Herkkuja Islannista: Love & Fog

Love & Fog = Jón Þór (vas.) ja Axel Árnason

Kuten ehkä muistatte, lupasin joulukuussa avata joitain Iceland Airwavesista bongaamiani bändejä lisää, koska kirjottamani festariraportit jäivät suuren tarjonnan ansiosta vain pintapuolisiksi raapaisuiksi. Tänään kirjoituslista lyhenee taas yhdellä islantilaisella erinomaisella bändillä, josta et valtavalla todennäköisyydellä ole kuullut aiemmin. Tällä hetkellä olen nimittäin yhtyeen ainoa SoundCloud-seuraaja. Siihen on tultava muutos, koska kyseinen kaksikko kuuluu myös mun "tarkkaile vuonna 2013"-listalle, joten korvat hörölle än yy tee NYT!


Eräänä tuulisena torstai-iltana reykjavikilaisen kulmakapakan lavalle nousi yhtye, josta kenelläkään ei tuntunut olevan mitään tietoa. Ennen Airwavesia duo oli heittänyt ainoastaan yhden keikan, eikä Internetistäkään löytynyt musiikkimaistiaisia. Olin kuitenkin ympyröinyt Love & Fogin aikatauluistani pinnallisesti promokuvan perusteella. Kuva oli tämä:

Kaksi miestä penkillä, ruusupuskat, violetti tuulitakki ja koira.

Duo paljastui muista yhteyksistä tuttujen Jón Þórin ja Axel Árnasonin yhteisprojektiksi. Þórin olin nähnyt muutamaa päivää aikaisemmin esiintymässä soolotittelinsä alla, mutta tarttuvat biisit jäivät etäisiksi, koska en ymmärtänyt islanniksi laulettuja lyriikoita, jotka tuntuivat olevan tärkeässä roolissa. Niinpä oli hyvä kuulla saman miehen englanninkielistäkin musiikkia, vaikka tyylillisesti Love & Fog olikin kaukana soolokeikan rosoisesta autotallipopista.

Þórin ja Árnasonin itsensä lisäksi lavalta löytyi akustinen kitara, sähköbasso ja rumpukone. Näillä elementeillä kahden miehen elektronisesta kasarisynkistelystä taiottiin post-punkin avulla Depeche Modelle kumartavaa kraut-poppia. Miesten eri äänialojen lauluäänet natsasivat yhteen täydellisesti, ja keikka jätti yleisön janoiseksi jatkolle. Jokainen kuultu biisi kutitteli hellästi aivonystyröitä, ja mikäli minkäänlaista julkaisua olisi ollut myynnissä, olisin ostanut sen välittömästi. Onneksi biisejä voi nyt fiilistellä myös verkosta. Lisäksi kaksikon Facebook-sivua selaamalla selviää, että studiossa on vietetty aikaa ihan lähiaikoina, joten jatkoa alta löytyville kahdelle biisille voi varmasti odotella.

Varoitus, nämä voivat jäädä päähän soimaan.




Facebook: https://www.facebook.com/loveandfog
SoundCloud: https://soundcloud.com/love-118

In English: One of my highlights at Iceland Airwaves 2012 was a short gig by Love & Fog. You should really check them out. They have a dark danceable 80's sound, which you can't hear too often nowadays. According to their Facebook page they are at a studio at the moment, so there's something to wait for too.

Frank Turner and The Sleeping Souls @ Tavastia 18.1.2013

Muistatteko syksyllä blogissamme olleen kilpailun, jossa kysyimme, mitä haluaisitte lukea täältä? Vähän yllättäenkin eniten halusitte lisää (perinteisiä) keikka-arvioita. No, täältä pesee! Kävin nimittäin perjantaina Tavastialla tsiigaamassa, millainen Frank Turner on lavalla vuonna 2013. Lyhyt vastaus: samanlainen kuin ennenkin – ja se on hyvä asia.

Edellisen kerran näin Turnerin 2009, sekä Tavastialla että Pitkä Kuuma Kesä -festarilla. Brittikonkari on kuitenkin vieraillut senkin jälkeen kerran Suomessa: Ruisrockissa vuonna 2010.

Tavastialle astellessani odotus illasta oli lähinnä hyväntuulinen britti levittämässä hymyä -25 asteen pakkasessa kylmettyneille nuorille aikuisille. Odotukset olivat muutoin kohdillaan, mutta yleisö ei ollut ihan juuri sitä, mitä olin odottanut. Perjantain keikka osoitti, että Turner on koko kansan Frank. Oli kyse sitten tribaalihevareista, perjantaivapaan lapsistaan saaneista äideistä ja isistä, juuri 18 vuotta täyttäneistä ostariteineistä, Kallio-punkkareista tai hipstereistä kaikki yhtyivät Tavastialla Turnerin levittämään hyvään fiilikseen. Jopa edessäni heilunut kauppakorkeakoulun fuksilta näyttänyt pukumies nosti nyrkin ilmaan ja huusi jjjjjeaaaaah kuullessaan suosikkikappaleitansa. Juuri niin kuin pitikin.

Entisen Million Dead-miehen keikkakonsepti on toimiva. Sen todistanee jo se, että mies on yksin täyttänyt Wembley Arenan kotimaassaan. Yhteislaulu, leppoisa tarinointi ja pilke silmäkulmassa riittävät tekemään Turnerista artistin, jota ei voi nähdä liian montaa kertaa – erinomaisten biisien lisäksi tietenkin. Turnerin keikat eivät sinänsä poikkea paljoa toisistaan, mutta niihin tuntuu olevan vaikeaa kyllästyä, vaikka edes settilista ei eronnut juurikaan muutaman vuoden takaisesta. Ainoastaan uusimman ja tulevan levyjen biisit olivat korvanneet jotkut vanhemmista.

Kuultujen uusien biisien perusteella (Four Simple Words, Recovery, Tattoos) huhtikuussa julkaistava viides studioalbumi Tape Deck Heart tulee tarjoilemaan tuttua Frank-kamaa: yhteislaulukelpoisia rallatuksia elämästä, ihmisistä ja tunteista, joihin on helppo kenen tahansa samastua. Esimerkiksi deluxe-bonari Tattoosin sanoma oli varmasti kaikkien allekirjoitettavissa: jollakulla on paljon tatuointeja, jollakulla yksi, jollakulla ei sitäkään. Jotkut rakastaa, jotkut vihaa, jotkut kertoo niillä tarinoita, jotkut pitävät niitä kauniina, joillekin on ihan sama. Käsi ylös, jos sulla on tatska. Niinpä niin... en oikeastaan yhtään ihmettele, minkä takia Tavastialle oli saapunut niin värikkäästi erilaisia ihmisiä.



Lopulta kaikki tiivistyy kuitenkin settilistaan, joka pursuaa Photosynthesisin, Substituten, Long Live The Queenin, The Ballad of Me And My Friendsin, Wessex Boyn, The Roadin, Dan's Songin ja I Still Believen (näin muutamia mainitakseni) kaltaisia hittibiisejä, joista on vaikea saada tarpeeksi kotioloissakaan. Siihen kun lyödään päälle vielä valtava lavakarisma, osaava taustabändi The Sleeping Souls ja esiintymistaidot, saadaan kaava erinomaiseen keikkaan, ja syy siihen, miksi Turner myy Tavastian loppuun. Sadan prosentin toimivuus – aina.

Keikalta lähtiessäni kasvoilta paistoi typerän leveä virne, jota varjosti ainoastaan ajatus siitä, että pienellä lisävaivalla olisi ollut mahdollista nähdä sama keikka kolmena muunakin iltana näiden valtiorajojen sisällä. Enää en ihmetellyt eturivin tuntumaan majoittunutta joukkiota, joka oli kiertänyt Turnerin perässä useammankin keikan.

Koko kansan Frankyboy

Turneria lämpänneet Jaakko & Jay esittivät myös uutta materiaalia. Duon toinen albumi tulee ulos vielä tänä vuonna!

Mikon TOP 15 levyt vuodelta 2012

Mielestäni 2012 oli yksinkertaisesti erinomainen musiikkivuosi. Itseäni riemastutti varsinkin kotimaisten julkaisujen korkea taso ja määrä. Vahvoja debyyttejä kuultiin muun muassa Antero Lindgreniltä, Death Hawksilta ja Gracias / JTT:ltä. Lisäksi paljon hyviä levyjä vanhoiltakin suosikeilta, joista mainittakoon tässä täpärästi listan ulkopuolelle jääneet Särkyneet, Laivue ja Tundramatiks.

