Melt! Festival Saksassa osoittautui joka pennin arvoiseksi reissuksi. Ei liene oikeudenmukaista ketään kohtaan verrata suomalaisia festivaaleja sen kanssa, mutta Melt! meni ohi Szigetin ja Roskilden ainakin omilla ranking-listoillani. Festivaali ei ollut täydellinen, ja monia asioita olisi voinut hoitaa paremminkin, mutta tunnelma, ympäristö, bändit, lyhyet jonot, tekniikka ja monet pienemmät yksityiskohdat olivat huipputasoa.
Heti ensimmäisellä keikalla olo oli niin fantastinen, että festivaali tuntui uniikilta jo siinä vaiheessa. Pilooski veivasi elektroaan isosta vanhasta kaivosnosturista (tms), joka oli koristeltu diskopalloin. Samana iltana tosin meinasi mennä koko reissu vituiksi. Aluksi Foals ja TRG peruivat tuntemattomista syistä, ja itku oli lähellä, kun eniten odottamani Moderat perui aamuyöllä päälavalla. Yllättäen alkanut myrsky ja vaakasuoraan piiskannut sade oli pilannut tekniikan, joten myös Trentemøller joutui jättämään keikan soittamatta. Deadmau5 ei voinut soittaa turvallisuussyistä, sillä katetun Gemini-lavan rakenteet uhkasivat sortua.
Pilooski
Peruuntumiset loppuivat kuitenkin siihen ja loppufestivaali sujui lähes moitteettomasti - mitä nyt Red Bull -lavan siirtyminen paikasta toiseen yhdistettynä informaation huonoon kulkuun aiheutti sen, että MSTRKRFT ja Diplo jäivät lauantaina näkemättä. Se ei kuitenkaan jäänyt harmittamaan, sillä tästä syystä eksyin maailman parhaalle keikalle. Enkä liioittele! Kuten etukäteen olin hämäävästä Bergen-Berlin mash-up surpriseksi nimetystä slotista aavistellut, Coca-Cola Soundwave Tentissä nähtiin 18 (?) hengen eli kolmen bändin yhteisjamittelusessiot. The Whitest Boy Alive & The New Wine & Kakkmaddafakka soittamassa soittimilla versoita esimerkiksi ysärihiteistä (esim. What is Love) omien kappaleidensa lisäksi. Mahtava keikka huipentui maailman parhaaseen biisin eli Fred Falken remix-versioon ensin mainitun bändin Golden Cage -biisistä. Fantastista, sensaatiomaista.
Ei mikään paska keikkavideo.
Näin noin 38 keikkaa, joista lähes jokaisella naama loisti kuin Naantalin aurinko. Uskomaton tunnelma piti huolen siitä, että Sleepless Floorilla saattoi tanssia läpi yön puoleenpäivään asti ilman huumeitakin (warehouse party!). Lyhyiksi jääneet yöunet eivät väsyttäneet tunnelmaa lainkaan ja sunnuntainakin koettiin uskomattomia asioita. Heti päivän alkajaisiksi Patrick Wolf heilui päälavalla paskaraita valkoisessa shortsipuvussaan. Myöhemmin Oasis soitti huomattavasti energisemmin kuin Roskildessa ja festivaalien bändiosaston päättänyt Passion Pit todisti olevansa hypen arvoinen.
Patrick Wolf
Oasis
Muita kohokohtia olivat mm. Boys Noize vs. Erol Alkan, Animal Collective, The Whitest Boy Alive, Klaxons (neljä uutta biisiä, joita en ollut kuullut edes viime vuonna Tallinnassa!), Yuksek, Buraka Som Sistema, Miike Snow, Kiki, Ellen Allien, Simian Mobile Disco, Travis sekä uusi suosikkibändini Kakkmaddafakka. Näistä ehkä lisää vielä myöhemmin.
Klaxons
The Whitest Boy Alive
Toivottavasti ensi vuonna useampi suomalainenkin uskaltautuu mukaan, sillä harmillisinta reissussa oli vain se, etteivät kaikki mahtavat tyypit olleet mukana todistamassa täydellisyyttä. Vaikka lippu olisi jäänyt ostamattakin, kahden lavan ja leirinnän tarjonnasta olisi päässyt nauttimaan ilmankin! Yhden käden sormet eivät riitä laskemaan päälavatason bändejä, jotka haukkuivat festivaalit maailman parhaiksi, ja oli paikalle eksynyt jokunen iso tähti muuten vainkin. Ystäväni ainakin bongasi Klaxonsin keikalta Agyness Deynin. Tavallisia tallaajiakin oli saapunut ympäri maailmaa, sillä sain uusia tuttuja mm. Saksasta, Japanista, USA:sta, Norjasta, Suomesta, Ruotsista, Briteistä ja Hollannista.
Lisää Melt!-kuvia täällä.
Tällaisesta yli pääseminen on vaikeaa, ja se kestäisikin varmaan viikkoja ellei uudet menot olisi tiedossa jo huomenna. Sonisphere-reissu vaihtui muuten sittenkin takaisin Puntalaan sairastelujuttujen vuoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti