Yo La Tengo - Fade

Onpa muuten vähän ruma kansi.

Yo La Tengo on ollut viime vuosien ehdoton suosikkibändini erityisesti 90-luvun puolivälin ympärillä julkaistujen klassikkoalbumiensa Painful, Electr-O-Pura ja I Can Hear The Heart Beating As One myötä. Myös 2000-luvun tuotanto on ollut tasaisen ansiokasta, joten latasin tälle ensimmäiselle julkaisulle yli kolmeen vuoteen luonnollisesti suuret odotukset.

Fade on ensimmäinen levy, jota ei ole tuottanut vuoden 1993 Painfulista lähtien kuvioissa ollut Roger Moutenot. Kyseisellä pallilla hääri tällä kertaa John McEntire, joka on tuotellut/miksaillut kamaa mm. sellaisille artisteille kuin Teenage Fanclub, Bright Eyes, Tortoise ja Broken Social Scene. Tästä huolimatta mitään suurta soundillista tai tuotannollista suunnanmuutosta ei mielestäni ole havaittavissa. Soundimaailmallisesti albumi sijoittuu 2000-luvun julkaisujen And Then Nothing Turned Itself Inside Out, Summer Sun ja I'm Not Afraid Of You And I Will Beat Your Ass  välimaastoon. Tärkeintä on kuitenkin, että Yo La Tengo on edelleen Yo La Tengo (olisin sanonut hyvässä ja pahassa, mutta se olisi valheellista, sillä aivoissani mikään paha ei koskaan assosioidu Yo La Tengoon).



Muutama kappale on noussut itselleni pienimuotoisiksi suosikeiksi, vaikka albumin biisimateriaali onkin tasaisen hyvää. Mainio avausbiisi Ohm ja nelosbiisi Paddle Forward edustavat levyn säröisintä ja meluisinta laitaa, mutta ihanasti sen särisevän vallin takana paistaa sama tuttu Beach Boysin tahtiin sykkivä sydän. Jälkimmäinen tuo mieleeni Painfulin kolmosbiisin Double-Dare, joka on jostain syystä ollut aina yksi suosikkibiisejäni yhtyeeltä. Loppupuolen vahvin tuotos on ehdottomasti Cornelia and Jane, joka on ensinnäkin herkkyydessään ja kauneudessaan ainutlaatuinen kappale, mutta lienee myös yksi Georgia Hubleyn sielukkaimmista laulusuorituksista. Tällä naisella on yksi indie rockin ihanimmista äänistä! Päätösbiisi Before We Run sitoo kokonaisuuden jylhällä ja onnistuneella tavalla yhteen torvisektioineen ja jousiorkestraatioineen.



Henkilökohtaisesti olisin kaivannut Fadelle hieman enemmän noisen ja kokeellisemman kitaramusiikin suuntaan kumartavaa ilmaisua. Tämä on realisoitunut Yo La Tengon tapauksessa usein pitkinä kappaleita, joiden aikana Ira Kaplan tekee kitarallaan sellaisia jekkuja, jotka saavat kylmät nautinnon väreet juoksemaan pitkin selkäydintä, mutta pakottavat samaan aikaan laskemaan kuulokkeiden äänenvoimakkuutta, jotteivat tärykalvot puhkeaisi.

Fade on (oletusarvon mukaisesti) enemmänkin osiensa summa kuin hajanainen kokoelma biisejä. Albumikokonaisuutena se tarjoaa unenomaisen, levollisen, raukean ja kaihoisan kattauksen, mutta aika ajoin kutittelee terävämmälläkin ilmaisulla. Levy on luonteeltaan sellainen, että se saa varmasti paljon uusia sävyjä kuuntelukertojen myötä, eivätkä nämä biisit välttämättä tartu alitajuntaan samanlaisella tehokkuudella kuin jotkut yhtyeen vanhemmat tuotokset. Uskon, että niillä on pitkällä tähtäimellä paljonkin annettavaa.

Ensikosketuksen perusteella Fade tarjoaa tasavahvan julkaisun yhtyeeltä, joka on jo raivannut tiensä sellaisten artistien kategoriaan, joiden jokaiset levyt ovat jonkinasteisia onnistumisia. Vaikka mitään kovin mullistavaa Fade ei tarjoakaan, ovat sen tunnelmalliset äänimaailmat, kauniit melodiat kotikutoisine sovituksineen sekä älykkäät lyriikat osoitus Yo La Tengon yhä jatkuvasta luomiskyvystä.

Ennustan, että Fade on meille YLT-faneille takavasemmalta yllättävä levy: vaikka ensivaikutelma ei olisikaan tuhannen salaman multiräjähdys, saattaa sen löytää tulevien vuosien lämpiminä kesäiltoina levylautaseltaan yllättävän usein.