White Lies @ The Circus

Nyt kun suurin vaalihämmästys alkaa hiipua, voisin jakaa pari sanaa lauantaisesta White Liesin keikasta ja vähän muustakin.

Kun liput White Liesin ensimmäiselle Suomen klubikeikalle tulivat myyntiin, olin innoissani ja säntäsin lippuluukulle heti. Olin kerran aiemmin yrittänyt trion sisäkeikalle Milanossa, mutta se peruttiin vain tovia ennen ilmeisesti sikainfluenssan vuoksi. Sitten tuli bändin toinen albumi Ritual, joka ei vaan auennut lukuista yrityksistä huolimatta. Olin niin pettynyt, että odotukset Circuksen keikasta olivat mitättömät ja harkitsin jopa lipun myymistä. Keikan jälkeen olen kuitenkin tyytyväinen, etten niin tehnyt.

Tällä kertaa en ottanut valokuvia, joten täs teille
kuva White Liesista Roskilde Festivalilla kesällä 2009.

On Ritual sitten totaalinen floppi tai ei, White Lies oli kovimmillaan Circuksen lavalla, kun vertailukohteina on pari hyvää festarikeikkaa. Kyllä, siis kovimmillaan juuri sen keikkapaikan lavalla, josta olen kuullut pelkästään huonoa. Soundit olivat kunnossa ja tilaa oli sopivasti, vaikka keikka olikin loppuunmyyty. Valopuolikin oli tuki tyylikästä esitystä, joskin spotit kohdistuivat lähinnä vokalisti Harry McVeighiin. Yleisökin oli fiiliksissä. Tunnelma oli jopa oudon hyvä suomalaiseksi klubikeikaksi. Hysteerisiä kiljahduksia voi perustella naisvoittoisella yleisöllä, mutta bongasin väkijoukosta kyllä kyynelehtivän lätkäjätkänkin!

Keikka herkisti minutkin. Lopussa soitetut Death ja Unfinished Business saivat odotetusti yleisön yhtymään massiiviseenkin kuorolauluun, ja samalla kylmät väreet menivät selkää pitkin ja kyyneleet nousivat silmiin. Yllättävintä setissä oli kuitenkin se, että suurin osa Ritualin biiseistä kuulosti erinomaisilta, välillä jopa paremmilta kuin debyytin hitit. Vaikuttaisi siltä että Ritual on sävelletty lavaystävälliseksi paketiksi, jossa kovat bassot ja uljaat synat näyttelevät isoa roolia. Tästä toki vihjaa myös se, että aiemmin festareilla kvartettina esiintynyt trio olikin hakenut Circukseen lisävahvistusta uudesta keikkajäsenestä ja paisunut peräti kvintetetiksi.



Settilista oli rakennettu hyvinkin kaavamaisesti, jossa joka toinen biisi oli debyytiltä ja joka toinen uudemmalta, mutta tällä kertaa se toimi. Vaikka viimeisenä soitettu Bigger Than Us villitsikin yleisön, otettiin vanhemmat kappaleet silminnähden paremmin vastaan. Iloisin yllätys setissä olikin ehkä debyytin päätösraita  The Price of Love, joka lukeutuu omiin suosikkeihini. Silti keikan jälkeen päässä soivat uudet biisit ja kotimatkalla teki mieli kuunnella Strangersia ja Bad Lovea. Keikasta jäi hyvä jälkimaku  sekä yleisön että bändin puolesta, ja sain viimeinkin varmistuksen sille, ettei White Lies ehkä jäänytkään yhden levyn hypebändiksi.

Yeasayer: End Blood 7", Gil Scott-Heron & Jamie XX: We're New Here Box Set, Clinic: Ladies Night 10", Warpaint: Undertow/ Warpaint 7", Radiohead: Supercollider/ The Butcher 12", V/A: A Rekords Rekords Record 10", 22-pistepirkko: Birdy/ Birdy Dub 7", ZZ Top/ Mastodon: Just Got Paid 7", Arctic Monkeys: Don't Sit Down 'Cause I Moved Your Chair/ Brick By Brick 7" ja Franz Fedinand Covers E.P. KAIKKI JÄRJETTÖMÄN KOVIA!

