Flow '13: Disclosure

Tässä on Disclosure.

Eilen kirjotiin Mykki Blancosta, jonka keikkaa odotan Flow'ssa aivan järjettömästi. Yksi syy odotukseen on se, etten kyennyt katsomaan Roskilden keikkaa kokonaan, koska täsmälleen samaan aikaan viereisellä lavalla esiintyi toinen yhtä kova kova nimi eli Disclosure. Luonnollisesti myös Disclosure tulee ensi viikolla Flow'hun, ja onneksemme Suomessa ollaan oltu vähän viisaampia aikataulujen laatimisessa, sillä Helsingissä on mahdollista nähdä molemmat keikat kokonaan – jos siis on useamman päivän festarilippu.


Viime vuonna elektronisen musiikin piireissä kohistiin kahdesta nuoresta tuottajaveljeksestä, jotka miksasivat ensimmäisen singlensä autossa. Kaksikko oli Disclosure, ja automiksailut olivat tapahtuneet joitain vuosia aiemmin sillä, ensimmäinen virallinen julkaisu (Offline Dexterity 7") tuli ulos jo 2010 Moshi Moshilta. Tuolloin kundit olivat vasta 16 ja 18 vuoden ikäisiä. Vuonna 2013 Disclosure on lyönyt läpi kaikissa muissakin piireissä. Kesän alussa julkaistu Settle-debyyttialbumi ylsi jopa Britannian albumilistan ykköseksi, ja yhtyeen lukuisat hitit ovat raikaneet taukoamatta niin vaatekaupoissa kuin klubeillakin. Brittilässä keväällä matkaillessa tuntui, ettei Disclosurea päässyt karkuun edes ruokakauppoihin.

Nostetta siis on.

Nyt seuraa paljastus: vaikka fiilistelin viime syksynä paljonkin The Face EP:tä, tämän vuoden megahitin White Noisen putkahtaessa talvella musablogosfääriin tuntui se vähän… pliisuilta. Lopullisen punaisen langan siihen ja muihin nettihitteihin löysin vasta Settleä kuunnellessani, jolle ne istuivat täydellisesti. Noista kädenlämpöisistä tuntemuksista ollaan tultu kauas, ja vaikka hitit onkin kuultu useasti, ne tuntuvat kestäviltä. Settle ei valitettavasti ole kuitenkaan kokonaisuutena tyydyttänyt aivan toivotulla tavalla. 14 (intro+13) biisin järkäleeltä olisi voinut helposti karsia muutaman kappaleen pois, ja käteen olisi jäänyt kultakimpale. (Spotifystakin löytyvällä deluxe-versiolla on 18 biisiä.) Lukuisista kuunteluista huolimatta painan edelleen skip-nappia esimerkiksi Stimulationin kohdalla, mikä saa kuuntelukokemuksen tuntumaan rikkonaiselta.

Vaan eipä sillä, voin silti luvata Disclosuren löytyvän henkilökohtaisilta vuoden lopun listoiltani, ja lähdin vähän muutenkin harhailemaan aiheesta, koska en tullut tänne kertomaan kaksikon ainoasta virhearvioinnista vaan ylistämään taas keikkakokemusta Tanskanmaalla. Nimittäin: Roskilde + lämmin kesäilta klo 22:00 + näkökentän täysin peittänyt savukonesavu + hyvä ja bassorikas äänentoisto + rutosti tanssivaa yleisöä + pidennetty ja äärimmäisen tiukka festarisetti = kaikki hype-noste-ennakko-odotukset lunastettu. Toivotaan, että ensi viikon sunnuntai-illassa saavutetaan sama hurmos!

Disclosure esiintyy ensi viikon sunnuntaina (11.8.) Helsingin Flow Festivalilla. (Black Tent, 20:00)

Loppuun vielä parit Disclosure-liitännäiset suosikit:

When A Fire Starts to Burn:


Boiling (feat. Sinead Harnett)


White Noise (feat. AlunaGeorge)


You & Me (Flume Remix)


Facebook: https://www.facebook.com/disclosureuk
Instagram: http://instagram.com/disclosuremusic
Soundcloud: https://soundcloud.com/disclosuremusic
Spotify: Disclosure
Twitter: https://twitter.com/disclosure
www: http://disclosureofficial.com/
YouTube: http://www.youtube.com/user/OfficialDisclosure

PS. Äääh en voinut olla pelleilemättä hyvällä naamabrändäyksellä, joten saanen esitellä: 1) meikä 2) Tomahawk goes Disclosure:

Flow '13: Mykki Blanco

Mykki Blanco, The Cosmic Angel. (Kuva: TimothySaccenti)

Viime tammikuussa ärräpäät lentelivät suustani, kun jouduin myymään Disco Dislocated -lippuni viime hetkellä äkillisen sairastumisen vuoksi. Tuolloin James Blaken keikalle oli halukkaita, ja sain Facebookkiin jättämäni myynti-ilmoituksen perusteella kolmessa minuutissa seitsemän yhteydenottoa. Itse olin ostanut lipun lähinnä lämppäri Mykki Blancon takia, ja saatoin vain toivoa, että lipun uusi omistaja meni kekkereihin hyvissä ajoin ennen Blakea. Keikka siis jäi harmillisesti väliin, mutta surra ei tarvinnut kuin neljä päivää, sillä seuraavalla viikolla Flow Festival julkaisi ensimmäiset esiintyjänsä – joukossa Mykki Blanco.

Mykki Blanco on poikkeuksellinen brooklyniläinen rap-artisti. Hän rikkoo rajoja oikeasti, sillä maskuliiniseen hiphop-maailmaan uskaltautuneihin queer-räppäreihin törmää harvoin. Miss Mykki Blanco onkin niittänyt mainetta erityisesti provokatiivisilla sukupuolirooleja ravistelevilla esityksillään, joita ovat värittäneet esimerkiksi peruukit ja kimallus yhdistettynä punk-asenteeseen.

Flow Festivalin sivuilla oleva kahden virkkeen esittelyteksti namedroppailee vähän tarpeettomastikin Blancon esikuviksi GG Allinin, Marilyn Mansonin, Beyoncén ja Lady Gagan, sillä Mykki Blanco on paljon enemmän kuin rämäpäinen dragpunkkariräppäri. Provo/promo on kuitenkin toiminut, ja Blanco on herättänyt paljon keskustelua niin netissä kuin muuallakin. YouTube-kommentoijat parjaavat artistin seksuaalisuudesta, ja kuulinpa Roskildessa pettyneitä kommentteja siitä, kuinka Mykki Blanco ei ollutkaan harmillisesti "panostanut esiintymisasuunsa". Ristiinpukeutumisesta vihjasi ainoastaan tasselit.

Mykki Blanco Roskildessa kännykkäkamerani läpi. Lupaan ottaa paremman kuvan Flow'ssa :--DD

Vaikka provolla toki voi mennä pitkälle, se ei ole lähellekään Mykki Blancon suurin saavutus. Mykki meni "pelkästään" erinomaisten kappaleidensa ja intensiivisen läsnäolonsa ansiosta tänä vuonna näkemieni keikkojen kärkeen, kun viimein pääsin todistamaan artistin keikkaa Roskildessa tämän kuun alussa. Kukaan tuskin nousee vastarintaan, jos väitän tässä, että musiikki lienee lopulta tärkeämpää kuin rekvisiitat, pornahtavat tanssiliikkeet, anarkismi tai "erikoinen persoonallisuus". Tuplaajana (ja jonkin sortin lämmittelijänä) toimineen Psycho Egyptianin sekä DJ Larry B:n kanssa synkän vangitsevaa energiaa lavalta uhkunut Mykki loksautti suun auki lahjakkaalla sanailullaan ja päällekäyvällä rap-asenteellaan, vaikka viettelvät tanssikuviot ja naisellisuutta korostaneet välispiikit olivatkin osa esitystä. Mykin esityksiin toki liittyy läheisesti queer-henki, mutta sen ylikorostaminen on tarpeetonta. Minä näin lavalla ensisijaisesti asennetta puhkuneen itsevarman artistin, jota ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä muut ajattelevat hänestä.

Vaikka meikäläisen ei lopulta tarvinnutkaan odotella elokuuhun asti artistin näkemistä, on hänet pakko tsekata Flow'ssa uudestaan, sillä monet nimekkäämmät esiintyjät jäivät auttamattomasti hänen varjoonsa Pohjoismaiden suurimmilla festareilla. Mykki Blanco esiintyy ensi viikon perjantaina (9.8.2013) Helsingin Flow Festivalilla. (Black Tent, 22:30)

Jos vielä jäi epäilyksiä, hehkuttamani Roskilden keikan voi katsoa kokonaisuudessaan täältä . (Mykki nousee lavalle noin kymmenen minuutin kohdalla.)

Tämä biisi osoittanee ilman videotakin, että kyseessä on kova artisti. Musavideot löydät Mykki Blancon YouTube-kanavalta.


Facebook: https://www.facebook.com/MykkiBlanco
Soundcloud: https://soundcloud.com/mykkiblanco
Spotify: Mykki Blanco
Twitter: https://twitter.com/mykkiblanco

by:Larm 2013 - päivä 4 (ja loppusanat)

Palasin jo myöhään sunnuntaina kotiin, mutta loppuviikonlopun tapahtumien sulattelussa on mennyt tovi, kun tottakai nappasin vielä paluumatkalta flunssan tms. Viimeisenä päivänä lauantaina otin haltuun vielä lisää pohjoismaisia bändejä, mutta silti jäi moni hieno akti tsekkaamatta. Oslon kekkerit olivat kuitenkin kokonaisuudessaan niin hieno kokemus, että toivon löytäväni itseni vielä by:Larmista jonain vuonna.

Lauantaini starttasin jo klo 14 edellisenä päivänä vierailemastani hipsterihtävästä vinyylilevykaupasta Big Dipperistä, missä Mikhael Paskalev heitti off venue -keikan. Karismaattinen artisti skulasi jazz-klubin lisäksi hyvin myös in-store-olosuhteissa, vaikka itsellä vielä edellinen ilta painoikin päälle. Harmittaa, että hätäilin levyn oston kanssa, sillä Paskalev jakoi nyt nimmareita keikkansa jälkeen, ja olisin päässyt toistamiseen juttelemaan hyväpyllyisen komistuksen kanssa. Karisman, käheän äänen ja ulkonäön lisäksi sen levyllä oli ihan hyviä biisejäkin. Mä kirjotan ko. albumista tänne vielä tällä viikolla. (Lupaus, koska oon aloittanut jo.)

Tuo lippispäinen herra on Mikhael Paskalev. (Kuvakiitos: Julius Tuomisto)

Lepo- ja kirjoitustuokion jälkeen ryntäsin WiMP-teltoille taas kovalla kiireellä, ja juoksuaskelista huolimatta missasin niin ilmaisen ruokailun kuin kotimaisen Delay Treesinkin. Heti perään soittaneeseen French Filmsiin sentään ehdin. Vaikka bändi esittikin minullekin uusia biisejä tulevalta White Orchid -levyltään, myös vanhoja hittejä kuultiin. Se oli oikeastaan vähän outoa, koska kaikki muut bändit tuntuivat keskittyneen pelkästään uuteen materiaaliin showcase-festarin hengessä. Mitään uutta mullistavaa French Films ei tarjoillut vaan oli tasaisen varma itsensä, mutta kuulostaa siltä, että tulevalla levyllä soundi tulee muuttumaan asteen verran laiskempaan suuntaan. (Tässä yhteydessä laiska on täysin neutraalisti varautunut sana.)

French Filmsin valomies teki kirkasta työtä

Seuraavan tunnin sisään mahtui kaksi toisensa vastakohtaa. Ensiksi kävin tsiigaamassa oslolaista Heksediä, joka oli reissun rankimmasta päästä. Missasin kaiken black metal -aiheisen, joten tällä kertaa oli tyydyttävä metalliseen hardcoreen. Olin kuullut vain muutaman biisin aiemmin, ja bändin tiukkuus yllätti livenä. Converge-fanina bändin teknisen tarkkaan turpaan vetävä hardcore sai pään nyökyttämään, ja hc-keikaksi yhtyettä tulikin tsiigattua melkein täydet minuutit. Rockefeller Annexilta lähdin juoksemaan Stratosin panoraamabaariin katsomaan jotain täysin erilaista norjalaisen kontaktin suosituksesta. Tanskalainen CTM soitti tujun totomaista syntikkapoppia, josta en oikein ollut varma, mitä mieltä olla. Yleisöä oli paikalla runsaasti, bändi oli tyylitietoinen ja ehkä turhankin laskelmoitu. CTM:n kasaria ja r'n'b:tä henkivä pilipalipop toimii ehkä paremmin kotioloissa, ja näistä kahdesta ääripäästä erän vei helposti Heksed.

Heksedin laulajalla oli söpö Lana Del Rey -paita

CTM

Kiireellä menin tsiigaamaan vielä yhden suomalaisen eli Black Twigin. Harmikseni ovimies viivytteli sisäänpäästön kanssa, ja ehdin kuulemaan vain viimeisenä soitetun erinomaisen Venom-coverin. Kuuleman mukaan keikka oli ollut "yksi parhaista" ja olipa itse Kim Gordonkin ollut Revolverissa notkumassa esityksen aikaan. Suomalaisen bändin keikalta toki löytyivät lähes kaikki suomalaiset kaveritkin, joten sen sijaan, että olisin jatkanut itsekseni juoksentelua, lähdin porukalla vajaaksi tunniksi juomaan halpoja tax-free-lentokenttäviinoja ja missaamaan mm. Stigin keikkaa. Huhut kertoivat, että Norjassa mies oli otettu vastaan lämmöllä.

Tieni löysi vielä Oslon isoimmalle klubille Sentrum Sceneen, joka oli rakennettu vanhaan elokuvateatteriin. Keikkapaikka veti 1750 henkeä, ja löytyi sieltä istumapaikallinen parvikin. Sentrum oli äärettömän siisti mesta, vaikka ekana bongattu syksyllä Monsters of Pop -keikkansa perunut norjalainen Razika jättikin ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta Razikan Oslo-biisi on soinut päässä monenakin aamuna, mutta norjankielinen mimmi-ska-pop ei vaan taida olla mun teekuppi. Toista maata olikin sitten seuraavana lavalle noussut norjalaisten rakastama punk-bändi Honningbarna, josta mainitsin maanantaina.

Honningbarna

Honningbarnan vokalisti-sellisti oli aurinkoinen tapaus

Honningbarnan pojat ovat nuoresta iästään huolimatta käyneet läpi pitkän ja raskaan tien (ooo-o-oo Via Dolorosa). Palkintoja debyytillään kahmineet sällit ovat juuri ja juuri parikymppisiä, ja vajaa kaksi vuotta sitten Roskildessa jokainen tapaamani norjalainen käski minun mennä katsomaan "Norjan parasta bändiä" Honningbarnaa. Noin vuosi sitten yhtyeen rumpali kuoli auto-onnettomuudessa, ja suruajan jälkeen punk-bändi heitti joitain keikkoja kokonaan ilman rumpalia. Nyt tuolilla kuitenkin istui uusi mies, ja bändi näytti olevan paremmassa vedossa kuin koskaan. Valtavan energian, selloa soittavan punk-vokalistin ja koukkurikkaiden punkrock-biisien lisäksi bändi oli soittotaidolla varustettu porukka, jonka biiseistä löytyi myös rokkikitaratiluttelusooloja. Yhtyeen ensimmäinen keikka uusitulla setillä sai sekä norjalaisen yleisön että itse bändin riehumaan hienoissa puitteissa, ja näinpä koko festarin ekat crowdsurfaukset ja by:Larmille epätyypillinen encorekin kuultiin.

HANARKIAA

Kaiken kaikkiaan by:Larm hulppea kokemus eli iso kiitos vaan Nuorgamille, by:Larmille ja kaikille osallisille tästä hienosta reissusta! Konferenssihotellin aamiainen oli juuri niin paras kuin etukäteen kuullut ylistyspuheet kertoivat. Keikkapaikat olivat viihtyisiä ja ihmiset mukavia. Monta hienoa bändiä jäi aikataulullisista syistä näkemättä, mutta myös usea upea keikka tuli todistettua. Useimmat bändit jäivät vielä "ihan hyvä" -leveleille, mutta maailmani mullistui myös muutaman kerran (kiitos Honningbarna, Mikhael Paskalev ja Efterklang).

Sunnuntaina löysimme vielä pubin, josta sai ennätyshalpaa olutta (49 kruunua eli noin 7 euroa). Lopulta korkea hintatasokaan ei ollut ongelma, enkä saanut rahaa palamaan edes normaalin Helsinki-viikonlopun vertaa, jos levyostokset ja lentokenttäkuljetukset jätetään pois laskuista. (2/3 vaihdetusta käteisestä oli vielä lompakossa paluumatkalla lentokentällä, joten oli pakko törsätä vähän kuivattuihin turskafileisiin......) Oslo oli utuisen sci-fimäinen kaupunki, jonka keskusta oli keskittynyt pienelle alueelle. Pienen kävelymatkan päästä löytyi upeita nähtävyyksiä, nättiä arkkitehtuuria, kivoja putiikkeja ja valtavia puistoja, jotka ovat varmasti uskomattoman hienoja hengailuspotteja kesäaikaan. Ehkä vielä pitää joskus palata testamaan myös elokuiset Øya-festarit.

by:Larm 2013 - päivä 3

Terveisiä taas Oslosta! Perjantaipäivääni kuului nähtävyyksillä kiertelyä ja kaupungilla kävelyä sekä omaisuuden sijoittaminen norjalaiseen levykauppaan. Kerrottakoon, että levyt maksoivat keskimäärin vain euron tai pari enemmän kuin Suomessa. Toisin kuin tosiaan vaikkapa ruoka tai juoma. Oslon hintatasoon kohdistuva valitus ei todellakaan ole tuulesta temmattua, sillä kokislasista ketjuburgerravintolassa saa pulittaa seitsemän euroa. Vesipullo kioskista neljällä eurolla. Bisse maksaa luonnollisesti niin paljon, ettei kenelläkään ole enää varaa valittaa Flow'n bissehinnoista.

Harmikseni siis illalla blogatessa meni niin myöhään, että pääsin liikkeelle vasta kymmenen maissa ja näin ollen missasin useamman ohjelmastani ympyröidyn bändin. Suuntasin suoraan Nasjonal Jazzscene Victoriaan, joka sijaitsi vähän kauempana muista keikkapaikoista. Siellä pienehkön teatterimaisen klubin pöydät oli täyttänyt jo varhain Ásgeir Trausti – islannin oma Bon Iver, joka oli debyytillään ehdolla Nordic Music Prizen saajaksi. (Palkintohan muuten meni ruotsalaiselle First Aid Kitille.) Tämä Traustin Bonkka-vertaus on vähän kulunut, ja epäoikeudenmukainen, mutta musiikki taatusti uppoaa, jos Bon Iver kuuluu suosikkeihisi etkä pelkää islanninkielisiä lyriikoita. Todellisuudessa Traustin minimalistisen kaunis musiikki on vähän elektronisempaa ja kaikuja voi kuulla mm. James Blakesta.

Ásgeir Trausti

Odotin Traustilta paljon, sillä Iceland Airwavesissa jokainen islantilainen musa-alan ihminen suositteli menemään hänen keikalleen. Mahdollisuuksiakin oli tuolloin kiitettävästi – kymmenen – ja siitäkin huolimatta näin vain hotellin aulan nurkkakeikkaa muutaman biisin verran ikkunan läpi. Silloin Trausti esiintyi kahdestaan bändikaverinsa ja akustisen kitaran kanssa, mutta eilen Ásgeir Traustin taustabändi oli kuusihenkinen. Illan keikka oli vähäeleinen, varma ja rutiininomainen, mutta esityksestä jäi silti hyvä mieli. Erityisesti toisena soitettu Heimförin sai aikaan kylmiä väreitä,. Yleisö kuunteli keikkaa hiljaa ja taputti laiskasti. Lopussa soitettu pirteämpi Dýrð í dauðaþögn -hitti sai kuitenkin jonkun ihan kiljahtelemaan. Jos minulta olisi kysytty, olisin jakanut NMP-palkinnon tälle miehelle. Hän muuten työstää englanninkielistä levyä, jonka sanoituksista vastaa itse John Grant. Sitä odotellessa!

Seuraavana kirjaimellisesti juoksin tutuksi tulleelle Youngstorgetille, katsomaan ruotsalaista räpin ihmelasta Adam Kanyamaa. Pienempi teltta oli täyteen ahdettu kiinnostuneita ihmisiä, jotka olivat tulleet katsomaan 16-vuotiasta tulevaisuuden lupausta. Spotifysta löytyvät kappaleet ovat englanninkielisiä, mutta eilisellä keikalla kuultiin myös ruotsiräppiä. Uskomattoman asennepitoinen Kanyama on osoittanut teksteillään osuvaa yhteiskuntakritiikkiäkin, ja tekeekin sen paremmin kuin monet muut kymmeniä vuosia vanhemmat kollegat. Kanyaman biitteinä kuultiin mm. The XX:n Introa ja oli mukaan valikoitunut A$AP Rockyltakin lainattua taustaa, mikä varmasti laajensi kuulijakuntaa. Pitäkää silmällä!

Vielä oli edessä illan ehdoton "must see". Keikkapaikaksi muutetussa Jacobiksi nimetyssä kulttuurikirkossa esiintyi indiesuuruus Efterklang. Vaikka nämä tanskalaiset ovat soineet strereoissani heidän ensimmäisestä levystään alkaen, olen onnistunut missaamaan jokaisen keikan viimeisen yhdeksän vuoden ajan, vaikka mahdollisuuksia on ollutkin. Luoja tietää että olen yrittänyt päästä jokaiselle keikalle, ja nyt Efterklangin kirkkokeikka kuului odotetuimpiin esityksiini – eikä suotta.

Efterklang, kirkko ja varjot. Kuvakiitokset Julius Tuomistolle, joka kävi tän nappaamassa mulle!

Tapahtumapaikkana kirkko oli upea, ja tulipahan juotua ensimmäistä kertaa kirkossa kaljaakin. Akustiikka ja puitteet kohtelivat bändiä upeasti, ja moni ihminen oli paikalle saapunutkin tätä kokemaan. Keikka oli yhtä lyhyt kuin kaikilla muillakin, ja se luultavasti keskittyi uusimman Piramida-levyn biiseihin, koska useimmat biisit olivat minulle (vielä) tuntemattomia. Setin lopussa kuitenkin tapahtui jotain maagista. Bändi heivasi sähköiset soittimensa ja mikrofoninsa sivuun, ja soitti täysin akustisesti ilman vahvistusta Aliken. Tämä kokemus oli niin sanoinkuvaamattoman hieno, että aloin juuri itkeä sitä muistellessani. Toivottavasti tämän kokemuksen voi vielä kuulla joskus jossain. Hyvät mahdollisuudet siihen ovatkin, sillä bändi ainakin äänitti sen. Kannattaa muuten tsekata yhtyeen An Island -dokumentti, jossa Efterklang esittää biisejään erikoisissa paikoissa ja muiden ihmisten avustuksella. Se on hienoimpia pätkiä, joita olen koskaan nähnyt.

Tämän älyttömän kokemuksen jälkeen suunta kääntyi takaisin kohti toria, sillä isossa teltassa bileitä pyöritti LCMDF (eikä muitakaan keikkoja enää noihin aikoihin ollut ohjelmassa). Suurin yleisöryntäys oli selkeästi jo takana, mutta paikalle saapuneet innostuivat tanssimaankin, mitä en ole Oslossa vielä useassakaan paikassa nähnyt. Keikkarumpalilla vahvistettu duo (eli siis trio) otti yleisön haltuun varmasti tarttuvimmilla biiseillään, eikä festivaalin suomalaisiin bändikiinnityksiin voi kuin olla tyytyväinen. Tänään yritänkin käydä katsomassa vielä lisää kotimaisten edustusta Oslossa.

by:Larm 2013 - päivä 2

by:Larmin toinen päivä tarjoili mm. festarielämää artistin näkökulmasta sekä kovista huumeista ja rakkaudesta lasittuneita katseita. Suunnitelmat muuttuivat alkuperäisestä, mutta fiilispohjalta eksyin pelkästään kiinnostaviin tilanteisiin.

Suunnitelmat by:Larmin ensimmäiselle kokonaiselle päivälle olivat massiiviset (seminaareja, gaala ja lukuisia keikkoja), mutta kuten elämälleni on tyypillistä, hetki vie, eikä aikomuksiin ole luottamista – ainakaan showcase-festareilla. Päivä osoittautui kuitenkin antoisaksi, kun lyöttäydyin kotimaisen Phantom-yhtyeen seuraan koko päiväksi. Pääsin näkemään esiintyvän artistin päivän alusta loppuun. Mitään skuuppeja ei ole luvassa, mutta raotan verhoa sen verran, millaista meininki on luultavasti usemmalla muullakin esiintyjällä.

Lähdetään liikkeelle keskipäivästä, ja Phantomin artist check-inistä – tai chech-inistä kuten hotellin aulassa olevan artistipöydän kylttiin on typotettu. Kirjautumista seurasi vokalisti-Hannan illan esiintymisasun miettimistä, ja soundcheckin alun odottelua. Keikkapaikalla piti olla neljältä, ja nippanappa ehdimme mestoille ajoissa vain huomataksemme, että edellinen bändi vasta pystytteli omaa settiään lavalle. Kolmen vartin ajan kyseltiin käytännön asioista ja ihasteltiin keikkapaikkaa, josta oli upeat panoraamanäkymät pilvisen ja harmaan kaupungin yli. Ennen kuin varsinainen soundcheck pääsi alkamaan, metsästettiin vielä oikeankokoista pöytää Tommille ja valkoista taustakangasta Juliuksen visuaaleille. Itse soundcheck sujui nopeasti, ja miehet jäivät purkamaan settiä seuraavaa bändiä varten, kun me tytöt lähdimme tuhlaamaan bändin saamat ruokalipukkeet illalliseen. Valinnanvaraa ulkoteltassa (se isompi WiMP-teltta, josta eilen kirjoitin) oli runsaasti: sushi tai chili con carne. Jäi mietityttämään, olisiko kasvisruokaa löytynyt sitä tarvitseville, koska juomaa ei ainakaan ateriaan sisältynyt.

Phantomin Hanna venailee soundcheckin alkamista palmujen katveessa

Otin kawaii-hymyn by:Larm-sushin kunniaksi

Seuraavana ohjelmassa oli lisää laittautumista hotellihuoneessani. (Kaikki naispuoliset lukijat ainakin ymmärtänevät, että lavakuntoon laittautumisessa menee aikaa.) Minä bloggasin, ja Hanna laittoi itseään esiintymisvalmiuteen. Aikaa juoksi niin nopeasti, että kun mun piti olla lähdössä Nordic Music Prize -gaalaan poikkeamaan, kaikki oli vielä ihan levällään. Lopulta olimme Hannan kanssa Youngstorgetin reunalla etsimässä Phantomin hotellia silloin, kun piti jo olla keikkapaikalla. Pojat luonnollisesti olivatkin aikataulussa, mutta me myöhästyimme 15 minuuttia, mikä on pieni ihme siihen nähden, että hotelli löytyi pienen harhailun jälkeen parin korttelin päästä, ja sisäänkirjautuminenkin oli vielä tekemättä. Toisaalta olimme sentään paikalla 15 minuuttia ennen keikkaa. Onneksi miehet olivat hahmotelleet valmiiksi settilistan keikalle. Takahuone oli kevyesti pöydällä ja tuoleilla sisustettu valkoinen pieni huone, ja tarjoiluun kuului yksi vesipullo per esiintyjä.

Itse keikka sujui upeasti siitä huolimatta, että kiire olikin tullut. Yleisöä suomalaisbändille riitti täydehkön salin verran, ja tilaa jäi ainoastaan eteen. Puolen tunnin settiin mahtui viisi biisiä, vaikka kuudenteenkin olisi juuri ja juuri ollut aikaa. En selitä keikan sisällöstä enempää, koska Phantomin esityksistä olen hiljattain tänne kirjoittanut, mutta Hannan upea ääni sai taas kylmät väreet kulkemaan selkärankaa pitkin, Tommin upea ufoilu keräsi suosionosoituksia ja Juliuksen visuaalit loivat viimeisen lisän upeaan keikkapaikkaan, josta nyt näkyi myös öinen Oslo lukuisine valoineen.

Phantom

...ja Phantomin yleisö

Kun päivän duuni oli pulkassa, oli aika vaihtaa vapaalle ja ottaa loppuillan bändiaikataulut haltuun. Pääsimme lähtemään Hannan kanssa keikkapaikalta viimein 23:45, ja illan viimeinen keikka alkoi 1:30. Kovinkaan moneen keikkaan ei siis enää ollut aikaa. Siihen nähden neljän bändin rykäisy oli mestarillinen saavutus – varsinkin kun ennen illan viimeistä keikkaa oli pakko käydä juomassa kahvitkin että vielä jaksoi valvoi. Lähdimme liikkelle aivan Phantomin keikkapaikan vieressä olleelta WiMP-teltalta, missä jo Turbonegro pauhasi. Teltta oli täynnä, valot puskivat naamalle ja lattia heilui hyppivistä jalkapareista. Energia ja välispiikit olivat juuri sitä, mitä Turbonegrolta voi odottaa, vaikka edes pientä kotimaalisää en havainnut. Ehkä me suomalaiset olemme omaksuneet Turbonegron niin kuin norjalaiset ikään.

