Kolmen loppuunmyydyn festivaalin putki paisuikin vahingossa neljään, kun heti Suomeen palattuani sain kutsun Muurameen Rockfestivaali Naamoille. Ehdin viettää kotona yhden yön, ja taas oltiin menossa. Seuraavalla viikolla kotikaupunki vaihtui Tampereesta Helsingiksi. Flow Festivalin jälkeen osoite vaihtui taas, tällä kertaa pysyväksi, ja nyt koti alkaa näyttää vihdoin kodilta. Pahoittelen pitkäksi venynyttä taukoa, mutta eihän tässä ole oikein bloggaamaan ehtinyt.
Väliraportit matkalta estyivät kiireen ja Soneran ulkomaan datasiirtoeston vuoksi, vaikka välillä olisi tehnytkin mieli jakaa tapahtumia reaaliajassa - sen verran siistejä juttuja tuli vastaan. Oikeastaan koko Roskilde-Exit-Melt!-Naamat -putki sujui niin mallikelpoisesti ja tapahtumarikkaasti, että Roskilde tuntuu jo todella kaukaiselta viime kesän tapahtumalta. Kuvat ovat peräisin matka-albumistani.
ROSKILDE FESTIVAL, ROSKILDE, TANSKA
En ole koskaan missannut Roskildessa keikkoja niin paljon kuin tänä vuonna. Liekö siihen syynä ollut kolmen hengen seurue ja kompromissien teon ongelma vaiko Roskilden heikoin esiintyjäkattaus vuosiin, ken tietää.
En ole koskaan missannut Roskildessa keikkoja niin paljon kuin tänä vuonna. Liekö siihen syynä ollut kolmen hengen seurue ja kompromissien teon ongelma vaiko Roskilden heikoin esiintyjäkattaus vuosiin, ken tietää.
Nähdyt keikat olivat kuitenkin silkkaa kultaa, sillä antamani keikka-arvosanat pyörivät seiskapuolen ja kymppiplussan välillä.
Titus Andronicus ei yltänyt livenä aivan niihin mittoihin kuin olin toivonut.
Päälava Orangen (ja koko festivaalin) esiintyjistä ehdottomiksi kohokohdiksi nousivat Gorillaz ja Prince. Ennakko-odotusten vastaisesti animaatiobändin aikana lavalla ei nähtykään animaatiohologrammeja. Sen sijaan lavalla pyöri iki-ihana Damon Albarn ilman maskia ja kymmeniä ja kymmeniä vierailijoita Hypnotic Brass Ensemblestä johonkin itämaiseen huiluorkesteriin.
Esiintyjistä Prince ansaitsee oman kappaleensa. Keikalla oli yleisöä enemmän kuin olen ikinä Roskildessa todistanut. Ihmisiä roikkui puissa kun Prince soitti heti alkupuolella 1999:n. Vaikka Prince oli isoin näkemäni diiva lavalla, miehen show onnistui silti olemaan kierolla tavalla sympaattinen. Sytkärit ja matkapuhelimet välkkyivät isona merenä Purple Rainin aikana ja ihmiset joka puolella tanssivat ikään kuin se olisi ollut Roskilden viimeinen hidas. Niin kuin taisi ollakin.
Princen keikalla kuvaaminen oli kielletty, joten otin mahdollisimman huonon kuvan.
Delphic RoskildessaEdellä mainittujen päälavabändien lisäksi suosikkeihin nousivat Japandroids, Prins Thomas, Moderat ja FM Belfast. Myös päälavalla esiintynyt Kasabian vakuutti, mutta silti festarista jäi jotenkin epäonnistunut maku suuhun. Jotain iloisella tavalla yllättävää jäi puuttumaan. Ehkä Roskilde alkaa olla jo 'nähty'.
EXIT FESTIVAL, NOVI SAD, SERBIA
Matkani Serbiaan Exit Festivaalille lähti vitsistä viime talvena. Jostain syystä joillain etkoilla tuli mieleen, että David Guetta pitäisi nähdä vielä livenä. Jostain syystä eksyimme todella tarkastelemaan miehen keikkakalenteria, ja jostain syystä vaihtoehdoista Serbia pisti silmäämme sen verran, että siirryimme tarkastelemaan festivaalin muuta esiintyjätarjontaa - ja loppu on historiaa.
Exit Festival järjestettiin kesällä 11. kertaa. Serbian toiseksi suurimmassa kaupungissa (heti Belgradin jälkeen) Novi Sadissa järjestettävän festivaalin tapahtuma-areenana toimii keskiajalla rakennettu sokkeloinen linnoitus. Lavoja on parisen kymmentä ja esiintyjiä satoja. Katseltavaa löytyi varmasti jokaisesta linnoituksen umpikujasta, ja oma kokemukseni festarista perustuu vain neljällä lavalla nähtyihin esityksiin, sillä jo niiden tarjonta huimasi päätä.
Exit Village sunnuntaina
Virallinen leirintäalue Exit Village oli myös omaa luokkaansa. Kohtuullisen pienellä alueella riitti tilaa kaikille halukkaille. Vaikka leirinnästä löytyi puitakin, suurin osa alueesta oli auringossa sietämättömäksi käyvää aukiota. Kun lämpötilat päivällä nousivat varjossakin jonnekin 40 celsiuksen korville, oli silkkaa parhautta että yleisiltä hengailualueilta löytyi varjoa kaikille halukkaille. Näihin varjopaikkoihin saattoi myös mennä aamulla festivaaliohjelman päätyttyä suoraan nukkumaan, eikä teltasta tarvinnut kömpiä ulos hikisenä. Ilmaisia suihkuja oli runsaasti ja leirintäalueelta löytyi useita ruokakojuja ja pieni supermarket. Ärsyttäviä huonoa musaa soittavia telttanaapureita ei yksinkertaisesti ollut, sillä leirinnässä oli kaksi lavaa, joilla hyvät dj:t esiintyivät, eikä muuta musiikkia tarvittu.
Bajamajaan en jonottanut näillä festareilla kertaakaan
Nelipäiväinen festivaali on eri lähteiden mukaan Kaakkois-Euroopan suurin musiikkitapahtuma, mutta peräti neljännes ennakkolipuista oli myyty Isoon-Britanniaan - minkä kyllä paikan päällä huomasi. Vaikka yleisöä oli saapunut (kuten kaikille suurille festareille) lähes jokaisesta maanosasta, tuntui jokatoinen festivaalivieras olevan britti. Se teki festivaalin tunnelmasta osaltaan helposti lähestyttävän, sillä tuttua kieltä puhuviin oli helppo tutustua. Britit myös pitivät huolen, että keikalla kuin keikalla oli tunnelma katossa.
Serbialainen yleisö oli pidättyväisempää, mutta jokainen tapaamani serbialainen oli ystävällinen ja avulias. Ensimmäiset paikalliset tuttavuudet jopa veivät meidät omasta aloitteestaan kiertoajelulle Novi Sadiin ja esittelivät kaupungin historiallisia nähtävyyksiä sekä arkipäivän kulttuuria, ja tarjosivat vielä bisset katukahvilassakin. Eräs paikallinen sanoikin, että he haluavat todistaa olevansa ihan tavallista porukkaa, sillä heidän näkökulmastaan serbialaiset usein leimataan kansainvälisissä medioissa rikollisiksi. Mikäli jotain ennakkoluuloja reissuun lähtiessäni olikin, ajatukseni serbialaisista ovat enää vain erittäin lämpimiä.
Yksi festivaalin (ja valtion) parhaita puolia suomalaisen tai britin näkokulmasta oli ehdottomasti halpa hintataso. Kutkuttavan laadukasta festariruokaa sai muutamalla eurolla, festaribisse maksoi noin euron ja röökiaski kioskista alle euron. Bussimatka maksoi joitakin kymmeniä senttejä. Taksilla ajelu oli jonkin verran kallimpaa, mutta Suomen hinnoista jäätiin kauas. Kun matkakengistä alkoivat pohjat irtoilla kesken matkan, uudet limited edition Chuck Taylor All-Starsit maksoivat Conversen omassa myymälässä hiukan alle 30 euroa. Kun Roskildessa sai 200 euron budjetilla miettiä tarkkaan rahankäyttöä, Serbiassa tuli kiire törsätä viimeisenä päivänä, ettei tarvitsisi vaihtaa dinaareja takaisin euroiksi.
Keikatkin olivat erinomaisia...
Koko festivaali alkoi upeimmalla mahdollisella tavalla, kun päälavan keskimmäinen esiintyjä LCD Soundsystem päätti keikkansa New York I Love You But You're Bringing Me Downin perään soitettuun coveriin Alicia Keysin ja Jay-Z:n Empire State of Mindista, mikä päätyi ehkä koko reissun koskettavimmaksi yhteislauluhetkeksi, ja tuntui kuin koko yleisö olisi herkistynyt kyyneliin.
Yeasayer Fusion Stagella
Näin Yeasayerin edellisen kerran pari vuotta sitten Roskildessa, ja vaikka bändi oli jo tuolloin vahva livenä, näkyi parin vuoden kasvaminen keikassa, joka kuulosti pelkältä täydellisyydeltä. Lähinnä Odd Blood -levyn biisejä soittanut yhtye villitsi yleisön, joka rallatti täysiä mukana niin Madder Redin kuin muidenkin aikana. Yleisö villitsi toisaalta bändin, sillä keulahahmo Chris Keating innostui keikan loppupuolella kehumaan yleisöä yksitellen "I love your face", "nice ass", "you're really beautiful" ja sitä rataa.
Suhteutettuna julkaistun materiaalin määrään koko kesän kreisein yleisömylläkkä nähtiin eteläafrikkalaisen Die Antwoordin keikalla. Yleisöä oli jo edeltäneellä Miike Snow'n keikalla huutelemassa huumoribändin perään. Vierustoverimme oli tullut Etelä-Afrikasta asti - tosin tuskin pelkästään trion perässä. Keikka täyttikin kaikki odotukset ja onnistui yllättämään positiivisesti, vaikka esitys jäikin aika lyhyeksi luultavasti valmiiden kappaleiden vähäisyyden vuoksi. Enter the Ninja -YouTube-hitti soikin Serbiassa kaksi kertaa.
Perjantai oli festaripäivistä tylsin, eikä alueelle tarvinnut mennä ennen puoltayötä. Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että festareita juhlittiin yöaikaan painottuvasti, ja bändit starttasivat illalla kahdeksan aikoihin, kun aurinko alkoi valua kohti taivaanrantaa. Ennen reissua se lähinnä kummaksutti, mutta syy selvisi heti Serbiassa, kun saimme omakohtaista kokemusta siitä, ettei päivällä vain voinut poistua varjosta polttavan auringon takia. Bileet jatkuivatkin festarialueella aina myöhään aamuun asti, ja päivän viimeiset esiintyjät soittivat settinsä jo turhan kuuman auringon alla.