Toinen ilon asia lauantaina oli Record Store Day. Vaikka levykauppapäivä onkin järjestetty jo muutamina edeltävinä vuosina, lauantai oli ensimmäinen kerta kun todella innostuin tästä spesiaalipäivästä muiden spesiaalipäivien joukossa. Lauantaina julkaistujen erikoispainoslevyjen lista oli niin pitkä, että alkoi aivan ahdistaa. Loppukuu pitääkin elää kitsaasti, koska toppuuttevaan sävyyn kirjoitetusta ostoslistastani ei ollut paljoakaan hyötyä, kun astuin Stupidon ovista sisään lauantaiaamuna. Kannattaa vielä kysellä levykaupoista RSD-levyjen saatavuutta, koska kaikki omat ostokseni osoittautuivat voittamattomiksi.

Kysymyksiä ja kuulumisia

Hihhei ja hyvää helmikuuta! Kuten viimeksi mainitsinkin, DocPoint-näytökset veivät viime viikolla. Kävin katsomassa sen "Banksy-dokkarin", Exit Trough the Gift Shopin, ja se oli hulvaton ja paremmin käsikirjoitettu kuin monet arvostetut fiktiiviset leffat, vaikka siis dokkari olikin. Pakko hankkia se videokirjastoon!

Toinen tsekkaus oli We don't care about music anyway, joka kertoi japanilaisesta avant-garde-musaskenestä. Vaikka moni yleisöstä luovutti ja poistui salista kesken näytöksen, meikäläiseen pätkä kolahti. Arvostin, että dokumentti kunnioitti taiteilijoita, kun helpompi ratkaisu olisi ollut mässäillä vielä enemmän poikkeavuuksilla. Vaikka dokkari ei saanutkaan ymmärtämään niitä outolintuja, niin ajatukset risteilivät päässä aktiivisemmin kuin vuosiin. Se jätti paljon kysymyksiä, mutta myös vastasi useisiin, ja katsoisin mielelläni tämänkin pätkän uudestaan. Musiikiksi en silti kutsuisi dokumentoitujen artistien tuotoksia. Performanssitaidekin olisi lähempänä.

Muuhun viikonloppuohjelmaan kuului radiossa piipahtaminen, kun YleX viikonlopussa haluttiin tentata tipattomia ja lihattomia tammikuun viettäjiä. Olikin vinkeetä istua ne kuulokkeet päässä ja höpötellä joutavia. Tykkäsin kokemuksesta tosi paljon ja toivottavasti pääsen joskus uudestaan! Myöhemmin Playgroundissa esiintynyt Foreign Beggarskin oli satatriljoonaa kertaa tykimpi kuin saatoin odottaa. Hiphop-keikaksi meno oli paikoitellen aika hikistä ja hardcorea, ja yleisö yllytettiin muutamaan wall of deathiinkin.

Uusi viikko on lähtenyt käyntiin festaripitoisesti. Vuoden eka mahtava suomalainen festari Jyrock paljasti lisää esiintyjiä, ja pitää taas vakavasti harkita lähtöä, koska listassa on parhaiden suomalaisten (Magenta Skycode, Uusi Fantasia, TV-Resistori, Minä ja Ville Ahonen jne.) lisäksi diskJokke! Roskilde Festival lisäsi ohjelmistoon raskasta musiikkia, mutta mitään megaisaa ei ollut vieläkään luvassa. Primavera Sound sen sijaan saa tänäkin vuonna kaiken muun näyttämään pelkältä vitsiltä. Hävettää, että kehtasinkin aiemmin epäillä ettei mua kiinnostavaa katottavaa riittäisi...

Primavera Sound ja Barcelona siis kutsuvat keväällä ensimmäistä kertaa, ja lähes kaikki matkaan liittyvä on hoidettu. Paljon vastaamattomia kysymyksiä tosin on vielä, ja jos joku siellä ruudun toisella puolella on Primaveran kokenut ja kykenee vastaamaan edes johonkin kysymykseeni niin arvostaisin todella paljon. Missä PayPal-lippuja voi vaihtaa rannekkeeseen ennen festivaalia? Monelta ennakkokonsertti alkaa keskiviikkoiltana? Monelta pitää/ voi mennä jonottamaan audiotoriolle jos on ihan pakko nähdä Sufjan Stevens? Miten auditorion kahden euron priority-liput toimivat ja mistä niitä voi ostaa? Millaisen kameran järjestäjät luokittelevat ammattimaiseksi, eli voinko viedä sisään semi-järkkärin? Onko käytännöissä jotain muuta tärkeää huomioitavaa verrattuna esim. suomalaisiin festareihin? Paljonko maksaa punaviini festarialueella? Ihan mitä tahansa muita vinkkejä Primaveraan tai Barcelonaan liittyen?

