Melkein pari viikkoa myöhässä löysin HypeMachinesta etsiskelemäni biisin 22 ikävuodesta. Samalla löysin myös mahdollisen 2010 vuoden tulokkaan, joka saapuu *yllätys, yllätys* New Yorkista. Kaupunginosasta en kykene esittämään faktoja, mutta ainakin Brooklynin mukaan nimetty kappale katalogista löytyy. Kiitos muuten myös Annalle, joka muistutit Tehosekoittimen ja TV-resistorin aiheeseen liittyvistä kappaleista, olin unohtanut ne.
(Kuva: Victoria Jacob)
Wakey!Wakey!n biiseissä pianot ja viulut ovat voimakkaasti läsnä. Ajoittain jopa niin epäpopisti että ne tuovat mieleen klassisen musiikin. Toisaalta yhtyeen sielun, vokalistipianisti Mike Grubbsin, pehmeä ääni ja jenkkimäiset maneerit muovaavat biiseistä valtavirrallekin varmasti maistuvaa poppia. Samat vokaalit, jotka tekevät Wakey!Wakeysta! helposti lähestyttävää radiokelpoista musiikkia, lyhentävät kappaleiden käyttöikää ainakin omalla kohdallani. Samaa voisin sanoa nimestä.
Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut nyt haukkua, vaan keskittyä hyviin kappaleisiin. Tuore levy on kokonaisuudessaan streamattavissa alta. Suosittelen tsekkaamaan ainakin sen Twenty Twon ja alempana videona olevan Brooklynin, jotka paljastavat kaiken oleellisen yhtyeestä.
Vaikka Tampereen paras levykauppa Platta kauppasikin loput tuotteensa huimin mega-alennuksin, harmittaa että prikulleen yhden lattia-/kattomassan päässä kotipesästäni sijainnut levykeidas on nyt poissa. Usean levykaupan opiskelijakaupungista ei ole paljoakaan jäljellä. Jo vuosia sitten lähteneen Free Record Shopin jälkeen on Tampereelta kadonnut ainakin Jukeboss, Voltti, Epe's ja Platta. Epe's tosin tuli takaisin remonttitauoltaan kokonaan uusiin tiloihin, mutta Poko-levyt eivät ole missään vaiheessa juuri kiinnostaneet. Lievästi liioitellen jäljellä on enää Swamp Music ja Swamp Second Hand.
Voisin kirjoittaa aiheesta syvällisemmänkin pohdinnan, joka avaisi mielipiteitäni levykauppojen tuhosta ja digikauppojen/ nettikauppojen/ laittoman lataamisen vaikutuksista, mutta tyydyn nyt vain poimimaan pari herkkuja, jotka löytyivät Platan halpispäiviltä. (Huomautuksena haluaisin sanoa, että en syytä levykauppojen kuolemasta nettipiratismia.) Ostin muutaman viikon sisään luultavasti enemmän levyjä kuin kaikkiaan edellisenä vuonna. Myös If Societyn loppuunmyynti lisäsi levykasaa kymmenen äänitteen verran. Platassa valtaosa levyistä maksoi parina viimeisenä aukiolopäivänä euron kappaleelta ja If Societyn levyjä lähti kotiini halvimmillaan 20 sentillä.
StarsailorinAlcoholic taisi kuulua tehosoittobiiseihin joskus niihin aikoihin kuin popitin myös latvialaista euroviisukolmosta Brainstormia. Aikaa on kulunut siis luvattoman paljon. Ei kuitenkaan niin paljon, että musiikkimakuni olisi ehtinyt muuttua johonkin liikaa vuosien saatossa. Alcoholic on edelleen juuri niin hyvä kappale kuin muistinkin sen olevan.
Toinen unohlaan jäänyt yhtye on Taipuva Luotisuora. Se on raumalainen bändi, joka oli joskus 2000-luvun ensimmäisellä puoliskolla ns. 'kavereiden bändi'. Diggailin musasta kovinkin paljon, mutta fanittaa ei frendejä kehdannut ilmeisesti niinkään paljoa, että olisin ikinä yhtään levyä omistanut hyllyssäni ennen tätä vuotta. Välit kavereihinkin näyttäisivät kuihtuneet, sillä en viime vuonna ilmestyneestä IV-levyn olemassaolosta ollut edes tietoinen.
