Jampun TOP 15 levyt vuodelta 2012

Kerron heti alkuun tärkeän alla olevaa listaa määrittävän faktan: vuoden 2012 musiikillisen tarjonnan hahmottaminen oli minulle tällä kertaa poikkeuksellisen vaikeaa. Last.fm:ni mukaan viimeisen 12 kuukauden kuunnelluimmasta 20 artistista neljä on viime vuonna levyn julkaisseita artisteja (ja näistäkin kaksi on Guided By Voices ja The Primitives, joiden uutuusarvosta voidaan kiistellä. Hyvyys- ja mahtavuusarvot ovat toki edelleen kaakossa).

Levylautastani ja spotifyssa puhelimeni akkua ovat kuluttaneet lähinnä 80-luvun rosoinen twee pop, 90-luvun alun shoegaze ja muu sähkökitaravetoinen ja/tai naivistisilla lyriikoilla sekä melodiakuluilla varustettu särisevä, kaihoisa ja usein varsin meluisa korvananna.

No, vuoden lähestyessä loppuaan otin asiakseni muistuttaa korviani 2012-vuoden helmistä ja alkoihan niitä löytyä niin hyllystä kuin playlisteistäkin. Muutama mainio levy osui tielle viimemetreillä, mutta uuden hyvän musiikin löytäminenhän on aina iloinen asia. Jos yksi asia pitää sanoa omasta näkökulmastani viime vuodesta, niin ainakin edellisten vuosikymmenten mielimusiikkini uljasta lippua pidettiin korkeasti yllä, ajoittain toisinnettiin liian ilmiselvästi ja parhaissa tapauksissa kehitettiin yhä edelleen.

Alla listattujen levyjen parhaista biiseistä tekemäni playlistin löydät Spotifysta. Suosittelen lämpimästi!

1. Black Twig - Paper Trees

Lienee hieman yllätyksetön valinta ykköseksi, mutta pakkohan se oli laittaa. Black Twigin hienosta musiikista tuskin kukaan kaipaa enää yhtään luonnehdintaa, mutta omasta puolestani voin sanoa Paper Treesin olleen itselleni rakkain vuoden 2012 levy. Voin vaan kuvitella kuuntelevani levyä viisikymppisenä ja sieluni silmin matkata jäiseen Helsinkiin 2012, jossa sen soinnut määrittivät fiilistäni niin monet hyiset kävely- ja bussimatkat. Upea levy, joka ansaitsee jokaisen saamansa kehun. Vinyyliversiota ja uutta levyä odotellessa!

2. Ringo Deathstarr - Mauve
Kaikille, jotka ovat lukeneet juttujani tästä blogista, lienee selvää, että olen suuri shoegaze-musiikin ystävä. Suurin osa tästä 80-90-lukujen taitteessa syntyneestä musiikista inspiroituneista nykyartisteista tekevät kuitenkin enemmän tai vähemmän lössöä ja munatonta kamaa. Tuntuu, että vain yleinen äänimaailma ja kaikupedaalin alkeet riittävät takaamaan trendiharjalla ratsastaville artisteille huomion blogosfäärissä ja musiikkimediassa, mutta se todellinen raakuus ja meluisuus, joka aiemmin musiikinlajia leimasi, jää puuttumaan. Tämä Ringo Deathstarrin kakkoslevy palauttaa sähkökitaran ja melun ansiokkaalla tavalla shoegazeen ja on mielestäni paras tällä saralla julkaistu albumi 2000-luvulla tähän asti. Tästä levystä My Bloody Valentinekin voisi olla ylpeä.

3. The Fresh & Onlys - Long Slow Dance
San Franciscolaisen The Fresh & Onlysin kolmas albumi oli minulle ensimmäinen tuttavuus yhtyeeltä. Sen vaivattomat melodiakulut, tyylikkäät kitarakuviot ja laulaja Tim Cohenin äärimmäisen miellyttävä baritoni riittivät nostamaan sen mielestäni yhdeksi vuoden parhaista albumeista. Kappaleet, kuten Long Slow Dance ja Executioner’s Song, ovat kuin suoraan 60-70-luvun taitteesta (fiiliksiä osastolta The Byrds, Big Star, Grateful Dead, jopa The Eagles). Long Slow Dance on myös ensimmäinen 2010-luvulla julkaistu AOR-maailmaa kosiskeleva albumi, joka ei mielestäni ole - anteeksi nyt vaan Iron & Wine ja kumppanit - pataluha paska.

4. Joose Keskitalo - Vyötä Kupeesi ja Tule!
Joose Keskitalon kaikki albumit ovat olleet mielestäni omissa ihmeellisyyksissään virheettömiä kokonaisuuksia. Tämä uusin ei poikennut tässä suhteessa lainkaan odotuksista. Keskitalo on osoittanut jokaisella julkaisullaan ilmiömäistä uusiutumiskykyä ja linja jatkuu. Nimikkobiisi on aivan uudenlaista Joosea: näin levynjulkkarikeikalla miehen soittamassa biisiä SÄHKÖKITARA kädessään! Jotain Dylanmaistakin tällä levyllä on, ja Aleksander Aava menee suoraan suosikkibiiseihini Jooselta. Levy on myös mielestäni parhaiten soitettu ja instrumentaalisesti kiinnostavin Keskitalon levy, todellinen taidonnäyte ja tyylipuhdas lopetus Kolmannelle Maailmanpalolle, jota jään itse kovin kaipaamaan. Mahtava, liian vähälle hehkutukselle jäänyt kokonaisuus!

5. Ty Segall Band - Slaughterhouse
Ty Segall tuli tsekattua livenä viime kesänä Puolassa OFF Festivaleilla ja keikka oli luonnollisesti yksi viikonlopun kohokohdista. Tämän kiertuebändin kanssa tehty Slaughterhouse siirtää mielestäni oivallisella tavalla äänitettyyn muotoon sen energian, jonka vain kyseinen bändi voi saada lavalla aikaan. Ei se toki tuo äärituotteliaan Segallin tuotantoon juuri mitään uutta, mutta miksi tarvitsisi kun kaava toimii niin perkeleen hyvin! ”Fuck this fucking song!” -Ty Segall.

PS. Mielestäni Slaughterhousen kansi olisi ehdottomasti kuulunut Miran ja Mikon vuoden kannet -postaukseen. Julkaisen sen siis tässä.

6. Cloud Nothings - Attack On Memory
Cloud Nothingsin kolmas levy vei erittäin onnistuneesti yhtyeen musiikkia uuteen raskaampaan ja kokeellisempaan suuntaan aiemmasta noise popista. Mainio sekoitus (post-)punkahtavaa ilmaisua ja noisea yhdistettynä vaikeroiviin lyriikoihin. Erittäin kova livesetti oli myös kutosella!

7. Guided By Voices - Class Clown Spots a UFO
Mahtava levy vieläkin mahtavammalta bändiltä. Ajatuksiani albumista voit lukea tästä.

8. Tame Impala - Lonerism
Paljon kiitosta ja gloriaa saanut Lonerism yhdistää erittäin mielenkiintoisella tavalla 1960-luvun psykedeeliset soundit nykyaikaiseen indie-ilmaisuun garage-mausteilla. Olisi noussut varmaan listassa korkeammallekin ellei biisimateriaali aikaansaisi lievähköä tasapaksuuden tunnelmaa, mutta ehdottomasti vuoden parhaita levyjä jo soundimaailmansa puolesta.

9. Timo Lassy - In With Lassy
Erittäin suurena Timo Lassy -fanina olisin varmaan digannut mistä tahansa äijän tekemästä levystä, mutta In With Lassy lunasti odotukset vilä odotettuakin paremmin. Lisää ajatuksia täällä.

10. Neil Young & Crazy Horse - Psychedelic Pill

Niilon ja hulluhepan paluulevy Americana oli sanalla sanoen pettymys. Soundi oli kohdillaan, mutta olihan se nyt helvetin tylsää valita biisimateriaaliksi ne kaikista kuluneimmat (sinänsä hyvät) rallatukset. No Psychedelic Pill sitten tuli ja teki sen, mitä Americanalta odotin. Fiilikset voi kiteyttää siihen, että mieletön avausraita Drifting Back on 27 minuuttia pitkä.

Miinuspuolena voisi sanoa, että lyriikat tuntuvat aika-ajoin hieman korneilta (”Gonna get me a hip hop haircut” jne.) mutta Crazy Horsen soitanta korvaa kaikki muut puutteet. Jos joku ei sitä tiennyt niin Neil Young on kaikista maailman artisteista kenties suurin suosikkini.

11. Tennis - Young & Old
Mainio kesälevy suosikkibändiltäni Tennikseltä. Kehitystä suhteessa debyyttiin on tapahtunut selkeästi, mutta tästäkin ehdin jo kirjoittaa.

12. Dinosaur jr. - I Bet On Sky
Olisiko ollut Rumban arviossa, missä kuvailtiin Dinosaur jr.:n uusinta levyä ajatusleikillä, että bändi on kuin pizza tai seksi: heikoimmillaankin hyvää. Siihen voin yhtyä. Ei tämä ole bändin klassikkotuotosten veroinen tekele, mutta varsin mainio plätty silti!

13. The Megaphone State - VLA Kings
Jos pitäisi yksi hiphop-levy valita autiolle saarelle viime vuodelta, se olisi ehdottomasti kotimainen VLA Kings. Täysin alihuomiolle jäänyt tulevaisuuden suomirap-klassikko. Lisää ajatuksiani täällä.

14. Lee Ranaldo - Between the Times and Tides
Lee Ranaldon soololevy oli hieman erilainen kuin tältä Sonic Youthissa mainetta niittäneeltä kokeellisen kitaroinnin oppi-isältä olisi ehkä odottanut: helposti lähestyttävä ja jopa hieman popahtava. Sellaisenaan kuitenkin erittäin hieno ja tyylitietoinen kokonaisuus, johon varmasti tulee palattua tulevaisuudessakin.

15. The Splits - The Splits
Yksi vuoden mukavimpia julkaisuja oli kyllä suomalainen The Splits, josta meillä pitäisi olla tulossa kolmen kimppa -postaus lähiaikoina (on ollut työn alla useamman kuukauden). Mitä tästä musasta voi sanoa? Crazy For You on yksi vuoden parhaista kipaleista ja tykkään vaan ihan helvetisti. Jee!