on jo kuultu, ja että genre ja alalajit samankaltaistuvat jatkuvasti - ja siihen tunteeseen auttoi Das Racist. Monen vuoden jälkeen löysin räbälevyn, jota olen jaksanut kuunnella kymmeniä kertoja.

Miksi: Tarpeeksi tyhmiä ja älykkäitä lyriikoita. Jos Arcade Fire tuntui (aluksi) liian jumittavalta, Das Racist on just tarpeeks jumittavaa.
Last.fm-tägejä: art rap, freak folk, hipster garbage, ghetto electro, kinda like rap-noise-pop, brooklyn



8. Gorillaz: Plastic Beach
Tässäpä levy, jonka olisin halunnut istuttaa ykköspallille. Introsta lähtien täydellisyyttä lähes koko levy, joka lopulta sitten hävisi mittelön suuruudellaan. Das Racistin levyllä 20 biisiä on ihan sopivasti, mutta Plastic Beachilla 16 kappaletta on ihan liikaa. Kokonaisuutena lätty jäi liian raskaaksi ja levyn sisäiset kytkökset toimivan vain osittain. Mitään yökkisbiisejä ei periaatteessa oo, mutta osa kappaleista kuulostaa siltä, että ne sopisivat eri levylle.

Suosikit & inhokit: Empire Ants ja Some kind of Nature on ihan best. Stylo on tylsä.
Oho: Ainii, tääkin on kai rap-musaa. Mä meinaan aina unohtaa sen, ku täs on kuitenki se Damon Albarn.



7. Magnetic Man: Magnetic Man
Magnetic Manin ja minun välinen suhde kronologisesti vuodesta 2007 tähän päivään:
Tykkäsin Skreamista, tykkäsin Bengasta. Kävin katsomassa Roskildessa 'jotai Magnetic Manii mis on Skream ja Benga', mut lavalla oli joku kolmaskin tyyppi. Ne oli livenä ihan sairaalloinen pettymys. NME rupes kirjottelee triosta, ja kerrottiin debyyttilevyn ilmestymisestä vuonna 2010. Odottelin, mut mitään ei kuulunut. Sitten tuli eka sinkku I Need Air, joka kuulosti vaan tylsältä. Trio esiinty Flow'ssa, ja keikka oli ihan eri tasoa kuin Roskildessa aiemmin. Se oli Flow'n paras keikka. Sitten tuli debyyttilevy. Se oli alusta loppuun asti vuoden parhaita levyjä - just sellasta, jota voi odottaa supergroupilta, mutta jota en todellakaan uskaltanut odottaa.

Erityiskiitokset: Monipuolisuudesta ja mimmilaulajista
Erityisterveiset skeneilijöille, joiden mielestä Magnetic Man on paskaa: Olette väärässä.


6. Sleigh Bells - Treats
Sleigh Bells oli ainut bändi Flow'n ekasta esiintyjäjulkaisusta, josta en ollut kuullut aiemmin, ja voi että kuinka uusi löytö ilahdutti. Se oli kuin brooklyniläinen M.I.A. Pop ja punk yhdistyivät kauniilla tavalla: surinaa, epäselviä naisvokaaleja gettoasenteella, rajuja rytmejä, lo-fi-soundia, hip hop -elementtejä, ähkimistä, rosoisuutta, hyökkäävyyttä jne. Debyyttilevy oli juuri sitä mitä pitikin, eli kaikkea edellä mainittuja ja hyviä biisejä. Sleigh Bellsin kohdalla pelottaa ainoastaan tulevaisuus, sillä bändin soundi on tunnistettavan omintakeista, mutta helposti kyllästyttävää.

Vielä ehdit: Tammikuiselle Tavastian keikalle saa vielä lippuja!
Livekunto: 10++



5. Warpaint - The Fool
Kokemukseni mukaan isoimmiksi pettymyksiksi usein jäävät ne hype-bändit, jotka soittavat nynnyindietä ja laulaja on nainen. Kun kyse on jostain tällaisesta, en mitään muuta olekaan mieluummin kuin väärässä. Warpaint on ehkä maailman paras tyttöbändi, ja vuoden 2010 ihan ehdoton yllättäjä ja tulokas. The Foolin soundi on juuri sellaista, johon olen toivonut musiikin lipuvan. Pop + kokeilunhalu + ennakkoluulottomuus + hyvät kitarariffit + kauniit lauluäänet + ammattitaitoiset soittajat + pelkistetty ilmaisu = menestys.

Kenelle: Progemetallipäistä aina nainen ja kitara -meiningin faneille
Kuvaavia adjektiiveja: minimalistinen, progressiivinen, ilmava, harmonien, kaunis, uninen, synkkä



4. Miami Horror - Illumination
Illumination on 12 kappaleen debyyttilevy, jonka jokainen sekunti muistuttaa minua kaikkien aikojen parhaista biiseistä. Ensimmäisestä biisistä kuulee, sopiiko musiikki omiin stereoihin vai ei. Illumination ei varsinaisesti toista itseään, mutta läpi levyn jatkuva jumigroove on sekä levyn vahvuus että heikkous. Se on samalla punainen lanka, ja samalla puuduttava osa, joka pitää huolen että yksi kuuntelukerta kerrallaan riittää. Suosittelen kaikille, jotka diggaa nykymusasta ja Princestä, nostalgiasta, Aeroplanesta, Stardustin Music Sounds Better With You:sta, (yli)pirteästä meiningistä, discopalloista, Fred Falken Golden Cage - remixistä, joraamisesta ja/tai Cut Copysta.

Saanko esitellä: vuoden aliarvosteuin levy
Yhdellä sanalla: aussihousediskosynapoppia



3. Foals - Total Life Forever
Foalsin debyytin ja kakkosalbumin välinen kehityskaari on valtava. Bändin tunnistaa edelleen samaksi, mutta dance punk on saanut jäädä ja tyyli lähentelee yhä enemmän matikkarokkia. Bändi on kuin aikuistunut yhdessä yössä, vaikka pari vuotta levyjen välissä oikeasti vierähti. Uusi soundi kuulostaa omalta, siinä missä vanha Foals (erinomainen sekin) enemmänkin matki sitä, mikä oli muodissa. Levykokonaisuus hipoo täydellisyyttä, sinkkukelpoisia biisejä löytyy runsaasti ja loputkin palaset ovat paikoillaan. Total Life Forever kuulostaa erityisen hyvin tuotetulta, vaikkei mulla olekaan mitään hajua, kuka tuottaja Luke Smith on. (Pitäisin silmällä.)

Harmin paikka: Foals leimautuu edelleen edellisen levyn perusteella teinityttöjen musiikiksi, vaikka osuvampi kohderyhmä löytyy nykyään yliopistoista
Sanottua: "Mikä se bändi oli, joka kuulosti ihan Foalsilta, muttei ollut sitä?"



2. Kanye West - My Beautiful Dark Twisted Fantasy
Kanye West yllätti minutkin. Epäilyksiä ja ennakkoluuloja Westiä kohtaan oli enemmän tai vähemmän, ja levy olisi saattanut jäädä kuuntelematta ellei Pitchfork olisi iskenyt siihen 10.0 -leimaansa. (Pitchfork ei ole raamattuni, vaan päinvastoin suhtaudun kaikkeen sen hypettämään entistä suuremmalla varauksella.) Ensimmäisellä kuuntelukerralla kylmät väreet kulkivat niskassa jo intron kohdalla ja puolivälissä liikutuin  kuulemastani lähes kyyneliin asti. Naurakaa vaan, mutta My Beautiful Dark Twisted Fantasy on täydellinen albumi. Se on niin laskelmoitu, että pienet virheetkin ovat tarkotuksellisia. Vierailijoita levyllä on niin paljon, että tällä porukalla joko tekee historiaa tai menee syvälle metsään - ja voitte arvata, miten tällä levyllä kävi. Lopputulos ei ainakaan ole band aidia.

Vähän epäilyttää: levy tuli ulos just sopivasti joulumarkkinoille, mitä kävi M.I.A:lle?
Nolottaa: En silti kehtaa laittaa tätä vuoden parhaaks levyks



1. Yeasayer : Odd Blood
Nämä vuoden parhaat levyt meinaa jättää mut aina sanattomaksi. Täydelliseen on vaikea lisätä mitään. Joskus vuosi sitten tammikuussa sanoin että tää on koko vuoden paras levy, enkä aio nyt omia sanojani syödä. Voi olla että jäi myös sanomatta, koska taisin laiskotella koko viime vuoden kirjottamisen suhteen, mut ainakin oli tarkotus... Odd Bloodin myötä "ihan hyvästä" bändistä tuli yksi lemppareista. Odd Blood kuulostaa myös jumalaiselta livenä, ja voisin helposti omistaa loppuelämäni sille, että kiertelisin maailmaa Yeasayerin keikalta toiselle. Tai siis helposti voisin jos olis loputtomasti varoja. 

Spoilaus: Viime vuoden paras biisi löytyy myös tältä levyltä, mutta en laita sitä biisilistaa tähän perään vaan omistan niille oman postauksensa.

perjantai 17. joulukuuta 2010

20 x 2010 random things

Jou! Toissa vuoden tapaan listaan muutamia satunnaisia parhauksia kuluneelta vuodelta ennen kuin päästään varsinaisten vuosilistojen kimppuun. Ensi vuosikin näyttää muuten aika mahtavalta, koska hommasin eilen liput Primaveraan! Brittifestarit jää siis tulevanakin vuonna väliin, mutta ehkä sitten sitä seuraavana, koska 2012 ja Glastonburyhan ei kuulosta yhtään pahaenteiseltä yhdistelmältä...


Vuoden kiistatta siistein lesoilun aihe: Princen näkeminen livenä! Tai Gorillazin...
Vuoden hämmentävin näky esiintymislavoilla: Harmaa Getto
Vuoden hiljainen tamperelainen: On Volcano
Vuoden aliarvostetuin nakkilalainen: Penniless

Yeasayer

Vuoden brooklyniläisbändi: Yeasayer
Vuoden roskiksesta takaisin levyhyllyyn: Crystal Castles
Vuoden tuttu nimi jo ties kuinka monelta vuodelta, jota en saanut aikaiseksi testata tänäkään vuonna: Bon Iver



Vuoden MTV:ltä tuttu: Rihanna ja Drake (yhdessä ja erikseen)
Vuoden isoin pettymys: M.I.A.


El Guincho - Bombay from CANADA on Vimeo.

Vuoden kreisein musavideo: El Guincho - Bombay
Vuoden hynttyyt yhteen -poppoo: Magnetic Man
Vuoden bändi, jonka olisin voinut löytää aiemminkin: These New Puritans
Vuoden fail: Se, etten saanut koskaan listattua viime vuoden parhaita levyjä
Vuoden kuunnelluin mutta ei paras kappale: Two Door Cinema Club – Cigarettes In The Theatre

Die Antwoord

Vuoden "ei saatana", josta tulikin "totta vitussa": Die Antwoord
Vuoden viime vuoden juttu, joka päräytti karvat pystyyn vasta tänä vuonna: Japandroids


Helsinki 78-82 - Cruising musicvideo from Flatlight Films on Vimeo.

Vuoden siisteimmät suomalaiset: Kaikki pyöräilijädudet Helsinki 78-82:n Cruising-musavideossa
Vuoden turhin comeback: Don Huonot
Vuoden ylläripylläri: Kanye West
Vuoden paras extempore-päätös: Lähteä Serbiaan Exit Festivaliin

Parhaita levyjä ja biisejä sitte vielä ennen joulua.

torstai 16. joulukuuta 2010

Loput biisit

Jotta joskus pääsisin vuosilistojen pariin, hoidan noi päiväbiiseilyt kerralla pois alta. Ei tota touhua voi osaltani muutenkaan oikein säännölliseksi sanoa, joten tuskin haittaa ketään. Sitä ennen vähän kuulumisia...

On Volcano
On Volcano Korjaamolla
Melkein pari viikkoa sitten kävin katsomassa Betrayal at Bespinia ja On Volcanoa Korjaamolla. En tiedä, tuleeko siitä jotain keikkaraporttia, mutta jos en saa aikaiseksi, niin molemmat ovat mahtavia yhtyeitä. Töölöstä pyyhälsin Jyväskylään, Tampereelle, Ylöjärvelle, Juupajoelle ja Hämeenkyröön ennen kuin tulin takaisin Helsinkiin juhlimaan koko viikonlopun kestäneitä tupareita. Kiirettä piti niin, etten oikein mailejakaan ehtinyt tsekkailla, joten alta löytyy ehkä joillekin jo vanhoja juttuja. Toivottavasti uusia joillekin.
  •  Osallistukaa Roskilden joulukalenteriin! Voitin viime viikolla sieltä festarilipun, eikä tartte enää arpoa, jättäiskö ens kesänä väliin. Tällä hetkellä bileisiin varmistuneena ovat AfroCubism, How to Dress Well, Iron Maiden, Kings of Leon, Autopsy ja Weekend.

  • Jos musalistakirja jäi tilaamatta joululahjaksi, suosittelen pukin konttiin keikka- ja festarilippuja. Festarilippuja saa vuoden loppuun asti alennuksella niin kotimaisilta kuin ulkomaisiltakin festareilta. Jos budjetti on pienempi, on Suomeen tulossa hienoja bändejä vähän edullisemmillekin keikoille. Ensi vuonna Suomessa piipahtavat mm. Sleigh Bells, Junip, ...And You Will Know Us by the Trail of Dead, My Chemical Romance, Devin Townsend Project, Ulver, Nas, Comeback Kid, Kvelertak, Alcoholic Faith Mission, White Lies jne.
  • Kuunnelkaa Sister Flo'n uusi albumi Ystävyys/ Friendship täällä, ja mikäli miellyttää, menkää sitten lähimpään levykauppaan ostamaan se vinyylinä kotiin.
  • Eipä tässä sit kai muuta, ku että perjantaina on Korjaamolla Penniless, mitä oonkin jo tovin odotellut. Eli nyt niihin loppuihin päiväbiisehin.

Day 16 - A song that you used to love but now hate

Yleensähän siinä käy juuri päinvastoin. Mut kaippa aika kultaa muistot, vaikka en mä kyllä tätä vieläkään vihaa. Ei vaan ole niin hyvä kuin kymmenen vuotta sitten.


Day 17 - A song that you hear often on the radio

No nii, en kuuntele radiota juurikaan. Paitsi viime viikolla kuuntelin, kun oltiin tien päällä. Sillon soi useimmin Rihannan Only Girl (in the world), mutta sehän on jo tässä haasteessa käytetty, joten en sit vastaa mitään.

Day 18 - A song that you wish you heard on the radio
 (päinvastoin edition)
Ei sillä niin väliä mitä hyvää musiikkia radiossa soi, mutta ne huonot vois sieltä välistä jättää kokonaan pois. Eli en toivoisi esimerkiksi kuulevani tätä enää koskaan missään:


Day 19 - A song from your favorite album

Ei ole yhtä tiettyä lempialbumia, mutta tää on ainakin sinnitellyt yhtenä lemppareista tosi pitkään:


Day 20 - A song that you listen to when you’re angry

En ehkä just tätä biisiä, levyä tai bändiä, mutta YouTube ei ole tänään ystävä, ja tää on kuitenkin vähän siihen suuntaan:


Day 21 - A song that you listen to when you’re happy



Day 22 - A song that you listen to when you’re sad



Day 23 - A song that you want to play at your wedding



:""---)

Day 24 - A song that you want to play at your funeral



I will see you in the next life.

Day 25 - A song that makes you laugh

Ainakin viikonloppuna nähdyn karaokeversioinnin jälkeen tämä:



Day 26 - A song that you can play on an instrument



Day 27 - A song that you wish you could play



Day 28 - A song that makes you feel guilty



Day 29 - A song from your childhood 



Day 30 - Your favorite song at this time last year

maanantai 4. lokakuuta 2010

Viimeinkin kotona 2/2

Terveisiä Egyptistä! Oli ihan vierailun arvoinen mesta. Maksettiin reissusta 240 e/ naama, et jos sattuu samanlaisia supertarjouksia eteen, suosittelen käymään. Köyhänkin oli helppo siellä elellä herraks, kun liikkuminen pikkubussilla makso 15 snt, hyvissäkin ravintoloissa koko hoidon sai vatsaansa alle kympillä ja tuliaisten hinnasta pysty pudottaan 3/4 pois tinkaamalla. Snorklaus ja kalat ja kamelihommat ja historia lepuutti mieltä sen verran hyvin, että ehkä tässä jaksaa pimeimmän ajan yli hyvillä mielin. Syksy on siis virallisesti täällä, joten jatketaanpa niitä kesämuisteloita.

WIEN, ITÄVALTA
Vaikka täällä jutut ovatkin painottuneet musahommiin (lukuunottamatta edellistä kappaletta), on pakko heittää matkustusvinkkejä heti lisää kesäreissun välietapista Wienistä. Vierailuajankohtana kaupungissa olisi kyllä esiintynyt Prince, Flogging Molly ja Midlake, mutta musayliannostus ja raha-aliannostus ajoivat meidät tutustumaan erilaisiin huveihin.

Oon mä juonu viinii Wienissä
Oon mä juonu viinii Wienissä... (Oli tarkotus ajaa Suomeen Lyypekin kautta...)

Parin päivän pysähdys Itävallassa oli silkkaa sattumaa. Serbiasta lähtenyt yöjuna oli sen verran myöhässä, että juna Berliiniin ei onnistunutkaan, mutta yhtä sopivasti oli myöhässä juna Wieniin ja vaihdoimmekin lennosta seuraavaa kohdetta. Hostelli löytyi aseman mainoksen perusteella ihan Wienin päärautatieaseman ja shoppailukadun (Mariahilfer Str) vierestä, ja Westend City Hostellissa (Fügergasse 3) olikin halpoja ja hyviä huoneita vapaana. Lähibaari Birdcage (Stumpergasse 61) oli mukava pikkukahvila, jonka omistaja kertoi usein jatkavansa juhlia hostellin asukkaiden kanssa suljettujen ovien takana.

Yksi siisteimmistä huvipuistoista löytyi myös pienen googlettamisen jälkeen. Prateriin (U2-metrolinjan pysäkki Praterstern) ei ollutkaan tarjolla Suomen tyyliin päivärannekkeita, vaan jokaiseen laitteeseen pääsi kertamaksulla. Sisäänpääsymaksua ei ole vaan alueelle pääsee katselemaan ja kävelemään kuka tahansa ilmaiseksi. Kertamaksut laitteisiin liikkuivat kolmen ja 15 euron välillä, ja etukäteen ajattelin että rahaa tulisi menemään enemmän kuin normaalisti huvipuistossa.

Wiener Prater
Pikkukettinkien varassa, Näsinneulakorkeuksissa

Praterin laitteet olivat niin paljon hurjempia, että lopulta rahaa kului vähemmän kuin huvipuistorannekkeet maksavat Suomessa.  Korkanpaikankammoiselle 117 metrin korkeudessa pyörivä keinukaruselli meinasi olla liikaa, mutta laatta ei lentänytkään, ja lopulta se oli hieno, pelkoja poistava kokemus. En silti mennyt uudestaan.

Wiener Prater

Muiksi lemppareiksi nousivat ulkoisesti Hurjakurua tai Koskiseikkailua muistuttanut Wildalpenbahn ja Extasy. Wildalpenbahn tosiaan näytti rauhallisemmalta vesiseikkailulta, mutta niin väärässä oltiin. Tuttu rinkulavaunu nousi hissillä korkeuksiin ja lähti valumaan rauhallisesti vesiliukumäkeä alas. Yhtäkkiä rinkula alkoi pyöriä tuhatta ja sataa, ja oli pakko pidellä kiinni kaksin käsin, ettei lentänyt pois laitteesta. Lopussa yllättäen tullut muutaman metrin äkkijyrkkä pudotus meinasi katkaista niskat, mutta henkiin jäätiin.

Extasy sen sijaan oli jo liikaa. 120 kilometrin tuntivauhtia pyörinyt laite oli jotain Hurvelin ja Breakdancen väliltä mutta hurjuudeltaan aivan omaa luokkaansa. Laite pyöri niin monesta eri kohdasta kuin saattoi - vaakatasossa, sivuttain ja pääalaspäin. Taustamusiikkina soi kaikkea Dizzee Rascalista Lady Gagaan ja Bomfunk MC'siin. En ole ehkä koskaan aiemmin toivonut huvipuistolaitteen lopettavan, enkä varmasti ollut ainoa, sillä kierroksemme jälkeen laite jouduttiin puhdistamaan oksennuksen vuoksi... Extasyn jälkeen oli lopetettava leikki kesken, ja luovutettava...

omnomnom pizza
Praterista sai herkkupitsapaloja, jotka olisi kannattanut syödä vasta huvittelun jälkeen...

Huvipuiston lisäksi Wienistä löytyi mahtavia ostospaikkoja ja rafloja. Ihan ehdoton tsekkausvinkki löytyy läheltä Birdcagea, osoitteesta Kaiserstrasse 45. Xu's Cooking (Vegetasia II) on kasvisruokaravintola, jonka listat ovat täynnä "lihaa". Menusta löytyi ankat, kanat, naudat ja lampaat, mutta lihaa ei kuitenkaan tarjoiltu, vaan kaikki annokset oli tehty tofusta tai muusta kasviperäisestä ruoka-aineesta. Suurin osa annoksista oli vegaanisia, vaikka ovo-vegetaristisia ruokiakin listalla oli. Hintataso oli edullinen, ja ruokailulle (kolme pääruokaa + juomat + jälkiruoat) tuli hintaa yhteensä alle 30 euroa. Sapuska oli tajunnanräjäyttävää ja helposti parasta vegaanimättöä, jota olen ulkona syönyt.

xu's lovely meals
Vegaanista "ankkaa" papuranskiksilla ja tulista "kanaa" sienikastikkeessa.

MELT! FESTIVAL, FERROPOLIS, SAKSA
Parin matkustusvälipäivän jälkeen hypättiin taas junaan, ja suunnattiin kohti Saksan Gräfenhainichenia.
13. Melt! Festival oli ulkomaan turneen päätös, ja ohjelmistonsa puolesta ehkä näistä odotetuin. Kelit suosivat jälleen vähän turhankin kanssa, mutta eipähän jouduttu tänä vuonna perumaan yhtään keikkaa myrskyn vuoksi, ja Moderat pääsi viimein valloittamaan päälavan. Bändeistä ainoastaan yksi (Dirty Projectors) peruutti tulonsa. Viime vuonna kritisoimani (festivaalin aikana tapahtuva) tiedotus oli ottanut askeleen eteenpäin. Koska lavajuontajia ei ollut vieläkään, muutoksista ilmoittivat muutamat valotaulut alueella, mikä luultavasti toimikin paremmin - ainakin saksaa osaamattoman festivaalivieraan näkökulmasta.

Leirintäalue täyttyi jo torstaina, joka oli vasta alkulämmittelypäivä. Telttailijoiden joukosta löytyi muutamat megapalviljonkikin, joissa tuli todistettua mm. laservalot ja ihminen ostoskärryissä surffaamassa muiden käsien päällä, mutta me tyydyttiin hengaan lähinnä omalla teltalla omalla kaveriporukalla, koska oli liian riskialtista lähteä seikkailemaan edes taskulampun kanssa. Ei aina muista, että etelämmässä voi olla todella todella pimeää öisin. Tai ainakin huonosti valaistuja leirintäalueita.

the festival site
Päälavan avasi Midlake, mutta yleisö ei ollut vielä ehtinyt paikalle...

Mut päiväsaikaan olikin sitten tosi aurinkoista, ja festariördäyksen sijasta bändejähän me oltiin Saksaan lähdetty katsomaan. Vaikka niitä tuli erinäisten kommellusten takia nähtyä vähemmän kuin viime vuonna, saldo oli tänäkin vuonna eriskummallisen suuri. Kohokohdat Meltissä olivat melkein kohokohtia koko kesässä. Starttipäivänä perjantaina aurinko helotti betoniviidakkoon sillä lailla, että vain hullut poistuivat vähäisistä varjopaikoista katselemaan bändejä. Päälavalla eriskummallisissa asuissa riehunut saksalaisten lempibändi Bonaparte oli kerrassaan käsittämätön, mutta siitä huolimatta yhä useampi fani poistui edestä sivuvasemmalle, missä oli meneillään yleisön toimesta järjestetyt vesipistesuihkubileet. Itsekin oli pakko luovuttaa Too muchin jälkeen.

the very best
The Very Bestillä oli mukanaan tanssitytöt

Kasvihuonetta muistuttaneella Bench Gemini Stagella eivät kuumuusasiat olleet yhtään sen vilpoisempia - päinvastoin. Onhan se jo tarhassa opittu, miten kasvihuone toimii. The Very Bestin aikoihin lava muistutti jo saunaa, mutta vielä jaksettiin tanssia niin lavalla kuin yleisössäkin. Myöhemmin esiintynyttä Two Door Cinema Clubia olikin tullut katsomaan jo jokunen muukin, minkä kyllä huomasi. Vaikka välillä tuntuukin, että aineenvaihduntani on kiusallisen tehokas, tuolla keikalla hikoilu meni ihan överiks, ja saunan asteet lähentelivät varmaan lähelle tämän vuoden saunomisen MM-kisoja... Eipä oo ennen tai liiemmin tuon setin jälkeen kaulakin tihkunut pisaroita. Keikan jälkeen tuuperruin maahan, eikä auttanut ruoka tahi juoma, vaan heikotus oli vain kärsittävä tiehensä. Seuraavia intiaanikesiä silmällä pitäen saksalaiset voisivat aloittaa yleisön nesteytyksen muiden festareiden tapaan, ettei huomaamattaan joutuis tollaseen kondikseen.

two door cinema club
Two Door Cinema Clubin keikka oli kuin 140-asteinen sauna

TDCC:n keikka sen sijaan oli hyvä ja ihan just sen arvoinen, ettei eturivistä voinut poistua ennen loppua. Mukana olleen kaverin mukaan se ei ihan täyttänyt odotuksia, mutta jos Tourist Historyn kaikki biisit kolahtaa, ei voi olla valittamista. Live-esiintymisen tuomaa lisäarvoa ei nyt niiiin valtavasti ollut, mutta kitarat kuulosti vielä kivemmalta kuin kotona levyltä. Ja kaverikin kai perusteli pettymyksen sillä, että keikalla näki (ei siis kuullut), kuinka nuoria jannuja ne vielä oli.

Two Door Cinema Club setlist
Myös settilista oli kuumahko

Myös Intro Zeltin soveltuvuus keikan tarkastelulle testattiin, mutta celsiukset eivät ainakaan vähentyneet  suureksi osaksi umpinaisella telttalavalla, joka oli ahtautunut täyteen Yeasayer-faneja. Koska olin jo tyhjentänyt omat hikirauhaseni aiemmin, olin varmasti yleisön ainoa ihminen, joka ei valunut omaa suolaista eritettään, mutta ilokseni muiden hiki kosteutti ilmaa höyrysaunamaiseksi, jolloin ilmassa leijunut muiden hikihöyry kyllä tiivistyi iholleni - ettei sielläkään tarvinnut ihan kuivana katsella.