Exitin perjantai pyhitettiin elektroniselle musiikille. Dance Arenalla soittivat mm. Moderat, Josh Wink ja Ricardo Villalobos. Vaikka keikat itsessään olivat aika rutiinisuorituksia, lavalla heiluneet sirkustaiteilijat tekivät keikasta kuin keikasta ikimuistoisen. Villalobosin tuudittaessa yleisöä transsiin, lavan katosta roikkui tyttösiä lakanoiden varassa akrobatisoiden, joten viihdykettä riitti myös silmille, kun suurin osa esiintyjistä viihtyi paikallaan soittopöydän takana.
Tsekattua tuli myös Resident Advisorin Happynovisadstage, joka perjantaina painottui dubsteppiin. Gemmy ilahdutti lämmitystä kaipaavaa yleisöä soittamalla mm. Tes La Rokia, minkä jälkeen astui lavalle Flow'ssakin vierailleet Joker & Nomad. Niin kovasti kun olen halunnutkin Lontooseen dubsteppailemaan, uskon että Exit-kokemus oli lähellä kuvitelmaani, koska etenkin Happynovisad-lavalla tuntui yleisö olevan sataprosenttisen englantilaista.
Klaxonsin keikka painottui uusiin Surfing the Void -albumin biiseihin
Lauantaina Klaxons starttasi ensimmäisten joukossa jo iltakahdeksalta, joten alueelle oli valuttava totuttua aiemmin. Brittibändin lavaesiintyminen ei ole muuttunut viimeisten vuosien aikana lähes ollenkaan, mutta vaihtelua keikkaan toivat uudet biisit, joita kuultiin enemmän kuin debyytin hittejä. Vuosien kehitys kuului parhaiten esimerkiksi Valley of The Calm Treesissä, joka on vanhimpia 'uusia' biisejä. Aiemmilla keikoilla se on herättänyt lähinnä pelkoa kakkosalbumia kohtaan, mutta tuottaja Ross Robinson selvästikin teki hyvää työtä, sillä ensimmäistä kertaa Klaxonsin keikka sai minut odottamaan jatkoa.
Illan aikana päälavalla tanssittivat vielä Röyksopp, Kroatian oma PMMP eli Lollobrigida sekä Missy Elliott, jonka keikan kohokohta oli kengän heittäminen yleisöön. Vaikka Missy hehkeä hiphop-diiva olikin, keikasta jäi fiilis että Elliott luuli tekevänsä jotain todella ainutlaatuista. Vai minkä kumman takia show pyöri lenkkarinsa ympärillä lähes puoli tuntia?
Eikä jäänyt Missy päivän odotetuimmaksi artistiksi, sillä illan pahin tungos nähtiinkin Dance Arenalla joskus baarien sulkeutumisajan jälkeen David Guettan keikalla. Tungos oli niin massiivinen, että henkensä puolesta sai pelätä (Huom. Love Paraden pääesiintyjänä olisi esiintynyt samainen ranskalaismies...) Tungos oli käsittämätön, kun huomioi sen että osittain tai kokonaan samaan aikaan esiintyivät mm. The Twelves, L-Vis 1990, DJ Zinc & Dynamite MC, Midnight Juggernauts, Rui Da Silva ja Brodinski, jotka olisin kaikki mielelläni nähnyt. Onneksi Guetta veivasi isoimmat hitit ulos heti keikan alussa - taisi jopa setti alkaa Memoriesilla - ja tungos hälveni, mitä pidemmälle keikka eteni. Kuten joskus tänne kirjoitinkin, en tiedä, kuinka katu-uskottavaa on diggailla David Guettaa, mutta biisit kuulostavat hyviltä bileiltä. Sellaiseksi live-keikka paljastuikin, vaikka vastoin odotuksiani diskohittikimara jäi kokematta, kun Guetta heitti oikeasti taitavan dj-keikan, jossa kuultiin omien biisien lisäksi mm. Prodigyä ja ysärihousehittejä remixattuina versioina. Ai niin... ja nähtiin lavalla muun muassa kaksimetrinen tulta käsistään ampunut ihmisrobottikin...
Dance Arenan vallihauta joskus aamukuuden jälkeen. Lavalla Dirty South.
Festivaalin viimeisenä päivänä sunnuntaina päälavalla nähtiin mm. Pendulum, Faith No More ja Chemical Brothers. Faith No More oli suorastaan surkea, ja suunnattiinkin heti pienemmille lavoille.
Jamaican keikalla oli yhtä paljon ihmisiä lavalla ja yleisössä
Kemikaaliveljesten kanssa osittain samaan aikaan soittanut Jamaica esiintyi lähes tyhjälle aukiolle. Keikan alkaessa lavan edustalle oli tullut meidän lisäksemme kaksi muuta ihmistä, mutta loppua kohden yleisön lukumäärä kasvoi muutamiin kymmeniin. Lavalla kaksikko oli energinen ja puhelias, ja kun tämän yhdisti yleisön määrään, tunnelma oli mukavan intiimi, vaikka tungosta ei tosiaan ollut. Peter Francon ja Justicesta tutun Xavier de Rosnayn tuottama debyyttialbumi No Problem soitettiin lähes kokonaan läpi, mutta keikan kesto jäi silti noin puoleen tuntiin. Keikasta olisi luultavasti jäänyt parempi maku, jos levy olisi ollut ulkona jo tuolloin, eikä ennakkotuntemus olisi ollut vain kahden biisin varassa. Otettiin kuitenkin kaikki ilo irti, ja juteltiin kaksikon kanssa sen verran, että luvattiin tuoda enemmän kavereita katsomaan bändiä Saksaan Melt! festareille.
Chemical Brothers soitti edelleen Jamaican lopetettua, joten siirryimme päälavaa kohti. Siinä vaiheessa selvisikin, missä kaikki ihmiset olivat olleet Jamaican aikana, sillä näköetäisyyden päähän pääseminen päälavasta oli mahdotonta. Harmittikin että keikka jäi näkemättä, sillä uusimman Further-levyn biisit kuulostivat niiiiiiin hyviltä livenä. Onneksi Dance Arenalla kuitenkin soitti jo DJ Mehdi, eikä siellä voinut olla yleisöryntäystä, sillä kaikki olivat päälavan tuntumassa.
Dance Arenalla DJ Mehdi
Yksi Exitin hienoja puolia oli musiikkiteemat päivittäin. Vaikkei mitään kovin selkeitä linjoja toki ollut, soittivat dubstep-tuottajat, minimaalisen teknon edustajat ja niin edelleen yleensä samoilla omilla lavoillaan peräkkäin. Sunnuntaina Dance Arenalle oli tuupattu kaikki Ed Banger Recordsin bändit, joita riittikin aamuun asti. DJ Mehdin ja Busy P:n välissä soitti joukkoon kuulumaton Crystal Castles, joka olikin ehdottomasti illan tylsin. Vaikka Baptism oli kreisi livenä, ei Alice Glassin riehuminen tuonut mitään uutta lavalle, ja pakko myöntää, että nukahdin keikalle. Uni katkesi kuin seinään Busy P:n eli Pedro Winterin astellessa lavalle. Justicen Genesis ja sitä seuranneet mahtavat biisivalinnat saivat ihmettelemään taannoista Tavastian keikkaa. "Kuinka Busy P kehtasikin soittaa niin huonon setin Suomessa, jos hän oikeasti pystyy tällaiseen?". Yksi parhaista dj-keikoista tänä vuonna - vaan ei paras.
Crystal Castles ei tarjonnut mitään uutta Serbiassakaan.
Busy P soitteli vielä, kun maamies SebastiAn asteli lavalle. Parin yhteisbiisin jälkeen Winter hyvästeli yleisön, ja SebastiAn pisti parastaan - ja olikin yksinkertaisesti paras. Hiki virtasi vastakynittyä niskaani pitkin, koska tanssimista ei voinut lopettaa. Sen kerran kun saikin raahattua itsensä kaljatiskille tai sytytettyä taukotupakan, mies päätti soittaa jotain aivan älytöntä, ja juuri sytytetty tupakka oli pakko tumpata juuri ostettuun kaljaan ja juostava takaisin edemmäs joraamaan. SebastiAn oli niin hyvä, että alkoi ihan vituttaa. Juuri kun hetkeksi istahtaa levähtämään, jannu soittaa remixinsä Rage Against the Machinen Killing in the Namesta, ja koko yleisö sekoaa. Kaljat lentelevät, ihmiset lentelevät, ja on vain pakko lopettaa levähdystauko ennen kuin se on ehtinyt alkaakaan.
Tässä kuvassa vituttaa SebastiAn, koska se oli vähän liian hyvä.
Dance Arenalla esiintyjien aikana lavalla nähtiin taas jotain kummallista. Lakanoissa roikkuneet akrobaatit pukeutuivat joillekin keikoille erilaisiin naamiaisasuihin, ja astelivat usein puujalat jalassaan lavalle nostattamaan tunnelmaa. Hienoja Star Wars -asuja seurasivat mm. Liisa Ihmemaassa ja sirkusteemat. Tunnelman nostatus onnistuikin poikkeuksetta, ja pisteet Exitin järjestäjille lähtivät myös tästä sirkuksen ja musiikin yhdistämisen oivalluksesta. Nerokasta.
Tirehtöörin ja pingviinin yläfemma
Ed Banger -putken jälkeen lavalle asteli A-Trak, joka ei yltänyt setillään aivan ranskalaisten tasolle, vaikka hyviä biisejä kaikui vielä aamuauringon paahtessakin. Mm. Major Lazerin Pon De Floorin ja Dousterin King of African soidessa olikin hyvä lepuuttaa väsyneitä jalkoja ennen paluumatkaa leirintäalueelle. Hyvä ilmapiiri lämmitti mieltä vielä viimeisiä kappaleita kuunnellessa, kunnes aurinko paistoi jo niin tukalasti, että oli pakko hyvästellä Petrovaradinin linnoitus tältä vuodelta.
Aamuyhdeksältä A-Trakin keikalla
Reissukaverini Susan kiipeämässä väsyneillä jaloillaan pois vallihaudasta
Tiivistetysti Exit Festival tarjosi upeat ja ainutlaatuiset puitteet musiikkifestareille. Sokkeloinen alue tuotti välillä vaikeuksia ehtiä lavalta toiselle, ja usein tulikin jämähdyttyä tietyille lavoille, koska pitkien portaiden edestakainen ravaaminen ei houkutellut. Keikat olivat toinen toistaan parempia, ja hintataso hymyilytti. Neljän päivän liput maksoivat netistä ostettuna noin sata euroa, mutta Serbiasta niitä olisi saanut reilulla 50 eurolla. Kuten aiemmin totesin, Roskilde tuntuu jo hieman tylsältä, eikä näin hienosti järjestetty serbialainen festari ainakaan parantanut Tanskanreissun näkymiä ensi vuodelle. Jos on näistä kahdesta valittava, Serbia kutsunee ensi kesänäkin.
Festariputkihan tosiaan jatkui vielä muutamalla viikonlopulla, ja niissäkin riittää juttua kerrottavaksi. Lähden varhain tiistaiaamuna piipahtamaan Egyptissä, joten en lupaa nyt muuta kuin reilun viikon mittaisen hiljaisuuden.
Matkani Serbiaan Exit Festivaalille lähti vitsistä viime talvena. Jostain syystä joillain etkoilla tuli mieleen, että David Guetta pitäisi nähdä vielä livenä. Jostain syystä eksyimme todella tarkastelemaan miehen keikkakalenteria, ja jostain syystä vaihtoehdoista Serbia pisti silmäämme sen verran, että siirryimme tarkastelemaan festivaalin muuta esiintyjätarjontaa - ja loppu on historiaa.
Exit Festival järjestettiin kesällä 11. kertaa. Serbian toiseksi suurimmassa kaupungissa (heti Belgradin jälkeen) Novi Sadissa järjestettävän festivaalin tapahtuma-areenana toimii keskiajalla rakennettu sokkeloinen linnoitus. Lavoja on parisen kymmentä ja esiintyjiä satoja. Katseltavaa löytyi varmasti jokaisesta linnoituksen umpikujasta, ja oma kokemukseni festarista perustuu vain neljällä lavalla nähtyihin esityksiin, sillä jo niiden tarjonta huimasi päätä.
Exit Village sunnuntaina
Virallinen leirintäalue Exit Village oli myös omaa luokkaansa. Kohtuullisen pienellä alueella riitti tilaa kaikille halukkaille. Vaikka leirinnästä löytyi puitakin, suurin osa alueesta oli auringossa sietämättömäksi käyvää aukiota. Kun lämpötilat päivällä nousivat varjossakin jonnekin 40 celsiuksen korville, oli silkkaa parhautta että yleisiltä hengailualueilta löytyi varjoa kaikille halukkaille. Näihin varjopaikkoihin saattoi myös mennä aamulla festivaaliohjelman päätyttyä suoraan nukkumaan, eikä teltasta tarvinnut kömpiä ulos hikisenä. Ilmaisia suihkuja oli runsaasti ja leirintäalueelta löytyi useita ruokakojuja ja pieni supermarket. Ärsyttäviä huonoa musaa soittavia telttanaapureita ei yksinkertaisesti ollut, sillä leirinnässä oli kaksi lavaa, joilla hyvät dj:t esiintyivät, eikä muuta musiikkia tarvittu.
Bajamajaan en jonottanut näillä festareilla kertaakaan
Nelipäiväinen festivaali on eri lähteiden mukaan Kaakkois-Euroopan suurin musiikkitapahtuma, mutta peräti neljännes ennakkolipuista oli myyty Isoon-Britanniaan - minkä kyllä paikan päällä huomasi. Vaikka yleisöä oli saapunut (kuten kaikille suurille festareille) lähes jokaisesta maanosasta, tuntui jokatoinen festivaalivieras olevan britti. Se teki festivaalin tunnelmasta osaltaan helposti lähestyttävän, sillä tuttua kieltä puhuviin oli helppo tutustua. Britit myös pitivät huolen, että keikalla kuin keikalla oli tunnelma katossa.
Serbialainen yleisö oli pidättyväisempää, mutta jokainen tapaamani serbialainen oli ystävällinen ja avulias. Ensimmäiset paikalliset tuttavuudet jopa veivät meidät omasta aloitteestaan kiertoajelulle Novi Sadiin ja esittelivät kaupungin historiallisia nähtävyyksiä sekä arkipäivän kulttuuria, ja tarjosivat vielä bisset katukahvilassakin. Eräs paikallinen sanoikin, että he haluavat todistaa olevansa ihan tavallista porukkaa, sillä heidän näkökulmastaan serbialaiset usein leimataan kansainvälisissä medioissa rikollisiksi. Mikäli jotain ennakkoluuloja reissuun lähtiessäni olikin, ajatukseni serbialaisista ovat enää vain erittäin lämpimiä.
Yksi festivaalin (ja valtion) parhaita puolia suomalaisen tai britin näkokulmasta oli ehdottomasti halpa hintataso. Kutkuttavan laadukasta festariruokaa sai muutamalla eurolla, festaribisse maksoi noin euron ja röökiaski kioskista alle euron. Bussimatka maksoi joitakin kymmeniä senttejä. Taksilla ajelu oli jonkin verran kallimpaa, mutta Suomen hinnoista jäätiin kauas. Kun matkakengistä alkoivat pohjat irtoilla kesken matkan, uudet limited edition Chuck Taylor All-Starsit maksoivat Conversen omassa myymälässä hiukan alle 30 euroa. Kun Roskildessa sai 200 euron budjetilla miettiä tarkkaan rahankäyttöä, Serbiassa tuli kiire törsätä viimeisenä päivänä, ettei tarvitsisi vaihtaa dinaareja takaisin euroiksi.
