Pettymykset 2008

Tänään pamahtaa levylista. Sitä ennen vielä vuoden isoimmat pettymykset, joilla ei ollut mitään asiaa parhaiden joukkoon. Tänä vuonna Coldplayta ei listalta löydy, sillä Viva la Vida or Death and All His Friends oli yhtyeen paras levy, ja samalla nosti sen pois meikäläisen shitlistiltä.

CSS: Donkey
Cansei de Ser Sexy hukkasi kakkosalbumillaan kaiken sen, mikä oli oleellista ykköslevyllä. Kuka haluaa kuunnella persoonatonta rokkiräminää, kun kaikki yhtyeen lavahehkukin on kadonnut jonnekin niiden ylimääräisten hörsöjen alle? Piste kuitenkin siitä, että levyllä mainitaan Helsinki...

Sydän, sydän: Usko itseesi
Entiselä lempisuomalaiselta keväällä ilmestynyt levy oli suuuuuuri pettymys. Avausraita Keskusta kertoo kaiken oleellisen, ja taitaa samalla olla myös levyn paras kappale. Vaikka Sydän, sydän on aina ollut kokeellinen yhtye, elektroonisten elementtien sotkeminen kappaleisiin oli virhevirhevirhe. Toivottavasti seuraava kokeilu osuu lähemmäksi napakymppiä, sillä nyt lensi tikka kokonaan ohi taulusta.

Kaiser Chiefs: Off with Their Heads
Vaikka Kaiser Chiefsin levyistä jokainen on aluksi aiheuttanutkin minulle inhoreaktion ja kasvanut myöhemmin paremmaksi paketiksi, ei Off with Their Headsista ole mihinkään. Vaikka lyriikat ovat jopa terävämpiä kuin ennen, biisit lähentelevät yhä enemmän tylsää stadionrockia. Lisäksi Never Miss a Beat oli aliarvoisin kaikista päällikköjen singleistä.

Plutonium 74: Peittoalueen ulkopuolella
Tässäkö se nyt sitten oli? Se mitä oli odotettu vuosia? Heti kun kuvittelen levyn olevan sittenkin kelpokamaa, pudottaa seuraava biisi heti maanpäälle. Jos hyviä biisejä ei ollut riittämiin, olisitte mieluummin julkaisseet ep:n.

YUP: Vapauden kaupungit
Vaikka suomenkielinen rock-musiikki ei ole aikoihin iskenyt kuin ennen, on YUP ollut tähän asti poikkeus. Vapauden kaupungeilta ei sen sijaan löydy lainkaan tarttumapintaa. Jos useamman kuuntelun jälkeen ei jää mitään mieleen, on sen oltava YUP:n levyksi huono. Yhtyeen ilmoitus määrittelemättömän mittaisesta tauosta oli oikeutettu.

Death Cab for Cutie: Narrow Stairs
Kun nynnyily-kippurassa makoilu-söpöily-bändi julkaisee sellaisen järkäleen kuin Narrow Stairs, ei muutos ole toivottu. Levy ei ole edes huonoimmasta päästä, ja hyviäkin biisejä löytyy muutamia (esim. Long Division), mutta tuntuu kuin tärkein asia eli Ben Gibbardin vokaaliosuudet olisivat jääneet taka-alalle ja suunta eksynyt yhä enemmän kohti syvää Amerikkaa.