Tervehdys! On tullut tässä käytyä viime aikoina muutamilla keikoilla, joista liikenee jotain sanottavaakin. Musiikin kuuntelun kannalta olen liikkunut jossain 80- ja 90-luvun taitteessa välillä 60-luvulle visiittejä tehden, eikä uusiin tuttavuuksiin ole oikein ehtinyt tutustua. Toivottavasti kesän aikana kuitenkin saamme jotain kiinnostavia uusia julkaisuja...
Mielenkiintoisinta The Døn musiikissa on sen luovuus ja monipuolisuus. Välillä saattoi tuntea olevansa kuuntelemassa free jazzia, mutta seuraavan 30 sekunnin aikana soundimaailma siirtyikin sujuvasti indie popin kautta metalliin. Yleensä en tällaisesta poukkoilusta sen kummemmin lämpene, mutta The Døn lavakarisma ja soittotaito vain kerta kaikkiaan veivät mukanaan. Yksi parhaista näkemistäni keikoista, jonka biisejä en tuntenut etukäteen.
Oikeasti: onko mitään parempaa ja ihanampaa maailmassa kuin tämä?
Kun Evan Dando bändeineen astui lavalle, kiinnitin ensimmäiseksi huomiota itse sankarin eleettömään olemukseen, mutta myös basistin ja rumpalin studio/taustamuusikkomaiseen vibaan. Rockin' Stroll lähti soimaan ilman mitään spiikkejä ja ikävä kyllä lukuun ottamatta kahta Dandon mutisemaa thanksia näissä tunnelmissa jatkui koko pahvinmakuinen keikka. Oli aivan ilmeistä, että Dandolla oli paska fiilis soittaa tuttuja klassikkobiisejä päivästä toiseen, eikä bändin livevireessä ollut pisaraakaan intoa. Tätä ei pystynyt korjaamaan edes selkeästi fiiliksissä ollut täydehkö Tavastia.
Hämmästyttävää oli kuitenkin se, että Lemonheadsin musiikki ei voinut mennä pilalle edes tällaisesta lähestulkoon sieluttomasta tulkinnasta. Sulosoinnut vaan luikertelivat korviin ja nautinto oli huumaava, kunnes taas biisin loputtua ei ehtinyt edes taputtaa ennen kuin seuraava riffi oli jo läpihuudossa. Joka tapauksessa ei kaduta yhtään, että tämän upean bändin näki livenä. Toivon todella, että Dando vielä löytää tavan esiintyä ja tehdä musiikkia, josta hän itsekin saa jotain irti!
Ps. Äijä muuten tuli vetämään encoren ulkotakki päällä…
Black Lizard veti tuttuun tapaan mahtavan keikan, jossa surina ja särinä kietoutuivat psykedeeliseksi vahaksi. Erityistä kiitosta annan parista uudesta biisistä, joissa oli mielestäni varsin miellyttävää Black Tambourine - ja Velvet Underground -henkeä.
Death Hawksia levyn olin kuunnellut etukäteen ehkä yhden kerran, ja vaikutelma siitä oli reippaasti positiivisen puolella. Joka tapauksessa kun nämä sällit astuivat lavalle, jokin ei vain toiminut. Tuntui, että 60-70-luvun fiilistä tavoittelevan yhtyeen soundissa on levyllä osuttu johonkin siihen roots- ja psykedeliasuoneen, mistä syntyy nautinnollista korvientäytettä. Keikka kuitenkin loi vaikutelman jonkin trendin harjalla liitelevästä poppoosta, joka ei pysty yltämään läheskään musiikillisten esikuviensa vartaiseen tunnelmaan (toki sellaiseen on turha edes pyrkiä). Asiaan saattoi myös vaikuttaa oma aavistuksen sekava olotilani ja edeltänyt Black Lizardin loistava keikka.
Tavastia oli täynnä locksipäitä ja kalastajahousuja kun saavuimme paikalle. Tunnelma olikin läpi koko kaksi ja puolituntisen keikan kuin full moon partyissa. Esimerkiksi yksi intialaisen gurun fanipaitaan sonnustautunut mieshenkilö tanssi läpi keikan pyörien oman kuvitteellisen akselinsa ympäri käsi ojennettuna kohti taivaita.
Tästä videosta saa vähän kuvaa fiiliksestä. Mahtava bändi!