Keikatkin olivat erinomaisia...
Koko festivaali alkoi upeimmalla mahdollisella tavalla, kun päälavan keskimmäinen esiintyjä LCD Soundsystem päätti keikkansa New York I Love You But You're Bringing Me Downin perään soitettuun coveriin Alicia Keysin ja Jay-Z:n Empire State of Mindista, mikä päätyi ehkä koko reissun koskettavimmaksi yhteislauluhetkeksi, ja tuntui kuin koko yleisö olisi herkistynyt kyyneliin.
Yeasayer Fusion Stagella
Näin Yeasayerin edellisen kerran pari vuotta sitten Roskildessa, ja vaikka bändi oli jo tuolloin vahva livenä, näkyi parin vuoden kasvaminen keikassa, joka kuulosti pelkältä täydellisyydeltä. Lähinnä Odd Blood -levyn biisejä soittanut yhtye villitsi yleisön, joka rallatti täysiä mukana niin Madder Redin kuin muidenkin aikana. Yleisö villitsi toisaalta bändin, sillä keulahahmo Chris Keating innostui keikan loppupuolella kehumaan yleisöä yksitellen "I love your face", "nice ass", "you're really beautiful" ja sitä rataa.
Suhteutettuna julkaistun materiaalin määrään koko kesän kreisein yleisömylläkkä nähtiin eteläafrikkalaisen Die Antwoordin keikalla. Yleisöä oli jo edeltäneellä Miike Snow'n keikalla huutelemassa huumoribändin perään. Vierustoverimme oli tullut Etelä-Afrikasta asti - tosin tuskin pelkästään trion perässä. Keikka täyttikin kaikki odotukset ja onnistui yllättämään positiivisesti, vaikka esitys jäikin aika lyhyeksi luultavasti valmiiden kappaleiden vähäisyyden vuoksi. Enter the Ninja -YouTube-hitti soikin Serbiassa kaksi kertaa.
Perjantai oli festaripäivistä tylsin, eikä alueelle tarvinnut mennä ennen puoltayötä. Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että festareita juhlittiin yöaikaan painottuvasti, ja bändit starttasivat illalla kahdeksan aikoihin, kun aurinko alkoi valua kohti taivaanrantaa. Ennen reissua se lähinnä kummaksutti, mutta syy selvisi heti Serbiassa, kun saimme omakohtaista kokemusta siitä, ettei päivällä vain voinut poistua varjosta polttavan auringon takia. Bileet jatkuivatkin festarialueella aina myöhään aamuun asti, ja päivän viimeiset esiintyjät soittivat settinsä jo turhan kuuman auringon alla.
Exitin perjantai pyhitettiin elektroniselle musiikille. Dance Arenalla soittivat mm. Moderat, Josh Wink ja Ricardo Villalobos. Vaikka keikat itsessään olivat aika rutiinisuorituksia, lavalla heiluneet sirkustaiteilijat tekivät keikasta kuin keikasta ikimuistoisen. Villalobosin tuudittaessa yleisöä transsiin, lavan katosta roikkui tyttösiä lakanoiden varassa akrobatisoiden, joten viihdykettä riitti myös silmille, kun suurin osa esiintyjistä viihtyi paikallaan soittopöydän takana.
Tsekattua tuli myös Resident Advisorin Happynovisadstage, joka perjantaina painottui dubsteppiin. Gemmy ilahdutti lämmitystä kaipaavaa yleisöä soittamalla mm. Tes La Rokia, minkä jälkeen astui lavalle Flow'ssakin vierailleet Joker & Nomad. Niin kovasti kun olen halunnutkin Lontooseen dubsteppailemaan, uskon että Exit-kokemus oli lähellä kuvitelmaani, koska etenkin Happynovisad-lavalla tuntui yleisö olevan sataprosenttisen englantilaista.
Klaxonsin keikka painottui uusiin Surfing the Void -albumin biiseihin
Lauantaina Klaxons starttasi ensimmäisten joukossa jo iltakahdeksalta, joten alueelle oli valuttava totuttua aiemmin. Brittibändin lavaesiintyminen ei ole muuttunut viimeisten vuosien aikana lähes ollenkaan, mutta vaihtelua keikkaan toivat uudet biisit, joita kuultiin enemmän kuin debyytin hittejä. Vuosien kehitys kuului parhaiten esimerkiksi Valley of The Calm Treesissä, joka on vanhimpia 'uusia' biisejä. Aiemmilla keikoilla se on herättänyt lähinnä pelkoa kakkosalbumia kohtaan, mutta tuottaja Ross Robinson selvästikin teki hyvää työtä, sillä ensimmäistä kertaa Klaxonsin keikka sai minut odottamaan jatkoa.
Illan aikana päälavalla tanssittivat vielä Röyksopp, Kroatian oma PMMP eli Lollobrigida sekä Missy Elliott, jonka keikan kohokohta oli kengän heittäminen yleisöön. Vaikka Missy hehkeä hiphop-diiva olikin, keikasta jäi fiilis että Elliott luuli tekevänsä jotain todella ainutlaatuista. Vai minkä kumman takia show pyöri lenkkarinsa ympärillä lähes puoli tuntia?