Meitsiltä on muuten luvassa viime vuoden tapaan päivitetty Roskilde-infopaketti, mut venailen tässä vielä itekin vähän lisätietoja tulevasta kesästä! Niitä esiintyjiäkään ei ole vielä varmistettu kuin 13 ja tän kaiketi pitäis olla vielä 40v-juhlavuosi!

Jotta muillekin kuin Primavera-konkareille olisi vastattavaa niin tietääkö joku, tapahtuuko Tampereella tulevana viikonloppuna jotain siistiä? Taidenäytteilyitä, klubeja, keikkoja, leffoja, tapahtumia? Ajattelin nääs mennä piipahtaan kotiseudulla.

Palataan niihin musatärppeihin sit myöhemmin, mut uus Bright Eyes on vaan liian hyvää odottamaan. Parin viikon päästä julkaistava The People's Key on ennakkokuunneltavissa kokonaisuudessaan täällä. Parasta tänä vuonna!

Sleigh Bells

Torstaissa mennään ja olen ehtinyt viime päivinä maakuntamatkailemaan, täyttämään vuosia sekä nauttimaan fine diningista ja live-musiikista. Edessä häämöttäis vielä mm. Docpoint-näytöksiä ja lisää livemusahommia. Huh!

Tosiaan tälläkin viikolla raahauduin maanantaikeikalle, kun Sleigh Bells heitti ekan klubikeikkansa Suomessa Tavastialla. Muistikuvat viime kesän Flow Festivalin esiintymisestä olivat kaikessa hataruudessaan kiitettävät, joten maanantaita oltiin odoteltu. Muiden odotuksista on tietty vaikea sanoa, mutta omalla kohdallani ilta eteni täsmälleen käsikirjoituksen mukaan.

Bändi aloitti tyylikkäästi myöhässä, mutta koko setin kesto oli maksimissaan kolme varttia, joten kotia kohti pääsi lähtemään hyvissä ajoin. Narikkajonossa mutistiin lyhyestä keikasta, mutta muistuttaisin, että duon debyyttialbumi kestää 32 minuuttia. Kaikessa yksipuolisuudessaan ja raskaudessaan kerta-annoksen koko oli mielestäni juuri sopiva - punk-keikan mittainen.

Slayer-introlla alkanut keikka varmasti miellytti, jos Treats kuului viime vuoden lempparilevyihin, kuten minulla. Levyltä tutut kontrastit oli lavalla kärjistetty äärimmilleen, ja keikka rakentui Derek Millerin röyhkeän rouhean särökitaran ja Alexis Kraussin mumisevan laulun varaan. Lyriikoista ei saanut sen enempää selvää livenäkään, mutta Rill Rillin aikana yleisö antautui yhteisvoimin yhteislauluun. Muutenkin maanantai-illaksi meininki oli epäilyttävän hyvää - jos jätetään pois laskuista laimeat encore-taputukset.

Keikan jälleen päässäni soivat kaikki biisit samaan aikaan ja silmissäni välkkyivät ison roolin keikalla saaneet strobovalot. Fiilistelyä oli pakko jatkaa kotona, mikä yleensä kertoo onnistuneesta illasta. Lavalla  rymynnyt Krauss ei varastanut koko show'ta, vaikka niin olisi voinut käydä. Vertailukohdekin vähän yllättäen löytyy. Vaikka Sleigh Bellsin musiikki kuulostaa tuoreelta, livekokemus osui hyvin lähelle Crystal Castlesin keikkoja. Siinä tosin ei ole mitään vikaa.

Lisää keikkakuvia voi tsekata täältä. Alla on myös uunituore video Rill Rilliin, josta sanon vaan sen että Krauss näyttää vieläkin coolimmalta kuin koskaan aiemmin!

