Heipparaallaa, tämän blogin Spotify-soittolista tekee paluun tauon jälkeen. Kyseessä on vuoden viimeinen Most Sexiest Music -soittolista. Biisit ovat enimmäkseen viime kuukausien uutuuksia, vaikka muutama poikkeuskin löytyy joukosta. Vaikka keskivaiheilta löytyykin muutama menobiisi, on painotus indierockahtava. Soittolistassa on muutamia tosi kovia ralleja - sekä tämän että ensi vuoden lempibiisejä.
En ole vielä maininnut mitään oikealla olevasta Voicen äänestysbannerista. Kävi siis viime viikolla niin, että sain yllättävän sähköpostin, jossa kerrottiin tämän blogin olevan ehdolla vuoden musiikkiblogiksi Voicen järjestämissä webawardseissa. Oli hauska huomata, että ehdolla on myös kaverini Andy ja erinomainen 1000 Sparks. Olen otettu ehdokkuudesta. Kiitos kaikille lukijoille ja teille, jotka olette jo äänestäneet!
Most Sexiest Music /19 -Spotify-soittolista spotify:user:foonk:playlist:6wApPZUgXDAdwebQOGv0xD 1. Broken Bells - The High Road ♥ 2. Boat - The Name Tossers ♥ 3. Two Door Cinema Club - Costume Party ♥ 4. Bombay Bicycle Club - Always Like This 5. Late of the Pier - Blueberry ♥ 6. Yeasayer - Ambling Alp ♥ 7. The Maccabees - No Kind Words/ Bag of Bones part A 8. The Swell Season - High Horses 9. Cam'ron - Hey Ma 10. Maskinen & Bonde Do Rolê - Flow Ball 11. Dizzee Rascal - Stand Up Tall (Youngsta Remix Instrumental) 12. Max Cooper - Stochastisch Serie 13. Health - Die Slow (Tobacco Remix) 14. Dyebox - Catch the Looks 15. Defend Moscow - Die Tonight 16. So Cow - To Do List 17. Beach House - Norway ♥ 18. Cold War Kids - Audience of One 19. Micadelia - Hanging on the Telephone 20. Charlotte Gainsbourg - Heaven Can Wait ♥ 21. Old Canes - Trust 22. School of Seven Bells - Half Asleep 23. James Yuill - This Sweet Love (Prins Thomas Sneaky Edit) ♥ 24. Laurent Garnier - Pay TV
Lisäksi ajattelin auttaa Spotify-talvisiivouksessanne, ja laitoin kaikki vuoden 2009 soittolistat yhdeksi paketiksi. Eli jos pitkä soittolistajono harmittaa, korvaa kaikki 21 soittolistaa tällä:
Ennakkoluuloni Delphiciä kohtaan ovat olleet naurettavia. Sisäinen hifistelijäni pääsi puhkeamaan kukkaan etenkin tänä vuonna. En pitänyt Delphiciä kovinkaan potentiaalisena bändinä luultavasti sen takia, että sitä mainostettiin jo alkuvuodesta maailman tulevana parhaana bändinä, vaikka debyytti tupsahtaa virallisesti ulos vasta 2010. Myös se vaikutti, että näin bändin ensimmäistä kertaa Helsingin jäähallissa, Bloc Partyn lämppärinä. Debyytti Acolyte kuitenkin puhuu stadioneiden puolesta. Suurimmillaan se on yhtä mahtipontista kuin Muse, vaikka jäähallitason bändeistä lähimpänä onkin lämmitelty Bloc Party. Korkeat vokaalit ja jotkut biisikuviot tuovat mieleen myös Klaxonsin, ja silti kaikki kuulostaa rakentuvan omalle tyylille.
Asenteellisesta suhtautumisesta huolimatta en ole pettynyt kertaakaan. Vaikka Delpic onkin radioystävällistä musiikkia, ei se tee siitä yhtään sen huonompaa. Kaikki singlet (Counterpoint, This Momentary, Doubt) ovat olleet ihanaa kuunneltavaa. Ne istuvat myös Acolytelle ihailtavan saumattomasti, vaikka niiden soittokerrat ovatkin ennakkoon nousseet omalle tasolleen.