Dylan Baldi ja kumppanit ovat itseni ikäisiä nuoria sällejä, mutta niin vaan menivät ja vetivät loistavan keikan. Naiivit poppivaikutteet ja ahdistusta henkivät lyriikat yhdistettynä punk-ryskytykseen soivat suloisina, ja ihmiset olivat silmin nähden fiiliksissä. Parasta antia olivat mielestäni pariin kertaan, esim. Wasted Days -biisissä, räjähtäneet pitkät noise-sessiot. En katsonut kellosta, mutta tuntui siinä parin bissen jälkeen, että taivaallista surinaa ja melua lähti kitaroista reippaasti ehkä parinkymmenenkin minuutin ajan. Suosittelen ehdottomasti Cloud Nothingsin livesetin tsekkaamista kaikille Sonic Youthista ja vastaavista ihanista yhtyeistä pitäville.
The Dø @ Tavastia
The Dø ei ole minulle erityisen läheinen bändi. Mielessäni olen yhdistänyt yhtyeen yleensä vähän "tyttömäiseen" meininkiin, on melodiaa ja hassuttelua, mutta se tietty särmä siitä puuttuu (enkä tarkoita tällä, että kaikki ns. tyttömäinen musiikki olisi shittiä). Joka tapauksessa levyltä kuunneltuna en ollut koskaan The Døn musiikista innostunut, mutta Tavastian keikka otti minut täydellisesti huomaansa ensimmäisistä säkeistä lähtien.
 |
| iPhoneni laadukasta kuvamateriaalia keikalta... Soitinarsenaali käy tästä kuitenkin ilmi. Äärivasemmalla perkussionisti/saksofonisti/syntetisaattoristi. |
Olivia Bouyssou-Merilahden (oijoi mikä nimikin tuolla neitosella!) esiintymisessä on samaan aikaan jotain sympaattista ja vaarallista. Taitava laulaja ja ennen kaikkea mieletön esiintyjä. Muitakaan bändin jäseniä ei voi tällä saralla moittia: soitto pelasi täydellisesti ja yleisvaikutelma oli jännittävän rytmikäs, vaikka varsinainen rumpali yhtyeestä puuttuikin.
Mielenkiintoisinta The Døn musiikissa on sen luovuus ja monipuolisuus. Välillä saattoi tuntea olevansa kuuntelemassa free jazzia, mutta seuraavan 30 sekunnin aikana soundimaailma siirtyikin sujuvasti indie popin kautta metalliin. Yleensä en tällaisesta poukkoilusta sen kummemmin lämpene, mutta The Døn lavakarisma ja soittotaito vain kerta kaikkiaan veivät mukanaan. Yksi parhaista näkemistäni keikoista, jonka biisejä en tuntenut etukäteen.
The Lemonheads @ Tavastia
Voitettuani Stupido shopin kisasta liput edelliseen keikkaan ja tähän The Lemonheadsiin, olin ratketa riemusta, sillä rahatilanne ei ollut antanut periksi sitruunadaijujen kalliihkoon lippuun. Kuuntelin mahtavaa, mieletöntä ja täydellisen upeaa It's A Shame About Ray -klassikkoalbumia lähes repeatilla muutaman viikon ennen keikkaa. Odotukset olivat kovat.
Oikeasti: onko mitään parempaa ja ihanampaa maailmassa kuin tämä?
Kun Evan Dando bändeineen astui lavalle, kiinnitin ensimmäiseksi huomiota itse sankarin eleettömään olemukseen, mutta myös basistin ja rumpalin studio/taustamuusikkomaiseen vibaan. Rockin' Stroll lähti soimaan ilman mitään spiikkejä ja ikävä kyllä lukuun ottamatta kahta Dandon mutisemaa thanksia näissä tunnelmissa jatkui koko pahvinmakuinen keikka. Oli aivan ilmeistä, että Dandolla oli paska fiilis soittaa tuttuja klassikkobiisejä päivästä toiseen, eikä bändin livevireessä ollut pisaraakaan intoa. Tätä ei pystynyt korjaamaan edes selkeästi fiiliksissä ollut täydehkö Tavastia.
Hämmästyttävää oli kuitenkin se, että Lemonheadsin musiikki ei voinut mennä pilalle edes tällaisesta lähestulkoon sieluttomasta tulkinnasta. Sulosoinnut vaan luikertelivat korviin ja nautinto oli huumaava, kunnes taas biisin loputtua ei ehtinyt edes taputtaa ennen kuin seuraava riffi oli jo läpihuudossa. Joka tapauksessa ei kaduta yhtään, että tämän upean bändin näki livenä. Toivon todella, että Dando vielä löytää tavan esiintyä ja tehdä musiikkia, josta hän itsekin saa jotain irti!
Ps. Äijä muuten tuli vetämään encoren ulkotakki päällä…
Black Lizard & Death Hawks @ Ravintola Torvi
Olin moikkailemassa lahtelaisia kavereitani ja huomasin, että kyseisen ehkä jokseenkin aliarvostetun kaupungin yhdessä menomestassa, Ravintola Torvessa, oli illalla tulossa erittäin kiinnostava Black Lizardin ja Death Hawksin yhteinen keikka.
Black Lizard veti tuttuun tapaan mahtavan keikan, jossa surina ja särinä kietoutuivat psykedeeliseksi vahaksi. Erityistä kiitosta annan parista uudesta biisistä, joissa oli mielestäni varsin miellyttävää Black Tambourine - ja Velvet Underground -henkeä.
Death Hawksia levyn olin kuunnellut etukäteen ehkä yhden kerran, ja vaikutelma siitä oli reippaasti positiivisen puolella. Joka tapauksessa kun nämä sällit astuivat lavalle, jokin ei vain toiminut. Tuntui, että 60-70-luvun fiilistä tavoittelevan yhtyeen soundissa on levyllä osuttu johonkin siihen roots- ja psykedeliasuoneen, mistä syntyy nautinnollista korvientäytettä. Keikka kuitenkin loi vaikutelman jonkin trendin harjalla liitelevästä poppoosta, joka ei pysty yltämään läheskään musiikillisten esikuviensa vartaiseen tunnelmaan (toki sellaiseen on turha edes pyrkiä). Asiaan saattoi myös vaikuttaa oma aavistuksen sekava olotilani ja edeltänyt Black Lizardin loistava keikka.
Ozric Tentacles @ Tavastia
Menin katsomaan Ozric Tentaclesia faijani kanssa, sillä yhtye on hänen uusimpia innostuksiaan. Lueskelin netistä taustatietoja etukäteen ja tuumailin, että elektronisen musiikin ja progen yhdistelmähän kuulostaa varsin kiehtovalta. Onhan Kingston Wall kuitenkin vanhoja suosikkeja jne. Radio Helsingin mainoksessa mainittiin sitä paitsi erikseen keikan valoshow'n tehneen yrityksen nimi. Luvassa oli siis varmasti jonkinmoinen spektaakkeli!
Tavastia oli täynnä locksipäitä ja kalastajahousuja kun saavuimme paikalle. Tunnelma olikin läpi koko kaksi ja puolituntisen keikan kuin full moon partyissa. Esimerkiksi yksi intialaisen gurun fanipaitaan sonnustautunut mieshenkilö tanssi läpi keikan pyörien oman kuvitteellisen akselinsa ympäri käsi ojennettuna kohti taivaita.
Itse musiikki oli mielestäni suhtkoht mielenkiintoista, mutta meni ehkä omaan makuuni aavistuksen verran liikaa psyketrancen puolelle. Myös joka biisissä toistunut samanlainen rumpukomppi aiheutti pieniä kyllästymisen oireita, mutta joka puolella ympärilläni ihmiset olivat kyllä niin fiiliksissä, etten vastaavaa ole vähään aikaan nähnyt. Ehkä jos itsekin olisin ollut hapoissa olisin lämmennyt enemmän!
Cloud Nothings @ Kuudes Linja
Yllättäen Tavastialta Kutoselle siirtynyt Cloud Nothingsien keikka oli yksi eniten odottamistani pläjäyksistä tänä keväänä. Yhtyeen uusin älppäri Attack On Memory on ollut tasaisessa soitossa viime aikoina ja kovin paljon pidin edellisestäkin levystä. Livefiilis ei myöskään onneksi pettänyt!
Tästä videosta saa vähän kuvaa fiiliksestä. Mahtava bändi!
Dylan Baldi ja kumppanit ovat itseni ikäisiä nuoria sällejä, mutta niin vaan menivät ja vetivät loistavan keikan. Naiivit poppivaikutteet ja ahdistusta henkivät lyriikat yhdistettynä punk-ryskytykseen soivat suloisina, ja ihmiset olivat silmin nähden fiiliksissä. Parasta antia olivat mielestäni pariin kertaan, esim. Wasted Days -biisissä, räjähtäneet pitkät noise-sessiot. En katsonut kellosta, mutta tuntui siinä parin bissen jälkeen, että taivaallista surinaa ja melua lähti kitaroista reippaasti ehkä parinkymmenenkin minuutin ajan. Suosittelen ehdottomasti Cloud Nothingsin livesetin tsekkaamista kaikille Sonic Youthista ja vastaavista ihanista yhtyeistä pitäville.
Bongasin sun Ozric Tentacles -chekkauksen Foursquaresta, ja oletin etta se oli joku huono vitsi :-D En kylla tieda, miksi joku vitsailisi chekkauksillaan... mut en vaan nahnyt sua fiilistelemaan sinne keikalle! Mut taa selittaa! Ja edelleen superkade tosta Cloud Nothingista! Kiva lukee keikoista muutenki, ku taal on nii surkee tarjonta.
VastaaPoista