Sleigh Bells - New Music - More Music Videos

Ps. Lämppärinä soitellut Square Mode vakuutti! Helsinkiläiset menköön jortsaileen mm. niiden tahtiin lauantaina Kuudennelle linjalle, ellei sitten suuntana ole Korjaamo tai meikäläisenkin valitsema Playground. Tamperelaiset suuntaa automaattisesti tietty Big Popin 12v-synttäreille?

GY!BE

Facebookin feedini täyttyi eilen "tätä päivää olen odottanut koko elämäni" ja "mitenköhän pidättelen onnen kyyneleet tänään" -tyylisistä statuspäivityksistä, sillä Kulttuuritalolla nähtiin eilen bändi, jota ei enää pitänyt nähdä esiintymislavoilla - saati sitten Suomessa. Kanadalainen Godspeed You! Black Emperor keräsi siis helkkaristi kavereita Helsinkiin, ja konsertti oli muutenkin varmasti yksi odotetuimpia keikkoja Suomessa aikoihin.  Ripeästi loppuunmyyty keikka ei kuitenkaan meitsiä vakuuttanut, mutta on taas ainakin yksi uusi sulka keikkakiertäjän hatussa jos ei muuta.

En varmasti ollut läheskään niin innoissani keikasta kuin ne musarunkkarit, jotka ovat kuunnelleet GY!BEä vähintään viimeiset kymmenen vuotta jatkuvalla syötöllä, mutta oli joskus niinkin, että minäkin listasin tämän nimihirviön lempibändeihini. Vuonna 2011 tuntuu niistä ajoista kuluneen triljoona vuotta, mutta ihmisten ajassa varmaan sellanen noin kahdeksan vuotta on lähempänä totuutta. Viimeisimmät megaluukutukset pauhasivat niinä aikoina kun huutomerkki oli vielä eri mestoilla nimessä, joten arvatkaapa vaan, tunnistinko eilen biisejä nimeltä.

Biisilistauksen sijaan kerron nyt, mistä keikassa pidin ja mistä en. Paras tapa on kai alottaa huonoilla uutisilla, joten täältä pesee: 

- lavalla oli liian pimeää, bändi ei visuaalisesti antanut yhtään mitään ja taustavideot toistivat itseään

- liikaa ölinää ja liian vähän tunnelmointia

- ärsyttävät tyypit yleisössä, jotka eivät voineet kunnioittaa post-rock-jumalien läsnäoloa ottamalla kuvia ilman salamavaloa

- paikoitellen musiikki pauhasi ihan liian kovalla

- hitusen liian pitkä setti (2h 15 min?)

- äänivallikasvatukset yms oli niin peruskauraa, että lavalla ei olisi arvannut olevan pioneeribändin

- ei eronnut oikeestaan mitenkään muista näkemistäni post-rock-keikoista

- erään toisen sanoin: "jos godspeed you! black emperor haluaa tuoda itsensä livetilanteissa tällaisena esiin, olen ymmärtänyt bändin ihan väärin"

löytyi keikasta jotain hyvääkin:

+ taustavideot oli tyylikkäitä ja hoidettu aidoilla kaitafilmihommilla (en tiedä mitään noista muinaisista filmiformaateista, mut veikkaan et kaitafilmistä oli kyse?)

+ projektorin raksutus sopi keikkaan

+ settilistassa ei ollut mitään valittamista vaan biisivalinnat olivat hyviä ja sopivasti keskenään erilaisia

+ joissain huippukohdissa oli kyllä ne onnen kyyneleet itselläkin lähellä

+ nyt ne on viimein nähty

+ ensimmäiset sata minuuttia vierähti ihan huomaamatta

Etten nyt saa vastaantulijoilta turpaan niin korostettakoon nyt vielä sitä, että keikka ei varsinaisesti ollut huono, mutta odotin enemmän. Vaikka GY!BE ei mitään mielenräjätytystykitysfiiliksiä saanutkaan aikaiseksi, fyysisiä reaktioita tapahtui kehossani jatkuvasti. Loppupuoliskolla suurin osa niistä oli haukotuksia ja levottomien jalkojen tärinää, mutta yllättävän paljon dopamiiniryöpsähdyksiäkin koettiin, joten kiitos niistä, ja kiitos keikasta. Ei se eilisestä pulitettu 35 euroa hukkaankaan mennyt.