Yeasayerin settilista oli aikalailla sama kuin viikkoa aiemmin Serbiassa, mutta soundit eivät olleet yhtä kirkkaat. Keikka kuitenkin nousi samalle maagiselle tasolle, kun lopuksi kuultiin eräs live remix. Oli nimittäin käynyt niin, että Yeasayerit olivat törmänneet The Very Besteihin uimarannalla, ja siitä kuultiin seuraksena Ambling Alp (The Very Best Remix) livenä soitettuna. Edeltäneissä ja seuranneissa välispiikeissä kuultiin rakkaudentunnustuksia artistilta toiselle ja oltiin iloisia kun viimein tavattiin, ja pakkohan se on myöntää, että kahden erilailla samantyylisen bändin yhteistyö oli muistorikkaan hedelmällistä.

Mikähän tossa Meltissä on, kun siellä aina tapahtuu ainutlaatuisia asioita? Tai mistähän sekin johtuu, että toista vuotta peräkkäin festarin siistein biisikokemus on livenä esitetty remix? Niinku viime vuonna se Golden Cage.

melt festival
Melt! Festival pidetään keskellä valtavia maansiirtokoneita.

Muita perjantain siisteyksiä olivat mm. Jónsi, The XX, Health, Delphic ja Foals.  Keskimmäisistä ei oikein oo mitään sen kummempaa sanottavaa, mutta sekä Jónsi että Foalsit löivät halolla päähän. Etukäteen ajattelin että se islantilainen lasisilmähippi ei voisi toimia ilman bändikavereitaan, mutta olin väärässä. Ei sitten tippaakaan kiinnostaneet Do-albumin biisit kääntyivät hienoiksi sovituksiksi päälavalla, ja sulka-asussa heilunut inisijä oli sittenkin yhtä hyvä kuin aina ennenkin - eli liikuttavan upea.

Foalsikin veivasi mallikelpoisesti. Vähän liian myöhään soittanut bändi taisi olla perjantain pääesiintyjiä, ja olihan noita odotettukin - etenkin sen jälkeen kun viime vuonna tuli äkillinen peruutus ilman kunnon syytä. Jollen aivan väärin muista, tuolloin haluttiin keskittyä tulevan levyn tekoon. Taitaa menneisyys vituttaa viisikkoa edelleen, sillä lähes kaikki vanhat biisit oli sovitettu vähemmän väkivaltaisiksi, niin että ne kuulostivat enemmän kakkosalbumi Total Life Foreverin kappaleilta kuin biiseiltä, jotka olivat debyytin aikaan dance punk anthemeita. Valittamisen varaa ei kyllä jäänyt, sillä ainakin meikäläiseen uusi levy on juurtunut syvälle. Spanish Sahara nostatti vedet silmiin, eikä yhtään tuota huonompaa suoritusta voinutkaan odottaa bändiltä, joka lämmitteli itseään ja yleisöä soittamalla soundcheckissään Toolia ja Foo Fightersia.

Lauantain starttasi Exitissä yleisökadosta kärsinyt Jamaica. Kuten lupasimme, olimme tuoneet muutaman muunkin katsomaan bändiä, ja yleisö oli muutenkin runsaslukuisempi. Keikka ei oikeastaan eronnut edellisestä muun kuin biisijärjestyksen osalta, mutta hihitytti huomata, että meidät muistettiin Serbiasta, sillä kaksikon molemmat osapuolet moikkailivat meille lavalta :--)

Kuumuus ja uupumus eivät paljoa helpottaneet lauantainakaan, joten joitakuita keikkoja tuli tsekkailtua kauempaa kaikessa rauhassa. Esimerkiksi Holy Ghost! katsottiin kokonaan Bench Gemini Stagen rappusilta. Se kuulostikin yhdeltä parhaalta keikoilta, mutta bändille olisi toivonut myöhäisempää esiintymisslottia. Hold On ja muut hitit innostivat jalkojani tanssimaan, mutta väsynyt mieli vei valitettavasti voiton.

Knobi brod omnomnom
Ruokavinkkinä Meltistä valkosipulileivät<3 Maistuivat paremmalta kuin Holy Ghost!

Edellisenä iltana juhlia varjosti nestehukkahommat, eikä lauantaikaan fyysisten juttujen puolesta riemuvoitoksi noussut. Betoniportailla istuminen laukaisi jonkin hämärän alaselkäkrampin, josta en päässytkään eroon koskaan. (Lääkärilukijat, mistä voi johtua?? :-D) Ongelman ilmestymisen jälkeen kävelin kuin reumapotilas eikä lavalta toiselle ryntäily onnistunut niin kuin olisin halunnut. Ehkä koko kesän odotetuin keikkakokemuskin meni tavallaan plörinäksi. Aloin itkeä Darwin Deezin eturivissä, koska siinä sitä oltiin, mutta tanssiminen olisi sattunut niin paljon, että pystyin vain liikuttelemaan ylävartaloani typerän näköisesti.

Darwin taustajoukkoineen sen sijaan pisti jalalla koreasti. Keikka alkoi tanssi-introlla jota seurasi ihana Up in the Clouds. Koko festarin hienoin show oli yhdistelmä Darwinin parhaita biisejä ja parhaita koreografioita. My DNA:n, Constellationsin, Bad Dayn ja muiden välissä nähtiin Darwin Deezin versio Single Ladiesista  sekä Youtube-tutut tanssit winter's splinter ja the spring dance, joista jälkimmäisen aikana yleisökin yltyi yhteistanssiin. Kun vielä kuultiin Radar Detector, oli yhteislaulupuolikin hoidettu. Yleisö oli haltioissaan, ja Darwin Deez olikin yksi festarin ainoista esiintyjistä, joka pakotettiin esittämään encore. Keikan jälkeen bändipaidat myyntiin loppuun muutamassa minuutissa ja ihmiset ryntäilivät selittämään tuntemattomille juuri koettua hurmosta. Me eksyttiin kiittämään keikasta ihan henkilökohtaisesti, ja pyydettiin Suomivisiittiä, mutta musta tuntuu, että Darwin sai vaan vähän erikoisen kuvan suomalaisista, joten pahoittelut kaikille, jos ne ei koskaan uskalla tulla Suomeen :--D

Darwin Deez fan pic
Ehkä maailman siistein jamppa eli Darwin Deez

Erinomaisten artistien kanssa rupattelu ei suinkaan jäänyt siihen, vaan matkalla seuraavalle lavalle meitä vastaan asteli Jamaican jätkät. Kohtaaminen oli vähintäänkin kesän siistein, kun ranskikset tuntuivat olevan enemmän innoissaan kuin me fanitytöt. Tehtiin siinä treffit vielä myöhemmälle Moderatin keikalla, mutta kuten arvata saattoi, eturivissä oli tunkua. Rupattelutuokio jätti kuitenkin niin hyvät fiilikset, että krampit unohtuivat hetkeksi, ja saatoin keskittyä taas musiikista nauttimiseen mm. Miike Snow'n, DJ Peten ja Joris Voornin muodossa.

mira antoine david susse florent
Jamaican jäbät luulivat meitä serbialaisiksi (Parempaa kuvaa odotellessa...)

Loppuilta kuluikin päälavan tuntumassa. DJ Shadow ei syystä tai toisesta ollut ehtinyt ajoissa Ferropolikseen, joten odotellessamme vedimme taukojumppaa saksalaisille. Lopulta huippuohjaaja Chris Cunningham videospektaakkeleineen tupsahti lavalle ennen Shadow'ta, tosin silti aikataulussa lukeneeseen aikaan, sillä videojuttujen pystyttäminen ei käynyt yhtään sen nopeammin. Kävikin siis niin että Cunninghamin jälkeen esiintynyt DJ Shadow nappasi Moderatin paikan, ja ilta venyi melkein aamuun ennen kuin lauantain pääesiintyjät nähtiin lavalla.

Vaikka näinkin Moderatin kolmatta viikonloppua putkeen, Meltin keikkaa kannatti odottaa. Viime vuoden katkera peruutusmuisto korvattiin upealla keikalla, johon ottivat osaa myös levyllä vierailleet Dellé ja Paul St. Hilaire. Ilman vierailijoita keikka olisi ollut kopio edellisviikoista, mutta nyt Moderatin keikka päättyi ensimmäistä kertaa encoreen - ja päivä päättyi massiivisesti.

Muiden intiaanikesän festareiden tapaan, Meltissäkään ei oikein pystynyt nukkumaan niin pitkään kuin olisi halunnut. Yhtälö siitä, että bileet loppuivat auringon noustessa, ja että nukkuminen teltassa oli mahdotonta valoisaan aikaan, aiheuttivat silmäpusseja ja levotonta läpänheittoa. Parasta rentoutumista unettomalle oli Meltin uimaranta, sekä leirintäalueella että festarialueella. Krapulat huuhotutuivat saksalaisessa järvivedessä ennen alueelle valumista.

the beach
Ennen festarialueelle menoa saattoi "vilvoitella" biitsillä

Sunnuntaina oli ehkä kaikista väsynein fiilis. Ei kai ihme, kolmen festariviikonlopun ja yhtä monen huonosti nukutun yön jälkeen. Päivän eka, Kings of Convenience, aloitteli neljän maissa. Emme ehtineet paikalle ihan alkuun, mutta moni muu ehti, kuten alla oleva kuva todistaa. Erlend Øyen bändikokoonpano esiintyi valkoisissa puvuissa ja yleisö notkui mukana sunnuntaileppoisasti. Kuulevat korvat villiintyivät eniten Boat Behindista, mutta minulla soi seuraavat kaksi viikkoa päässä I'd Rather Dance With You, koska se nyt vaan oli niin ihana. Erska muuten otti ilon irti festarista itsekin, koska bongasin sen yksin jorailemasta Fred Falken, Broken Bellsin, Crookersin ja WhoMadeWhon keikoilta - ja muista satunnaisista paikoista.

i'd rather dance with you
Kings of Convenience keräsi päivän ensimmäiseksi esiintyjäksi yllättävän paljon yleisöä

Pitkä pätkä sunnuntaista menikin lähinnä tuolla tutulla penkki-kasvihuonelavalla, sillä tsekkasin kaikki lavalla esiintyneet artistit. Norjalaisten jälkeen lavalle saatiin ruotsalaista verta, kun Slagsmålsklubben pisti sunnuntain tanssiosuuden käyntiin. Vaikka musapuoli takasikin hyvän fiiliksen, keikasta jäi lähinnä mieleen oudot välispiikit, kun isoksi paisuneen lavaporukan keulahahmo puhui enemmän kuin soitti. Hän mm. halusi adoptoida koko yleisön, ja pyysi ihmisiä jättämään anomuksensa adoptiosta. On syytä epäillä, oliko bändi selvinpäin lavalla.

Seuraavana samalle lavalle astui remix-jumala Fred Falke. Tungosta keikalla ei juuri ollut (saattoi myös johtua Broken Bellsin osittaisesta päällekäisyydestä), mutta ilmeisesti Suomessa ainakin Falke on arvostettu mies, sillä suomalaisia kanssakatselijoita löytyi heti vierestä. Mitään omista suosikeista en kuullut, ja sen sijaan jätkä soitti KeShaa...  Iloisin yllätys oli Florrien ilmestyminen lavalle muutaman biisin ajaksi, jolloin etenkin miespuolisen yleisönosan kamerat nousivat ilmaan ja kuola valui suupielistä...

the falke
Fred Falke oli ehkä isoimpia pettymyksiä festareilla

Väsyneet setit tuntuivat vaivaavaan Fredin lisäksi muitakin esiintyjiä. Broken Bellsistä jäi laimea kuva, mutta päätin antaa vielä Flow'ssa uuden mahdollisuuden. Sikäli kun Flow-raporttia ei ehkä tule, kerrotaan nyt ettei se sen parempi ollut sielläkään. Levyltä toki ihana. Falken jälkeen esiintyneet Riton ja Fake Blood soittivat molemmat tanssittavimmat megareivihittinsä, mutta jotain jäi uupumaan, eikä se puuttuva osa luultavasti ollut suinkaan artistien vika, vaan ajankohdan. Elektrokeikoilla aurinkoinen sunnuntai-ilta ei vain ole niin osuva hetki bilettää kuin sumuinen perjantaiyö... Yleisöä toki oli tanssimassa yllinkyllin, mutta sekin näytti vähän liian yrittämiseltä.

Niinpä lähdettiinkin Fake Bloodin jälkeen hieman tutkiskelemaan muiden lavojen meininkiä. Päälavalla veivasi viime vuonna Suomessa nähty Massive Attack, eikä (ikävä kyllä) keikka tarjonnut mitään lisää. Suurta osaa näytelleet taustavideot eivät olleet uudistuneet viime näkemästä, ja settilistakin oli vanha tuttu. Silti Massivet kyllä sopivat sunnuntai-illan esiintyjiksi paremmin kuin elektrojytä. Intro Zeltissä samaan aikaan soitteli ihana Black Mountain. Kaukaisten vuosikymmenien psykedeelinen rock yhdistettynä tän päivän post-johonkin, kuulosti oikeastaan juuri siltä, miltä kaiken olisi sinä iltana pitänyt kuulostaa. Mieheltä näyttäneen naisvokalistin ääni oli ihanan androgyyni, ja raskaat kikkailukitarat kutittelivat korvaa paljon mukavamammin kuin yliedustettu hilpeä elektro. Siltikään levoton mieli ei jaksanut katsoa keikkaa loppuun asti, koska siinä oli vaan bändi soittamassa. Taisi olla vähän liian kova lavameno tuolla Euroopassa, kun ei enää perusasiat riittäneet.

Huh ja hei, vielä oli tanssittavaakin ohjelmaa jäljellä, vaikka tyydyinkin itseasiassa katselemaan muiden tanssia. Crookers sai aikaan vielä isomman mellakan kuin Serbiassa. Ihmiset lentelivät käsien päällä, eikä turvamiehillä ollut puuttumista asiaan. Musiikkipuoli oli taattua Crookersia, ja on tosi iso sääli, etteivät italiaanot ole käyneet Suomessa. Keikan jälkeen areena oli täynnä eriskummallisia glowstickejä ja kenkiä. WhoMadeWho aiheutti lähes samanlaisen loppuhetken kaaoksen telttalavalla. Joka vuosi saksalaisfestarin yleisö tuntuu heittäytyvän hulluksi lähdön hetkellä. Viime vuonna järkkärit saivat irrotella kaiteisiin liimautuneita ihmisiä irti festarialueesta ja saattelemaan nätisti ulkopuolelle. En tiedä, miten kävi tänä vuonna, koska suuntasin kiireellä alueen ulkopuolelle Sleepless Floorille tsekkailemaan Ellen Allienia.... joka jäi kuitenkin väliin, koska siellä oli niin paljon jengiä...

3 festivals in a row
Ovea päin käveleminen ei ole huono selitys, vaan Susanin tapauksessa vain totta.

Seuraavana aamuna lähdettiinkin jätkien ostamalla autolla kohti Rostockia, missä vietettiin päivä jos toinenkin fiilistellen saksalaisia halpiskauppoja ja Burger Kingiä. Maailman ankeimman lauttamatkakokemuksen jälkeen oli oikeesti ihan kiva päästä Suomeen, vaikka kyllä harmitti ihan saatanasti kun astu maankamaralle Vuosaaren satamassa. Näytti niin ankeelta. Kotonakin oli vähän tylsää, joten ex-temporeen alle vuorokauden rauhoittumisen jälkeen kutsui Muurame.

NAAMAT, MUURAME, SUOMI
Nyt lyökin sitten yllättäen tyhjää, kun yritän muistella tapahtunutta ilman muistiinpanoja. Lähtö oli sen verran yllättävä, että Muurameen saavuttaessa lavalle oli noussut jo ensimmäisen illan pääesiintyjä Eläkeläiset. Ei olisi tarvinnut edes juosta, että olisimme ehtineet nähdä vanhukset alusta asti, mutta kun parkkipaikalla hämeenlinnalaiset miehet tarjosivat jämsäläistä pitsaa, emme voineet kieltäytyä, joten jäipä sitten perjantain kaikki bändit näkemättä. Oli kuulemma raju meno ollut lavalla.

Perjantaista tuli silti yksi kesän mielenkiintoisimmista päivistä. Pienet mutta loppuunmyydyt festarit olivat täynnä sosiaalista ja avuliasta jengiä, joilla useimmilla oli monien vuosien kokemus Naamoista. Yleinen fiilis oli, että kaikki on kaikkien kavereita eli tervetuloa jengiin jos et oksenna päälle, eikä nuotiopiirirauhanrikkojia sitten katseltultaan hyvällä. Omasta mielestä se perjantain meno ei nyt niin älytöntä ollut, että olisi tarvinnut kellekään varoituksia jaella, mutta voi toki olla etten nähnyt kaikkea. Siellä leikattiin vasten tahtoa farkkumikroshortseja, kuseskeltiin kavereiden päälle, kaaduttiin kusireissulla, istuttiin piirissä pellolla ym. harmitonta. Viimeiset festarilähettiläät kömpivät nukkumaan siinä vaiheessa, kun muut olivat olleet hereillä jo tunteja.

Teippausoperaatio
Kuvasatoa perjantain alkupuolelta

Lauantaina heräsin illalla ehkä joskus yhdeksän maissa, tai siis silloin kun Folke Westside aloitti. Se jäikin lopulta ainoaksi nähdyksi keikaksi, koska Hidria Spacefolkia katsoin hetken selkä lavaan päin. Laatu korvasi kuitenkin määrän, eikä jäänyt harmittamaan tsekattujen keikkojen vähäisyys. Mun ennakko-oletukset kavereiden bändeistä yleensä on, että kaikki on paskaa. Se on sitten kivempi yllättyä iloisesti ja heittää muutama kehu sitä odottavalle frendille. No siis, tälläkin kertaa kävi niin, että yllätyin iloisesti. Lavakarismaa bändillä oli enemmän kuin monella kesän aikana nähdyllä kansainvälisellä yhtyeellä. Musiikki tavallaan sopi ja ei sopinut Naamoille. Folke Westsiden biisit eivät muistuttaneet ketään festarin muista esiintyjistä, mutta sekopäinen paatos istui silti maatilalle kuin läjä navetan lattialle. Joku yleisöstä huusi, että paras keikka ikinä. Mä sanoisin, että välispiikeissä on vielä miettimistä.


Folke Westside
Etualan henkselimies on Folke Westsiden Juho-Eric Auvinen

Krapula oli kauhea, ja pelkkä ajatus rommikolasta oksetti, ja menin nukkumaan ennen ku vika bändi edes lopetti. Lauantaiyö kuulemma tuotti reissukavereilleni lähes tulkoon ikuisen porttikiellon Muurameen.  Tosin siinä vaiheessa, kun kivi lentää päähän, on jo ehkä syytä rauhoittua. Naamat olivat kuitenkin erinomaiset festarit, joita voisin harkita jonain vuonna uudestaankin, jos enää riittää kunto. Ainakin kuukauden festariputki tässä iässä tuntuu jo v*tun rankalta. Tosin kuvissakin vilahdellut Susse jatkoi siitä vielä Puntala-rockiin.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Viimeinkin kotona 1/2

Long time no C.

Kolmen loppuunmyydyn festivaalin putki paisuikin vahingossa neljään, kun heti Suomeen palattuani sain kutsun Muurameen Rockfestivaali Naamoille. Ehdin viettää kotona yhden yön, ja taas oltiin menossa. Seuraavalla viikolla kotikaupunki vaihtui Tampereesta Helsingiksi. Flow Festivalin jälkeen osoite vaihtui taas, tällä kertaa pysyväksi, ja nyt koti alkaa näyttää vihdoin kodilta. Pahoittelen pitkäksi venynyttä taukoa, mutta eihän tässä ole oikein bloggaamaan ehtinyt.

Väliraportit matkalta estyivät kiireen ja Soneran ulkomaan datasiirtoeston vuoksi, vaikka välillä olisi tehnytkin mieli jakaa tapahtumia reaaliajassa - sen verran siistejä juttuja tuli vastaan. Oikeastaan koko Roskilde-Exit-Melt!-Naamat -putki sujui niin mallikelpoisesti ja tapahtumarikkaasti, että Roskilde tuntuu jo todella kaukaiselta viime kesän tapahtumalta. Kuvat ovat peräisin matka-albumistani.

ROSKILDE FESTIVAL, ROSKILDE, TANSKA

En ole koskaan missannut Roskildessa keikkoja niin paljon kuin tänä vuonna. Liekö siihen syynä ollut kolmen hengen seurue ja kompromissien teon ongelma vaiko Roskilden heikoin esiintyjäkattaus vuosiin, ken tietää.

Festival home
Nähdyt keikat olivat kuitenkin silkkaa kultaa, sillä antamani keikka-arvosanat pyörivät seiskapuolen ja kymppiplussan välillä.

Titus Andronicus
Titus Andronicus ei yltänyt livenä aivan niihin mittoihin kuin olin toivonut.


Päälava Orangen (ja koko festivaalin) esiintyjistä ehdottomiksi kohokohdiksi nousivat Gorillaz ja Prince. Ennakko-odotusten vastaisesti animaatiobändin aikana lavalla ei nähtykään animaatiohologrammeja. Sen sijaan lavalla pyöri iki-ihana Damon Albarn ilman maskia ja kymmeniä ja kymmeniä vierailijoita Hypnotic Brass Ensemblestä johonkin itämaiseen huiluorkesteriin.

Esiintyjistä Prince ansaitsee oman kappaleensa. Keikalla oli yleisöä enemmän kuin olen ikinä Roskildessa todistanut. Ihmisiä roikkui puissa kun Prince soitti heti alkupuolella 1999:n. Vaikka Prince oli isoin näkemäni diiva lavalla, miehen show onnistui silti olemaan kierolla tavalla sympaattinen. Sytkärit ja matkapuhelimet välkkyivät isona merenä Purple Rainin aikana ja ihmiset joka puolella tanssivat ikään kuin se olisi ollut Roskilden viimeinen hidas. Niin kuin taisi ollakin.

Taking photos of Prince wasn't allowed so I took as shitty as possible
Princen keikalla kuvaaminen oli kielletty, joten otin mahdollisimman huonon kuvan.

Delphic Delphic Roskildessa


Edellä mainittujen päälavabändien lisäksi suosikkeihin nousivat Japandroids, Prins Thomas, Moderat ja FM Belfast. Myös päälavalla esiintynyt Kasabian vakuutti, mutta silti festarista jäi jotenkin epäonnistunut maku suuhun. Jotain iloisella tavalla yllättävää jäi puuttumaan. Ehkä Roskilde alkaa olla jo 'nähty'.

EXIT FESTIVAL, NOVI SAD, SERBIA

Matkani Serbiaan Exit Festivaalille lähti vitsistä viime talvena. Jostain syystä joillain etkoilla tuli mieleen, että David Guetta pitäisi nähdä vielä livenä. Jostain syystä eksyimme todella tarkastelemaan miehen keikkakalenteria, ja jostain syystä vaihtoehdoista Serbia pisti silmäämme sen verran, että siirryimme tarkastelemaan festivaalin muuta esiintyjätarjontaa - ja loppu on historiaa.

Exit Festival järjestettiin kesällä 11. kertaa. Serbian toiseksi suurimmassa kaupungissa (heti Belgradin jälkeen) Novi Sadissa järjestettävän festivaalin tapahtuma-areenana toimii keskiajalla rakennettu sokkeloinen linnoitus. Lavoja on parisen kymmentä ja esiintyjiä satoja. Katseltavaa löytyi varmasti jokaisesta linnoituksen umpikujasta, ja oma kokemukseni festarista perustuu vain neljällä lavalla nähtyihin esityksiin, sillä jo niiden tarjonta huimasi päätä.

Serbija
Exit Village sunnuntaina

Virallinen leirintäalue Exit Village oli myös omaa luokkaansa. Kohtuullisen pienellä alueella riitti tilaa kaikille halukkaille. Vaikka leirinnästä löytyi puitakin, suurin osa alueesta oli auringossa sietämättömäksi käyvää aukiota. Kun lämpötilat päivällä nousivat varjossakin jonnekin 40 celsiuksen korville, oli silkkaa parhautta että yleisiltä hengailualueilta löytyi varjoa kaikille halukkaille. Näihin varjopaikkoihin saattoi myös mennä aamulla festivaaliohjelman päätyttyä suoraan nukkumaan, eikä teltasta tarvinnut kömpiä ulos hikisenä. Ilmaisia suihkuja oli runsaasti ja leirintäalueelta löytyi useita ruokakojuja ja pieni supermarket. Ärsyttäviä huonoa musaa soittavia telttanaapureita ei yksinkertaisesti ollut, sillä leirinnässä oli kaksi lavaa, joilla hyvät dj:t esiintyivät, eikä muuta musiikkia tarvittu.

EXIT Festival 2010
Bajamajaan en jonottanut näillä festareilla kertaakaan

Nelipäiväinen festivaali on eri lähteiden mukaan Kaakkois-Euroopan suurin musiikkitapahtuma, mutta peräti neljännes ennakkolipuista oli myyty Isoon-Britanniaan - minkä kyllä paikan päällä huomasi. Vaikka yleisöä oli saapunut (kuten kaikille suurille festareille) lähes jokaisesta maanosasta, tuntui jokatoinen festivaalivieras olevan britti. Se teki festivaalin tunnelmasta osaltaan helposti lähestyttävän, sillä tuttua kieltä puhuviin oli helppo tutustua. Britit myös pitivät huolen, että keikalla kuin keikalla oli tunnelma katossa.

Serbialainen yleisö oli pidättyväisempää, mutta jokainen tapaamani serbialainen oli ystävällinen ja avulias. Ensimmäiset paikalliset tuttavuudet jopa veivät meidät omasta aloitteestaan kiertoajelulle Novi Sadiin ja esittelivät kaupungin historiallisia nähtävyyksiä sekä arkipäivän kulttuuria, ja tarjosivat vielä bisset katukahvilassakin. Eräs paikallinen sanoikin, että he haluavat todistaa olevansa ihan tavallista porukkaa, sillä heidän näkökulmastaan serbialaiset usein leimataan kansainvälisissä medioissa rikollisiksi. Mikäli jotain ennakkoluuloja reissuun lähtiessäni olikin, ajatukseni serbialaisista ovat enää vain erittäin lämpimiä.

Yksi festivaalin (ja valtion) parhaita puolia suomalaisen tai britin näkokulmasta oli ehdottomasti halpa hintataso. Kutkuttavan laadukasta festariruokaa sai muutamalla eurolla, festaribisse maksoi noin euron ja röökiaski kioskista alle euron. Bussimatka maksoi joitakin kymmeniä senttejä. Taksilla ajelu oli jonkin verran kallimpaa, mutta Suomen hinnoista jäätiin kauas. Kun matkakengistä alkoivat pohjat irtoilla kesken matkan, uudet limited edition Chuck Taylor All-Starsit maksoivat Conversen omassa myymälässä hiukan alle 30 euroa. Kun Roskildessa sai 200 euron budjetilla miettiä tarkkaan rahankäyttöä, Serbiassa tuli kiire törsätä viimeisenä päivänä, ettei tarvitsisi vaihtaa dinaareja takaisin euroiksi.