Oman levyvuoteni voisi tiivistää neljään lokeroon: R&B, rap, vanhat suosikit ja vahvat debytantit. Ja linkki Spotify-soittolistaani löytyy tästä. Lukuiloa!

1. Frank Ocean: channel ORANGE (Def Jam)

Tiedän. Ensimmäinen valintani saattaa vaikuttaa joidenkin mielestä tylsältä, mutta hei - hitot siitä! Miksi juuri tämä levy on niin hyvä? No, levy on erinomainen tietenkin siksi, että se on täynnä hyviä biisejä. Hyvien biisien lisäksi löytyy kiinnostava taustatarina ja kiinnostava artisti. Kuorrutteena on sopiva sekoite kermaa, sokeria ja juustoisuutta. Channel Orange sekoittelee onnistuneesti hiphopia, kutusoulia, modernia r'n'b:tä ja pehmofunkia.  Thinkin Bout You, Sweet Life, Pyramids, Lost ja tietenkin aivan käsittämättömän upea Bad Religion. Olin melko pitkään täysin vakuuttunut, että Frank Oceanin paras biisi on Swim Good, mutta kyllä tämä kappale on vähintäänkin yhtä hieno.

"Taxi driver / Be my shrink for the hour / Leave the meter running / It's rush hour / So take the streets if you wanna / Just outrun the demons, could you" 

Frank Ocean. Vuoden hienoimman levyn tehnyt mies.

2. Dr. John: Locked Down (Nonesuch)

Locked Down on 72-vuotiaan neworleansilaisen Malcolm John "Mac" Rebennack, Jr. eli Dr. Johnin ties kuinka mones levytys. Jo vuonna 1968 Gris-Gris -esikoisalbuminsa julkaissut Dr. John on onnistunut luomaan uusimmastaan vahvatunnelmaisen kokonaisuuden. Tästä voinee syyttää levyn tuottanutta The Black Keysin laulaja-kitaristi Dan Auerbachia. Levy seikkailee huuruisesti jossakin bluesin, jazzin, rock'n'rollin ja R&B:n ja voodoon tiheässä viidakossa. Jos sydämesi sykkii The Black Keysille, Tom Waitsille ja Mulatu Astatkelle, on tähän tutustuminen kansalaisvelvoite.

3. Jukka Ässä: Mitäs tässä (GAEA Records)

Sitten siirrytäänkin niihin vahvoihin debyytteihin. Tamperelaisen jo pitkään puurtaneen indiemuusikon Jukka Salmisen (Tapes, Laurila, Samae Koskinen ja hänen taikabändinsä) kipparoima Jukka Ässä on se pitkään kaivattu keidas suomenkielisen indiepoprockin aavikolla. Suessa (10/2012) ilmestyneessä levyarviossani kirjoitin levystä muun muassa seuraavaa: "Kirjavat kappaleet tarjoilevat monia konnotaatioita, ja päällimmäisinä mieleen uivat The Whitest Boy Alive, Egotrippi ja Limonadi Elohopea. --- Tapaus myös niille, joissa suomenkielinen rock ei muuten herätä suurempia intohimoja." Hieno levy kaiken kaikkiaan.

4. Ruger Hauer: Erectus (Monsp)

Mirankin paljon hehkuttama Ruger Hauer teki parhaan kotimaisen rap-albumin vuonna 2012. Piste. Tiukin kotimainen verse kuultiin Paperi-T:ltä kappaleessa Antimateria.

"Elämä sivuvaikutuksista vakavin / Faust haluu antaa kaiken tietonsa takasin / ei pidä arvossa mitään / mitä ei voi sylissään pitää / Anna mustelma / kestää se pisimpään / läpi koko elämän / osumatta mihinkään / On vaan olevinaan olevaa / taivasta ja helvettii / haluun palan molempaa / Asfaltti on kovempaa / en muista enää mitä, / mut jotain nää kesät opettaa / Kumpi väärä on oikeempi? / Onko bordelli taivas vai taivas bordelli? / Luotan vain kovakantisiin kirjoihin / ja pieniin luonnollisiin rintoihin / ja jos kaikki on bisnestä / niin älä ikinä tee numeroa itsestäs"

Ei lisättävää. Soololevy ulos ja sassiin, kiitos.

