Pitkä ja sähläystä kohtuuttoman paljon sisältänyt päivä oli uuvuttanut siinä määrin, että lämmittelijät eivät kiinnostaneet pätkääkään, vaikka minulla ei mitään
Samae Koskista vastaan olekaan, päinvastoin. Valmistauduin siis altsukantritunnelmiin Ale Barissa siiderin ja Venäjä-Espanja -jalkapallo-ottelun turvin. Ovesta Klubille saavuin muutamaa minuuttia vaille yksitoista, ja amerikkalaisen staran alkunauhat lähtivät soimaan reikäleipä, mikä ihmetytti, sillä Klubilla ei koskaan olla aikataulussa. Verhot avautuivat sopivanmittaisen nostatuksen jälkeen, ja
Will Oldham oli valinnut paikkansa lavan oikeasta kulmasta eli suoraan edestäni. Yleisöä oli paikalla juuri sopivasti, ja se osoitti suosiotaan kovaäänisemmin kuin mies lauleli menemään.
Ensimmäisen kappaleen jälkeen totesin seuralaiselleni (löysin sellaisen kuitenkin) esityksen olevan parempaa kuin levyllä. Kokonaisuudessaan keikka ei tarjoillut minulle mitään henkeäsalpaavaa, vaan läjän tuntemattomia, mutta kauniita kappaleita. Vieressäni melkein kyyneleisiin liikuttunut mies varmasti koki show'n toisin. Jos 37-vuotiaan multilahjakkuuden uraan lähtee tutustumaan tässä pisteessä elämänkulkua, voi materiaalin sisäistäminen viedä mukavasti aikaa, kun julkaisuja on kymmenittäin. Niinpä tunnistin joukosta muutamat uudemmat kappaleet, ja tietenkin se eniten soittimessani pyörinyt hitti (
Cursed Sleep), jonka tahtiin olisin halunnut fiilistellä livenäkin, jätettiin soittamatta kokonaan.
Vaikka akustisvetoisen bändin kanssa vedetyt kappaleet eivät tuttuja olleetkaan, intensiteetti säilyi koko keikan ajan. Eksynyttä tarhapöllöä etäisesti muistuttanut Oldham oli outoudessaan niin kiinnostava ilmestys, etten saanut silmiäni irti miehestä. Silmistä puheenollen, punaisiin Crocseihin naisellisen laihat nilkkansa ujuttaneella muutoin karskinnäköisellä miehellä oli ilmeisesti arat silmät, koska valokuvaaminen oli kielletty ja katossa sijainneet valonheittimetkin pyydettiin sammuttamaan esityksen puolivälissä. Jotta tässä keikkaraportissa varmasti keskityttäisiin tarpeeksi silmiin, mainittakoon vielä, että Oldham oli suomalaisten rokkareiden tapaan maalannut silmiensä alle mustat kajaliviivat.
Vaikka herkänoloinen partaveikko jättikin jälkensä sydämeeni, voin ensi viikon sunnuntaina tyytyväisin mielin tallustella kyseisen singer-songwriterin keikan sijaan katselemaan muita yhtyeitä, sillä epäilen festivaaliolosuhteiden toimivuutta tämän artistin kohdalla. Klubikeikka oli onnistuntut eikä siitä jäänyt pahaa sanottavaa. Myös teknisempi puoli oli suurimman osan ajasta kunnossa ja tärkeät lyriikat kaikuivat korviini esteettömästi. Taustabändi oli paikoitellen niin hyvä, että huomioni kiinnittyi heihin kohtuullisen paljon, mutta kiehtova orkesterin johtaja piti huolen, että valtasuhteet pysyivät silti ruodussa. Yksittäiseksi kohokohdaksi keikalla lienee noussut voimakas
The Seedling, vaikka tämä jää taatusti mieleeni enemmän kokemuksena kuin kappaleina.