Ostamallani II-platan kansilehdillä on varmasti muillekin tuttu kasvo, Otto Grundström. Joku ehkä muistaa eri medioiden kirjoittelut 2006 vuoden tienoilla Oton Tehosekoittimen jälkeisistä prokkiksista: runokirjoista ja progebändistä. Taipuva Luotisuora oli se bändi, ja alla liveversio meikän kaikkien aikojen suosikkibiisistä niiltä, tokalta demolta jne. (Eka kassu aina paras.......) Progepäät tän varmasti jo tietää, mutta suosittelisin Sopimaton jalkine - hierymä + nyrjähdystä vaikkapa kaikille Requiem for a Dreamin (Unelmien sielunmessu) soundtrackia fanittaneille.
Unelmien sielunmessu oli pitkään lempielokuvani, mutta mitä useammin katson There Will Be Bloodin, sitä vakuuttuneempi olen sen olevan nykyinen voittaja. Kuten Requiem for a Dreamissa, musiikit ovat tärkeä osa myös nykyistä suosikkiani, ja onnekseni Platta myi pilkkahintaan myös elokuvan soundtrackia. Siitä vastaa Radioheadin kitaristi Jonny Greenwood. Tämä ei ole Jonnyn ensimmäinen soundtrack, mutta ehdottomasti parempi kuin Bodysong ja parasta mahdollista vaihtelua indie rockin raiskaamille korville silloin kun ne vaihtelua kaipaavat.
'
Vaikka harvemmin enää tulee ostettua sikaa säkissä, halpispäivillä välillä innostuu ostamaan levyjä kansien tai nimen perusteella. Noh, LBJ ei itseasiassa ollut aivan sokko-ostos, sillä muistin törmänneeni nimeen monissa yhteyksissä. LBJ eli Dj Limping Boy eli Jonas Verwijnen on tuttu kädenjäljistään esimerkiksi Reginan ja Hidria Spacefolkin levyihin, mutta varsinaisesti nimi muistui mieleen Berliinissä tehdystä yhteistyöstä Le Corps Mince De Françoisen, Zebra and Snaken ja Pets on Prozacin kanssa. Voi jospa olisin aiemmin tiennyt Verwijsen tekevän itsekin näin hyvää musiikkia, olisin ostanut Live material -levyn jo vuosia sitten. Se liikkuu jossain electronican, teknon ja breakbeatin välillä ja kuulostaa joltakin sellaiselta, mistä Thom Yorke varmasti pitäisi.
Lisäksi mukaan lähti mm. Laineen Kasperia ja Julma-Henriä, Ellen Allienia, Brightboyta, The Capital Beatia, Violaa, Echo Is Your Lovea, Junior Senioria, Choir of Young Believersiä, Myneä, One Day as a Lionia, Delay Treesiä, Radioheadia, Joose Keskitaloa ym. Toivottavasti nyt tyhjillään ammottavan Platan muutkin levyt löysivät paremman kodin.
Niin, ja näistä alennusmyynneistä puheenollen.... levyale on käynnissä NYT ja Anttilasta saa seitsemän Radiohead-albumin boksia alle 30 eurolla.
Keskiviikkona tuoreet musavideot olivat skandinaavisissa metsätunnelmissa, ja tänään yhdistäväksi tekijäksi voisi nimittää puoliväkisin vaikkapa liikkeen; autoilun, pyöräilyn, junailun jne.
Broken Bellsin ekasta sinkusta ilmestyi viime viikolla visuaalinen versio. The High Road on toistaiseksi ollut yksi tämän vuoden parhaista jutuista, vaikka en muuta odottanutkaan. Jos joltakulta on vielä Broken Bells tsekkaamatta, nyt olisi korkea aika! The Shinsin James Mercerin ja Danger Mousen yhteistyö se vaan toimii. The High Road
Chicagolainen My Gold Mask on minulle uusi tuttavuus, joka muistuttaa aivan törkeästi jotain utuista naisvokaaleilla varustettua bändiä, jota en saa mieleeni sitten mitenkään. Vaikka olen viisi päivää sitä miettinytkin.
Ruotsalainen Labbet ja englantilainen laulaja-lauluntekijä Russell Morgan kuulostavat yhdessä fantastiselta. Lopputulos on parhaimmillaan lähellä Sam Sparron sielukkuutta, jota yksinkertaisen hyvä taustabiitti korostaa. Vaikka alun perusteella odottamaa suurta kertosäettä ei tule, on As I Tear Down These Mountains kuuntelemisen arvoinen kappale.
Alunperin 1000 Sparksista bongaamani Helsinki 78-82:n uutuusvideo todistaa, että Top Billin -jäbien prokkis on kultaa. Villa Nahin kanssa tehdyn So Lifeliken lisäksi 12-tuumasen b-puoli on myös looooooistava:
ja vaikkei viimeisin liitykkään enää musiikkiin, pakko vähän fiilistellä tännekin Banksy-leffaa. Kevät tule jo.
Brooklynistä kajahtaa, taas. Kaikista maailman bändeistä, joita nyt yritetään nostaa pinnalle 2010 vuoden nimissä, eniten on kolahtanut newyorkilainen nelikko Violens. Vielä matkalla oleva debyytti toivottavasti löytää määränpäähänsä tämän vuoden aikana. Neljän biisin eka ep ilmestyi pari vuotta sitten, ja sen jälkeen on julkaistu jokunen sinkku. Noista ep:n neljästä biisistä kaikki kuulostavat ihanilta, enkä oikein osaa edes valita parasta.
(Kuva: Flora Hanitijo)
Violens ei suurella todennäköisyydellä silti tule olemaan 'vuoden 2010 tulokas', mutta ennen kuin löydän jotain parempaa, Violensin tarjoilemat lempeä The Shins -pop, hammondit, Brett Anderson-rääkäisy(t), harmonia, kaiku ja aaaaaah-huokailut kelpaavat vallan mainiosti.
Niin, ja kuinka mahtavaa onkaan että bändin nimi tuo mieleen samaan aikaan sekä viulut että väkivallan?
Oon riekaleina, hajalla, hakattu ja vammanen. Kädet täynnä sormenjälkimustelmia ja haavoja, selkäkin on jotenkin ihmeellisesti vääntyny. Jouduin eilen rankkaan tappeluun Helsingin jäähallilla. Puolisen tuntia sain takoa ja toisaalta ottaa iskuja vastaan. Mukana oli nyrkit, kynnet, hampaat, jalat ja ruuvi. Pyysin kavereitakin väliin, mutta eivät mokomat auttaneet, kiitti vaan. Painimiseksikin meni jossain välissä. Onnekseni humalaisen supervoimin riuhdoin itseni lopulta voittajaksi ja palkintona sain Nine inch nailsin kitaran (tai rungon vaan siis)! (Lahjotin kanssatappelijoille hihnan ja kielet, niin hyvä tappelu meinaan oli.)
Ite NIN oli upeempi taas ku odotin. Toiseen kertaan jo saa yllättyä saman bändin keikalla, mageeta. Visuaalisesti aika simppeli mutta helkkarin toimiva. Aika hittejä sieltä taas tuli, notta on kuultu ennenki livenä. Petyin myös vähäsen kun uudelta levyltä tuli laskujeni mukaan vaan kaks tsipaletta. Ois voinu tulla pari lisääkin, koska The Great Destroyer on yks tän vuoden parhaista biiseistä, vitun kuuma. Mutta vastinetta tuli rahoille, vaikka Ladytroniakaan en kattonu. Meni nimittäin vähän myöhäseks keikalle lähtö, kun booliteltiin Tatun ja <3,<3-Juhon kanssa Pasilassa. Jatkoille saatiin vielä Nora pelaan Unoo meidän kans.
Nyt on menny päivä pitkälti ottaessa selvää, mikä tuo kitara on. Se on Telecaster Deluxe joku, mut otappa ny selvää että onko Fender vai kopio, kun puuttuu kaula ja niskasta se metallilevy. Mikit on mustat Duncanit, mut en löytäny kyl ees mitään kopioo mis ois tommoset. Käsittääkseni Aaron North on myös aika DIY-jätkä, notta ois voinu tuunailla tota. Kuka hullu sitä Fendereitä toisaalta yleisöön heittelis, mutta kääntöpuolena: soittaisko NIN jollain paskakamoilla? Jaa-a, jos joku kitaranörtti lukee ni jos auttaisit mua?Edit: Sain jo apuu, kyl sen pitäis aito Fender olla \o/
Mun uus rakas <3 (aattelin ehkä rakennuttaa siitä soittokelposen) :
Kun eilen suosittelin tota Maxïmo Parkin uutta biisiä, ni tän päivän tärppi vois olla tää Cold War KidsinWe Used to Vacation. Kattokaa sen video vaikka tosta alempaa. (Tai sitte kuunnelkaa vaan, ei tossa videossa mitään ihmeellistä ole.)