5. Pää Kii: Pää Kii (Stupido)

Suhtaudun tähän levyyn hieman ristiriitaisesti. En levyn itsensä vuoksi, vaan sen saaman yltiöpositiivisen vastaanoton takia. Itseäni sellainen aina vieraannuttaa artistiin tutustumisesta. Toisaalta, mitäpä sitä enempiä kyräilemään: kyseessä on superhyvä punkpop-levy. Teemu Bergmanin biisit tarttuvat kuin purkka hiuksiin ja sanoitusten sarallakin mies on näköjään puhkeamassa kukkaan. Äärimmäisen iso plussa kannen suunnitelleelle Aapo Rapille, joka vaikuttaa myös mainiossa The Verticals-yhtyeessä.

6. Loost Koos: Pienempi kuin kolme (Monsp)

Vuoden toiseksi paras kotimainen pälpätyslevy. Lisää fiilistelyäni tästä mahtavasta kutulevystä voi käydä lukemassa täältä. Big up Särre, Pianomies ja DJ Arsi!

7. Bobby Womack: The Bravest Man in the Universe (XL Recordings)

Kuten aiemmin mainittu Dr. John, on tämäkin 68-vuotias konkari julkaissut ensilevytteensä jo vuonna 1968. Bobby Womackin ylistäviä arvioita niittänyt paluulevy on Blurista ja Gorillazista tutun Damon Albarnin ja XL Recordingsin omistajan Richard Russelin tuottama soul/R&B/gospel/pop -levy. Ja todella hieno levy onkin. Jo levyn aloittavan nimikkokappaleen pärähtäessä soimaan on selvää, että tässä on yksi vuoden levyistä. Mikä ääni, mikä sielukkuus! Moderni ja ajaton levy. Kiinnostava making of -minidokumentti katsottavissa täältä.

8. Kuusumun Profeetta: Huutoja hiljaisesta huoneesta (Ektro)

Vanha suosikki teki kaivatun paluun levyhyllyyn. Sataa lumi maahan hiljaa ja varhain oli kaunein kuulemani kotimainen kappale vuonna 2012. Kun kuulin kappaleen ensimmäistä kertaa, seitinohut ensilumi laskeutui kadulle. True story! Kuusumun Profeetta heitti myös superupean keikan viime kesän Ilmiössä (jos et ole käynyt kyseisillä festareilla, suosittelen todella vahvasti, että teet asiaan korjausliikkeen ensi kesänä).

9. PMMP: Rakkaudesta (Sony)

Vuonna 2009 ilmestynyt PMMP:n viides levy Vedeen varaan oli mielestäni todella tylsä levy. Rakkaudesta-levyn ensisingle Heliumpallo herätti kuitenkin oitis kiinnostukseni. Onneksi se ei ollut levyn ainoa hyvä kappale. Itse asiassa se taitaa olla levyn heikointa antia. Hyvä niin! Ja herrajumala ne sanoitukset. Paula Vesala on omissa kirjoissani Suomen tämän hetken paras sanoittaja. Levy oikein kuhisee hienoja kappaleita, joista itseeni kolahtavat parhaiten 4ever young, Korkeasaari, Pahvinaamari ja Toivo. Huh huh, upea levy.

10. Alabama Shakes: Boys & Girls (Rough Trade)

Amerikkalaisen Alabama Shakesin debyytti on komea sekoitus southern rockia, soulia ja bluesia. Kolme Grammy-ehdokkuutta kerännyt yhtye kulminoituu laulaja-kitaristi Brittany Howardin vahvaan ääneen.