Jokin silti vielä epäilyttää. Ehkä se on aavistus siitä, että NME nostaa Delphicin vuoden 2010 hype-bändikseen ja levy on yhtä puhkisoitettu vuoden lopussa kuin MGMT viime vuonna tai White Lies tänä vuonna. Aika näyttää.
New Yorkin Queensista kotoisin oleva Freelance Whales on toinen ensi vuoden kannalta kiinnostava yhtye. Debyyttialbumi Weathervanes on jo saatavilla digitaalisena, mutta kaupoista se löytyy vasta maaliskuun puolivälin jälkeen. Kaksi vuotta sitten perustetun folk-porukan soundi kuulostaa miellyttävältä, vaikkei vielä täysin omalta. Päällimmäisenä tulee mieleen yhdistelmä Sufjan Stevensistä ja Arcade Firesta. Voimakkaat Stevens-mielleyhtymät eivät ole vain banjon vika, vaan vokalisti Judah Dadonen ääni lähentelee välillä ärsyttävänkin paljon Stevensin omaleimaista ja hentoa ilmaisua. Biisit viestittävät, että myös kanadalaista indie rockia on kuunneltu laajemmaltikin, eikä Broken Social Sceneen vertaaminenkaan liene harhaanjohtavaa.
Jos ensimmäisen albumin kohdalla nuoren bändin oma tyyli on vielä hukassa, ei se ole hengenvaarallista. Kaikista eniten kokonaisuus kaipaisi munaa. Vaikka kiitettäviä poppikappaleita tarjoillaankin paljon, levyä ei jaksa pyöräyttää montaa kertaa peräkkäin sen voimakkaan nössöyden vuoksi. Fanfarlon kanssa viime aikoina kiertänyt bändi säväytti kuitenkin siinä määrin, että päätyi seurauslistalle. Huonompiakin hype-debyyttejä on tänä vuonna kuultu - enkä muuten tiedä, onko tämän bändin ympärillä jo hypeä, mutta potentiaalia siihen löytyy.
Joulupyhät ovat ohi, viimein. Vatsa tuntuu painavan niin paljon, että kävin ostamassa eilen kuntopyörän. Toivottavasti muidenkin joulut menivät makoisasti. Tämän viikon vuoden vaihtuminen hirvittää, sillä paljon olisi tehtävää vielä ennen kymppilukua, vai miksi sitä ikinä tuleekaan kutsua...? Vaikka en olekaan vielä valmis tämän vuosikymmenen kanssa, on vastaan tullut viime päivinä niin kiinnostavia tuoreita yhtyeitä, että on ollut pakko suunnata ainakin puolet katseesta tulevaan.
Yksi näistä bändeistä on Warp Recordsin tuore kiinnitys Nice Nice, jolla on kivan nimen lisäksi yllättävän vahvoja singlejä. Jokusia vuosia sitten duon musiikki olisi kuulostanut tuoreen uniikilta, mutta nyt hyvä vertailukohde löytyy itseasiassa samasta tallista. Vaikka kaikuja voi kuulla myös muutamilta musiikkitrenditietoisilta bändeiltä, muistuttaa Nice Nice eniten kokeellisen Battlesin venkoilevan rytmistä jammailua.
Siitä, kuka oli ensin, voitaneen tosin vielä käydä keskustelua, sillä portlandilainen kaksikko on ollut olemassa millenniumin ajoista asti - joskin aika paljon post-rockimpana versiona. Kymmenen vuoden jälkeen läpimurron mahdollisuus häämöttää kuitenkin vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Warpin 2010-kokoelmalla julkaistu See Waves ainakin lupailee hyvää. Se on toistaiseksi vahvinta ja kiinnostavinta Nice Nicea. Lataa kappale ilmaiseksi Warpin sivuilta.
Siitä nimestä vielä... Ajattelin aluksi, että siinä on kyse vain yhdestä sanasta - joko Nizza Nizzasta tai kiva kivasta, kunnes koin tätä kirjoittaessani ahaa-elämyksen, että loogisempaahan olisikin kiva Nizza... Moro.
The Dead Weather, Them Crooked Vultures, Monsters of Folk, Dead by Sunrise... Tänäkin vuonna on moni supergroup on julkaissut ensimmäisen yhteislevynsä, ja tuntuu että laatu on ollut totuttua parempaa. Ainakin keskimmäiset vakuuttivat minut. Silti ehkä kiinnostavin tänä vuonna paljastettu super-kokoonpano on Mark Ronsonin, Sam Sparron ja Theophilus Londonin projekti Chauffeur. Pitkäsoitto on vielä matkalla, mutta ensimmäinen maistiainen on ollut pari kuukautta kuunneltavissa bittimaailmassa.
Chauffeur vaikuttaa isolta salaisuudelta, sillä lisätietoa bändistä tai sen tulevaisuudensuunnitelmista on lähes mahdotonta löytää. Vielä onkin kai liian aikaista sanoa, onko alla oleva kappale vain yksi esimerkki kultaisesta yhteistyöstä vai makupala jostain isommasta, mutta lupaan pitää tätä projektia silmällä.
Chauffeur - Soles of Fire
Jos Ronson, Sparro tai London ovat vieraita nimiä, tässä erittäin suositeltava lyhyt oppimäärä miesten tuotantoon:
Mark Ronson - Just (Radiohead cover):
Sam Sparro - Black and Gold:
Theophilus London - Aquamilitia
Superryhmistä puheenollen... Enpä olisi uskonut, että kaksi edellisen vuosikymmenen muusikkoihastustani James Iha (Smashing Pumpkins) ja Taylor Hanson (Hanson) perustavat yhdessä bändin... Varoitus, seuraava on kohtuullisen kauheaa kuunneltavaa:
Kuluneen vuoden aikana olen käynyt enemmän keikoilla kuin ostanut levyjä. Ei sillä että olisin ostanut vähän levyjä, vaan keikkatahti on ollut kovaa. Viikkoennätykseni on nyt kuusi eri tapahtumaa ja viikonlopun livebändisaldo 38 bändiä. En tiedä, olenko nähnyt liian monta keikkaa vai mistä johtuu, ettei Last.fm näytä keikkahistoriaani tältä vuodelta kuin syyskuulle asti. Toivottavasti en unohtanut jotain supersiistiä tältä syksyltä.
Seuraavassa listassa itselle tärkeimmät keikat ja keikkabändit tältä vuodelta. Suosittelen lämpimästi alla olevien keikoille eksymistä. Tällä kertaa lähes kaikki olivat festarikeikkoja, mistä se sitten ikinä kertookin.
Bergen-Berlin Mash-up Surprise eli The Whitest Boy Alive, The New Wine ja Kakkmaddafakka, Melt! Festival 2009, Saksa Aloitan parhaimmasta. Tästä on selitetty jo ties minne ja ties kuinka paljon, mutta jos joskus jollakulla on mahdollisuus nähdä The New Wine, The Whitest Boy Alive ja Kakkmaddafakka samaan aikaan lavalla, en jättäisi tilaisuutta käyttämättä mistään hinnasta. Bergenistä tulee mieletöntä musiikkia, lavaenergiaa ja mahtavia tyyppejä. Lavalla kuultiin kaikkien kolmen bändin omia biisejä sekä covereita (mm. muutama ysärilaina). Oon edelleenkin tosi otettu Fred Falken puolesta, että tämä älytön lavalla riehunut röykkiö esitti livenä nimenomaan miehen remix-version TWBA:n Golden Cagesta.
Elämäni hienoimpia hetkiä:
The Flaming Lips, Pitkä kuuma kesä, Helsinki Haluaisin tietää, kyllästyykö The Flaming Lipsin keikkoihin, jos näkisi yhtyeen kymmeniä kertoja. Epäilen. Kaikki oli, mitään ei puuttunut. Yleisöä oli vähän, mutta kaikki paikalle tulleet säteilivät onnea.
Coldplay, Roskilde Festival Olen aina vihannut sydämeni kyllyydestä Coldplayta. Koska mikään muu bändi ei esiintynyt tämän kanssa päällekäin, lähdin itsekin päälavan edustalle vitsaillen: ”haha, ihan varmasti oon se, joka itkee keikalla ja ryntää sitten ostamaan kiertuepaitaa”. No, ne paidat oli ihan kauheen rumia, mutta Coldplay osaa ottaa kymmenistä tuhansista ihmisistä koostuvan yleisön. Todella kauniita ja ainutlaatuisen tuntuisia hetkiä. Parhaiden palojen seuraaminen YouTubesta herkistää laittaa ihon edelleen kananlihalle, vaikka inho on pikkuhiljaa normalisoitumassa. Vaikka bändi ei vieläkään ole suosikkejani, Coldplayn aiheuttama massahurmos ja mielettömät yleisövolyymit toivat mieleen edellisvuoden Radioheadin, joka oli paras näkemäni festarikeikka tähän päivään asti.
Yleisölle jäi levy päälle:
Myös Pet Shop Boys laulatti yleisöllä Viva la Vidaa edellisenä päivänä:
Jaakko & Jay, joka ikinen keikka helkkarin monessa eri kuppilassa Vaikka jotkut vitsit on kuultu ennenkin, edelleen miehet ovat tuoreita, ilahduttavia ja hyväntuulisia lavalla. Vaikka tamperelaisten debyytti ei ollutkaan aivan niin kova kuin olisi toivonut, on kaksikko mahdollisesti paras suomalainen livebändi tällä hetkellä. Jos joku vuoden keikoista pitäisi nostaa yli muiden, ääneni menisi äitienpäivän keikalle Kujakollissa Tampereella.
White Lies, Roskilde Festival & Flow Festival Vaikka matkasin Italiaan asti nähdäkseni nuorukaisilta klubikeikan, jäivät festivaalikeikat debyytin lisäksi ainoiksi todisteiksi siitä, että tässä on vuoden tulokas. Vaikka keikat olivat settilistoiltaan lähes samat, Tanskassa bändi tuntui paremmalta. Muistaakseni Rumbassa keikka nostettiin jopa Roskilden parhaaksi, minkä voisin melkein itsekin allekirjoittaa. Myös Flow’ssa coveroitu Portisheadin The Rip on ehkä onnistunein live-laina tänä vuonna.
N.A.S.A., Roskilde Festival Vaikka minut (ja muut) häädettiinkiin lavalta ikävin keinoin, N.A.S.A. todisti olevansa kaiken sen odotuksen arvoinen. Villit yöbileet aikaansaanut eriskummallinen porukka soitti harmikseni vain yhden oman biisinsä, mutta jos tietää parhaat diskokappaleet, voi dj-keikkakin yltää vuoden parhaimpien joukkoon. Show’ta tai meininkiä ei ainakaan puuttunut…
The Whitest Boy Alive, Roskilde Festival & Melt! Festival 1. Erlend Oye on sympaattisin musiikkimies 2. En tiedä bändiä, jolla olisi parempi covermaku: Show Me Love (Robin S.), Music Sounds Better with You (Stardust), I Like to Move It (Reel 2 Real), Glory Box (Portishead), Harder, Better, Faster, Stronger (Daft Punk) jne. 3. Coverit kuulostavat aina The Whitest Boy Alivelta = Yksi maailman parhaimmista livebändeistä. Oli sitten eturivissä joraamassa tai kaaaaukana lavasta makoilemassa nurmikolla.
Animal Collective, Melt! Festival Oon ihan rehellisesti yrittänyt välttää kirjoittamasta AnCo-hypeä, sillä tuntuu että sitä on jo valmiiksi joka paikassa. No, hype on totta ja Merriweather Post Pavilion on yksi vuoden parhaista levyistä, My Girls biiseistä ja Melt!in esiintyminen keikoista.
Frank Turner, Pitkä kuuma kesä & Tavastia Vaikka odottelinkin Frankin keikkaa PKK:n lauantailta lähes tulkoon eniten, Turner yllätti silti erinomaisuudellaan. Hauska brittimies heitti vitsiä aiheesta kuin aiheesta, ja sai koko yleisön yhtymään voimakkaaseen yhteislauluun keskellä päivää. Olikin ilo kuulla välispiikissä joulukuun keikasta, ja lähes yhtä mahtava Frank oli Tavastiallakin. Turner kärsii korkeintaan joistakin maneereista, mutta hoitaa ne kuitenkin niin hyvin että ne kääntyvät voitoksi. Toimii taustabändillä tai ilman!
Trentemøller, Roskilde Festival A. Trentemøller järjesti vuoden parhaat kekkerit Roskilden päälavalla festivaalin avauspäivän yönä yli 60 000 ihmiselle. Jokunen vuosi sitten mies esitti samalla lavalla minimalistista teknoaan bändin kanssa, mutta tällä kertaa kuultiin vain dj-keikka, joka ei kovin minimaaliseksi jäänyt. Se oli yksi massiivisen päälavan näyttävimmistä esityksistä. Parin tunnin settiin mahtui yhtä sun toista, mutta mies soitti paljon omia biisejään maustettuna vierailijoilla, joita en kotimaani vuoksi tunnistanut. Tanskalaiset kuitenkin kiljuivat hurmiossa. Trentemøller antoi myös esimakua tulevasta, minkä jälkeen levynodotus on kasvanut välillä sietämättömäksi.
Girl Talk, Redrum & Pitkä kuuma kesä Listasin viime vuonnakin parhaat keikat, mutta unohdin julkaista sen. Girl Talk olisi luultavasti noussut sen listan kärkeen ellen olisi nähnyt viime vuonna mm. Radioheadia, The Mars Voltaa ja Justicea. Tänä vuonnakin todistin useita merkityksellisempiä iltoja, mutta siitä ei pääse yli eikä ympäri, että Girl Talk on maailman paras bilemies. Vaikka Pitkän kuuman kesän keikkakin oli hyvä, Redrumin saunailta painii omassa sarjassaan. Yleisöä riitti lavalle yhtä paljon kuin sen ulkopuolellekin, ja paidat lensivät pois niin Gregg Gillisiltä kuin tavallisilta suomalaisiltakin. Hetken hengähdystaukoa ei tullut ja miehen keikkapaidat myivät hyvin luultavasti siksi, että aiemmin päällä olleet vaatteet olivat läpimärkiä.
Mainitsin jo edellisessä tekstissä vuosilistojen tekemisen vaikeudesta. Tässä vaiheessa olen saanut karsittua lukuisista tänä vuonna ilmestyneistä biiseistä reilun sadan kappaleen listan. Tällä kertaa listaan remixit ja coverit erilleen, koska niitä on noussut suosikeiksi vieläkin suurempi määrä.
Lopullisilta vuosilistoiltani on kuitenkin karsiutumassa pois useita erinomaisia kappaleita, joita en ole vielä hehkuttanut täällä. Koska niistäkin monet ansaitsevat kehunsa, tässä muutama bubbling under -biisi tältä vuodelta:
CFCF:nBig Love on sellainen biisi, joka haluaisin pistää kymmenen parhaan biisin joukkoon, mutta todellisuudessa keksin ainakin 60 biisiä, joilla on ollut enemmän merkitystä vuonna 2009. Big Love muistuttaa minua viime vuoden lempikappaleestani (The Whitest Boy Alive - Golden Cage (Fred Falke Remix)) ja olisi sääli, jos tällaiset mielleyhtymät jäisivät esittelemättä.
En tiedä, minne listalle kuuluisi toinen versio Metricin tänä vuonna ilmestyneestä Help I'm Alivesta. Minulla oli vaikeuksia päättää, onko levyversio vai tämä parempi, ja ilmeisesti päädyin jättämään tämän pois. Aika näyttää, teinkö oikean päätöksen.
Tanskalaisen Oh Landin parasta biisiä Audition Dayta ei valitettavasti löydy studioversiona YouTubesta tai Spotifysta, mutta dubsteppiä hehkuvan kokeellisen elektronisen poppikappaleen voi käydä kuuntelemassa vaikka neitokaisen MySpacessa: http://www.myspace.com/ohlandmusic
Wilcon ja Feistin yhdessä esittämä You and I on yksi kauneimmista vierailijakappaleista tänä vuonna, vaikka miesnaisduettoja ylsikin muutama tätä ylemmäksi.
Varsinaisten lemppareiden esittely alkaa huomenna, ellen jo tänään innostu töiden jälkeen!
