Muistatteko syksyllä blogissamme olleen kilpailun, jossa kysyimme, mitä haluaisitte lukea täältä? Vähän yllättäenkin eniten halusitte lisää (perinteisiä) keikka-arvioita. No, täältä pesee! Kävin nimittäin perjantaina Tavastialla tsiigaamassa, millainen Frank Turner on lavalla vuonna 2013. Lyhyt vastaus: samanlainen kuin ennenkin – ja se on hyvä asia.
Tavastialle astellessani odotus illasta oli lähinnä hyväntuulinen britti levittämässä hymyä -25 asteen pakkasessa kylmettyneille nuorille aikuisille. Odotukset olivat muutoin kohdillaan, mutta yleisö ei ollut ihan juuri sitä, mitä olin odottanut. Perjantain keikka osoitti, että Turner on koko kansan Frank. Oli kyse sitten tribaalihevareista, perjantaivapaan lapsistaan saaneista äideistä ja isistä, juuri 18 vuotta täyttäneistä ostariteineistä, Kallio-punkkareista tai hipstereistä kaikki yhtyivät Tavastialla Turnerin levittämään hyvään fiilikseen. Jopa edessäni heilunut kauppakorkeakoulun fuksilta näyttänyt pukumies nosti nyrkin ilmaan ja huusi jjjjjeaaaaah kuullessaan suosikkikappaleitansa. Juuri niin kuin pitikin.
Entisen Million Dead-miehen keikkakonsepti on toimiva. Sen todistanee jo se, että mies on yksin täyttänyt Wembley Arenan kotimaassaan. Yhteislaulu, leppoisa tarinointi ja pilke silmäkulmassa riittävät tekemään Turnerista artistin, jota ei voi nähdä liian montaa kertaa – erinomaisten biisien lisäksi tietenkin. Turnerin keikat eivät sinänsä poikkea paljoa toisistaan, mutta niihin tuntuu olevan vaikeaa kyllästyä, vaikka edes settilista ei eronnut juurikaan muutaman vuoden takaisesta. Ainoastaan uusimman ja tulevan levyjen biisit olivat korvanneet jotkut vanhemmista.
Kuultujen uusien biisien perusteella (Four Simple Words, Recovery, Tattoos) huhtikuussa julkaistava viides studioalbumi Tape Deck Heart tulee tarjoilemaan tuttua Frank-kamaa: yhteislaulukelpoisia rallatuksia elämästä, ihmisistä ja tunteista, joihin on helppo kenen tahansa samastua. Esimerkiksi deluxe-bonari Tattoosin sanoma oli varmasti kaikkien allekirjoitettavissa: jollakulla on paljon tatuointeja, jollakulla yksi, jollakulla ei sitäkään. Jotkut rakastaa, jotkut vihaa, jotkut kertoo niillä tarinoita, jotkut pitävät niitä kauniina, joillekin on ihan sama. Käsi ylös, jos sulla on tatska. Niinpä niin... en oikeastaan yhtään ihmettele, minkä takia Tavastialle oli saapunut niin värikkäästi erilaisia ihmisiä.
Lopulta kaikki tiivistyy kuitenkin settilistaan, joka pursuaa Photosynthesisin, Substituten, Long Live The Queenin, The Ballad of Me And My Friendsin, Wessex Boyn, The Roadin, Dan's Songin ja I Still Believen (näin muutamia mainitakseni) kaltaisia hittibiisejä, joista on vaikea saada tarpeeksi kotioloissakaan. Siihen kun lyödään päälle vielä valtava lavakarisma, osaava taustabändi The Sleeping Souls ja esiintymistaidot, saadaan kaava erinomaiseen keikkaan, ja syy siihen, miksi Turner myy Tavastian loppuun. Sadan prosentin toimivuus – aina.
Keikalta lähtiessäni kasvoilta paistoi typerän leveä virne, jota varjosti ainoastaan ajatus siitä, että pienellä lisävaivalla olisi ollut mahdollista nähdä sama keikka kolmena muunakin iltana näiden valtiorajojen sisällä. Enää en ihmetellyt eturivin tuntumaan majoittunutta joukkiota, joka oli kiertänyt Turnerin perässä useammankin keikan.
 |
| Edellisen kerran näin Turnerin 2009, sekä Tavastialla että Pitkä Kuuma Kesä -festarilla. Brittikonkari on kuitenkin vieraillut senkin jälkeen kerran Suomessa: Ruisrockissa vuonna 2010. |
Entisen Million Dead-miehen keikkakonsepti on toimiva. Sen todistanee jo se, että mies on yksin täyttänyt Wembley Arenan kotimaassaan. Yhteislaulu, leppoisa tarinointi ja pilke silmäkulmassa riittävät tekemään Turnerista artistin, jota ei voi nähdä liian montaa kertaa – erinomaisten biisien lisäksi tietenkin. Turnerin keikat eivät sinänsä poikkea paljoa toisistaan, mutta niihin tuntuu olevan vaikeaa kyllästyä, vaikka edes settilista ei eronnut juurikaan muutaman vuoden takaisesta. Ainoastaan uusimman ja tulevan levyjen biisit olivat korvanneet jotkut vanhemmista.
Kuultujen uusien biisien perusteella (Four Simple Words, Recovery, Tattoos) huhtikuussa julkaistava viides studioalbumi Tape Deck Heart tulee tarjoilemaan tuttua Frank-kamaa: yhteislaulukelpoisia rallatuksia elämästä, ihmisistä ja tunteista, joihin on helppo kenen tahansa samastua. Esimerkiksi deluxe-bonari Tattoosin sanoma oli varmasti kaikkien allekirjoitettavissa: jollakulla on paljon tatuointeja, jollakulla yksi, jollakulla ei sitäkään. Jotkut rakastaa, jotkut vihaa, jotkut kertoo niillä tarinoita, jotkut pitävät niitä kauniina, joillekin on ihan sama. Käsi ylös, jos sulla on tatska. Niinpä niin... en oikeastaan yhtään ihmettele, minkä takia Tavastialle oli saapunut niin värikkäästi erilaisia ihmisiä.
Lopulta kaikki tiivistyy kuitenkin settilistaan, joka pursuaa Photosynthesisin, Substituten, Long Live The Queenin, The Ballad of Me And My Friendsin, Wessex Boyn, The Roadin, Dan's Songin ja I Still Believen (näin muutamia mainitakseni) kaltaisia hittibiisejä, joista on vaikea saada tarpeeksi kotioloissakaan. Siihen kun lyödään päälle vielä valtava lavakarisma, osaava taustabändi The Sleeping Souls ja esiintymistaidot, saadaan kaava erinomaiseen keikkaan, ja syy siihen, miksi Turner myy Tavastian loppuun. Sadan prosentin toimivuus – aina.
Keikalta lähtiessäni kasvoilta paistoi typerän leveä virne, jota varjosti ainoastaan ajatus siitä, että pienellä lisävaivalla olisi ollut mahdollista nähdä sama keikka kolmena muunakin iltana näiden valtiorajojen sisällä. Enää en ihmetellyt eturivin tuntumaan majoittunutta joukkiota, joka oli kiertänyt Turnerin perässä useammankin keikan.
 |
| Koko kansan Frankyboy |
 |
| Turneria lämpänneet Jaakko & Jay esittivät myös uutta materiaalia. Duon toinen albumi tulee ulos vielä tänä vuonna! |
Upeita keikkakuvia olet ottanut. Toinen kuva etenkin on huikea<3
VastaaPoistaTänks!
Poista