Teltalta lähtiessä pysähdyimme pieneen Monoon katsomaan tanskalaista Howl Baby Howlia. Vangitsevaan psykedeliarokkiin taipunut musiikki kutsui jäämään, mutta sen sijaan päätyikin lopulta "pakko nähdä livenä kunnolla" -listalle. Samaan aikaan nimittäin soitteli paljon hypetetty ruotsalainen Holograms, josta vasta sanottavaa riittäisikin. Holograms osoitti jo viime vuonna julkaistulla debyytillään olevansa yhtye, josta ei koskaan tule valtavirran suosikkia. Oikeastaan mun on vaikea keksiä ketään tuttua, joka voisi bändiin rakastua, ja tätä käsitystä eilinen keikka vahvisti entisestään.

Gamlan lavalla pyöri neljä ruotsalaista sälliä, joista oli äärimmäisen vaikea saada selville, olivatko he vain korostetun trendikkäitä over-the-top-hipstereitä vai oikeasti vähän "retardeja". Ehkä vähän molempia?  Bändin hälläväliäasenne ja post-punk-äänisekamelska toi mieleen hyvin paljon tanskalaisen Iceagen, ja soittovirheitä pursuillut keikka jätti miettimään, kuinka kokaiinipäissään bändi lavalla heilui. Ja tästä kaikesta huolimatta, hitti ABC City jäi soimaan jämäkästi päähän. Jos esimerkiksi Kuudes aisti -festivaali buukkaisi yhtyeen ohjelmistoonsa, meinisin silti ehdottomasti katsomaan uudestaan. (Tämä toki super-jossitteluna, koska olen 6. aistin aikaan muutenkin Roskildessä, damn it.)

Holograms

Jäljellä oli vielä ihana ja ehkä eniten odottamani norjalainen Mikhael Paskalev, joka on kotimaassaan saanut hetkessä valtavan suosion. Universalille kiinnitetyn Paskalevin debyyttialbumi What's Life Without Losers julkaistiin Norjassa tasan viikko sitten, eikä sitä vielä tovi sitten löytynyt Suomen iTuneista tai Spotifysta tai oikein mistään muualtakaan Suomeen tilattavaksi. Paskalevin keikka oli viimeisiä slotteja ohjelmakartasta, ja keikkapaikkakin sijaitsi pisimmän kävelymatkan (eli noin kymmenen minuutin) päässä keskustasta, mutta muutamaa minuuttia vaille keikan alkua jono pieneen pubiin oli valtava. Onneksi pääsin kuitenkin sisään delegaattipassin saattelemana. Yhtään enempää yleisöä kapakkaan ei olisi kyllä mahtunutkaan.

Vintage-rokkia soittava Paskalev esiintyi alusta asti maineensa veroisesti. Vahva taustabändi antoi paljon energiaa artistin intiimiin lavaolemukseen ja The Crossroad Clubin valloitti positiivinen hurmos. Edessäni seisonut (edellisestä postauksesta tuttu) Reine Fiske nyökytteli hyväksyvästi päätään, yleisön kädet heiluivat ilmassa, suut lauloivat mukana ja eturiviin lakosi tyttöjä. No okei, pyörtymisiä en sentään nähnyt, mutta tyttöjen silmät tapittivat karismaattista Paskalevia rakkaudesta lasittuneena, mikä vähän nauratti – niin kauan että tajusin itsekin olevani samassa tilassa. Illan viimeisen esiintyjän settiin mahtui muutama lisäminuutti, ja ennalta tuntemani hitit I Spy ja Jive Babe kruunasivat muutenkin valloittavan show'n. Kuunnelkaa nyt vaikka Jive Baben c-osa, kuvitelkaa se soimaan täyteeen ahdettuun jazz-henkiseen pubiin ja vielä hurmattu yleisö taputtamaan villisti mukaan. Keikan jälkeen jäi vain yksi toive: buukatkaa tämä mies nyt hyvät ihmiset Suomeen keikalle, ettei mun tarvii ryhtyä itse hommiin.

Yksi syy lisää nähdä tämä mies uudestaan: tämä kuva jäi parhaaksi keikkakuvakseni Mikhael Paskalevista

Iltahan ei suinkaan siihen päättynyt, vaan päädyimme vielä muiden esiintyjien kanssa juomaan kallista olutta, ja kuuden tunnin yöunien jälkeen aamiaiselle heräämien tuntui kieltämättä haastavalta. Mutta tähän päivään palaan huomenna.

by:Larm 2013 - päivä 1

Terveisiä Oslosta! Saavuin tänne eilen illalla, ja ensimmäiset bänditkin tuli heti tsekattua. Puolikkaan vuorokauden kokemuksella kaikki on mennyt odotetusti: ruoka ja juoma ovat vitun kalliita ostaa, mutta muuten radikaaleja eroja Oslon ja Helsingin välillä ei ole vielä huomattu. Paitsi kerjäläiset, jotka käyvät pummimaan rahaa ja tupakkaa tähänkin aikaan vuodesta huomattavankin aggressiivisesti.

Avausillan virallinen musiikkiohjelma sijoittui Oslon keskustassa sijaitsevalle Youngstorgetille rakennetuille kahdelle teltalle, jotka muistuttivat enemmän kaljatelttoja kuin vaikkapa suomalaisten festareiden telttalavoja. Vastoin odotuksia ulkoilmaan kyhätyillä tilapäisareenoilla ei ollut kylmä, vaikka talvitakit pysyivätkin yleisön niskassa visusti koko illan ajan. Ongelmaksi sen sijaan nousi pienemmän lavan soundi. En tiedä, oliko kyse miksaajassa vai akustiikassa (luultavasti molemmissa), mutta musiikki ei pienemmällä WiMP Annexilla kuulostanut hyvältä eturivistä tai miksauskopin vierestäkään. Vaikutti etteivät bändin jäsenet kuulleet toistensa soittoa ollenkaan, ja laulutkin soivat pikkuteltassa poikkeuksellisen epävireisesti.

Look at the Light by Sin Fang

Oman festariohjelmani avasin Sin Fangin keikalla juuri tällä pienemmällä lavalla. All Earsia pidempään seuranneet tietänevät, että tämä oli neljäs kerta neljän kuukauden sisällä, kun näen kyseisen islantilaisen artistin. (Terveisiä vaan kaikille uusille Nuorgamin kautta tänne eksyneille lukijoille! Toivottavasti viihdytte!) Kun vertailukohtina oli Reykjavikin kolme kärkipään keikkapaikkaa (oopperatalo, taidemuseo sekä entinen teatteri Idno), pieni teltta oli puitteiden puolesta toki kaukana niistä. Eroavaisuuksia oli myös taustabändissä. En muista nähneeni heistä kuin basistin ja kitaristin soitamassa aiemmin Sindri Már Sigfússonin kanssa. Lisäksi yleisöä oli kohtuullisen vähän ja keikkakin vielä viivästyi teknisten piuhaongelmien vuoksi, joten heikommalle suoritukselle riittää syitä, mistä valita. Siitäkin huolimatta, Sin Fangin on vaikea olla koskaan huono. Tunnelma ja yhteensoitto paranivat loppua kohden, ja oli hienoa kuulla pelkästään tämän kuun alussa julkaistun Flowers-albumin uusia biisejä. Settilista näytti kokonaisuudessaan tältä: See Ribs, Young Boys, What's Wrong With Your Eyes, Look at the Light ja Sunbeam.

Retro Stefson näyttää, miten käsi kuuluu nostaa ilmaan musiikkikeikoilla

Rakastan showcase-tapahtumien lyhyitä soittoaikoja, koska silloin ehtii uuden musiikin ystävänä nähdä maksimaalisen määrän keikkoja, mutta täytyy myöntää, että heti muutamaa ensimmäistä keikkaa olisin mielelläni katsellut enemmänkin kuin viiden kappaleen verran. Seuraavana isomman teltan lavalle nousi toinen reykjavikilainen poppoo Retro Stefson. Oslolaisesta yleisöstä ei kuitenkaan lähtenyt samanlaista energiaa kuin pirteästä bändistä, vaikka vokalisti Unnsteinn Manuel Stefánsson kovasti yrittikin nostattaa tunnelmaa kattoon. Siinä missä puolen tunnin jälkeen reykjavikilainen yleisö olisi jo hiestä märkä, norjalaiset alkoivat vähän lämmetä, ja aplodit irtosivat jo niitä erikseen kerjäämättä. Retro Stefson osoitti kuitenkin nihkeästä yleisöstä huolimatta olevansa äärimmäisen lämmin live-yhtye. Monipuolisten vaikutteiden suosta esiin nousivat etnorytmien ja teknobiitin lisäksi erityisesti r'n'b-vibat, mikä johtui lähinnä isoveli-Stefánssonin kehittyneestä vokaalityöskentelystä. Puolen tunnin lämmin kohtaaminen ei riittänyt alkuunkaan näin erinomaisen bändin kanssa, ja uuden levyn ysärihenkiset biisit Qween ja Time soivat päässä vielä pitkälle aamuyöhön.

Reine Fiske soitteli skittaa tällä kertaa Elephant9:n kanssa

Tässä vaiheessa harkitsin lähtöä hotellille, sillä ajattelin ettei ilta voisi enää tarjoilla uutta huippukohtaa. Seuraavana oli vuorossa kaksi bändiä, jotka kuuluivat "älä tuhlaa aikaasi näihin"-listalleni, mutta myöhemmin tarjolla ollut Oyama houkutti jäämään vielä Youngstorgetille pyörimään. Seuraavana esiintynyt Departure olikin yhdentekevä yhtye, joka toi mieleen 2000-luvun puolivälin trendi-indierock-bändit, joiden nimetkin on unohdettu jo aikoja sitten. Tämän jälkeen isomman teltan lavalle kuitenkin nousi todellinen yllätys. Norjalainen Elephant9 oli yhdistänyt voimansa mm. Dungenista ja The Amazingista tutun legendaarisen kitaristin Reine Fisken kanssa. Bändi esiintyi yhdessä rivissä, ja tuntuikin että kaikki neljä lavalla musisoinutta häiskää olivat täysin tasavertaisia. Fisken lisäksi myös rumpali, basisti ja kosketinsoittaja antoivat massiivisen panoksensa ja uskomattoman soittotaitonsa luoda telttaan psykedeelisen rockin hurmion, joka kuulosti välillä niin häijyltä, että pahimmatkin norjalaiset bläkkiskundit olisivat nauttineet esityksestä.