11. Tiiu Helinä: Veli (El Camino)

Lisää vahvoja debyyttejä. Levyjulkaisukeikallaan Korjaamon Vintillä näkemäni live-esiintyminen todisti ennakko-oletukseni oikeiksi: Tiiu Helinä on ihan sairaan söpö ja vilpitön esiintyjä. Ponytail- ja Clouds -kokoonpanoista tutun Samuli Tantereen tuottama ja Tiiun säveltämä ja sanoittama Veli kuulostaa siltä kuin Regina ja Paavoharju olisivat lähteneet öiselle luontoretkelle. Eli erinomaiselta.

Kuvassa Tiiu Helinä. Kuva: Heta Bilaletdin.

12. Miguel: Kaleidoscope Dream (RCA)

"Ai, olet siis kaunisääninen kutumies, joka laulaa modernisti tuotettua ja maustettua R&B:tä ja pehmoista soulia? No, totta kai pääset vuoden levyt listalleni!"

13. Grizzly Bear: Shields (Warp)

Veckatimest-levyllä sydämeeni uinut brooklyniläinen Grizzly Bear teki jälleen hienon levyn. Katso pakahduttavan kaunis Yet Again -video täältä.

14. Jessie Ware: Devotion (PMR / Island / Cherrytree)

Vuoden biisi -tittelistä kilpailee omissa kirjoissani Frank Oceanin Bad Religionin lisäksi ainoastaan Jessie Waren debyytin vahvin kappale ja singlenäkin julkaistu Wildest Moments. Katso musiikkivideo täältä.

15. Talmud Beach: Talmud Beach (Helmi Levyt)

Talmud Beachin eponyymistä debyyttilevystä kirjoitin Suessa (8/2012) seuraavaa: "Hypnoottisen boogiebluestrio Talmud Beachin esikoinen on Helmi Levyjen katalogiin sopien taattua laatua. Muun muassa Joose Keskitalon taustayhtyeestä Kolmannesta Maailmanpalosta ja Räjäyttäjistä tutut muusikot erittävät soittimistaan varmaotteista, vapautunutta ja vähäeleisesti svengaavaa perinnemusiikkia, joka kuulostaa suunnilleen siltä kuin Kari Peitsamo esittäisi Canned Heatin kappaleita."

Jampun TOP 15 levyt vuodelta 2012

Kerron heti alkuun tärkeän alla olevaa listaa määrittävän faktan: vuoden 2012 musiikillisen tarjonnan hahmottaminen oli minulle tällä kertaa poikkeuksellisen vaikeaa. Last.fm:ni mukaan viimeisen 12 kuukauden kuunnelluimmasta 20 artistista neljä on viime vuonna levyn julkaisseita artisteja (ja näistäkin kaksi on Guided By Voices ja The Primitives, joiden uutuusarvosta voidaan kiistellä. Hyvyys- ja mahtavuusarvot ovat toki edelleen kaakossa).

Levylautastani ja spotifyssa puhelimeni akkua ovat kuluttaneet lähinnä 80-luvun rosoinen twee pop, 90-luvun alun shoegaze ja muu sähkökitaravetoinen ja/tai naivistisilla lyriikoilla sekä melodiakuluilla varustettu särisevä, kaihoisa ja usein varsin meluisa korvananna.

No, vuoden lähestyessä loppuaan otin asiakseni muistuttaa korviani 2012-vuoden helmistä ja alkoihan niitä löytyä niin hyllystä kuin playlisteistäkin. Muutama mainio levy osui tielle viimemetreillä, mutta uuden hyvän musiikin löytäminenhän on aina iloinen asia. Jos yksi asia pitää sanoa omasta näkökulmastani viime vuodesta, niin ainakin edellisten vuosikymmenten mielimusiikkini uljasta lippua pidettiin korkeasti yllä, ajoittain toisinnettiin liian ilmiselvästi ja parhaissa tapauksissa kehitettiin yhä edelleen.

Alla listattujen levyjen parhaista biiseistä tekemäni playlistin löydät Spotifysta. Suosittelen lämpimästi!

1. Black Twig - Paper Trees

Lienee hieman yllätyksetön valinta ykköseksi, mutta pakkohan se oli laittaa. Black Twigin hienosta musiikista tuskin kukaan kaipaa enää yhtään luonnehdintaa, mutta omasta puolestani voin sanoa Paper Treesin olleen itselleni rakkain vuoden 2012 levy. Voin vaan kuvitella kuuntelevani levyä viisikymppisenä ja sieluni silmin matkata jäiseen Helsinkiin 2012, jossa sen soinnut määrittivät fiilistäni niin monet hyiset kävely- ja bussimatkat. Upea levy, joka ansaitsee jokaisen saamansa kehun. Vinyyliversiota ja uutta levyä odotellessa!

2. Ringo Deathstarr - Mauve
Kaikille, jotka ovat lukeneet juttujani tästä blogista, lienee selvää, että olen suuri shoegaze-musiikin ystävä. Suurin osa tästä 80-90-lukujen taitteessa syntyneestä musiikista inspiroituneista nykyartisteista tekevät kuitenkin enemmän tai vähemmän lössöä ja munatonta kamaa. Tuntuu, että vain yleinen äänimaailma ja kaikupedaalin alkeet riittävät takaamaan trendiharjalla ratsastaville artisteille huomion blogosfäärissä ja musiikkimediassa, mutta se todellinen raakuus ja meluisuus, joka aiemmin musiikinlajia leimasi, jää puuttumaan. Tämä Ringo Deathstarrin kakkoslevy palauttaa sähkökitaran ja melun ansiokkaalla tavalla shoegazeen ja on mielestäni paras tällä saralla julkaistu albumi 2000-luvulla tähän asti. Tästä levystä My Bloody Valentinekin voisi olla ylpeä.

3. The Fresh & Onlys - Long Slow Dance
San Franciscolaisen The Fresh & Onlysin kolmas albumi oli minulle ensimmäinen tuttavuus yhtyeeltä. Sen vaivattomat melodiakulut, tyylikkäät kitarakuviot ja laulaja Tim Cohenin äärimmäisen miellyttävä baritoni riittivät nostamaan sen mielestäni yhdeksi vuoden parhaista albumeista. Kappaleet, kuten Long Slow Dance ja Executioner’s Song, ovat kuin suoraan 60-70-luvun taitteesta (fiiliksiä osastolta The Byrds, Big Star, Grateful Dead, jopa The Eagles). Long Slow Dance on myös ensimmäinen 2010-luvulla julkaistu AOR-maailmaa kosiskeleva albumi, joka ei mielestäni ole - anteeksi nyt vaan Iron & Wine ja kumppanit - pataluha paska.

4. Joose Keskitalo - Vyötä Kupeesi ja Tule!
Joose Keskitalon kaikki albumit ovat olleet mielestäni omissa ihmeellisyyksissään virheettömiä kokonaisuuksia. Tämä uusin ei poikennut tässä suhteessa lainkaan odotuksista. Keskitalo on osoittanut jokaisella julkaisullaan ilmiömäistä uusiutumiskykyä ja linja jatkuu. Nimikkobiisi on aivan uudenlaista Joosea: näin levynjulkkarikeikalla miehen soittamassa biisiä SÄHKÖKITARA kädessään! Jotain Dylanmaistakin tällä levyllä on, ja Aleksander Aava menee suoraan suosikkibiiseihini Jooselta. Levy on myös mielestäni parhaiten soitettu ja instrumentaalisesti kiinnostavin Keskitalon levy, todellinen taidonnäyte ja tyylipuhdas lopetus Kolmannelle Maailmanpalolle, jota jään itse kovin kaipaamaan. Mahtava, liian vähälle hehkutukselle jäänyt kokonaisuus!

5. Ty Segall Band - Slaughterhouse
Ty Segall tuli tsekattua livenä viime kesänä Puolassa OFF Festivaleilla ja keikka oli luonnollisesti yksi viikonlopun kohokohdista. Tämän kiertuebändin kanssa tehty Slaughterhouse siirtää mielestäni oivallisella tavalla äänitettyyn muotoon sen energian, jonka vain kyseinen bändi voi saada lavalla aikaan. Ei se toki tuo äärituotteliaan Segallin tuotantoon juuri mitään uutta, mutta miksi tarvitsisi kun kaava toimii niin perkeleen hyvin! ”Fuck this fucking song!” -Ty Segall.

PS. Mielestäni Slaughterhousen kansi olisi ehdottomasti kuulunut Miran ja Mikon vuoden kannet -postaukseen. Julkaisen sen siis tässä.

