Myydäänköhän sitä edes tänä vuonna loppuun? (Edelliseen kappaleeseen viitaten pitää mainita, että Justice muuten nimesi Roskilden mahdollisesti hirveimmäksi keikakseen, mutta se saattoi hyvinkin paljon johtua viime vuoden katastrofimaisista sääolosuhteista.)
Lineuphan ei tänä vuonna kuitenkaan huono ole, vaikka se tuntuu kaikkien kielellä olevan. Katsottavaahan löytyy parinsadan bändin verran, ja hyvistäkin on jälleen kerran ylitarjontaa. Olisipa sitä kuitenkin toivonut jotain, mistä voisi vielä innostua.
Taidankin suutuspäissäni tällä kertaa esitellä ne, joita en mene missään nimessä katsomaan, edes läpällä.Niitä ei itseasiassa ole montaa.
Vuoden kauhein kiinnitys on luultavasti Judas Priest. Ainahan sieltä joku inhokki on lineupista löytynyt, ja tämä sopii hyvin jatkettuun linjaan, jota edellisvuosina ovat edustaneet mm. Guns'n'Roses ja Red Hot Chili Peppers. Okei, ei RHCP ole kyllä kovin paha, ja olin keikkaakin katsomassa, mutta sitä voi tuskin kukaan paikalla ollut kieltää, että se kusi ja pahasti. Todella pahasti. Judas Priestiä ei voi itsessään kyllä syyttää mistään, mutta ei toi vanhemman sukupolven hevimetalli ole vain ikinä iskenyt, Black Sabbathia lukuunottamatta. Yhhh, nahkaista.Yhdeksi pääesiintyjäksi tituleerattu Kings of Leon on jättänyt aina kylmäksi. Moneen biisiin on kuitenkin piilotettu liikaa Coldplay-vaikutteita, mikä ei passaa alkuunkaan. Kaverit varmasti kaikki tietävät, kuinka paljon yhtye ei nappaa. Coldplay-rock ei voi olla hyvää livenäkään. Ne, jotka epäilevät viittauksiani, kuunnelkaa vaikka se hittibiisi, On Call. Eihän näitä kahta bändiä edes erota toisistaa.
Vielä löytyy kolme bändiparia, joihin en oikein osaa suhtautua. Ensimmäisenä mainittakoon vaikka Pitchforkin suosimat Sunburned Hand of the Man ja No Age. Olen niin monta kertaa erehtynyt aluksi Pitchforkin suosikeista, ja myöhemmin syönyt sanani, joten en tiedä, uskallanko olla tarkistamatta. Molemmat tuntuvat väkinäiseiltä noiselta, mutta varsinkin No Agesta saattaa löytyä uusia piirteitä livenä. Saas nähdä.
Kuten aiemmin olen maininnutkin, on festeille buukattu paljon naisartisteja, joista osa on väkisinkin vähän mitäänsanomattomia. Mulla on aina ollut vähän sovinistisia piirteitä, kun on puhuttu naismusiikista, ja suurin osa heleistä feminiinisistä äänistä ei uppoa vieläkään. Näin ollen en ole edes antanut mahdollisuutta monille, ja varmasti Duffyn, Joan as Police Womanin, Cat Powerin, Tina Dickowin, Nicole Atkinsin ynnä muiden joukosta löytyy helmiäkin.Bullet for My Valentine ja Enter Shikari edustavat molemmat genreä, jota minun kai kuuluisi vihata. Viime vuonna kävin kuitenkin kanstomassa My Chemical Romancea, mikä kylläkin jäi pettymykseksi. Molempien kuuntelu on jäänyt vähälle, mutta imagon puolesta Enter Shikari vaikuttaa kiinnostavalta. Muutamat kuunnellut kappaleet ovat jakaneet mielipiteeni tasan kahtia: muutamat hardcoremmat veivaukset ovat olleet kerrassaan nerokkaita, osa taas täyttä skeibaa. Saas nähdä, näidenkin kohdalla.
Viimeisenä vaan ei yhtään sen parempana tanskalaiset r&b-artistit, molemmat peräisin Outlandishista. Burhan G ja Isam B heittävät molemmat omat keikkansa emäryhmänsä hajottua (?). Kuinka moni muistaa Aichan? Se oli yksi 2000-luvun alun kauheimmista kappaleista eikä poikien nykyinenkään linja muuten ole kehuttua. Näiden lisäksi listoilta löytyy paljon tanskankielistä geneeristä räppiä sekä puhuttua kirjallisuutta ja runoutta. Sehän on selvää, että vaikka sanoma olisikin kunnossa, ei kielitaidoton saa näistä mitään irti. Ohjelma käteen ja ruksi niiden päälle.
That's all, muita saa mennä katsomaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti