Mulla olisi niin paljon sanottavaa jokaisesta levystä, mutta yritän tällä kertaa pitää tän kohtuumitoissa, ja kirjotan vaikka joistain näistä levyistä vielä lisää erikseen (as if). En halunnut kuormittaa tätä tekstiä lukuisilla biisiupotuksilla ja videoilla, joten väsäsinpä Spotify-soittolistan näistä. Sen löytää klikkaamalla tästä. (4 avainbiisiä/ levy. Miinus sijat 5 & 8, koska niitä ei ollut Spotifyssa, ja sijan 14 levyltä vain yksi biisi samasta syystä.)
1. Japandroids: Celebration Rock (Polyvinyl)
Japandroids on kuulunut orastaviin lemppareihin jo joitain vuosia, mutta Celebration Rock ei poistunut soittolistoiltani koko vuonna. Lempibiisi vaihteli koko biisilistan läpi, ja levy nosti kanadalaisduon vankkoihin lempibändeihin. Levystä tuli henkilökohtainen klassikko, jonka kaikki biisit kuulostavat mahtavilta milloin tahansa, kokonaisuutena ja irrallaan – jopa maistiaislohkaisu Younger Us kutkuttaa edelleen, vaikka se näyttäisi olleen kovassa pyörityksessä jo kesäkuusta 2010.
2. DIIV: Oshin (Captured Tracks)
Ei ollut vähällä ettei tämä levy päätynyt jaetulle ykköspallille edellisen kanssa. (Entinen) Dive kuului vuoden suurennuslasilistalla oleviin bändeihin, ja kun Oshin viimein näki päivänvalon, menin sanattomaksi. Syy, miksi tämä hävisi Japandroidsille, oli vähän pöljä: koska en muistanut kaikkia biisejä takakantta katsomalla, mikä taas selittyy sillä, että osa biiseistä on ihan tarkoituksellisesti introja tai johdatuksia tulevaan. Joka tapauksessa, viiden tähden pläjäys: tunnelmallinen kokonaisuus jumittavia kraut-kenkiintuijottelubiisejä, joista yllättävänkin moni olisi silti radiosoittokelpoinenkin.
 |
| DIIV on livenä myös lyömätön. Kuvasin Iceland Airwaves -festareilla. |
Luulen vahvasti, että tähän riittää perusteluksi vain linkki tähän tekstiin. Fiilikset eivät ole juurikaan muuttuneet edellisen blogiylistyksen myötä, mutta nyt uskallan varmasti sen sanoa: Erectus on parhaita suomirap-levyjä koskaan.
4. John Talabot: ƒIN (Permanent Vacation)
Taisinpa jo aikalailla vuosi sitten uhota, että Talabotin esikoisalbumi on yksi vuoden kovimmista levyistä, eikä mielipide ole siitä sitten muuttunutkaan. Uskomattoman hyvin kuuntelua kestävä pläjäys, josta julkaistiin myös hiljattain deluxe-versio remixeillä lisävarusteltuna. Sama sijoitus olisi saavutettu ilman niitäkin, mutta tässä tapauksessa kannattaa pyöräyttää muidenkin näkemykset läpi. Pionalin featit kruunaa koko levyn.
5. Pää Kii: Pää Kii (Stupido)
Tälle yhtyeelle oli eduksi se, että olen niin saamaton vuosilistanjulkaisija. Kirkkaimmalle tähtitaivaalle nostellun Pää Kiin kokopitkä taidonnäyte meinasi jäädä vuosilistauksessa kymmenkunta sijaa alemmaksi ensimmäisten kuunteluiden perusteella. Sittemmin tarkkakorvaisempi lisäkuuntelu on pakottanut minut nostamaan sijaa vähitellen, kun jo itsessään mahtavien rokkisävellyksien joukosta on löytynyt rakastetavia tuotannollisia ratkaisuja. Tai siis, vuoden parhaan levyn tittelin voisi antaa jo sillä perusteella, että HIV-aiheisella biisillä on lapsikuoro laulamassa. (Sanokaa pliis, että se on mun korvien välissä eikä korvissa?)