6. Cloud Nothings - Attack On Memory
Cloud Nothingsin kolmas levy vei erittäin onnistuneesti yhtyeen musiikkia uuteen raskaampaan ja kokeellisempaan suuntaan aiemmasta noise popista. Mainio sekoitus (post-)punkahtavaa ilmaisua ja noisea yhdistettynä vaikeroiviin lyriikoihin. Erittäin kova livesetti oli myös kutosella!

7. Guided By Voices - Class Clown Spots a UFO
Mahtava levy vieläkin mahtavammalta bändiltä. Ajatuksiani albumista voit lukea tästä.

8. Tame Impala - Lonerism
Paljon kiitosta ja gloriaa saanut Lonerism yhdistää erittäin mielenkiintoisella tavalla 1960-luvun psykedeeliset soundit nykyaikaiseen indie-ilmaisuun garage-mausteilla. Olisi noussut varmaan listassa korkeammallekin ellei biisimateriaali aikaansaisi lievähköä tasapaksuuden tunnelmaa, mutta ehdottomasti vuoden parhaita levyjä jo soundimaailmansa puolesta.

9. Timo Lassy - In With Lassy
Erittäin suurena Timo Lassy -fanina olisin varmaan digannut mistä tahansa äijän tekemästä levystä, mutta In With Lassy lunasti odotukset vilä odotettuakin paremmin. Lisää ajatuksia täällä.

10. Neil Young & Crazy Horse - Psychedelic Pill

Niilon ja hulluhepan paluulevy Americana oli sanalla sanoen pettymys. Soundi oli kohdillaan, mutta olihan se nyt helvetin tylsää valita biisimateriaaliksi ne kaikista kuluneimmat (sinänsä hyvät) rallatukset. No Psychedelic Pill sitten tuli ja teki sen, mitä Americanalta odotin. Fiilikset voi kiteyttää siihen, että mieletön avausraita Drifting Back on 27 minuuttia pitkä.

Miinuspuolena voisi sanoa, että lyriikat tuntuvat aika-ajoin hieman korneilta (”Gonna get me a hip hop haircut” jne.) mutta Crazy Horsen soitanta korvaa kaikki muut puutteet. Jos joku ei sitä tiennyt niin Neil Young on kaikista maailman artisteista kenties suurin suosikkini.

11. Tennis - Young & Old
Mainio kesälevy suosikkibändiltäni Tennikseltä. Kehitystä suhteessa debyyttiin on tapahtunut selkeästi, mutta tästäkin ehdin jo kirjoittaa.

12. Dinosaur jr. - I Bet On Sky
Olisiko ollut Rumban arviossa, missä kuvailtiin Dinosaur jr.:n uusinta levyä ajatusleikillä, että bändi on kuin pizza tai seksi: heikoimmillaankin hyvää. Siihen voin yhtyä. Ei tämä ole bändin klassikkotuotosten veroinen tekele, mutta varsin mainio plätty silti!

13. The Megaphone State - VLA Kings
Jos pitäisi yksi hiphop-levy valita autiolle saarelle viime vuodelta, se olisi ehdottomasti kotimainen VLA Kings. Täysin alihuomiolle jäänyt tulevaisuuden suomirap-klassikko. Lisää ajatuksiani täällä.

14. Lee Ranaldo - Between the Times and Tides
Lee Ranaldon soololevy oli hieman erilainen kuin tältä Sonic Youthissa mainetta niittäneeltä kokeellisen kitaroinnin oppi-isältä olisi ehkä odottanut: helposti lähestyttävä ja jopa hieman popahtava. Sellaisenaan kuitenkin erittäin hieno ja tyylitietoinen kokonaisuus, johon varmasti tulee palattua tulevaisuudessakin.

15. The Splits - The Splits
Yksi vuoden mukavimpia julkaisuja oli kyllä suomalainen The Splits, josta meillä pitäisi olla tulossa kolmen kimppa -postaus lähiaikoina (on ollut työn alla useamman kuukauden). Mitä tästä musasta voi sanoa? Crazy For You on yksi vuoden parhaista kipaleista ja tykkään vaan ihan helvetisti. Jee!