Lost in Music -viikonloppu

Rehellisesti sanottuna viikonloppu oli rankka. Paljon bändejä ilman taukoja, piiiiitkiä jonoja, tungosta, tungosta, tungosta. Toisin sanoen Lost in Musicin viikonloppu täytti festivaalin tunnusmerkit lukuunottamatta sitä, että jonot ja tungos tuntuivat muodostuvan ainoastaan pukukansasta ja (idiooteista) tamperelaisista.

Perjantaina Dog's Homessa esiintyi ilmaiskeikalla Joensuu 1685, Kiki Pau ja The Driven Dynamo. Bändien vetovoima oli selkeästikin aliarvoitu, sillä jonoa sisälle riitti kahden ensimmäisen keikan ajan. Allekirjoittanut meni paikalle mielestään hyvissä ajoin. Silti kuuntelin joensuuni mp3-soittimestani ulkopuolelta. Kiki Paun musiikki kuulosti paremmalta kuin Monsters of Popissa, mutta viimeksi koettu rentous oli tiessään. Annettakoon se anteeksi, sillä kukapa nyt pystyisi rempseän rentona showcase-keikalla esiintymäänkään... The Driven Dynamo jäi minulta kesken, sillä punk rock slipovereissa ja kauluspaidoissa (ei katu-uskottavasti toteutettu) soitettuna ei pystynyt pitämään unihiekkaa poissa silmistäni.

Lauantain päätapahtumasta myöhästyin kolmen ensimmäisen esiintyjän verran. Esimerkiksi Underwater Sleeping Societyn kohdalla vetosin edellisviikolla nähtyyn keikkaan, joka ei ollut niin hyvä, että olisin jaksanut heti uudelleen katsella.

Ehdin siis juuri sopivasti paikalle Disco Ensemblen aloittaessa. Yleisöä oli perhanasti, ja keikka oli minulle juhlavasti 25. bändiltä nähty, mutta silti yksi ehdottomasti surkeimmista keikoista, joita olen bändiltä todistanut. Siinä missä esimerkiksi Artturissa soundit olivat olleet kohdallaan, Pakkahuoneella musiikki puuroutui pahemman kerran. En meinannut edes aluksi tunnistaa Black Euroa...

Settilista koostui lähinnä uuden levyn biiseistä, mistä toisaalta pidin, koska en ole niitä kuin kerran livenä todistanut, mutta olisin kuitenkin kaivannut muutamaa Viper Ethics -raitaa mukaan soppaan. Vaikka yleisöstä ääntä lähtikin, ei suuri osa silti ollut mukana lainkaan. Minkäänlaista pittiä ei käytännössä ollut, ja kun sellainen hetkeksi saatiin pystyyn siitä saatiin aikaiseksi nyrkkitappelu. Ihmiset edessäni ottivat enemmän valokuvia toisistaan kuin bändistä...

Tungos ja nihkeä mediayleisö veivät siis paljon, mikä oli ongelmana paikoitellen myös viime vuonna. Ihmiset katselivat kädet puuskassa, kun Rubik soitti uusia biisejään. Ne kuulostivat Rubikilta, muutamat liikaakin. Toivottavasti studiossa kappaleisiin on saatu enemmän syvyyttä ja monipuolisuutta. Seuraava (ja ainoa?) mahdollisuus kuulla uusia biisejä ennen uutta levyä on sitten Tavastialla Desert Island Sessionsin ainutlaatuisen livekeikan yhteydessä, kaikki mestoille!

Kastor Rubikin Artturi Tairan vahvistamana oli mainio päättäjä festivaaleille, ja se nousikin toiseksi suosikiksi heti oman festivaaliavaajani, On Volcanon, jälkeen.

Onneksi tällaisia mylläköitä ei ole täällä useammin kuin kerran vuodessa.