6. Moonface: with Siinai: Heartbreaking Bravery (Jagjaguwar)
Murheenkryyni ja kollaboraatiolevy, josta en osannut päättää kuuluuko se kotimaisiin vai ulkomaisiin levyihin. Tätä voi siis syyttää siitä, että en listannut ulkomaisia ja kotimaisia albumeja erikseen. Päätelmä on kuitenkin se, että kotimainen Siinai ja legendaarinen kanukki Spencer Krug ne yhteen sopii, vaikka aikoinaan yhteistyöuutinen lennättikin minut peffalleen. Tästä eteenpäin haluaisin nauttia Siinaini aina Spenan kera, ja toisinpäin. Eeppinen teos alusta loppuun.
7. Karri Koira: K.O.I.R.A. (Monsp)
Tätä levyä haukuttiin sen ilmestyessä kädenlämpöiseksi ja liian naiiviksi, mutta vastakysymys kuuluu, miltä kuulostaisi R. Kellyn röyhkeydellä varustettu suomi-r'n'b? Mä väitän, että huumorimusiikilta. Kuka on määrännyt ettei genressä saa laulaa pyöräilykypärälipsahduksista vaan on pysyttävä tiukasti makuuhuoneen puolella? K.O.I.R.A. on tanssittava ja hyvällä tavalla symppis levy, joka on suurimmaksi osin pelkkää timanttia. Jalokivistä puheenollen, seksikäs slovari Timanttisade määrittelee mun mielestä muhinointimixtapen uudelleen.
 |
| Ne kutsuu sitä koiraksi. Monsters of Popista syksyltä. |
8. Holy Other: Held (Tri Angle)
Kirjoittajan virallinen iltarauhoittumislevy tällä listalla. Tri Anglen julkaisut ovat usein päässeet pitkälle tämän mimmin stereoissa, niin tälläkin kertaa. Virallisen witch house -yhtiön julkaisema Held tarjoilee aavemaista hidastempoista äänimaailmaa. Laulua ei perinteisessä muodossa kuulla, joskin ääniä ja henkäisyjä kylläkin, mikä tuo mieleen monet kollegat Burialista lähtien. Tumma ja minimalistinen ambient/electronica levy lainaa myös vähän rnb:ltä ja on vähällä piestä tallitoveri Balam Acabinkin. Unimusaklassikko jo syntyessään!
9. Frank Ocean: channel ORANGE (Def Jam)
Levy, jota Odd Future -kollektiviista tutuksi tulleelta mieheltä odotin kieli pitkällä viime vuoden ansioiden (Novacane, The Throne -feattailut yms.) perusteella, ja ilmiöhän Channel Orangesta tulikin jo ennen sen ilmestymistä. Se on kuitenkin ehkä liian järkälemäinen albumi, jotta se voisi nousta korkeammalle vuoden levyissäni. Samalla siinä piilee myös levyn vahvuus. Siinä riittää kuunneltavaa, enkä poistaisi sekuntiakaan esimerkiksi lähes kymmenminuuttisesta Pyramids-hitistä. Channel Orange ja muutamat muut viime vuoden julkaisut ovat saaneet mussa aikaan sen, että kehtaan nykyään julistaa rakastavani myös R&B:tä - ellen jopa ole vähän hurahtanutkin genreen, vaikka eihän se mikään salaisuus ole koskaan ollut, että mulla on R. Kellyä levyhyllyssä (jo toinen RK-maininta tässä tekstissä, auts!).
10. Cloud Nothings: Attack on Memory (Carpark)
Edellisten Cloud Nothings -albumeiden avainsanoihin ovat kuuluneet riehakkuus, kesäpäivät, huolettomuus ja naiiviuus. Uusimmalla tuottajana häärinyt Steve Albini sai kuitenkin tartutettua vähän angstia ja kärsivällisyyttä jenkkipoppooseen. Jos edelliset julkaisut tuntuivat vähän läpikaahatuilta, Attack on Memorylta löytyvä Wasted Days tuplaa jopa yhtyeen entisen maksimibiisipituuden 8:55 minuutin pituudellaan, ja se yllättäen onkin yhtyettä parhaimmillaan. Bändin omaa soundia ei ole kadotettu, mutta yhtye on kasvanut suuntaan, jota en edes osannut toivoa.
11. Betrayal at Bespin: Rains (Avenger)
Monesti on käynyt niin, että Rainsin soimaan laittaessani olen alkanut epäillä, oliko debyytti Diary of a Dead Man Walking sittenkin kovempi, koska sehän oli aivan pilluhyvä levy se. Mutta siinä kohtaa, kun Strange Daysin saksofoni-intro on jo menossa, on myöhäistä vaihtaa ennen kuin levy on loppu. Ja kun se loppuu, tekee mieli laittaa se soimaan uudestaan. Ollaan noidankehässä, joka on johtanut siihen etten ole Rainsin julkaisemisen jälkeen debyyttiä kuunnelutkaan. Betrayal at Bespinin toinen levy on elokuvamaista, kaunista, A-luokan kotimaista musiikkia, joka visualisoitui minulle roadtripillä syksyisessä Islannissa, kun tämä ja Death Hawks soivat jeepin autostereoista täysillä tulivuorten, vesiputousten, mustien aavikoiden ja valkoisten jäätiköiden ohi kiitäessä. Parhaita audiovisuaalisia kokemuksia ever.
12. Kendrick Lamar: good kid, m.A.A.d city (Interscope / Aftermath / Top Dawg)
Loppuvuoden ilmiö, jonka ilmiömäisyyttä en ehkä ihan täysin hiffaa, koska levy ei sinänsä kuulosta mitenkään kovin tuoreelta tai uudelta. Silti... gkmc on paikkansa vuosilistoilla ansainnut. Levy kertoo Lamarin nuoruusvuosista Comptonissa, ja kaupungilla on vahva rooli levyllä. Konseptialbumien ystävänä arvostan suuresti punaisen langan helppoa löytämistä – etenkin kun kyseessä on levy, jossa pureskeltavaa riittää (pituus bonareiden kanssa lähentelee puoltatoista tuntia). Odottakaa myös, että nostan tältä levyltä parikin biisiä viime vuoden lempibiiseihini.
13. Tiiu Helinä: Veli (El Camino)
Husky Rescue -tallin uusi helmi oli enemmän naksuntaa, lo-fia ja kotikutoisuutta kuin odotin, minkä vuoksi levyn ilmestymisen jälkeen olen yhdistänyt sen mielessäni useasti virheellisesti erään kokeellisemman suomalaisen musiikin julkaisuun erikoistuneen tamperelaislafkaan. Veli tuo mulle voimakkaasti mieleen omat juuret ja runonlaulun, koska kappaleissa on sopivassa suhteessa kansanmusiikkiakin. Se onkin hyvin paljon fiilislevy. Omiksi kestosuosikeiksi ovat valikoituneet biisit Kurja mies ja Sataa. Virsi sen sijaan kuulostaa korviini häiritsevän paljon Siniseltä unelta (liekö tarkoituskin?), mikä jää lopulta levyn ainoaksi häiriötekijäksi.
14. Black Twig: Paper Trees (Soliti)
Black Twig julkaisi esikoisalbuminsa alkuvuodesta, ja se päätyikin mun viralliseksi hiihtolevyksi. Lumien sulettua kuunteluaste heikkeni, ja levy sopikin julkaisuajankohtaansa selkeästi paremmin kuin kesäpäiville. Paper Trees oli kuitenkin niin hyvin hallittu debyytti, etten voinut olla nostamatta sitä parhaimpien joukkoon. Eheä kokonaisuus, joka liikuskelee sulavasti kitaravetoisisssa poppitunnelmissa (Death Scene) ja jumittaa paremmin kuin allekirjoittanut darrassa (Kouvola (Slow)).
15. Django Django: Django Django (Because / Ribbon)
Täydellinen kombo progea, poppia, psykedeliaa ja maailmanmusiikkia. Kokonaisuutta kuitenkin rikkoo jotkut nintendommat jamittelukappaleet (esim. Zumm Zumm), jotka eivät tunnu kuuluvan levylle. Aikana jolloin levyt ovat lyhentyneet 35-minuuttisiksi kahdeksan kappaleen minialbumeiksi, lähes tunnin outoiluproge on toki virkistävää, mutta tätä keskittymishäiriökansaa palvellakseen levyn keskivaiheilta olisi voinut pudottaa muutaman kappaleen pois. Parhaimmillaan Django Django kuitenkin tarjoilee erinomaisia ja tarttuvia biisejä, jotka tunnistaa taatusti omasta ja uniikista soundistaan (Waveforms, Storm, Wor).
 |
| Skottiporukalla on mätsäävät esiintymisasut. Django Django viime kesän Roskildessa. |