En voi enää sivuuttaa tätä ruotsalaista tunnelmoijaa, josta Stupido lähettelee koko ajan sähköposteja. Suunnitelmiini kuuluikin käydä tarkastamassa Prince of Assyria eilen Stupidon liikkeessä, mutta harmikseni Tampereen visiittini venyikin yhdestä illasta muutamiksi päiviksi. Virheen tosin pääsee korjaamaan ensi vuonna, kun Prince of Assyria heittää keikan Tavastialla 12. helmikuuta (ellei sitten ole sattumalta menossa juuri silloin megabileisiin Freda 51:een ).
Ruotsissa vaikuttava bagdadilaissyntyinen Ninos Dankha esittää herkkiä akustisia kitaraballadeja. José González-vertauksia on satanut Dankhan niskaan, mutta vain osittain aiheesta. Jos González iskee, luultavasti myös Dankha miellyttää, mutta ainakin syvän lauluaäänensä puolesta mies muistuttaa enemmän The Nationalin Matt Berningeria. Koska yksi mies ei voi kuulostaa samalta kuin viiden hengen bändi, kappaleet kuulostavat The Nationalia enemmän muilta laulaja-lauluntekijöiltä, kuten vaikkapa Leonard Cohenilta. Toisaalta käheän tunnelmalliset biisit voisivat upota myös Nick Cave -faneille.
Dankhan debyytti Missing Note on kieltämättä niin mallikelpoinen esikoisalbumi, että on se pistettävä ostoslistalle. Sen verran surusävyisestä musiikista on kyse, etten voi kuvitella kuuntelevani Missing Notea enää kesällä. Se ei toisaalta haittaa, sillä Tampereen keskustassa ei ole vielä edes lunta maassa, joten eiköhän talvea ole vielä aivan tarpeeksi jäljellä Prince of Assyria -fiilistelyyn.
Luultavasti mikään ei ole niin vaikeaa kuin listata vuoden lopuksi parhaat levyt ja biisit. (Myös opiskelun aloittaminen on aika vaikeaa.) Joka vuosi aloitan listaukseen valmistautumisen aiemmin, mutta työ ei helpotu ikinä. Miten muut tuntuvat suoriutuvan siitä niin helposti? Vaikeaa ei niinkään ole keksiä/ muistaa hyvää musiikkia, mutta parhausjärjestykseen pistäminen tuottaa suuria ongelmia. Mikä minä ylipäätänsä olen arvottamaan niin jyrkästi musiikkia? Varsinkin kun suosikit vaihtelevat mielialan mukaan. Ei ole kivaa, kun tammikuussa tuntuu siltä, että top-kympistä löytyy vääriä levyjä. Urakassa harmittaa myös se, että yleensä pari ilmeisintä ja hehkuttamisen arvoista valintaa on pakko jättää pois väärän ilmestymisvuoden takia.
Viime vuonna ilmestyneestä Darker My Loven2-albumista olikin puhetta jo aiemmin. Toinen psykedeelinen rokkilevy jää pois tämän vuoden listasta, koska se tupsahtaa kauppoihin vasta helmikuussa. YeasayerinOdd Blood on nimittäin uskomattoman kingi levy. Siltä löytyy uusia lempibiisejä yksi toisensa perään. Tämän hetken suosikeiksi ovat nousseet heti maistiaissinkku Ambling Alpin perään pärähtävät Madder Redja I Remember. Odd Blood kasvaa kuuntelussa ja on jo ennen ilmestymistään minulle isompi levy kuin ihana All Hour Cymbals -debyytti. Yeasayer kuulostaa toisella albumillaan Animal Collectiven ja Fuck Buttonsin risteytykseltä, mutta myös edelleen itseltään. Eivätkä ne maailmanmusiikin vaikutteetkaan ole minnekään kadonneet.
Myös loistavat remixit Ambling Alpista lämmittävät mieltä. Memory Tapes:
Moikka, mulla olisi luultavasti triljoona asiaa, jotka haluaisin jakaa kanssanne. Ne ovat varmaan pian jo vanhoja uutisia sikäli kun viime aikoina on tuntunut ettei työ tekemällä lopu - enkä haluaisi jatkaa leikkaa-liimaa-musavideo -linjaa enää kauan. Jonkinlainen valo kuitenkin jo häämöttää reilun viikon päästä, jippii. Joululahjaksi toivon lisätunteja vuorokauteen tai lisää päiviä viikkoon (vapaapäiväosastoon) - kumpi vaan käy.
Jos aloitetaan uutisista, koska ne vanhentuvat nopeimmin. + Mew'n klubikeikat. Tanskalaiset tulevat nopeasti uudelleen Suomeen. Lippujen hinta Mew'n kohdalla alkaa olla suuri, mutta 40 euroa on silti vähemmän kuin jäähallikeikasta, joita itse ainakin vierastan edelleen ja paljon. Lipunmyynti alkaa 14.12. Tiketissä ja Lippupalvelussa. Ti 16.2.2010 Helsinki, Kulttuuritalo Ke 17.2.2010 Tampere, Pakkahuone
+ I Was a Teenage Satan Worshipperiltä tulee uusi levy 3.2.2010. Sämplerit, syntikat, oikeat rummut ja kosketinsoittajan vokalistivierailut kuulostavat hyvältä suunnalta. Maistiaiskappale Amsterdamned kuulosti heti vähän liiankin hyvältä, koska meinasin aiheuttaa tuhoa ottamalla lyriikat liian vakavasti. Kuulostaa siltä, että IWATSW uudistuu/ palaa juurilleen sopivassa suhteessa, sillä kappale kuulostaa parhaimmalta bändin matskulta aikoihin. Lataa Amsterdamned täältä: http://www.gaea.fi/msc/IWATSW/IWATSW_Amsterdamned.mp3
Pari postausta aiemmin hehkuttamani Vega kolistelee edelleen. Se täyttää musiikilliset vaatimukseni erinomaisesti, ja tuntuu että kaikki diggaamani asiat (kasari, italo, kiihkeät vokaalit, hyvät sävellykset/ sämpäläykset jne.) ovat samassa paketissa. Kill the Noisen Vega-remix toimii sekin joskin vähän eri tarkoituksiin:
Samaiseen postaukseen viitaten: ehdin kuin ehdinkin kiertää kaikki keikat. Neon Indian kiinnosti livenä enemmän kuin levyltä. Meneillään olevan Alan Palomo(Vega/ Neon Indian) -fanituskauteni keskellä saattoi tarkasteluni olla kuitenkin jokseenkin subjektiivista. Jos kiinnostaa tietää, mistä mies on lahjakkuutensa perinyt, tsekkaa Jorge Palomo. (Oikeasti haluan vain päteä päätyneeni Fuck Buttonsin keikalta YouTube-jatkoille syyskuun kuumimman (lähde: HypeMachine) bändin kanssa. Ei sillä etteikö Jorge varmasti ole ollut kuuma juttu aikanaan. Sori, en voinut vastustaa kiusausta.)
Viime viikon keikoista löytyy/ tulee löytymään arvostelut Fresh from Finland -blogista. Tässä pientä visuaalista esimakua:
Air:
Fuck Buttons:
Neon Indian:
Frank Turner:
Loppuun todettakoon, että Roskilden joulukalenteri pieksee Provinssin vastaavan. Tanskalaisfestari varmisti viikonloppuna lisää bändejä ensi kesän esiintyjälistaansa, ja lipun hinta laski viime vuotistakin alemmaksi 225 euroon. Vaikka esiintyjistä (mm. Muse ja NOFX) ei vielä mikään tarpeeksi kolahdakaan, tulee ensi kesästä silti taas mahtava, jos vanhat merkit paikkansa pitävät :--)
Palaillaan asiaan kiireen helpotuttua, sillä tässä oli vain murto-osa kaikesta, joka on jäänyt sanomatta.
En oo vielä uusinta Tum Tum Tumia saanut käsiini, mutta maistiaiset ovat kuulostaneet yllättävänkin hyvältä. Eka sinkku Slurps löytyy Spotifysta b-puolella ja Jori Hulkkosen remixillä varustettuna, ja tässä tuorein video Odotin ihmettä, joka näyttää omiin silmiini jessemäiseltä, hauskalta ja tyylikkäältäkin.