Keikatkin olivat erinomaisia...

Koko festivaali alkoi upeimmalla mahdollisella tavalla, kun päälavan keskimmäinen esiintyjä LCD Soundsystem päätti keikkansa New York I Love You But You're Bringing Me Downin perään soitettuun coveriin Alicia Keysin ja Jay-Z:n Empire State of Mindista, mikä päätyi ehkä koko reissun koskettavimmaksi yhteislauluhetkeksi, ja tuntui kuin koko yleisö olisi herkistynyt kyyneliin.

Yeasayer
Yeasayer Fusion Stagella

Näin Yeasayerin edellisen kerran pari vuotta sitten Roskildessa, ja vaikka bändi oli jo tuolloin vahva livenä, näkyi parin vuoden kasvaminen keikassa, joka kuulosti pelkältä täydellisyydeltä. Lähinnä Odd Blood -levyn biisejä soittanut yhtye villitsi yleisön, joka rallatti täysiä mukana niin Madder Redin kuin muidenkin aikana. Yleisö villitsi toisaalta bändin, sillä keulahahmo Chris Keating innostui keikan loppupuolella kehumaan yleisöä yksitellen "I love your face", "nice ass", "you're really beautiful" ja sitä rataa.

Die Antwoord

Suhteutettuna julkaistun materiaalin määrään koko kesän kreisein yleisömylläkkä nähtiin eteläafrikkalaisen Die Antwoordin keikalla. Yleisöä oli jo edeltäneellä Miike Snow'n keikalla huutelemassa huumoribändin perään. Vierustoverimme oli tullut Etelä-Afrikasta asti - tosin tuskin pelkästään trion perässä. Keikka täyttikin kaikki odotukset ja onnistui yllättämään positiivisesti, vaikka esitys jäikin aika lyhyeksi luultavasti valmiiden kappaleiden vähäisyyden vuoksi. Enter the Ninja -YouTube-hitti soikin Serbiassa kaksi kertaa.

Perjantai oli festaripäivistä tylsin, eikä alueelle tarvinnut mennä ennen puoltayötä. Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että festareita juhlittiin yöaikaan painottuvasti, ja bändit starttasivat illalla kahdeksan aikoihin, kun aurinko alkoi valua kohti taivaanrantaa. Ennen reissua se lähinnä kummaksutti, mutta syy selvisi heti Serbiassa, kun saimme omakohtaista kokemusta siitä, ettei päivällä vain voinut poistua varjosta polttavan auringon takia. Bileet jatkuivatkin festarialueella aina myöhään aamuun asti, ja päivän viimeiset esiintyjät soittivat settinsä jo turhan kuuman auringon alla.

Exitin perjantai pyhitettiin elektroniselle musiikille. Dance Arenalla soittivat mm. Moderat, Josh Wink ja Ricardo Villalobos. Vaikka keikat itsessään olivat aika rutiinisuorituksia, lavalla heiluneet sirkustaiteilijat tekivät keikasta kuin keikasta ikimuistoisen. Villalobosin tuudittaessa yleisöä transsiin, lavan katosta roikkui tyttösiä lakanoiden varassa akrobatisoiden, joten viihdykettä riitti myös silmille, kun suurin osa esiintyjistä viihtyi paikallaan soittopöydän takana.

Tsekattua tuli myös Resident Advisorin Happynovisadstage, joka perjantaina painottui dubsteppiin. Gemmy ilahdutti lämmitystä kaipaavaa yleisöä soittamalla mm. Tes La Rokia, minkä jälkeen astui lavalle Flow'ssakin vierailleet Joker & Nomad. Niin kovasti kun olen halunnutkin Lontooseen dubsteppailemaan, uskon että Exit-kokemus oli lähellä kuvitelmaani, koska etenkin Happynovisad-lavalla tuntui yleisö olevan sataprosenttisen englantilaista.

Klaxons
Klaxonsin keikka painottui uusiin Surfing the Void -albumin biiseihin

Lauantaina Klaxons starttasi ensimmäisten joukossa jo iltakahdeksalta, joten alueelle oli valuttava totuttua aiemmin. Brittibändin lavaesiintyminen ei ole muuttunut viimeisten vuosien aikana lähes ollenkaan, mutta vaihtelua keikkaan toivat uudet biisit, joita kuultiin enemmän kuin debyytin hittejä. Vuosien kehitys kuului parhaiten esimerkiksi Valley of The Calm Treesissä, joka on vanhimpia 'uusia' biisejä. Aiemmilla keikoilla se on herättänyt  lähinnä pelkoa kakkosalbumia kohtaan, mutta tuottaja Ross Robinson selvästikin teki hyvää työtä, sillä ensimmäistä kertaa Klaxonsin keikka sai minut odottamaan jatkoa.

Illan aikana päälavalla tanssittivat vielä Röyksopp, Kroatian oma PMMP eli Lollobrigida sekä Missy Elliott, jonka keikan kohokohta oli kengän heittäminen yleisöön. Vaikka Missy hehkeä hiphop-diiva olikin, keikasta jäi fiilis että Elliott luuli tekevänsä jotain todella ainutlaatuista. Vai minkä kumman takia show pyöri lenkkarinsa ympärillä lähes puoli tuntia?

Eikä jäänyt Missy päivän odotetuimmaksi artistiksi, sillä illan pahin tungos nähtiinkin Dance Arenalla joskus baarien sulkeutumisajan jälkeen David Guettan keikalla. Tungos oli niin massiivinen, että henkensä puolesta sai pelätä (Huom. Love Paraden pääesiintyjänä olisi esiintynyt samainen ranskalaismies...) Tungos oli käsittämätön, kun huomioi sen että osittain tai kokonaan samaan aikaan esiintyivät mm. The Twelves, L-Vis 1990, DJ Zinc & Dynamite MC, Midnight Juggernauts, Rui Da Silva ja Brodinski, jotka olisin kaikki mielelläni nähnyt. Onneksi Guetta veivasi isoimmat hitit ulos heti keikan alussa - taisi jopa setti alkaa Memoriesilla - ja tungos hälveni, mitä pidemmälle keikka eteni. Kuten joskus tänne kirjoitinkin, en tiedä, kuinka katu-uskottavaa on diggailla David Guettaa, mutta biisit kuulostavat hyviltä bileiltä. Sellaiseksi live-keikka paljastuikin, vaikka vastoin odotuksiani diskohittikimara jäi kokematta, kun Guetta heitti oikeasti taitavan dj-keikan, jossa kuultiin omien biisien lisäksi mm. Prodigyä ja ysärihousehittejä remixattuina versioina. Ai niin... ja nähtiin lavalla muun muassa kaksimetrinen tulta käsistään ampunut ihmisrobottikin...

Dance arena
Dance Arenan vallihauta joskus aamukuuden jälkeen. Lavalla Dirty South.


Festivaalin viimeisenä päivänä sunnuntaina päälavalla nähtiin mm. Pendulum, Faith No More ja Chemical Brothers. Faith No More oli suorastaan surkea, ja suunnattiinkin heti pienemmille lavoille.

Jamaica
Jamaican keikalla oli yhtä paljon ihmisiä lavalla ja yleisössä

Kemikaaliveljesten kanssa osittain samaan aikaan soittanut Jamaica esiintyi lähes tyhjälle aukiolle. Keikan alkaessa lavan edustalle oli tullut meidän lisäksemme kaksi muuta ihmistä, mutta loppua kohden yleisön lukumäärä kasvoi muutamiin kymmeniin. Lavalla kaksikko oli energinen ja puhelias, ja kun tämän yhdisti yleisön määrään, tunnelma oli mukavan intiimi, vaikka tungosta ei tosiaan ollut. Peter Francon ja Justicesta tutun Xavier de Rosnayn tuottama debyyttialbumi No Problem soitettiin lähes kokonaan läpi, mutta keikan kesto jäi silti noin puoleen tuntiin. Keikasta olisi luultavasti jäänyt parempi maku, jos levy olisi ollut ulkona jo tuolloin, eikä ennakkotuntemus olisi ollut vain kahden biisin varassa. Otettiin kuitenkin kaikki ilo irti, ja juteltiin kaksikon kanssa sen verran, että luvattiin tuoda enemmän kavereita katsomaan bändiä Saksaan Melt! festareille.

Chemical Brothers soitti edelleen Jamaican lopetettua, joten siirryimme päälavaa kohti. Siinä vaiheessa selvisikin, missä kaikki ihmiset olivat olleet Jamaican aikana, sillä näköetäisyyden päähän pääseminen päälavasta oli mahdotonta. Harmittikin että keikka jäi näkemättä, sillä uusimman Further-levyn biisit kuulostivat niiiiiiin hyviltä livenä. Onneksi Dance Arenalla kuitenkin soitti jo DJ Mehdi, eikä siellä voinut olla yleisöryntäystä, sillä kaikki olivat päälavan tuntumassa.

Dance arena
Dance Arenalla DJ Mehdi

Yksi Exitin hienoja puolia oli musiikkiteemat päivittäin. Vaikkei mitään kovin selkeitä linjoja toki ollut, soittivat dubstep-tuottajat, minimaalisen teknon edustajat ja niin edelleen yleensä samoilla omilla lavoillaan peräkkäin. Sunnuntaina Dance Arenalle oli tuupattu kaikki Ed Banger Recordsin bändit, joita riittikin aamuun asti. DJ Mehdin ja Busy P:n välissä soitti joukkoon kuulumaton Crystal Castles, joka olikin ehdottomasti illan tylsin. Vaikka Baptism oli kreisi livenä, ei Alice Glassin riehuminen tuonut mitään uutta lavalle, ja pakko myöntää, että nukahdin keikalle. Uni katkesi kuin seinään Busy P:n eli Pedro Winterin astellessa lavalle. Justicen Genesis ja sitä seuranneet mahtavat biisivalinnat saivat ihmettelemään taannoista Tavastian keikkaa. "Kuinka Busy P kehtasikin soittaa niin huonon setin Suomessa, jos hän oikeasti pystyy tällaiseen?". Yksi parhaista dj-keikoista tänä vuonna - vaan ei paras.

Crystal Castles
Crystal Castles ei tarjonnut mitään uutta Serbiassakaan.

Busy P soitteli vielä, kun maamies SebastiAn asteli lavalle. Parin yhteisbiisin jälkeen Winter hyvästeli yleisön, ja SebastiAn pisti parastaan - ja olikin yksinkertaisesti paras. Hiki virtasi vastakynittyä niskaani pitkin, koska tanssimista ei voinut lopettaa. Sen kerran kun saikin raahattua itsensä kaljatiskille tai sytytettyä taukotupakan, mies päätti soittaa jotain aivan älytöntä, ja juuri sytytetty tupakka oli pakko tumpata juuri ostettuun kaljaan ja juostava takaisin edemmäs joraamaan. SebastiAn oli niin hyvä, että alkoi ihan vituttaa. Juuri kun hetkeksi istahtaa levähtämään, jannu soittaa remixinsä Rage Against the Machinen Killing in the Namesta, ja koko yleisö sekoaa. Kaljat lentelevät, ihmiset lentelevät, ja on vain pakko lopettaa levähdystauko ennen kuin se on ehtinyt alkaakaan.

EXIT Festival 2010
Tässä kuvassa vituttaa SebastiAn, koska se oli vähän liian hyvä.

Dance Arenalla esiintyjien aikana lavalla nähtiin taas jotain kummallista. Lakanoissa roikkuneet akrobaatit pukeutuivat joillekin keikoille erilaisiin naamiaisasuihin, ja astelivat usein puujalat jalassaan lavalle nostattamaan tunnelmaa. Hienoja Star Wars -asuja seurasivat mm. Liisa Ihmemaassa ja sirkusteemat. Tunnelman nostatus onnistuikin poikkeuksetta, ja pisteet Exitin järjestäjille lähtivät myös tästä sirkuksen ja musiikin yhdistämisen oivalluksesta. Nerokasta.

EXIT Festival 2010
Tirehtöörin ja pingviinin yläfemma

Ed Banger -putken jälkeen lavalle asteli A-Trak, joka ei yltänyt setillään aivan ranskalaisten tasolle, vaikka hyviä biisejä kaikui vielä aamuauringon paahtessakin. Mm. Major Lazerin Pon De Floorin ja Dousterin King of African soidessa olikin hyvä lepuuttaa väsyneitä jalkoja ennen paluumatkaa leirintäalueelle. Hyvä ilmapiiri lämmitti mieltä vielä viimeisiä kappaleita kuunnellessa, kunnes aurinko paistoi jo niin tukalasti, että oli pakko hyvästellä Petrovaradinin linnoitus tältä vuodelta.

A-Trak at dance arena
Aamuyhdeksältä A-Trakin keikalla


EXIT Festival 2010
Reissukaverini Susan kiipeämässä väsyneillä jaloillaan pois vallihaudasta

Tiivistetysti Exit Festival tarjosi upeat ja ainutlaatuiset puitteet musiikkifestareille. Sokkeloinen alue tuotti välillä vaikeuksia ehtiä lavalta toiselle, ja usein tulikin jämähdyttyä tietyille lavoille, koska pitkien portaiden edestakainen ravaaminen ei houkutellut. Keikat olivat toinen toistaan parempia, ja hintataso hymyilytti. Neljän päivän liput maksoivat netistä ostettuna noin sata euroa, mutta Serbiasta niitä olisi saanut reilulla 50 eurolla. Kuten aiemmin totesin, Roskilde tuntuu jo hieman tylsältä, eikä näin hienosti järjestetty serbialainen festari ainakaan parantanut Tanskanreissun näkymiä ensi vuodelle. Jos on näistä kahdesta valittava, Serbia kutsunee ensi kesänäkin.

Festariputkihan tosiaan jatkui vielä muutamalla viikonlopulla, ja niissäkin riittää juttua kerrottavaksi. Lähden varhain tiistaiaamuna piipahtamaan Egyptissä, joten en lupaa nyt muuta kuin reilun viikon mittaisen hiljaisuuden.

torstai 25. maaliskuuta 2010

Melt!in ohjelmisto täydentyi

16.-18.7.2010 järjestettävät festivaalit lisäsivät tänään päät pudottavia bändejä ohjelmistoonsa. Ilosaari kiinnitti mm. Faith No Moren ja Biffy Clyron, mutta kuten on ennenkin ollut puhetta, aion suunnata silloin Saksaan, kolmansilletoista Melt! Festivaleille. Vielä puuttuu ainakin parisen kymmentä esiintyjää, mutta tämän päivän isohko bändilista teki sellaisen vaikutuksen, että lippu on poistettava ihan pian.

1000 Robota | The Big Pink | Bonaparte | Danger (live) | Darwin Deez | Delphic  | Dirty Projectors | Douster | Edu K | Friendly Fires | Goldfrapp | Daniel Haaksman | Health | Hercules And Love Affair | Holy Ghost | Hurts | Jamie T | Johnossi | Kele | Kings Of Convenience | Kode 9 vs. Martyn | Jamie Lidell | Midlake | Miike Snow | Ewan Pearson | Shout Out Louds | Skate | Tiefschwarz | Tommie Sunshine | Tiga | Martina Topley-Bird | Yeasayer

Joukossa on muutamia tuttuja naamoja jo viime vuodelta. Delphic oli korvaamassa perunutta muistaakseni Foalsia (joka on myös tulossa tänä vuonna), Miike Snow esiintyi tuolloin kykyteltassa, missä nähtiin mm. LCMDF ja La Roux. Tiga heitti tulisen dj-keikan Oasiksen kanssa samaan aikaan. Tänä vuonna Bonaparte heittää myös oman keikan (aiemminhan varmistui yhteisshow Modeselektorin kanssa), ja kuulopuheiden mukaan villitsi myös viime vuonna. Mitä olisikaan Melt! ilman Erlend Øyea? Viime vuonna kahdesti lavalla nähty norjalainen tuo tänä vuonna mukanaan bänditoverit Kings of Conveniencesta. Bloc Partysta tuttu Kele taas esittelee eksklusiivisesti sooloprokkiksensa. Myös pari vuotta sitten perunut Hercules and Love Affair on jälleen listalla!

Eniten tällä hetkellä lämmittää mieltä newyorkilainen Darwin Deez, joka on vain kerrassaan mahtava, ja jota toivoinkin jonnekin festarille saapuvaksi. Niin, ja väsäilee kerta kaikkiaan mielettömiä musiikkivideoita...







Jälkimmäisessähän musiikki ei ole omaa vaan lainattu Passion Pitiltä. Darwin Deez ei kuitenkaan sille kalpene musiikillisesti, tsekatkaapa esim: http://www.youtube.com/watch?v=AOKOUGalxek. Innostuspuuskani ehdoton kakkonen on Yeasayer. Vaikka sekin on käyty aiemmin katsomassa, uusin albumi Odd Blood saattaa hyvinkin olla tämän vuoden lempparilevyni. Tai ainakin TOP 3:ssa se huitelee. Jos joku ei ole vielä tarkastanut uutta ONE-videota, olisi nyt syytä. Se ainakin vetelee ykkösenä vuoden parhaissa musiikkivideoissa, sillä  Klaani (The Tribe) meets nu-rave meets outoilu meets futurismi meets viileet jäbät meets mutaatiot meets warehouse partyt jne. -tunnelma ei voi olla vakuuttamatta.

 


Yeasayer "ONE" By: Radical Friend from ODDBLOOD on Vimeo.

Kolmanneksi ehdottomasti tsekattavaksi nostaisin Friendly Firesin jo pelkästään sen takia että vokalisti Ed Macfarlanella on maailman autenttisimmat tanssiliikkeet. Niin, ja kyllähän noi loputkin esiintyjät passaa katsella.....