Eikä jäänyt Missy päivän odotetuimmaksi artistiksi, sillä illan pahin tungos nähtiinkin Dance Arenalla joskus baarien sulkeutumisajan jälkeen David Guettan keikalla. Tungos oli niin massiivinen, että henkensä puolesta sai pelätä (Huom. Love Paraden pääesiintyjänä olisi esiintynyt samainen ranskalaismies...) Tungos oli käsittämätön, kun huomioi sen että osittain tai kokonaan samaan aikaan esiintyivät mm. The Twelves, L-Vis 1990, DJ Zinc & Dynamite MC, Midnight Juggernauts, Rui Da Silva ja Brodinski, jotka olisin kaikki mielelläni nähnyt. Onneksi Guetta veivasi isoimmat hitit ulos heti keikan alussa - taisi jopa setti alkaa Memoriesilla - ja tungos hälveni, mitä pidemmälle keikka eteni. Kuten joskus tänne kirjoitinkin, en tiedä, kuinka katu-uskottavaa on diggailla David Guettaa, mutta biisit kuulostavat hyviltä bileiltä. Sellaiseksi live-keikka paljastuikin, vaikka vastoin odotuksiani diskohittikimara jäi kokematta, kun Guetta heitti oikeasti taitavan dj-keikan, jossa kuultiin omien biisien lisäksi mm. Prodigyä ja ysärihousehittejä remixattuina versioina. Ai niin... ja nähtiin lavalla muun muassa kaksimetrinen tulta käsistään ampunut ihmisrobottikin...
Dance Arenan vallihauta joskus aamukuuden jälkeen. Lavalla Dirty South.
Festivaalin viimeisenä päivänä sunnuntaina päälavalla nähtiin mm. Pendulum, Faith No More ja Chemical Brothers. Faith No More oli suorastaan surkea, ja suunnattiinkin heti pienemmille lavoille.
Jamaican keikalla oli yhtä paljon ihmisiä lavalla ja yleisössä
Kemikaaliveljesten kanssa osittain samaan aikaan soittanut Jamaica esiintyi lähes tyhjälle aukiolle. Keikan alkaessa lavan edustalle oli tullut meidän lisäksemme kaksi muuta ihmistä, mutta loppua kohden yleisön lukumäärä kasvoi muutamiin kymmeniin. Lavalla kaksikko oli energinen ja puhelias, ja kun tämän yhdisti yleisön määrään, tunnelma oli mukavan intiimi, vaikka tungosta ei tosiaan ollut. Peter Francon ja Justicesta tutun Xavier de Rosnayn tuottama debyyttialbumi No Problem soitettiin lähes kokonaan läpi, mutta keikan kesto jäi silti noin puoleen tuntiin. Keikasta olisi luultavasti jäänyt parempi maku, jos levy olisi ollut ulkona jo tuolloin, eikä ennakkotuntemus olisi ollut vain kahden biisin varassa. Otettiin kuitenkin kaikki ilo irti, ja juteltiin kaksikon kanssa sen verran, että luvattiin tuoda enemmän kavereita katsomaan bändiä Saksaan Melt! festareille.
Chemical Brothers soitti edelleen Jamaican lopetettua, joten siirryimme päälavaa kohti. Siinä vaiheessa selvisikin, missä kaikki ihmiset olivat olleet Jamaican aikana, sillä näköetäisyyden päähän pääseminen päälavasta oli mahdotonta. Harmittikin että keikka jäi näkemättä, sillä uusimman Further-levyn biisit kuulostivat niiiiiiin hyviltä livenä. Onneksi Dance Arenalla kuitenkin soitti jo DJ Mehdi, eikä siellä voinut olla yleisöryntäystä, sillä kaikki olivat päälavan tuntumassa.
Dance Arenalla DJ Mehdi
Yksi Exitin hienoja puolia oli musiikkiteemat päivittäin. Vaikkei mitään kovin selkeitä linjoja toki ollut, soittivat dubstep-tuottajat, minimaalisen teknon edustajat ja niin edelleen yleensä samoilla omilla lavoillaan peräkkäin. Sunnuntaina Dance Arenalle oli tuupattu kaikki Ed Banger Recordsin bändit, joita riittikin aamuun asti. DJ Mehdin ja Busy P:n välissä soitti joukkoon kuulumaton Crystal Castles, joka olikin ehdottomasti illan tylsin. Vaikka Baptism oli kreisi livenä, ei Alice Glassin riehuminen tuonut mitään uutta lavalle, ja pakko myöntää, että nukahdin keikalle. Uni katkesi kuin seinään Busy P:n eli Pedro Winterin astellessa lavalle. Justicen Genesis ja sitä seuranneet mahtavat biisivalinnat saivat ihmettelemään taannoista Tavastian keikkaa. "Kuinka Busy P kehtasikin soittaa niin huonon setin Suomessa, jos hän oikeasti pystyy tällaiseen?". Yksi parhaista dj-keikoista tänä vuonna - vaan ei paras.
Crystal Castles ei tarjonnut mitään uutta Serbiassakaan.
Busy P soitteli vielä, kun maamies SebastiAn asteli lavalle. Parin yhteisbiisin jälkeen Winter hyvästeli yleisön, ja SebastiAn pisti parastaan - ja olikin yksinkertaisesti paras. Hiki virtasi vastakynittyä niskaani pitkin, koska tanssimista ei voinut lopettaa. Sen kerran kun saikin raahattua itsensä kaljatiskille tai sytytettyä taukotupakan, mies päätti soittaa jotain aivan älytöntä, ja juuri sytytetty tupakka oli pakko tumpata juuri ostettuun kaljaan ja juostava takaisin edemmäs joraamaan. SebastiAn oli niin hyvä, että alkoi ihan vituttaa. Juuri kun hetkeksi istahtaa levähtämään, jannu soittaa remixinsä Rage Against the Machinen Killing in the Namesta, ja koko yleisö sekoaa. Kaljat lentelevät, ihmiset lentelevät, ja on vain pakko lopettaa levähdystauko ennen kuin se on ehtinyt alkaakaan.
Tässä kuvassa vituttaa SebastiAn, koska se oli vähän liian hyvä.
Dance Arenalla esiintyjien aikana lavalla nähtiin taas jotain kummallista. Lakanoissa roikkuneet akrobaatit pukeutuivat joillekin keikoille erilaisiin naamiaisasuihin, ja astelivat usein puujalat jalassaan lavalle nostattamaan tunnelmaa. Hienoja Star Wars -asuja seurasivat mm. Liisa Ihmemaassa ja sirkusteemat. Tunnelman nostatus onnistuikin poikkeuksetta, ja pisteet Exitin järjestäjille lähtivät myös tästä sirkuksen ja musiikin yhdistämisen oivalluksesta. Nerokasta.
Tirehtöörin ja pingviinin yläfemma
Ed Banger -putken jälkeen lavalle asteli A-Trak, joka ei yltänyt setillään aivan ranskalaisten tasolle, vaikka hyviä biisejä kaikui vielä aamuauringon paahtessakin. Mm. Major Lazerin Pon De Floorin ja Dousterin King of African soidessa olikin hyvä lepuuttaa väsyneitä jalkoja ennen paluumatkaa leirintäalueelle. Hyvä ilmapiiri lämmitti mieltä vielä viimeisiä kappaleita kuunnellessa, kunnes aurinko paistoi jo niin tukalasti, että oli pakko hyvästellä Petrovaradinin linnoitus tältä vuodelta.
Aamuyhdeksältä A-Trakin keikalla
Reissukaverini Susan kiipeämässä väsyneillä jaloillaan pois vallihaudasta
Tiivistetysti Exit Festival tarjosi upeat ja ainutlaatuiset puitteet musiikkifestareille. Sokkeloinen alue tuotti välillä vaikeuksia ehtiä lavalta toiselle, ja usein tulikin jämähdyttyä tietyille lavoille, koska pitkien portaiden edestakainen ravaaminen ei houkutellut. Keikat olivat toinen toistaan parempia, ja hintataso hymyilytti. Neljän päivän liput maksoivat netistä ostettuna noin sata euroa, mutta Serbiasta niitä olisi saanut reilulla 50 eurolla. Kuten aiemmin totesin, Roskilde tuntuu jo hieman tylsältä, eikä näin hienosti järjestetty serbialainen festari ainakaan parantanut Tanskanreissun näkymiä ensi vuodelle. Jos on näistä kahdesta valittava, Serbia kutsunee ensi kesänäkin.
Festariputkihan tosiaan jatkui vielä muutamalla viikonlopulla, ja niissäkin riittää juttua kerrottavaksi. Lähden varhain tiistaiaamuna piipahtamaan Egyptissä, joten en lupaa nyt muuta kuin reilun viikon mittaisen hiljaisuuden.
Kiitoksia Exit-raportista, tullut itsekin harkittua tuota festaria, mutta on vielä käymättä. Vaikuttaa todella hyvältä, tosin alkaakohan olla noin pääosin elektronisen musan festariksi jo vähän liian iso? (Ainakin alue vaikutti raporttisi perusteella tuskattoman isolta, ja itsekin pidän siitä, että lavoilta toisille ehtii hyvin vaihtaa keikkojen välissä tai aikana.) Mites tuolla pärjäsi englannilla? Ilmeisesti ihan hyvin, kun brittejäkin paikalla niin paljon.
VastaaPoistaHarkitsepa ensi kesänä jotain brittifestaria, olisi kiva lukea raportteja niistäkin.
Alue tosiaan on aika iso - ei massiivinen, mutta yksisuuntaisia reittejä on paljon, ja lavalta toiselle siirtyminen vie senkin vuoksi aikaa. Kuitenkin... kuten kirjoinkin, päivän teemoittelut helpottivat valintoja, ja sitä viihtyi ihan mielellään yhdellä tai kahdella lavalla koko illan.
VastaaPoistaSuurin osa lavoistahan jäi tsekkaamatta, koska niillä soitti never heard-bändejä tai jotain, mikä ei sillä hetkellä sopinut fiilikseen. Etenkin niillä muilla lavoilla oli esiintyjät jaoiteltu genren mukaan niin että tosiaan oli reggaelava, metallilava, chill out -lava jne, ja se elektroninen musa oli pääpiirteittäin jakautunut päälavalle, dance arenalle ja happynovisad-lavalle, vaikka jotain yksittäisiä poikkeuksiakin toki löytyi.
Enkulla pärjäsi loistavasti. Joitakin yksittäisiä kielitaidottomia löytyy, mutta sinne on luultavasti valittu töihin englanninkielentaitoisia, koska britit ovat niin suuri kävijä- ja kohderyhmä. Suurin osa ajasta tuntui kyllä enemmän just joltain brittifestarilta, mikä oli yllättävän kiva juttu, ja oonkin tässä vakavasti harkinnu ens kesälle Glastoreissua (tai jotain muuta jos liput menee ohi suun)...