Terveisiä taas Oslosta! Perjantaipäivääni kuului nähtävyyksillä kiertelyä ja kaupungilla kävelyä sekä omaisuuden sijoittaminen norjalaiseen levykauppaan. Kerrottakoon, että levyt maksoivat keskimäärin vain euron tai pari enemmän kuin Suomessa. Toisin kuin tosiaan vaikkapa ruoka tai juoma. Oslon hintatasoon kohdistuva valitus ei todellakaan ole tuulesta temmattua, sillä kokislasista ketjuburgerravintolassa saa pulittaa seitsemän euroa. Vesipullo kioskista neljällä eurolla. Bisse maksaa luonnollisesti niin paljon, ettei kenelläkään ole enää varaa valittaa Flow'n bissehinnoista.
Harmikseni siis illalla blogatessa meni niin myöhään, että pääsin liikkeelle vasta kymmenen maissa ja näin ollen missasin useamman ohjelmastani ympyröidyn bändin. Suuntasin suoraan Nasjonal Jazzscene Victoriaan, joka sijaitsi vähän kauempana muista keikkapaikoista. Siellä pienehkön teatterimaisen klubin pöydät oli täyttänyt jo varhain Ásgeir Trausti – islannin oma Bon Iver, joka oli debyytillään ehdolla Nordic Music Prizen saajaksi. (Palkintohan muuten meni ruotsalaiselle First Aid Kitille.) Tämä Traustin Bonkka-vertaus on vähän kulunut, ja epäoikeudenmukainen, mutta musiikki taatusti uppoaa, jos Bon Iver kuuluu suosikkeihisi etkä pelkää islanninkielisiä lyriikoita. Todellisuudessa Traustin minimalistisen kaunis musiikki on vähän elektronisempaa ja kaikuja voi kuulla mm. James Blakesta.
Odotin Traustilta paljon, sillä Iceland Airwavesissa jokainen islantilainen musa-alan ihminen suositteli menemään hänen keikalleen. Mahdollisuuksiakin oli tuolloin kiitettävästi – kymmenen – ja siitäkin huolimatta näin vain hotellin aulan nurkkakeikkaa muutaman biisin verran ikkunan läpi. Silloin Trausti esiintyi kahdestaan bändikaverinsa ja akustisen kitaran kanssa, mutta eilen Ásgeir Traustin taustabändi oli kuusihenkinen. Illan keikka oli vähäeleinen, varma ja rutiininomainen, mutta esityksestä jäi silti hyvä mieli. Erityisesti toisena soitettu Heimförin sai aikaan kylmiä väreitä,. Yleisö kuunteli keikkaa hiljaa ja taputti laiskasti. Lopussa soitettu pirteämpi Dýrð í dauðaþögn -hitti sai kuitenkin jonkun ihan kiljahtelemaan. Jos minulta olisi kysytty, olisin jakanut NMP-palkinnon tälle miehelle. Hän muuten työstää englanninkielistä levyä, jonka sanoituksista vastaa itse John Grant. Sitä odotellessa!
Seuraavana kirjaimellisesti juoksin tutuksi tulleelle Youngstorgetille, katsomaan ruotsalaista räpin ihmelasta Adam Kanyamaa. Pienempi teltta oli täyteen ahdettu kiinnostuneita ihmisiä, jotka olivat tulleet katsomaan 16-vuotiasta tulevaisuuden lupausta. Spotifysta löytyvät kappaleet ovat englanninkielisiä, mutta eilisellä keikalla kuultiin myös ruotsiräppiä. Uskomattoman asennepitoinen Kanyama on osoittanut teksteillään osuvaa yhteiskuntakritiikkiäkin, ja tekeekin sen paremmin kuin monet muut kymmeniä vuosia vanhemmat kollegat. Kanyaman biitteinä kuultiin mm. The XX:n Introa ja oli mukaan valikoitunut A$AP Rockyltakin lainattua taustaa, mikä varmasti laajensi kuulijakuntaa. Pitäkää silmällä!
Vielä oli edessä illan ehdoton "must see". Keikkapaikaksi muutetussa Jacobiksi nimetyssä kulttuurikirkossa esiintyi indiesuuruus Efterklang. Vaikka nämä tanskalaiset ovat soineet strereoissani heidän ensimmäisestä levystään alkaen, olen onnistunut missaamaan jokaisen keikan viimeisen yhdeksän vuoden ajan, vaikka mahdollisuuksia on ollutkin. Luoja tietää että olen yrittänyt päästä jokaiselle keikalle, ja nyt Efterklangin kirkkokeikka kuului odotetuimpiin esityksiini – eikä suotta.
Tapahtumapaikkana kirkko oli upea, ja tulipahan juotua ensimmäistä kertaa kirkossa kaljaakin. Akustiikka ja puitteet kohtelivat bändiä upeasti, ja moni ihminen oli paikalle saapunutkin tätä kokemaan. Keikka oli yhtä lyhyt kuin kaikilla muillakin, ja se luultavasti keskittyi uusimman Piramida-levyn biiseihin, koska useimmat biisit olivat minulle (vielä) tuntemattomia. Setin lopussa kuitenkin tapahtui jotain maagista. Bändi heivasi sähköiset soittimensa ja mikrofoninsa sivuun, ja soitti täysin akustisesti ilman vahvistusta Aliken. Tämä kokemus oli niin sanoinkuvaamattoman hieno, että aloin juuri itkeä sitä muistellessani. Toivottavasti tämän kokemuksen voi vielä kuulla joskus jossain. Hyvät mahdollisuudet siihen ovatkin, sillä bändi ainakin äänitti sen. Kannattaa muuten tsekata yhtyeen An Island -dokumentti, jossa Efterklang esittää biisejään erikoisissa paikoissa ja muiden ihmisten avustuksella. Se on hienoimpia pätkiä, joita olen koskaan nähnyt.
Tämän älyttömän kokemuksen jälkeen suunta kääntyi takaisin kohti toria, sillä isossa teltassa bileitä pyöritti LCMDF (eikä muitakaan keikkoja enää noihin aikoihin ollut ohjelmassa). Suurin yleisöryntäys oli selkeästi jo takana, mutta paikalle saapuneet innostuivat tanssimaankin, mitä en ole Oslossa vielä useassakaan paikassa nähnyt. Keikkarumpalilla vahvistettu duo (eli siis trio) otti yleisön haltuun varmasti tarttuvimmilla biiseillään, eikä festivaalin suomalaisiin bändikiinnityksiin voi kuin olla tyytyväinen. Tänään yritänkin käydä katsomassa vielä lisää kotimaisten edustusta Oslossa.
Harmikseni siis illalla blogatessa meni niin myöhään, että pääsin liikkeelle vasta kymmenen maissa ja näin ollen missasin useamman ohjelmastani ympyröidyn bändin. Suuntasin suoraan Nasjonal Jazzscene Victoriaan, joka sijaitsi vähän kauempana muista keikkapaikoista. Siellä pienehkön teatterimaisen klubin pöydät oli täyttänyt jo varhain Ásgeir Trausti – islannin oma Bon Iver, joka oli debyytillään ehdolla Nordic Music Prizen saajaksi. (Palkintohan muuten meni ruotsalaiselle First Aid Kitille.) Tämä Traustin Bonkka-vertaus on vähän kulunut, ja epäoikeudenmukainen, mutta musiikki taatusti uppoaa, jos Bon Iver kuuluu suosikkeihisi etkä pelkää islanninkielisiä lyriikoita. Todellisuudessa Traustin minimalistisen kaunis musiikki on vähän elektronisempaa ja kaikuja voi kuulla mm. James Blakesta.
 |
| Ásgeir Trausti |
Odotin Traustilta paljon, sillä Iceland Airwavesissa jokainen islantilainen musa-alan ihminen suositteli menemään hänen keikalleen. Mahdollisuuksiakin oli tuolloin kiitettävästi – kymmenen – ja siitäkin huolimatta näin vain hotellin aulan nurkkakeikkaa muutaman biisin verran ikkunan läpi. Silloin Trausti esiintyi kahdestaan bändikaverinsa ja akustisen kitaran kanssa, mutta eilen Ásgeir Traustin taustabändi oli kuusihenkinen. Illan keikka oli vähäeleinen, varma ja rutiininomainen, mutta esityksestä jäi silti hyvä mieli. Erityisesti toisena soitettu Heimförin sai aikaan kylmiä väreitä,. Yleisö kuunteli keikkaa hiljaa ja taputti laiskasti. Lopussa soitettu pirteämpi Dýrð í dauðaþögn -hitti sai kuitenkin jonkun ihan kiljahtelemaan. Jos minulta olisi kysytty, olisin jakanut NMP-palkinnon tälle miehelle. Hän muuten työstää englanninkielistä levyä, jonka sanoituksista vastaa itse John Grant. Sitä odotellessa!