 Oyaman toisella vokalistilla Julialla on aikamoiset bambinsilmät!

Oman iltaohjelmani päätteeksi tsiigasin vielä niin ikään reykjavikilaisen Oyaman, jonka vastailmestynyttä I Wanna -debyyttijulkaisua olen fiilistellyt erittäin paljon viime aikoina. Eksyin puolivahingossa bändin keikalle viime syksynä Iceland Airwavesissa ja yhtyeen mybloodyvalentinemainen shoegazepoppi veti jalat alta. Verrattuna edelliseen keikkaan tiesin nyt enemmän biisejä yhtyeeltä, mutta lavan soundiongelmat heijastuivat tämänkin bändin esiintymiseen ikävästi. Kyseessä oli vielä Oyaman ensimmäinen keikka ulkomailla, joten pidetään peukut pystyssä ettei kokemus ollut traumatisoiva, sillä bändiä on ilo katsella.

Tämän illan ohjelma onkin sitten päätähuimaavampi, enkä ole rankoista yrityksistä huolimattakaan saanut päätettyä, minne kaikkialle ehdin nokkani suunnata. Nyt kun oikeat klubitkin ovat ohjelmassa, jää arvailun varaan, kuinka nopeasti paikasta toiseen pääsee siirtymään, ja kuinka täynnä keikkapaikat ovat. Varmana ohjelmaan kuuluvat ainakin nopeasti Nordic Music Prize -gaalassa piipahtaminen, Sin Fangin kirkkokeikka (ettei jää ns. paska maku suuhun), (ja jos suinkin pystyn nopeasti juoksemaan) suomalaisen Phantomin ensimmäinen keikka Norjassa sekä norjalaisen tulevan supertähden Mikhael Paskalevin aamuyöinen klubikeikka. Muuten mennään fiiliksen mukaan! Palaillaan asiaan viimeistään huomenna.

PS. Lisää kuvia luvassa jahka ehdin selata ne läpi!
PPS. Väijykää kans meidän Facebook-sivua. Postailen sinne välillä matskua, joka ei päädy tänne blogiin ollenkaan.

Herkkuja Islannista: Love & Fog

Love & Fog = Jón Þór (vas.) ja Axel Árnason

Kuten ehkä muistatte, lupasin joulukuussa avata joitain Iceland Airwavesista bongaamiani bändejä lisää, koska kirjottamani festariraportit jäivät suuren tarjonnan ansiosta vain pintapuolisiksi raapaisuiksi. Tänään kirjoituslista lyhenee taas yhdellä islantilaisella erinomaisella bändillä, josta et valtavalla todennäköisyydellä ole kuullut aiemmin. Tällä hetkellä olen nimittäin yhtyeen ainoa SoundCloud-seuraaja. Siihen on tultava muutos, koska kyseinen kaksikko kuuluu myös mun "tarkkaile vuonna 2013"-listalle, joten korvat hörölle än yy tee NYT!


Eräänä tuulisena torstai-iltana reykjavikilaisen kulmakapakan lavalle nousi yhtye, josta kenelläkään ei tuntunut olevan mitään tietoa. Ennen Airwavesia duo oli heittänyt ainoastaan yhden keikan, eikä Internetistäkään löytynyt musiikkimaistiaisia. Olin kuitenkin ympyröinyt Love & Fogin aikatauluistani pinnallisesti promokuvan perusteella. Kuva oli tämä:

Kaksi miestä penkillä, ruusupuskat, violetti tuulitakki ja koira.

Duo paljastui muista yhteyksistä tuttujen Jón Þórin ja Axel Árnasonin yhteisprojektiksi. Þórin olin nähnyt muutamaa päivää aikaisemmin esiintymässä soolotittelinsä alla, mutta tarttuvat biisit jäivät etäisiksi, koska en ymmärtänyt islanniksi laulettuja lyriikoita, jotka tuntuivat olevan tärkeässä roolissa. Niinpä oli hyvä kuulla saman miehen englanninkielistäkin musiikkia, vaikka tyylillisesti Love & Fog olikin kaukana soolokeikan rosoisesta autotallipopista.

Þórin ja Árnasonin itsensä lisäksi lavalta löytyi akustinen kitara, sähköbasso ja rumpukone. Näillä elementeillä kahden miehen elektronisesta kasarisynkistelystä taiottiin post-punkin avulla Depeche Modelle kumartavaa kraut-poppia. Miesten eri äänialojen lauluäänet natsasivat yhteen täydellisesti, ja keikka jätti yleisön janoiseksi jatkolle. Jokainen kuultu biisi kutitteli hellästi aivonystyröitä, ja mikäli minkäänlaista julkaisua olisi ollut myynnissä, olisin ostanut sen välittömästi. Onneksi biisejä voi nyt fiilistellä myös verkosta. Lisäksi kaksikon Facebook-sivua selaamalla selviää, että studiossa on vietetty aikaa ihan lähiaikoina, joten jatkoa alta löytyville kahdelle biisille voi varmasti odotella.

Varoitus, nämä voivat jäädä päähän soimaan.




Facebook: https://www.facebook.com/loveandfog
SoundCloud: https://soundcloud.com/love-118

In English: One of my highlights at Iceland Airwaves 2012 was a short gig by Love & Fog. You should really check them out. They have a dark danceable 80's sound, which you can't hear too often nowadays. According to their Facebook page they are at a studio at the moment, so there's something to wait for too.

Frank Turner and The Sleeping Souls @ Tavastia 18.1.2013

Muistatteko syksyllä blogissamme olleen kilpailun, jossa kysyimme, mitä haluaisitte lukea täältä? Vähän yllättäenkin eniten halusitte lisää (perinteisiä) keikka-arvioita. No, täältä pesee! Kävin nimittäin perjantaina Tavastialla tsiigaamassa, millainen Frank Turner on lavalla vuonna 2013. Lyhyt vastaus: samanlainen kuin ennenkin – ja se on hyvä asia.

Edellisen kerran näin Turnerin 2009, sekä Tavastialla että Pitkä Kuuma Kesä -festarilla. Brittikonkari on kuitenkin vieraillut senkin jälkeen kerran Suomessa: Ruisrockissa vuonna 2010.

Tavastialle astellessani odotus illasta oli lähinnä hyväntuulinen britti levittämässä hymyä -25 asteen pakkasessa kylmettyneille nuorille aikuisille. Odotukset olivat muutoin kohdillaan, mutta yleisö ei ollut ihan juuri sitä, mitä olin odottanut. Perjantain keikka osoitti, että Turner on koko kansan Frank. Oli kyse sitten tribaalihevareista, perjantaivapaan lapsistaan saaneista äideistä ja isistä, juuri 18 vuotta täyttäneistä ostariteineistä, Kallio-punkkareista tai hipstereistä kaikki yhtyivät Tavastialla Turnerin levittämään hyvään fiilikseen. Jopa edessäni heilunut kauppakorkeakoulun fuksilta näyttänyt pukumies nosti nyrkin ilmaan ja huusi jjjjjeaaaaah kuullessaan suosikkikappaleitansa. Juuri niin kuin pitikin.

Entisen Million Dead-miehen keikkakonsepti on toimiva. Sen todistanee jo se, että mies on yksin täyttänyt Wembley Arenan kotimaassaan. Yhteislaulu, leppoisa tarinointi ja pilke silmäkulmassa riittävät tekemään Turnerista artistin, jota ei voi nähdä liian montaa kertaa – erinomaisten biisien lisäksi tietenkin. Turnerin keikat eivät sinänsä poikkea paljoa toisistaan, mutta niihin tuntuu olevan vaikeaa kyllästyä, vaikka edes settilista ei eronnut juurikaan muutaman vuoden takaisesta. Ainoastaan uusimman ja tulevan levyjen biisit olivat korvanneet jotkut vanhemmista.

Kuultujen uusien biisien perusteella (Four Simple Words, Recovery, Tattoos) huhtikuussa julkaistava viides studioalbumi Tape Deck Heart tulee tarjoilemaan tuttua Frank-kamaa: yhteislaulukelpoisia rallatuksia elämästä, ihmisistä ja tunteista, joihin on helppo kenen tahansa samastua. Esimerkiksi deluxe-bonari Tattoosin sanoma oli varmasti kaikkien allekirjoitettavissa: jollakulla on paljon tatuointeja, jollakulla yksi, jollakulla ei sitäkään. Jotkut rakastaa, jotkut vihaa, jotkut kertoo niillä tarinoita, jotkut pitävät niitä kauniina, joillekin on ihan sama. Käsi ylös, jos sulla on tatska. Niinpä niin... en oikeastaan yhtään ihmettele, minkä takia Tavastialle oli saapunut niin värikkäästi erilaisia ihmisiä.



Lopulta kaikki tiivistyy kuitenkin settilistaan, joka pursuaa Photosynthesisin, Substituten, Long Live The Queenin, The Ballad of Me And My Friendsin, Wessex Boyn, The Roadin, Dan's Songin ja I Still Believen (näin muutamia mainitakseni) kaltaisia hittibiisejä, joista on vaikea saada tarpeeksi kotioloissakaan. Siihen kun lyödään päälle vielä valtava lavakarisma, osaava taustabändi The Sleeping Souls ja esiintymistaidot, saadaan kaava erinomaiseen keikkaan, ja syy siihen, miksi Turner myy Tavastian loppuun. Sadan prosentin toimivuus – aina.

Keikalta lähtiessäni kasvoilta paistoi typerän leveä virne, jota varjosti ainoastaan ajatus siitä, että pienellä lisävaivalla olisi ollut mahdollista nähdä sama keikka kolmena muunakin iltana näiden valtiorajojen sisällä. Enää en ihmetellyt eturivin tuntumaan majoittunutta joukkiota, joka oli kiertänyt Turnerin perässä useammankin keikan.

Koko kansan Frankyboy

Turneria lämpänneet Jaakko & Jay esittivät myös uutta materiaalia. Duon toinen albumi tulee ulos vielä tänä vuonna!

Herkkuja Islannista: Sin Fang

Sin Fang @ Reykjavik Art Museum

Muistin ehkä mainita, että vietin taannoin pari viikkoa Islannissa festaroimassa ja nauttimassa elämän parhaasta annista. Kirjoitin sen jälkeen kolme osaa festariraporttia osoitteeseen Noise.fi. Niissäkään tekstivuodatuksissa en kyennyt nostamaan esiin kuin muutaman loistavan islantilaisbändin, ja nekin liian pintapuolisesti. Niinpä "muista tarkastella näitä myös blogissa" -lista kasvoi entisestään niin pitkäksi, että voisin aiheiden perusteella järjestää itsekseni vaikka islantilaisen teemakuukauden tässä osoitteessa. Jos siis olisi aikaa.


Tänään alan purkaa urakkaa lähtemällä liikkeelle parhaimmasta ja kauneimmasta. Ihastuksen määrä on kasvanut tasaisesti reissun jälkeen, ja nyt olen siinä pisteessä, että fanitusmittarit alkavat poksua rikki. Turha tässä siis on edes yrittää objektiivista lähestymistä, vaan myönnetään ihan kättelyssä että fanitan Sin Fangia eli Sindri Már Sigfússonia. (Tän blogitekstin jälkeen vähemmän) salaa haaveilen että, joku päivä muutan vielä Reykjavikiin söpöön puutaloon asumaan. Ystävystyn Sindrin kanssa, ja se suunnittele mun toisen sleeven, koska se on myös mahtava kuvataiteilija, ja sillä on itsellänsäkin hienoja tatuointeja. Ja sit ku iholta loppuu tila ni sit voidaan vaikka piirrellä yhdessä paperille ja leikkiä soittimilla. Toistaiseksi tyydyn siihen, että oon uudelleennimennyt ja naamioinut mun ulkoiset kovalevyt Sindrin mukaan.

(Hauska fakta ja nopea sivuraide: Oon kerran aiemminkin esittänyt tällaisen tutustumishaaveen tässä blogissa. Nykyään yks sen bändin jäsenistä kirjottaa tähän samaan blogiin mun lisäksi, hahah.)

Sin Fang @ Iðnó

Mut hitto, kyllä mä sittenkin yritän tarkastella tätä objektiivisesti. Pian. Selvennän ensiksi vielä tien jota pitkin tähän tilanteeseen on päädytty. Perinteinen "vaikeuksien kautta voittoon" -tarina, olkaa hyvät.

Kuulin ensimmäisen kerran Sindrin musiikkia Seabearin muodossa, jossa miekkonen laulaa ja soittaa kitaraa, ja joka muuten myös alkoi hänen sooloprojektinaan. Silloinen poikaystävä rakasti bändiä, mutta itse suorastaan vihasin sitä. Muistan taistelleeni tästä mielipidekysymyksestä, perusteluin "tollasta turhaa kilkuttelua ja just tollasta... tekotaiteellista islantilaista hipsterihippimenoo." Sittemmin ihailin reykjavikilaisista yhden päivän takapihakemuista kertovaa Backyard-dokkaria, joka esitteli Sin Fang Bousilta yhden kappaleen ja Sindrin nopean haastattelun. Kaikkien muiden dokkarilla esiintyneiden bändien musiikki jäi paremmin mieleen, mutta muistan että väsyneen näköisellä kundilla oli hauska tarina, mistä musiikin teko oli aikanaan alkanut. (Muistaakseni meni niin että sillä oli tylsää aikanaan asuessaan Englannissa, joten alkoi tehdä musaa, ja sai rahat soittimiin vakuutuksesta, koska sillä todettiin joku hankalan kuulonen sairaus. Tarkistan ja referoin tän paremmin vielä joskus, kun pääsen kotiin DVD:n ääreen.)

Vielä Iceland Airwavesiin matkatessakin Sin Fangin ympärillä leijui mielikuva yhdentekevästä pilipalibändistä, mutta päädyin kuitenkin katsomaan Bousin nimestään pudottanutta projektia Morr Musicin iltaan festarin avauspäivänä Iðnóon. Siellä elämässäni kääntyi uusi sivu. Täyden kympin keikka pieksi mennen tullen illan pääesiintyjän FM Belfastin, eikä yksikään toinen esiintyjä sen jälkeen aivan yltänyt tuolle tasolle, vaikka erinomaisia napakymppikeikkoja tuli muitakin vastaan. Sin Fang ja islantilaisista eturivin musiikoista koostuva taustabändi olivat lavalla ikään kuin täydellinen yhdistelmä Sufjan Stevensiä ja Bright Eyesia. Kun hempeästi hönkivä enkelääni, mieleenpainuvat lyriikat ja utuiset äänimaailmat kohtasivat rullaavaan länkkärikompin, esitys oli onnistunut paketti asennetta, merkityksiä ja estetiikkaa. Unohtamatta ylisöpöjä välispiikkejä islantilaisella aksentilla.

Sin Fang @ Opera house

Törmäsin Sindriin vielä useamman kerran festareilla. Eksyin vahingossa katsomaan Benni Hemm Hemmiä ravintola Reykjavikiin, minne juuri valmisteltiin Sindrin ja Múmista tutun Örvarin taidenäyttelyn avajaisia. Kaksikon taidekirja ei ollut vielä sillon myynnissä, joten tilasin sen myöhemmin netistä. Sitten päädyin sattumalta Reykjavikin oopperatalolle, missä nähtiin muutaman kappaleen Sin Fang -soolo, ja koska show vakuutti edelleen, taistelin tieni vielä taidemuseollekin festivaalien neljäntenä päivänä. Keikat olivat varmoja toisintoja ensimmäisen illan napakympistä (joskin vähemmillä välispiikeillä), ja ennen kotiin lähtöä ammensin paikallisista levykaupoista mukaan vielä kaiken Sin Fangin tuotannon mitä vain suinkin löysin. Eli eli kaksi albumia ja yhden ep:n.

Katso alta tämän vuoden Iceland Airwavesissa nauhoitettu kokonainen off venue -keikka, joka muuten oli Sin Fangin ainoa esiintyminen siellä, jota en ollut todistamassa.




Kotona otin levyt kunnolla kuunteluun. Ensimmäisenä oli helppo aloittaa Clangour-debyytin hittibiisi Clangour and Flutesista, jolle yleisö oli kiljunut ja taputtanut villisti ensimmäisellä keikalla. Tarttuvan sävellyksen täydensivät sanat, jotka eivät kertoneetkaan palavasta rakkaudesta. Tai siis... kertoivat, mutta katkeralla liekillä palavasta. Clangour and Flutes on kaunis, mutta niin katkerankuuloinen erobiisi, että se vaatisi katkerasti eroamista jostakusta, että siihen voisi samastua.

Loputkin kappaleet avautuivat yksi toisensa jälkeen, ja ihastuin suuntaan, johon projekti on menossa. Toiselta Summer Echoes -albumilta paljastui Always Everythingin ja Fall Down Slow'n kaltaisia euforiantuoksuisia rakastettavia kilistelybiisejä, joiden soidessa oli hyvä kaivata takaisin Islantiin. Tänä vuonna ilmestyneeltä Half Dreams -ep:ltä löytyi vieläpä enemmän sykähdyttäviä biisejä kuin kokopitkältä debyyttialbumilta. Esimerkiksi Walk with You on unohtunut soimaan repeatilla tunniksi jos toiseksikin. Rytmikkäästä ja kokeellisesta folk popista lähtenyt sooloprojekti on ajautunut hallitumpiin, progressiivisempiin, syvempiin ja rauhallisempiin unimaailmoihin, jotka todella henkivät islantilaisia äänimaisemia – ja konkreettisiakin islantilaisia maisemia.

Tulevaa on myös syytä odottaa, ja löytyypä tällekin fanitustekstille ihan päteväkin syy. Viime viikolla nimittäin julkaistiin ensimmäinen maistiainen tulevalta kolmannelta albumilta. Young Boys hyökkäsi ensimmäisellä kuuntelukerralla omiin lemppareihin Sin Fangilta, ja pirtsakan See Ribsin ensiesityksen livenä kuulleena en ole lainkaan huolissani albumin muistakaan kappaleista. Morr Music julkaisee Flowersin 1.2.2013.



We were young boys smoking in the woods. I showed you how, I showed you how.

Facebook: https://www.facebook.com/sinfanggg
Flickr: http://www.flickr.com/photos/sindrimar
Spotify 1: Sin Fang
Spotify 2: Sin Fang Bous
Tumblr: http://sinfang.tumblr.com/
Twitter: https://twitter.com/sinfanggg

PS. Ai hitto! Olin aivan unohtaa pari viikkoa sitten julkaistun The Moody Blues -coverin!! Hehkutin sitä jo Twitterissä ja Facebookissa, mutta siltä varalta että meni ohi niin pistäkäähän kuunnellen. Siinä tehdään taas klassikolle hyvää:


PPS. Jos olet Sindri ja luit tämän tekstin esimerkiksi Googlen avulla niin terveisiä! Olet mahtava, ja jos törmätään ensi vuonnakin Iceland Airwavesissa, uskaltaudun sanomaan hei.

In English: I saw Sin Fang three times at Iceland Airwaves this year and fell in love with his music. I instantly bought two albums, one ep and one art book (made with Örvar of Múm) by Sindri Már Sigfússon, and I'm really looking forward to the new album Flowers, to be released in February. It's gonna be awesome. At least I love the two new songs I've heard, Young Boys and See Ribs. Oh, he also did a cover version of Nights in White Satin by the Moody Blues. And guess what? He made it even better!

Pidä varas: Johnny Got It Wrong

Huh, eilen julkaistu Ruger -teksti meni vuorokaudessa koko blogin luetuimmaksi postaukseksi! Täällä liikkuu nyt paljon uusia lukijoita, että terveppä vaan, tervetuloa lukemaan! Meillä on täällä meneillään Suomi-kuukausi, ja tänään esittelyvuorossa on eräs komea parkanolaislähtöinen kolli, joka on soinut viime aikoina meikäläisen stereoissa repeatilla – Ruger Hauerin lisäksi tietysti.

Johnny Got It Wrong eli laulaja-lauluntekijä Teppo Tuomisto tekee musiikkia monipuolisesti, mutta on keskittynyt englanninkieliseen folk-poppikseen. Monipuolisuudessa ei kuitenkaan ole enää kyse suunnanhakemisesta, sillä kompassi osoittaa aina erinomaisuuteen, kun Tuomiston tekemisiä seuraa. Viime vuoden puolella tehty viiden biisin Chasing the Moon EP oli hyvä, muttei kovin omaperäinen. Sävellysten puolesta se jäi nuotiolauluasteelle, vaikka vaahtokarkkeja paistavien tyttöjen pikkuhousut olisivat varmasti kostuneet jo näistäkin kappaleista. Tuomistoa on verrattu mm. Damien Riceen ja Ryan Adamsiin, mutta uunituore Johnny Got It Wrong -ep todistaa ettei vertauksia enää tarvita. Tuomistolle on kehittynyt julkaisujen välissä uniikki lauluääni, joka on helppo tunnistaa – lauloi hän millä kielellä hyvänsä.

Etenkin livenä Tuomiston laaja-alaisuus ja vahva laulutekniikka ällistyttää. Olen nähnyt tänä syksynä Johnny Got It Wrongin kahdesti livenä, ja molemmilla kerroilla lavalla on nähty trubaduuri, joka on elementissään – eli liekeissä. Enemmän kuin Cheek. Bar Loosen keikalla Tuomisto osoitti, että paikoitellen naiselta kuulostava mies voi saada miehetkin itkemään – ja äidit toivomaan Tuomistosta vävykokelasta. (Toim. huom. ei sisällä liioittelua. Eikä oo mun äidistä kyse.) Kulttuuriratikassa satunnaiset matkustajat kurkkivat kiinnostuneina esitystä, eivätkä omat kuulokkeet enää palanneet korville. Sekä englanniksi että suomeksi laulava artisti on myös live-coveroinut Gotyen Somebody That I Used to Know'ta ja The Killersin Mr. Brightsidea muuttaen molemmat kappaleet oikeasti erinomaisiksi.

Mutta syy, miksi Tuomisto päätyi All Earsiin tällä viikolla on se, että nenäni haistaa hittikäryä! Johnny Got It Wrongin Soundcloudiin ilmestyi maanantaina kolme uutta kappaletta, ja yksi niistä saa sydämeni rallattelemaan. Kahdessa muussakaan ei toki ole mitään vikaa (päinvastoin, kiitettävistä sävellyksistä on kyse), mutta jos joku näistä saa Suomessa radiosoittoa se on Hetki aikaa. Biisi on hyväntuulinen ja sydäntäkutkuttavan kaunis suomipop-kappale, jonka sanoituksissa kerrotaan, kuinka kumppani isketään. En epäile toimivuutta.



Käy kattoon:
31.10. Korjaamo, Helsinki (ilmainen)
22.11. Paahtimo, Porvoo
24.11. Telakka, Tampere w/ Suvi Koivu
14.12. O'Connells, Tampere

Facebook: https://www.facebook.com/johnnygotitwrong
Soundcloud: https://soundcloud.com/johnny-got-it-wrong
Twitter: https://twitter.com/johnnygiw
www: http://johnnygotitwrong.com/
YouTube: http://www.youtube.com/johnnygiw

Milesmore

Kuva: Bryan Saragosa

Kuten eilen sanoin, tällä viikolla tyhjennetään mailia. Pakko myöntää, että olemme tarttuneet ihan liian vähän sähköposteihin, ja liian usein samat bändit löytyvät myöhemmin uudestaan muiden yhteyksien kautta, kuten tälläkin kertaa kävi. Helsinkiläisbändi Milesmore lähestyi tietovirtojen kautta keväällä, kun olin vielä Zaragozassa harjoittelemassa. Sitten kämppäkaverini puhui koulukaverinsa bändistä. Sitten muut kaverit mainitsivat mitä oudoimmissa yhteyksissä, ja tajusin että olin itsekin tavannut vokalistin Roskildessa useita vuosia sitten. Sitten päädyin soittamaan levyjä Cinderellas on Wheelsin kanssa Milesmoren semi-akustiselle keikalle Indian Summeriin. Ja nyt kun siitäkin on jo kulunut kohta kaksi kuukautta, saan aikaiseksi jakaa ajatuksia eteenpäin.

Milesmore onkin hyvä esimerkki yhtyeestä, jonka saattaa lajitella heti kättelyssä väärän pinoon, ja aivan turhaan. Ensimmäisellä kuuntelukerralla se vaikutti "ihan kivalta peruspopilta", mikä saattaa kuulostaa melkein pahimmalta mahdolliselta loukkaukselta. Vaatekaupan nurkassa livenä nähtynä bändi avautui kuitenkin aivan erilailla. Milesmore liikutti katselijat mahtavaan yhteislauluun, ja vangitsi yleisönsä huomattavasti etevämmin kuin vaikkapa Black Twig samaisessa tilassa viikkoa myöhemmin... ja mulla on todiste siitä! Valitettavasti vertailukohteesta ei löydy tällaista.

Milesmore nostattaa yleisön villiin yhteis-woo-oo-oo-oo-oohon Indian Summer Vintage Storessa:


Livekokemuksen jälkeen Milesmore-debyyttialbumikin kuulostaa freesimmältä. Se on edelleen kevyttä peruspoppia, mutta myös paljon enemmän. Tunnelma vaihtelee utuisesta tunnelmoinnista rullaavaan rallatteluun. Kirpsakat kitarat piristävät herkässäkin tunnelmassa ja vokalisti Onni Pirkolan enkelääni nousee helpoimmin levyn punaiseksi langaksi. Albumi on täynnä hyviä sävellyksiä, mutta jos aikaa on vain biisille tai parille, kannattaa aloittaa kuuntelemalla ainakin ylläolevalla videoklipilläkin vilahtanut Birds, päätösraita Time the Killer sekä Weight, johon yhtye julkaisi iloisen jenkkiroadtrip-videon aiemmin tässä kuussa.



Helppo ja pakollinen vertauskohde Milesmorelle on luultavasti nynnyindie ja Death Cab for Cutie  sukulaisbändeineen. Itse aion laittaa Milesmorea soimaan vielä joskus vaellusreissulla tai kuvataiteluun keskityttäessä. Tai jos joku keksii tavan, jolla voin kuunnella musiikkia uidessa, niin senkin voisin toteuttaa Milesmore korvissa. (Tai siis... aivan varmasti joku on jo keksinyt, eli linkkiä kehiin vaan...)




Bandcamp: milesmore.bandcamp.com (Levy ladattavissa ilmaiseksi!)
Facebook: facebook.com/Milesmore/
Soundcloud: soundcloud.com/milesmore
Spotify: Milesmore – Milesmore

Big Wave Riders - Life Less Ordinary

Meidän Suomi-kuukautta on kulunut vasta viisi päivää, mutten malttaisi odottaa, että päivät vierivät ja saadaan esiteltyä kotimaista musiikkia lisää. Mulla oli joskus paljonkin antipatioita suomalaista musaa kohtaan, mutta sen aika on nyt virallisesti ohi. Suomesta on viime vuosina putkahdellut käsittämättömän korkealaatuisia ja valmiita yhtyeitä, jotka ovat kuulostaneet joko ihanan suomalaiselta ja pohjoismaiselta tai todella kansainväliseltä eikä yhtään suomalaiselta. Jälkimmäiseen ryhmään liittyy myös tän päivän bändi. Ainakin blogin tägilistan mukaan emme ole kirjoittaneet vielä Big Wave Ridersista. Sen täytyy olla virhe. Tai ainakin se on erehdys, joka korjaantuu nyt.

Big Wave Ridersin esikoispitkäsoitto löysi tiensä kauppojen hyllyille Solitin kautta elokuun lopussa. Life Less Ordinary on hyvä debyyttialbumi. Olen nähnyt bändin tänä vuonna sen verran monesti, ettei albumin sisältö päässyt yllättämään, mutta sitäkin voidaan pitää positiivisena asiana. Harva yhtye/tuottaja nimittäin pystyy vangitsemaan levylle näin hyvin juuri sitä tunnelmaa, joka keikkasaleissa raikaa.

Life Less Ordinary on pitkään haudutettu keitto, johon on heitetty aineksiksi kaikua, psykedeliaa, aurinkoa, 90-luvun happoisia musiikkivideoita, auringonkukkapeltoja, savua, 70-luvun Hollywoodin ilmapiiriä ja brittirockia. BWR kuulostaa pikemmpinkin manchesterilaiselta yhtyeeltä, eikä liene epäselvää kellekään että The Stone Rosesit ym. on kuunneltu. Ääni on kuitenkin oma. Sävellykset ovat vahvoja, eikä levyltä jää soimaan päähän sanat vaan ulvovat kitarat, tarttuvat synat tai voimakas basso.

Big Wave Riders elokuussa Katariinankadulla

Big Wave Riders ei aliarvioi kuuntelijaansa. Life Less Ordinary ei ole kevyt levy muttei raskaskaan. Vaikka levyn mitta onkin vain 36,3 minuuttia, se tuntuu ainoastaan sopivalta. Siltä ei löydy yhtään ylimääräistä biisiä, mutta läpimurtoon tarvittavat hitit puuttuvat. Nyt se löytää tiensä ehkä omistautuneiden brittipoppareiden levyhyllyyn, mikä on harmi, sillä Life is Art, You Wonderin, Move Onin tai Waiting in the Wingsin kaltaisten biisien pitäisi kuulua kaikkien kuuntelijoiden oikeuksiin.

BWR keikkailee kivasti myös loppuvuodesta. Käykää tsiigaan. Levynjulkkarikeikka oli niin vaikuttava että se olisi voinut olla minkä tahansa ulkomaisen indiesuosikin spektaakkeli, jos Tavastian puolityhjä olemus jätetään huomioimatta ja keskitytään vain lavalla fiilistelleeseen bändiin.

17.10. Finnish Wave Night - Prince Charles, Berlin, GER
11.11. Kuudes Linja, Helsinki (+ Wild Nothing)
28.11. Hyvä klubi, Le Bonk, Helsinki (+ IWATSW + Pasa DJ set)
04.12. News from Helsinki, Цоколь, St Petersburg, RUS
06.12. News from Helsinki, 16 Tons, Moscow, RUS
15.12. Luomustudio-klubi - Akustinen iltapäivä Tavastialla, Helsinki
21.12. O´Connells, Tampere


Katso myös musavideo täältä.

Facebook: http://www.facebook.com/bigwaveriders
Soundcloud: http://soundcloud.com/bigwaveriders
Tumblr: http://bigwaveriders.tumblr.com/

In English: Brit rock + guitars + groove + psychedelia + the Sun + echoes + those music videos with sunflower fields which some people made on acid in the 90's + Manchester = Big Wave Riders' debut album Life Less Ordinary.

I Was A Teenage Satan Worshipper - There

Tuntuu että siitä olisi vasta tovi, kun olin Vastavirralla tsiigaamassa tamperelaisen trion keikkaa, jolta oli julkaistu vain muutamia biisejä MySpacessa. Bändillä oli pitkä ja hassu nimi, ja poukkoilevan pirteä synasoundi oli hyvin ajankohtaista. Sen jälkeen on kuitenkin tapahtunut paljon. I Was A Teenage Satan Worshipper on ollut jo pidemmän aikaan nelikko ja nykyään live-kokoonpanossa pyörii myös The Hearingista ja Pintandwefallista tuttu Ringa Manner soittelemassa tamburiinia, lauleskelemassa ja heittelemässä kirpsakoita välispiikkejä. Hassu nimi ja freesi soundi kuuluvat silti yhtyeen peruselementteihin.

IWATSW julkaisi reilu pari viikkoa sitten neljännen studioalbuminsa, Theren. Korvaa särkevät ja päällekäyvät electroclash-synamelodiat ovat saaneet jäädä, ja There on imenyt vaikutteita jostain chillwave-ilmiön uumenista sekoittaen tunnelman tutumpaan ysärimaalailuun. Samalla IWATSW on ottanut askeleen lähemmäs indietä ja kaupallisuutta. En tarkoita, että oma juttu olisi hukattu, mutta uusia faneja uudistuminen tuo varmasti tullessaan.

Yhtyeen edellisiä julkaisuja on leimannut ikävän paljon hittivetoisuus ja vastapainoksi kädenlämpöiset täytebiisit. There on kuitenkin kokonaisuus, jolta selkeät hitit puuttuvat, mutta kaikki toimii silti. Äänimaailma on pehmeä ja harmittomampi kuin edellisillä albumeilla. Tylsyydestä ei voi kuitenkaan vieläkään syyttää, sillä kymmenen raidan yhtenäiseen kiekkoon on piilotettu kerroksittain kaikkea Neon Indian -apinoinnista, krauttimaisen jumituksen kautta drum'n'bass-komppeihin. Suomen musiikkikentällä levy on poikkeuksellisen freesi tapaus, mutta kansainvälisillä markkinoilla Theren kaltainen äänimaailma on ollut pinnalla jo pidemmän aikaa.

IWATSW Monsters of Pop –festareilla puolitoista viikkoa sitten.

Parin viikon sisään muutaman IWATSW-keikan katsastaneena minulla on myös ilo todeta, että yhtye on edelleen lavalla valloittava, ja meininki on jopa paremmin kasassa kuin aiemmin. Ikivanhoja MySpace-hittejäkään ei ole settilistoilta unohdettu, vaikka There on ollut vahvasti edustettuna -ja syystäkin. Teinisatanistit ovat ottaneet askeleen kohti aikuisuutta, mikä on pelkästään oikein.




There löytyy Spotifysta ja levykaupoista.

Facebook: https://www.facebook.com/iwatsw
Spotify: I Was a Teenage Satan Worshipper
Soundcloud: http://soundcloud.com/iwatsw
www: http://www.iwatsw.com/

In English: We've come a long way since I saw I Was A Teenage Satan Worshipper for the first time almost seven years ago. They were young adults who banged violent sounds out of their synths. Their fourth studio album There was released a couple of weeks ago, and it seems they're grown-ups nowadays. But this time you just gotta love when a band grows up with you. It's not boring at all, they have just hidden their playfulness behind a pile of chill and atmospheric layers.

Flow '12: A$AP Rocky

Hellou! Meikä palaa tänä yönä kotiin, ja se ois sit taas Flow Festivalin aika. Huomenna startataan Bon Iverillä ja Joose Keskitalolla, ja viikonloppuna häämöttää kesäloman viimeiset kemut. Maanantaina pitääkin olla sitten tunnollisena tutor-oppilaana esittelemässä minullekin vierasta koulurakennusta uusille opiskelijoille. Odotan innolla :-D

Löpinät sikseen. Kesän aikana on tullut kierrettyä keikkoja ehkä jopa ennätysmäärä. Flow Festival tarjoilee minulle mahdollisuuksia nähdä hyviä bändejä taas, joitain artisteja viimein sekä esityksiä, jotka olisi pitänyt katsoa jo jossain muualla, mutta tuli missattua, joten uusi yritys/kolmas kerta toden sanoo. Kirjottelin tänne jo tollasen tiiviin tärppilistan, mut aattelin syventää joitain suosikkeja tässäkin osoitteessa. Starttaan nyt tämän viime hetken pakkotsekkauskehoituslistan hehkuttamalla artistia, joka on viimeisen vuoden aikana niittänyt hypeä maksimirajoihin asti, ja josta mulla on paljonkin sanottavaa tämän kesän jälkeen. Debyyttialbumia odotellaan tälle syksylle.

SAY ASAAAAAP

Ihan rehellisesti: A$AP Rocky eli Rakim Mayers on vitun hyvä. Siis just niin hyvä, että se tarvitsee kirosanan asiaa korostaakseen. Meikäläistäkin nuorempi kundi ei kuitenkaan ole mitenkään häikäisevän lahjakas vaan sattui lyömään läpi oikeaan aikaan, kun Odd Future -kollektiivi oli lämmitellyt kansan tähän suuntaan. Kyse on paljolti nuorison ilmiöstä, jonka jatkoksi nuori, komea, tyylikäs, cool, vaarallinen ja rehellinen A$AP sopii täydellisesti. Kykyjäkin tietty on.

Pelkästään koko ilmiö on jo tsekkaamisen arvoinen. A$AP ja crew tietävät tarkalleen, miten nostattaa tunnelmaa yleisössä, ja keikan onnistuminen onkin hyvin paljon kiinni siitä, kuinka yleisö lähtee juttuun mukaan. Meininki on suoraan verrattavissa Odd Futuren keikoihin, joissa huudatus, huumeet, rämäpäisyys ja puhdas idiotismi ovat vahvasti läsnä. (Viime vuonna tuli todistettua kun poppoo poltti lavalla bongia ja Tyler the Creator hyppäsi pyörätuolissa yleisöön. Jälkimmäinen keikka keskeytettiin.) ASAP ASAP ASAP SWAG SWAG TRILL BITCHEEEES RAISE YOUR MOTHERFUCKIN HAND UP IF UR HIGH -tyyliset huudot ja sumutorven laulatus vievät ajallisesti puolet A$AP Rockyn keikoista, tai siltä se ainakin tuntuu, mutta se on osa juttua, oli sitten kuinka kornia hyvänsä.

San Miguel Primavera Soundissa eli Primixessä vain osa jengistä lähti mukaan, ja kornius korostui, mutta keikka oli silti hyvä. Roskildessa tilanne oli täysin erilainen. Raahasin hardcore punk -uskovaisen norjalaisen kaverini väkisin Trash Talkin keikalta tsiigaamaan Mayersia. Se luultavasti ei olisi onnistunut elleivät jenkkipunkkarit olisi itsekin käskeneet yleisön painumaan kyseiselle räppikeikalle. Puoli tuntia ennen showtimea 6000 katsojaa vetävä lava oli jo tupaten täynnä, joten moni halukas jäi ulkopuolelle. Tunnelma oli lähes yhtä villi ja vaarallinen kuin edeltäneellä punk-keikalla, ja yleisössä oli siellä täällä pieniä moshpittejä - isomman syntyminen oli tungoksen vuoksi mahdotonta. Norjalainen ystäväni oli myyty, ja vaikken olisi ikinä uskonut niin ASAP hikoilutti vielä enemmän kuin Trash Talk hetkeä aiemmin. Keikat muistuttivat paljon toisiaan.

ASAPin musiikista puhuttaessa ei parane unohtaa mm. Clams Casinon tuotantoa, joka on vähintään puolet miehen biiseistä. Tämä vaatisi enemmänkin tarkastelua, mutta en paisuta tätä postausta yhtään sen enempää, joten palataan aiheeseen levyn ilmestyttyä. Menkää katsomaan. En ole isokaan fani, mutta keikat ovat olleet niin hyvää vastinetta rahoille, että jätkä on nyt kolmatta kertaa tänä kesänä mulle festivaalin odotetuin artisti.

A$AP Rocky esiintyy Flow Festivalin Nokia Blue Tent -lavalla perjantaina 10.8. klo 19:00. Tapahtumaan saa vielä lippuja Tiketistä.

Miehen itsensä ohjaama video, jossa välähtelee pyllyjä, tissejä, rahaa, kylpyamme, huumeita, autoja, koiria, kartanoita, skumppaa, jengi, helyjä, saatananpalvontaa ja kaikkee mistä nyt ihminen saattaa uneksia: