Silläkin uhalla, että tämän juttusarjan ansiosta saamme varmasti paljon anonyymejä nillityskommentteja, paljastamme nyt noloimpia mokia musatietämyksessämme. Noloja paljastuksia nimittäin toivottiin tannoisessa juttuaiheskabassa, ja koska meitä on täällä kolme kovin erilaista ihmistä, apu löytyykin yllättävän läheltä. Toivomme myös, että sieltä ruudun takaa löytyy joitakuita, joilla on samoja tietämysaukkoja ja joita nämä vinkit hyödyttävät tässä samalla kun menetämme kasvomme musaskeneilijöiden keskuudessa. Jos sieltä lukijoista löytyy parempia tietäjiä, suosittelut myös teiltä ovat enemmän kuin tervetulleita!
Dear Mikko, mua on vaivannut sellainen juttu, että en oikein tiedä mitään muuta Tom Waitsin tuotannosta kuin erittäin rahisevan äänen... Olen aina miettinyt, että Waitsiin tulisi tutustua, sillä fanitan suuresti Neil Youngia, Leonard Cohenia ja Bob Dylania, jotka ymmärtääkseni voidaan laskea jollain mittapuulla samankaltaiseen legendaaristen singer-songwriterien artistikategoriaan. Eikä laajempi musiikillinen yleissivistyskään haitaksi olisi, joten pliis: mistä minun kannattaisi aloittaa?
-----------------
Dear Jamppu, kuten mainitsitkin Tom Waits on syytä laskea legendaaristen singer-songwritereiden kategoriaan. Sooloartistina Tom Waits lukeutuukin omiin ikisuosikkeihini. Uran alkupään Asylum Records -vuosista (1973-1980) olen jäävi sanomaan mitään, mutta yleensä tältä "yökerhojazzpianisti / romanttinen motellipummi laulaa Frank Sinatraa" -aikakaudelta esiinnostettava teos on Waitsin kakkosalbumi The Heart of Saturday Night (1974). Island Recordsille levytetystä materiaalista parhainta antia ovat uran ja musiikin kurssia radikaalisti muuttanut Swordfishtrombones (1983), joka on ensimmäinen Waitsin itsensä tuottama albumi. Tätä seurannut niin ikään romuluinen Rain Dogs (1985) on monen mielestä The Tom Waits -albumi ja onhan kappaleissa kuten Cemetery Polka, Tango Till They´re Sore ja Big Black Mariah jo havaittavissa melkoisen ns. kermaista meininkiä.
Itselleni ensimmäinen Waits=Jumala -albumi on kuitenkin Bone Machine (1992), jolla omasta mielestäni kaikki osaset loksahtavat paikoilleen. Waitsin kauniimpaa puolta edustavat riipivän kauniit Dirt in the Ground, A Little Rain ja I Don't Wanna Grow Up. Kolisteluosastolta Earth Died Screaming ja Goin' Out West tekevät selvää jälkeä.
Seuraava studioalbumi Mule Variations (1999) kuuluu Bone Machinen ohella omiin suosikkeihini. Tom Waitsin ja hänen vaimonsa (Kathleen Brennan) tuottama levy sisältää mahdollisesti artistin kaksi kauneinta kappaletta. Nyt puhutaan tietenkin kappaleista Hold On ja Take It With Me. Ensimmäinen ylsi aikanaan jopa Grammy-ehdokkaaksi (Mule Variations -levy palkittiin sarjassa Best Contemporary Folk Album) ja jälkimmäinen on koskettavuudessaan ehkä se Oma Suosikkini herran tuotannosta ("Children are playing / At the end of the day / Strangers are singing / On our lawn / It's got to be more / Than flesh and bone / All that you're loved / Is all you own").
Itselleni ensimmäinen johdatus Waitsin maailmaan tapahtui Real Gone (2004) -levyn myötä, mutta keltanokan on ehkä parempi aloittaa edellä mainituista Rain Dogsista, Mule Variationsista tai parin vuoden takaisesta loistavasta Bad As Me (2011)-levystä. Entusiasteille pudonnee varmasti kaikki herran soundtrackit, satunnaiset elokuvaesiintymiset, mahtava "jämämateriaalista" koostettu 3cd:n boxi Orphans (2006) sekä kaikki saatavilla oleva dvd -materiaali. Suosittelen myös lämpimästi Mac Montandon toimittamaa ja suomeksi Sammakon kautta pihalle posahtanutta Tom Waits - Takapihojen taikuri -artikkelikokoelmaa.
PS. Tietääkö joku tarkemmin Asylum Recordsin vuosista?
-Mikko
The Smiths
Dear Jamppu, mua vaivaa semmonen nolo sivistysaukko, josta en oo kehdannut puhuu mun kavereiden kaa. En oo nimittäin koskaan oikein jaksanut tutustuu The Smithsin tuotantoon, vaikka ne tuntuu olevan tosi monen mun kamun lempibändi tai ainakin yks niistä. Tottakai oon tanssinut discois esim. There Is A Light That Never Goes Outtii, ja se onkin mun mielestä tosi hyvä biisi, mut tykkään siitä vielä enemmän Dum Dum Girlsin versiona. Haluaisin korjata tän nolon sivistysaukon, mut en tiedä, mistä levyistä tai biiseistä mun kannattais alottaa. Vinkkejä? Morrisseyn soolotuotannosta tiedän sitäkin vähemmän, koska mua on ärsyttänyt se mies melkein yhtä paljon kuin Bono. Mut U2:llakin on hyvii biisei, nii jos sen soolotuotannossa on jotain tutustumisen arvoista, niin vinkit on myös tervetulleita sillä saralla. Mirressey_88
-----------------
Dear Mira, The Smiths on tosiaan monen ihmisen lempibändi yhä edelleen, ja minullakin se menee all time -asteikolla top 5:een. On kieltämättä häpeällistä, ettet ole vielä ehtinyt yhtyeeseen tutustua, mutta hätä ei ole tämännäköinen: The Smithsin ura 80-luvulla synnytti neljä studioalbumia ja pari mainiota kokoelmaa. Väittäisin, että monien klassikkobändien katalogiin on vaikeampi saada niskaotetta kuin The Smithsin!
Kuuntele ensiksi pari kuukautta The Smithsin debyytin jälkeen vuonna 1984 julkaistu kokoelma Hatful of Hollow. Se antaa hyvän kuvan yhtyeen alkuvaiheesta ja sisältää sinkkubiisejä, b-puolia että studiolivejä. Muista keskittyä Johnny Marrin taidokkaaseen kitaransoittoon ja Morrisseyn angstisiin lyriikoihin mieluiten itsesäälissä rypien. Jos albumi vie sydämesi, kuuntele neljänä peräkkäisenä päivänä The Smithsin studioalbumit (The Smiths, Meat is Murder, The Queen is Dead ja Strangeways, Here We Come) kronologisessa järjestyksessä. Kaksi viimeistä ovat omia suosikkejani.
Viimeinen askel on siirtyä kuuntelemaan eksklusiivisesti valikoiden ainoastaan John Peel sessionsien studiolivejä ja seiskatuumaisten b-puolia, sillä kaikki muu on liian mainstreamia! JalMarr_91
PS. Nolottaa, mut mä en tiedä Morrisseyn soolotuotannosta yhtään mitään... Osaako joku auttaa?
PPS. Jätän huomioimatta heittosi Dum Dum Girlsin versiosta.
Dear Jamppu, oon 23v kundi (66/175, onks ok?) Hesaast. Mun onkelma on se, että mua kiusataan kerta en tiiä tosta coolista pörinämusiikista oikeen mitään. Oon kuullut, että Sonic Youth ois sellainen uskottava bändi, jolla voittas kaikki alternativetyyppien musavisailut Vaasankadulla, ja että nää vastais vähän niinku jotain natsikorttia niissä hommis. Viimeks pari päivää sitten sain jälleen kerran uittaa päätäni Lepakkomiehen virtsakourussa, kun erehdyin lipsauttamaan pöytäkeskustelussa, että ainoo Sonic Youth -albumi, jonka oon omistanut on Washing Machine (1995). Senkin annoin poies ku oli niin hirveen kuulosta älämölöä. Ai niin. Kuulin myös, että jos oraaliseksin aikana puhaltaa naista sinne niin se voi räjähtää. Osaatko sanoo pitääks paikkaansa? No mut anywho jaxuhaleja. Kundi_89
-----------------
Dear Mikko, otan osaa Lepiksen virtsakourun kanssa harrastamastasi oraaliseksistä. Washing Machine ei tosiaan kuulu Sonic Youthin kaikkein timanttisimpaan aikakauteen, vaikka itse sen älämölöstä pidänkin. Aikakausia sitten riittääkin: tämä noise rockin ja kokeellisen kitaramusiikin kulttibändi ehti julkaista parisenkymmentä levyä ennen Thurston Mooren ja Kim Gordonin (meidän fanien suuresti suremaa) traagista eroa viime vuonna, joka lienee parasta tulkita myös yhtyeen siirtymisenä telakalle.
Ongelmasi ei ole kuitenkaan niin suuri kuin äkkiseltään voisi vaikuttaa. Suurin osa Flow'ssa Heineken-pöhnässä trendikkäällä pörinämaullaan leveilevistä Sonic Youth -faneista tietää bändin tuotannosta suurin piirtein Goo-levyn kannen verran. Voit seuraavilla tiedoilla vakuuttaa keskustelukumppanisi ainakin 90% vaaratilanteista. Parhaassa tapauksessa pääset itse näyttämään hänelle ylemmyyttäsi bajamajan sinistä aukkoa hyödyntäen.
Sonic Youthin "läpimurtolevy" ja merkittävin teos on Enigma Recordsin vuonna 1988 julkaisema Daydream Nation. Sitä edelsi kuitenkin maineikkaalla SST Recordsilla julkaistut albumit E.V.O.L. (1986) ja Sister (1987), joista ensimmäinen on henkilökohtainen suosikkini Sonic Youthin levyistä. Sen viimeinen biisi Expressway to Yr Skull (jota Neil Young on muuten joskus haastattelussa nimittänyt parhaimmaksi koskaan tehdyksi kitarabiisiksi) jää vinyylin lopussa looppaamaan ja aiheuttaa loputtoman äänijatkumon kohti melun kauneinta ydintä. Bändi signattiin Daydream Nationin jälkeen Geffen recordsille ja seuraavat albumit Goo (1990) ja Dirty (1992) ovat ensimmäiset isolle levy-yhtiölle tehdyt albumit. Myös ne lukeutuvat yhtyeen tärkeimpiin tuotoksiin, ja vaikka ovatkin kiistämättä popimpia ja helpommin lähestyttäviä levyjä kuin aiemmat, ovat ne mainio oppitunti siitä, kuinka hyvän rock-yhtyeen täysi musiikillinen uskottavuus voidaan säilyttää majorille siirtymisenkin jälkeen. 2000-luvun tuotannon tunteminen ei ole ehkä niin tärkeää ainakaan Vaasankadun musavisojen keskusteluissa, mutta suosittelen silti sinulle mielelläni levyjä Murray Street (2002) ja The Eternal (2009, toistaiseksi viimeinen), koska ne nyt vaan on ihan helvetin kovia levyjä. JarstonMoore91
 |
| Tomppa by Mira |
Tom Waits
Dear Mikko, mua on vaivannut sellainen juttu, että en oikein tiedä mitään muuta Tom Waitsin tuotannosta kuin erittäin rahisevan äänen... Olen aina miettinyt, että Waitsiin tulisi tutustua, sillä fanitan suuresti Neil Youngia, Leonard Cohenia ja Bob Dylania, jotka ymmärtääkseni voidaan laskea jollain mittapuulla samankaltaiseen legendaaristen singer-songwriterien artistikategoriaan. Eikä laajempi musiikillinen yleissivistyskään haitaksi olisi, joten pliis: mistä minun kannattaisi aloittaa?-----------------
Dear Jamppu, kuten mainitsitkin Tom Waits on syytä laskea legendaaristen singer-songwritereiden kategoriaan. Sooloartistina Tom Waits lukeutuukin omiin ikisuosikkeihini. Uran alkupään Asylum Records -vuosista (1973-1980) olen jäävi sanomaan mitään, mutta yleensä tältä "yökerhojazzpianisti / romanttinen motellipummi laulaa Frank Sinatraa" -aikakaudelta esiinnostettava teos on Waitsin kakkosalbumi The Heart of Saturday Night (1974). Island Recordsille levytetystä materiaalista parhainta antia ovat uran ja musiikin kurssia radikaalisti muuttanut Swordfishtrombones (1983), joka on ensimmäinen Waitsin itsensä tuottama albumi. Tätä seurannut niin ikään romuluinen Rain Dogs (1985) on monen mielestä The Tom Waits -albumi ja onhan kappaleissa kuten Cemetery Polka, Tango Till They´re Sore ja Big Black Mariah jo havaittavissa melkoisen ns. kermaista meininkiä.
Itselleni ensimmäinen Waits=Jumala -albumi on kuitenkin Bone Machine (1992), jolla omasta mielestäni kaikki osaset loksahtavat paikoilleen. Waitsin kauniimpaa puolta edustavat riipivän kauniit Dirt in the Ground, A Little Rain ja I Don't Wanna Grow Up. Kolisteluosastolta Earth Died Screaming ja Goin' Out West tekevät selvää jälkeä.
Seuraava studioalbumi Mule Variations (1999) kuuluu Bone Machinen ohella omiin suosikkeihini. Tom Waitsin ja hänen vaimonsa (Kathleen Brennan) tuottama levy sisältää mahdollisesti artistin kaksi kauneinta kappaletta. Nyt puhutaan tietenkin kappaleista Hold On ja Take It With Me. Ensimmäinen ylsi aikanaan jopa Grammy-ehdokkaaksi (Mule Variations -levy palkittiin sarjassa Best Contemporary Folk Album) ja jälkimmäinen on koskettavuudessaan ehkä se Oma Suosikkini herran tuotannosta ("Children are playing / At the end of the day / Strangers are singing / On our lawn / It's got to be more / Than flesh and bone / All that you're loved / Is all you own").
Itselleni ensimmäinen johdatus Waitsin maailmaan tapahtui Real Gone (2004) -levyn myötä, mutta keltanokan on ehkä parempi aloittaa edellä mainituista Rain Dogsista, Mule Variationsista tai parin vuoden takaisesta loistavasta Bad As Me (2011)-levystä. Entusiasteille pudonnee varmasti kaikki herran soundtrackit, satunnaiset elokuvaesiintymiset, mahtava "jämämateriaalista" koostettu 3cd:n boxi Orphans (2006) sekä kaikki saatavilla oleva dvd -materiaali. Suosittelen myös lämpimästi Mac Montandon toimittamaa ja suomeksi Sammakon kautta pihalle posahtanutta Tom Waits - Takapihojen taikuri -artikkelikokoelmaa.
PS. Tietääkö joku tarkemmin Asylum Recordsin vuosista?
-Mikko
The Smiths
Dear Jamppu, mua vaivaa semmonen nolo sivistysaukko, josta en oo kehdannut puhuu mun kavereiden kaa. En oo nimittäin koskaan oikein jaksanut tutustuu The Smithsin tuotantoon, vaikka ne tuntuu olevan tosi monen mun kamun lempibändi tai ainakin yks niistä. Tottakai oon tanssinut discois esim. There Is A Light That Never Goes Outtii, ja se onkin mun mielestä tosi hyvä biisi, mut tykkään siitä vielä enemmän Dum Dum Girlsin versiona. Haluaisin korjata tän nolon sivistysaukon, mut en tiedä, mistä levyistä tai biiseistä mun kannattais alottaa. Vinkkejä? Morrisseyn soolotuotannosta tiedän sitäkin vähemmän, koska mua on ärsyttänyt se mies melkein yhtä paljon kuin Bono. Mut U2:llakin on hyvii biisei, nii jos sen soolotuotannossa on jotain tutustumisen arvoista, niin vinkit on myös tervetulleita sillä saralla. Mirressey_88 -----------------
Dear Mira, The Smiths on tosiaan monen ihmisen lempibändi yhä edelleen, ja minullakin se menee all time -asteikolla top 5:een. On kieltämättä häpeällistä, ettet ole vielä ehtinyt yhtyeeseen tutustua, mutta hätä ei ole tämännäköinen: The Smithsin ura 80-luvulla synnytti neljä studioalbumia ja pari mainiota kokoelmaa. Väittäisin, että monien klassikkobändien katalogiin on vaikeampi saada niskaotetta kuin The Smithsin!
Kuuntele ensiksi pari kuukautta The Smithsin debyytin jälkeen vuonna 1984 julkaistu kokoelma Hatful of Hollow. Se antaa hyvän kuvan yhtyeen alkuvaiheesta ja sisältää sinkkubiisejä, b-puolia että studiolivejä. Muista keskittyä Johnny Marrin taidokkaaseen kitaransoittoon ja Morrisseyn angstisiin lyriikoihin mieluiten itsesäälissä rypien. Jos albumi vie sydämesi, kuuntele neljänä peräkkäisenä päivänä The Smithsin studioalbumit (The Smiths, Meat is Murder, The Queen is Dead ja Strangeways, Here We Come) kronologisessa järjestyksessä. Kaksi viimeistä ovat omia suosikkejani.
Viimeinen askel on siirtyä kuuntelemaan eksklusiivisesti valikoiden ainoastaan John Peel sessionsien studiolivejä ja seiskatuumaisten b-puolia, sillä kaikki muu on liian mainstreamia! JalMarr_91
PS. Nolottaa, mut mä en tiedä Morrisseyn soolotuotannosta yhtään mitään... Osaako joku auttaa?
PPS. Jätän huomioimatta heittosi Dum Dum Girlsin versiosta.
Sonic Youth
Dear Jamppu, oon 23v kundi (66/175, onks ok?) Hesaast. Mun onkelma on se, että mua kiusataan kerta en tiiä tosta coolista pörinämusiikista oikeen mitään. Oon kuullut, että Sonic Youth ois sellainen uskottava bändi, jolla voittas kaikki alternativetyyppien musavisailut Vaasankadulla, ja että nää vastais vähän niinku jotain natsikorttia niissä hommis. Viimeks pari päivää sitten sain jälleen kerran uittaa päätäni Lepakkomiehen virtsakourussa, kun erehdyin lipsauttamaan pöytäkeskustelussa, että ainoo Sonic Youth -albumi, jonka oon omistanut on Washing Machine (1995). Senkin annoin poies ku oli niin hirveen kuulosta älämölöä. Ai niin. Kuulin myös, että jos oraaliseksin aikana puhaltaa naista sinne niin se voi räjähtää. Osaatko sanoo pitääks paikkaansa? No mut anywho jaxuhaleja. Kundi_89 -----------------
Dear Mikko, otan osaa Lepiksen virtsakourun kanssa harrastamastasi oraaliseksistä. Washing Machine ei tosiaan kuulu Sonic Youthin kaikkein timanttisimpaan aikakauteen, vaikka itse sen älämölöstä pidänkin. Aikakausia sitten riittääkin: tämä noise rockin ja kokeellisen kitaramusiikin kulttibändi ehti julkaista parisenkymmentä levyä ennen Thurston Mooren ja Kim Gordonin (meidän fanien suuresti suremaa) traagista eroa viime vuonna, joka lienee parasta tulkita myös yhtyeen siirtymisenä telakalle.
Ongelmasi ei ole kuitenkaan niin suuri kuin äkkiseltään voisi vaikuttaa. Suurin osa Flow'ssa Heineken-pöhnässä trendikkäällä pörinämaullaan leveilevistä Sonic Youth -faneista tietää bändin tuotannosta suurin piirtein Goo-levyn kannen verran. Voit seuraavilla tiedoilla vakuuttaa keskustelukumppanisi ainakin 90% vaaratilanteista. Parhaassa tapauksessa pääset itse näyttämään hänelle ylemmyyttäsi bajamajan sinistä aukkoa hyödyntäen.
Sonic Youthin "läpimurtolevy" ja merkittävin teos on Enigma Recordsin vuonna 1988 julkaisema Daydream Nation. Sitä edelsi kuitenkin maineikkaalla SST Recordsilla julkaistut albumit E.V.O.L. (1986) ja Sister (1987), joista ensimmäinen on henkilökohtainen suosikkini Sonic Youthin levyistä. Sen viimeinen biisi Expressway to Yr Skull (jota Neil Young on muuten joskus haastattelussa nimittänyt parhaimmaksi koskaan tehdyksi kitarabiisiksi) jää vinyylin lopussa looppaamaan ja aiheuttaa loputtoman äänijatkumon kohti melun kauneinta ydintä. Bändi signattiin Daydream Nationin jälkeen Geffen recordsille ja seuraavat albumit Goo (1990) ja Dirty (1992) ovat ensimmäiset isolle levy-yhtiölle tehdyt albumit. Myös ne lukeutuvat yhtyeen tärkeimpiin tuotoksiin, ja vaikka ovatkin kiistämättä popimpia ja helpommin lähestyttäviä levyjä kuin aiemmat, ovat ne mainio oppitunti siitä, kuinka hyvän rock-yhtyeen täysi musiikillinen uskottavuus voidaan säilyttää majorille siirtymisenkin jälkeen. 2000-luvun tuotannon tunteminen ei ole ehkä niin tärkeää ainakaan Vaasankadun musavisojen keskusteluissa, mutta suosittelen silti sinulle mielelläni levyjä Murray Street (2002) ja The Eternal (2009, toistaiseksi viimeinen), koska ne nyt vaan on ihan helvetin kovia levyjä. JarstonMoore91
Potaskaa! Tom Waits on näyttelijä. -Eka
VastaaPoistaTäytyy toivoa, et Mikko vois kertoo meille sen parhaista leffarooleistakin, vaiks tää ei varsinaisesti leffablogi olekaan. Ellei sulla oo heittää vinkkejä?
Poista