Seuraavana kirjaimellisesti juoksin tutuksi tulleelle Youngstorgetille, katsomaan ruotsalaista räpin ihmelasta Adam Kanyamaa. Pienempi teltta oli täyteen ahdettu kiinnostuneita ihmisiä, jotka olivat tulleet katsomaan 16-vuotiasta tulevaisuuden lupausta. Spotifysta löytyvät kappaleet ovat englanninkielisiä, mutta eilisellä keikalla kuultiin myös ruotsiräppiä. Uskomattoman asennepitoinen Kanyama on osoittanut teksteillään osuvaa yhteiskuntakritiikkiäkin, ja tekeekin sen paremmin kuin monet muut kymmeniä vuosia vanhemmat kollegat. Kanyaman biitteinä kuultiin mm. The XX:n Introa ja oli mukaan valikoitunut A$AP Rockyltakin lainattua taustaa, mikä varmasti laajensi kuulijakuntaa. Pitäkää silmällä!
Vielä oli edessä illan ehdoton "must see". Keikkapaikaksi muutetussa Jacobiksi nimetyssä kulttuurikirkossa esiintyi indiesuuruus Efterklang. Vaikka nämä tanskalaiset ovat soineet strereoissani heidän ensimmäisestä levystään alkaen, olen onnistunut missaamaan jokaisen keikan viimeisen yhdeksän vuoden ajan, vaikka mahdollisuuksia on ollutkin. Luoja tietää että olen yrittänyt päästä jokaiselle keikalle, ja nyt Efterklangin kirkkokeikka kuului odotetuimpiin esityksiini – eikä suotta.
 |
| Efterklang, kirkko ja varjot. Kuvakiitokset Julius Tuomistolle, joka kävi tän nappaamassa mulle! |
Tapahtumapaikkana kirkko oli upea, ja tulipahan juotua ensimmäistä kertaa kirkossa kaljaakin. Akustiikka ja puitteet kohtelivat bändiä upeasti, ja moni ihminen oli paikalle saapunutkin tätä kokemaan. Keikka oli yhtä lyhyt kuin kaikilla muillakin, ja se luultavasti keskittyi uusimman Piramida-levyn biiseihin, koska useimmat biisit olivat minulle (vielä) tuntemattomia. Setin lopussa kuitenkin tapahtui jotain maagista. Bändi heivasi sähköiset soittimensa ja mikrofoninsa sivuun, ja soitti täysin akustisesti ilman vahvistusta Aliken. Tämä kokemus oli niin sanoinkuvaamattoman hieno, että aloin juuri itkeä sitä muistellessani. Toivottavasti tämän kokemuksen voi vielä kuulla joskus jossain. Hyvät mahdollisuudet siihen ovatkin, sillä bändi ainakin äänitti sen. Kannattaa muuten tsekata yhtyeen An Island -dokumentti, jossa Efterklang esittää biisejään erikoisissa paikoissa ja muiden ihmisten avustuksella. Se on hienoimpia pätkiä, joita olen koskaan nähnyt.
Tämän älyttömän kokemuksen jälkeen suunta kääntyi takaisin kohti toria, sillä isossa teltassa bileitä pyöritti LCMDF (eikä muitakaan keikkoja enää noihin aikoihin ollut ohjelmassa). Suurin yleisöryntäys oli selkeästi jo takana, mutta paikalle saapuneet innostuivat tanssimaankin, mitä en ole Oslossa vielä useassakaan paikassa nähnyt. Keikkarumpalilla vahvistettu duo (eli siis trio) otti yleisön haltuun varmasti tarttuvimmilla biiseillään, eikä festivaalin suomalaisiin bändikiinnityksiin voi kuin olla tyytyväinen. Tänään yritänkin käydä katsomassa vielä lisää kotimaisten edustusta Oslossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti