Huh, mikä live-versio Anthony Greenin Moon Songista! Tässä yksi syy, miksi Circa Survive tai edes pelkkä vokalisti tulisi viimein saada Suomeen. Talvella julkaistu CS:n keulakuvan toinen sooloalbumi Beautiful Things ei risteillyt samoissa astraalisissa sfääreissä Circa Surviven tai debyyttisoolon kanssa, mutta totaalisen erilainen lavaversiointi potkii lujaa tuoden mieleen mm. ysäri-Radioheadin. Albumilla polynesialaisissa rantatunnelmissa pulikoinut kappale on siirretty melankolisempaan ympäristöön, mikä tekee ihmeitä. Myös karjuntaa kuullaan, mikä kuulostaa yllättäen loistavalta, vaikka Anthony Greenin lauluääni onkin maailman parhaita. Studioversio on kuunneltavissa mm. Spotifysta.
torstai 24. toukokuuta 2012
Helsingin keikkasatoa mm. The Lemonheads ja Cloud Nothings
Tervehdys! On tullut tässä käytyä viime aikoina muutamilla keikoilla, joista liikenee jotain sanottavaakin. Musiikin kuuntelun kannalta olen liikkunut jossain 80- ja 90-luvun taitteessa välillä 60-luvulle visiittejä tehden, eikä uusiin tuttavuuksiin ole oikein ehtinyt tutustua. Toivottavasti kesän aikana kuitenkin saamme jotain kiinnostavia uusia julkaisuja...
Mielenkiintoisinta The Døn musiikissa on sen luovuus ja monipuolisuus. Välillä saattoi tuntea olevansa kuuntelemassa free jazzia, mutta seuraavan 30 sekunnin aikana soundimaailma siirtyikin sujuvasti indie popin kautta metalliin. Yleensä en tällaisesta poukkoilusta sen kummemmin lämpene, mutta The Døn lavakarisma ja soittotaito vain kerta kaikkiaan veivät mukanaan. Yksi parhaista näkemistäni keikoista, jonka biisejä en tuntenut etukäteen.
Oikeasti: onko mitään parempaa ja ihanampaa maailmassa kuin tämä?
Kun Evan Dando bändeineen astui lavalle, kiinnitin ensimmäiseksi huomiota itse sankarin eleettömään olemukseen, mutta myös basistin ja rumpalin studio/taustamuusikkomaiseen vibaan. Rockin' Stroll lähti soimaan ilman mitään spiikkejä ja ikävä kyllä lukuun ottamatta kahta Dandon mutisemaa thanksia näissä tunnelmissa jatkui koko pahvinmakuinen keikka. Oli aivan ilmeistä, että Dandolla oli paska fiilis soittaa tuttuja klassikkobiisejä päivästä toiseen, eikä bändin livevireessä ollut pisaraakaan intoa. Tätä ei pystynyt korjaamaan edes selkeästi fiiliksissä ollut täydehkö Tavastia.
Hämmästyttävää oli kuitenkin se, että Lemonheadsin musiikki ei voinut mennä pilalle edes tällaisesta lähestulkoon sieluttomasta tulkinnasta. Sulosoinnut vaan luikertelivat korviin ja nautinto oli huumaava, kunnes taas biisin loputtua ei ehtinyt edes taputtaa ennen kuin seuraava riffi oli jo läpihuudossa. Joka tapauksessa ei kaduta yhtään, että tämän upean bändin näki livenä. Toivon todella, että Dando vielä löytää tavan esiintyä ja tehdä musiikkia, josta hän itsekin saa jotain irti!
Ps. Äijä muuten tuli vetämään encoren ulkotakki päällä…
Black Lizard veti tuttuun tapaan mahtavan keikan, jossa surina ja särinä kietoutuivat psykedeeliseksi vahaksi. Erityistä kiitosta annan parista uudesta biisistä, joissa oli mielestäni varsin miellyttävää Black Tambourine - ja Velvet Underground -henkeä.
Death Hawksia levyn olin kuunnellut etukäteen ehkä yhden kerran, ja vaikutelma siitä oli reippaasti positiivisen puolella. Joka tapauksessa kun nämä sällit astuivat lavalle, jokin ei vain toiminut. Tuntui, että 60-70-luvun fiilistä tavoittelevan yhtyeen soundissa on levyllä osuttu johonkin siihen roots- ja psykedeliasuoneen, mistä syntyy nautinnollista korvientäytettä. Keikka kuitenkin loi vaikutelman jonkin trendin harjalla liitelevästä poppoosta, joka ei pysty yltämään läheskään musiikillisten esikuviensa vartaiseen tunnelmaan (toki sellaiseen on turha edes pyrkiä). Asiaan saattoi myös vaikuttaa oma aavistuksen sekava olotilani ja edeltänyt Black Lizardin loistava keikka.
Tavastia oli täynnä locksipäitä ja kalastajahousuja kun saavuimme paikalle. Tunnelma olikin läpi koko kaksi ja puolituntisen keikan kuin full moon partyissa. Esimerkiksi yksi intialaisen gurun fanipaitaan sonnustautunut mieshenkilö tanssi läpi keikan pyörien oman kuvitteellisen akselinsa ympäri käsi ojennettuna kohti taivaita.
Tästä videosta saa vähän kuvaa fiiliksestä. Mahtava bändi!
Dylan Baldi ja kumppanit ovat itseni ikäisiä nuoria sällejä, mutta niin vaan menivät ja vetivät loistavan keikan. Naiivit poppivaikutteet ja ahdistusta henkivät lyriikat yhdistettynä punk-ryskytykseen soivat suloisina, ja ihmiset olivat silmin nähden fiiliksissä. Parasta antia olivat mielestäni pariin kertaan, esim. Wasted Days -biisissä, räjähtäneet pitkät noise-sessiot. En katsonut kellosta, mutta tuntui siinä parin bissen jälkeen, että taivaallista surinaa ja melua lähti kitaroista reippaasti ehkä parinkymmenenkin minuutin ajan. Suosittelen ehdottomasti Cloud Nothingsin livesetin tsekkaamista kaikille Sonic Youthista ja vastaavista ihanista yhtyeistä pitäville.
The Dø @ Tavastia
The Dø ei ole minulle erityisen läheinen bändi. Mielessäni olen yhdistänyt yhtyeen yleensä vähän "tyttömäiseen" meininkiin, on melodiaa ja hassuttelua, mutta se tietty särmä siitä puuttuu (enkä tarkoita tällä, että kaikki ns. tyttömäinen musiikki olisi shittiä). Joka tapauksessa levyltä kuunneltuna en ollut koskaan The Døn musiikista innostunut, mutta Tavastian keikka otti minut täydellisesti huomaansa ensimmäisistä säkeistä lähtien.
 |
| iPhoneni laadukasta kuvamateriaalia keikalta... Soitinarsenaali käy tästä kuitenkin ilmi. Äärivasemmalla perkussionisti/saksofonisti/syntetisaattoristi. |
Olivia Bouyssou-Merilahden (oijoi mikä nimikin tuolla neitosella!) esiintymisessä on samaan aikaan jotain sympaattista ja vaarallista. Taitava laulaja ja ennen kaikkea mieletön esiintyjä. Muitakaan bändin jäseniä ei voi tällä saralla moittia: soitto pelasi täydellisesti ja yleisvaikutelma oli jännittävän rytmikäs, vaikka varsinainen rumpali yhtyeestä puuttuikin.
Mielenkiintoisinta The Døn musiikissa on sen luovuus ja monipuolisuus. Välillä saattoi tuntea olevansa kuuntelemassa free jazzia, mutta seuraavan 30 sekunnin aikana soundimaailma siirtyikin sujuvasti indie popin kautta metalliin. Yleensä en tällaisesta poukkoilusta sen kummemmin lämpene, mutta The Døn lavakarisma ja soittotaito vain kerta kaikkiaan veivät mukanaan. Yksi parhaista näkemistäni keikoista, jonka biisejä en tuntenut etukäteen.
The Lemonheads @ Tavastia
Voitettuani Stupido shopin kisasta liput edelliseen keikkaan ja tähän The Lemonheadsiin, olin ratketa riemusta, sillä rahatilanne ei ollut antanut periksi sitruunadaijujen kalliihkoon lippuun. Kuuntelin mahtavaa, mieletöntä ja täydellisen upeaa It's A Shame About Ray -klassikkoalbumia lähes repeatilla muutaman viikon ennen keikkaa. Odotukset olivat kovat.
Oikeasti: onko mitään parempaa ja ihanampaa maailmassa kuin tämä?
Kun Evan Dando bändeineen astui lavalle, kiinnitin ensimmäiseksi huomiota itse sankarin eleettömään olemukseen, mutta myös basistin ja rumpalin studio/taustamuusikkomaiseen vibaan. Rockin' Stroll lähti soimaan ilman mitään spiikkejä ja ikävä kyllä lukuun ottamatta kahta Dandon mutisemaa thanksia näissä tunnelmissa jatkui koko pahvinmakuinen keikka. Oli aivan ilmeistä, että Dandolla oli paska fiilis soittaa tuttuja klassikkobiisejä päivästä toiseen, eikä bändin livevireessä ollut pisaraakaan intoa. Tätä ei pystynyt korjaamaan edes selkeästi fiiliksissä ollut täydehkö Tavastia.
Hämmästyttävää oli kuitenkin se, että Lemonheadsin musiikki ei voinut mennä pilalle edes tällaisesta lähestulkoon sieluttomasta tulkinnasta. Sulosoinnut vaan luikertelivat korviin ja nautinto oli huumaava, kunnes taas biisin loputtua ei ehtinyt edes taputtaa ennen kuin seuraava riffi oli jo läpihuudossa. Joka tapauksessa ei kaduta yhtään, että tämän upean bändin näki livenä. Toivon todella, että Dando vielä löytää tavan esiintyä ja tehdä musiikkia, josta hän itsekin saa jotain irti!
Ps. Äijä muuten tuli vetämään encoren ulkotakki päällä…
Black Lizard & Death Hawks @ Ravintola Torvi
Olin moikkailemassa lahtelaisia kavereitani ja huomasin, että kyseisen ehkä jokseenkin aliarvostetun kaupungin yhdessä menomestassa, Ravintola Torvessa, oli illalla tulossa erittäin kiinnostava Black Lizardin ja Death Hawksin yhteinen keikka.
Black Lizard veti tuttuun tapaan mahtavan keikan, jossa surina ja särinä kietoutuivat psykedeeliseksi vahaksi. Erityistä kiitosta annan parista uudesta biisistä, joissa oli mielestäni varsin miellyttävää Black Tambourine - ja Velvet Underground -henkeä.
Death Hawksia levyn olin kuunnellut etukäteen ehkä yhden kerran, ja vaikutelma siitä oli reippaasti positiivisen puolella. Joka tapauksessa kun nämä sällit astuivat lavalle, jokin ei vain toiminut. Tuntui, että 60-70-luvun fiilistä tavoittelevan yhtyeen soundissa on levyllä osuttu johonkin siihen roots- ja psykedeliasuoneen, mistä syntyy nautinnollista korvientäytettä. Keikka kuitenkin loi vaikutelman jonkin trendin harjalla liitelevästä poppoosta, joka ei pysty yltämään läheskään musiikillisten esikuviensa vartaiseen tunnelmaan (toki sellaiseen on turha edes pyrkiä). Asiaan saattoi myös vaikuttaa oma aavistuksen sekava olotilani ja edeltänyt Black Lizardin loistava keikka.
Ozric Tentacles @ Tavastia
Menin katsomaan Ozric Tentaclesia faijani kanssa, sillä yhtye on hänen uusimpia innostuksiaan. Lueskelin netistä taustatietoja etukäteen ja tuumailin, että elektronisen musiikin ja progen yhdistelmähän kuulostaa varsin kiehtovalta. Onhan Kingston Wall kuitenkin vanhoja suosikkeja jne. Radio Helsingin mainoksessa mainittiin sitä paitsi erikseen keikan valoshow'n tehneen yrityksen nimi. Luvassa oli siis varmasti jonkinmoinen spektaakkeli!
Tavastia oli täynnä locksipäitä ja kalastajahousuja kun saavuimme paikalle. Tunnelma olikin läpi koko kaksi ja puolituntisen keikan kuin full moon partyissa. Esimerkiksi yksi intialaisen gurun fanipaitaan sonnustautunut mieshenkilö tanssi läpi keikan pyörien oman kuvitteellisen akselinsa ympäri käsi ojennettuna kohti taivaita.
Itse musiikki oli mielestäni suhtkoht mielenkiintoista, mutta meni ehkä omaan makuuni aavistuksen verran liikaa psyketrancen puolelle. Myös joka biisissä toistunut samanlainen rumpukomppi aiheutti pieniä kyllästymisen oireita, mutta joka puolella ympärilläni ihmiset olivat kyllä niin fiiliksissä, etten vastaavaa ole vähään aikaan nähnyt. Ehkä jos itsekin olisin ollut hapoissa olisin lämmennyt enemmän!
Cloud Nothings @ Kuudes Linja
Yllättäen Tavastialta Kutoselle siirtynyt Cloud Nothingsien keikka oli yksi eniten odottamistani pläjäyksistä tänä keväänä. Yhtyeen uusin älppäri Attack On Memory on ollut tasaisessa soitossa viime aikoina ja kovin paljon pidin edellisestäkin levystä. Livefiilis ei myöskään onneksi pettänyt!
Tästä videosta saa vähän kuvaa fiiliksestä. Mahtava bändi!
Dylan Baldi ja kumppanit ovat itseni ikäisiä nuoria sällejä, mutta niin vaan menivät ja vetivät loistavan keikan. Naiivit poppivaikutteet ja ahdistusta henkivät lyriikat yhdistettynä punk-ryskytykseen soivat suloisina, ja ihmiset olivat silmin nähden fiiliksissä. Parasta antia olivat mielestäni pariin kertaan, esim. Wasted Days -biisissä, räjähtäneet pitkät noise-sessiot. En katsonut kellosta, mutta tuntui siinä parin bissen jälkeen, että taivaallista surinaa ja melua lähti kitaroista reippaasti ehkä parinkymmenenkin minuutin ajan. Suosittelen ehdottomasti Cloud Nothingsin livesetin tsekkaamista kaikille Sonic Youthista ja vastaavista ihanista yhtyeistä pitäville.
keskiviikko 23. toukokuuta 2012
Hunx and His Punx Barcelonassa
Hola! Kävin viikonloppuna Barcelonassa testaamassa Helsinkiinkin tällä viikolla saapuvien jenkkien live-kunnon! 50-luvun rockissa ja popissa uitettua garagepunkia soittava Hunx and His Punx yllätti minut sekä hyvässä että pahassa. Ennakko-odotusten mureneminen oli suoraan verrannollista keikan etenemiseen, joten kerronpa teille, mitä bändiltä kannattaa odottaa.
 |
| En jaxanut kaivaa keikalla kameraa esiin, nii piirsin Hunxista kahvitauolla kuvan (feat. kahvitahrat) |
ALKUASETELMA
Bändi esiintyi joskus aamuyöllä Razzmatazzissa, joka on sekä Barcelonan legendaarisimpia yökerhoja että viiden erityylisen baarin yhdistävä valtava kerrostalo. Jälkimmäisen on tottunut helposti yhdistämään ehkä ei-niin-rock'n'rolliin fiilikseen ja sieluttomiin sokkelokapakoihin. Razzmatazz oli kuitenkin hämmentävä seos teollisuushallia, Tavastian Lauantaidiskoa, suomalaisen hintaista juomaa, VIP-jonoja, värikästä asiakaskuntaa ja espanjalaista organisointia. Musiikilliset odotukset olivat suuret, sillä olin fiilistellyt kohtuullisen paljon Too Young to Be in Love -debyyttialbumia, joskin aika pintapuolisesti. Odotukseni keikkatilanteesta sen sijaan nojasivat hyvin paljon kokemukseeni Jacuzzi Boysin keikasta samassa kaupungissa kuukautta aikaisemmin. Ajankohdan, odotusten ja keikkapaikan lisäksi muita vaikuttavia tekijöitä olivat ennen keikkaa tapahtuneet asiat sekä espanjalainen yleisö, mutta erityisen hyvin tai huonosti vastaanottava asetelma ei ollut. Siinä mielessä lähtökohta oli neutraali.
KEIKAN ETENEMINEN
Razzmatazz aukesi klo 01:00 ja itse saavuin vielä tyhjyyttään ammottaneeseen paikkaan lähempänä kahta. Soittoajoista ei tiennyt kukaan, mutta satuin sattumalta saliin bändin noustessa lavalle joskus paljon myöhemmin. Ehkä niihin aikoihin kuin Suomessa tulisi valomerkki? Settilista sisälsi kaikki hitit ja vähän enemmän. Lovers Lane soitettiin luonnollisesti viimeisenä, vaikka sillä kiusattiin jo aikaisemmin. Soundit olivat ehkä vähän tukkoiset, eikä keikka kuulostanut niin säröiseltä kuin olisi suonut. Musapuoli oli ihan jees. Bändin ja etenkin Hunxin kohkaus vei liikaa huomiota musiikilta, mikä ei lähes koskaan ole hyvä juttu. Voisikin sanoa, että Hunxin viihtyminen lavalla oli kääntäen verrannollinen omaan fiilikseeni Razzmatazzin Pop Barissa. Rakastan visuaalisesti vahvoja keikkoja, mutta lauantaina nähtiin vain hallitsemattomaan kaaokseen ja örveltämiseen verhottuja tempauksia ja fuck you -asennetta, mikä vain lähinnä ärsytti. Ärsytti muuten jotakuta muuta vielä enemmän, koska loppupuolella lavalle lensi lasi.
JOHTOPÄÄTÖS
Minun olisi pitänyt joskus googlettaa bändi ja keikkavideoita :--D On vaikea arvioida, toistaako sunnuntai samaa kaavaa, koska lauantaina paikalla oli riehakkaita ja provosoivia faneja. Toisaalta luulen, että kohkaus on niin syvällä ytimessä, että bändiä ei yksi hissu yleisö rauhoita. Voihan myös tapahtua niin, että Hunx punxeineen vetää Kutoselle massiivisen fanilauman, eikä keikkapaikasta ole jäljellä kuin rauniot sunnuntain jälkeen. Jos alla olevat videot kolahtavat, kannattaa käydä tsekkaamassa! Luvassa on hyvää musiikkia, fyysistä että verbaalista kontaktia yleisöön, nahkaa, lateksia, sukkahousuja, huulipunaa, paljasta ihoa, keikka-asujen vaihtumista, punk-asennetta, homoeroottista strippausta ja eräänlaista anarkiaa.
Su 27.5.2012
Helsinki, Kuudes Linja
CLUB HORI SMOKU VOL 2
22.00 The Splits
23.00 Hunx and His Punx (USA)
Liput 14 €
Ennakot: Tiketti
lauantai 12. toukokuuta 2012
French Films Zaragozassa
Täytyy myöntää, etten ole aina pitänyt French Filmsistä. Angstini syytä yhtyettä kohtaan voi vain arvuutella, mutta veikkaan sen kummunneen trendikkyyden, puun takaa tulleen megahypen, ajankohdan ja assosiaatioiden yhdistelmästä. Muistan aluksi kokeneeni bändin vain kopiona The Drumsista. Siis bändistä, josta joskus pidin todella paljon, mutta jonka myrkyllisen huono Flow Festival -keikka jäädytti suhtautumiseni jenkkeihin paukkupakkasille asti. Puolen vuoden sisään olen kuitenkin saanut tasaisesti siedätyshoitoa French Filmsistä, sillä olen ravannut yhtyeen keikoilla ikään kuin se olisi lempibändejäni - ja se on tehonnut.
Viimeisin kohtaaminen tapahtui torstaina tämänhetkisessä asuinpaikassani Zaragozassa. Espanjan viidenneksi suurimmassa kaupungissa keikkatarjonta on runsasta, mutta englanniksi esiintyviä yhtyeitä täällä käy todella harvoin - puhumattakaan suomalaisista bändeistä! Niinpä osallistumiseni varmistui sillä sekunnilla, kun bongasin tapahtuman Last.fm:stä.
Keikkapaikka La Lata de Bombillas oli pieni, kapea ja pitkä pubi, jonka perällä oli matala esiintymislava. Paikka oli luultavasti pienimmästä päästä, missä French Films on esiintynyt pitkään aikaan. Puolivälissä huonetta oli tv, josta bändin keikka näkyi. Telkkari oli varmasti tarpeellinen, sillä 160-senttisenä tunnen itseni täällä jatkuvasti pitkäksi. Espanjalaisesti sopivasti myöhässä sisään pamahtaessamme paikka oli jo tupaten täynnä, eikä sinne olisi enempää asiakkaita mahtunutkaan. Keikka alkoi juuri kun olimme saaneet euron valkoviinit kätösiimme.
Espanjalaisten keikkakäyttäytyminen on mielenkiintoista. French Filmsin pirteä ja melodinen indie rock kelpasi mainiosti moshpitin taustamusiikiksi, mutta encore-taputukset olivat niin hissuja, että suorastaan kummastutti, miksi bändi tuli takaisin lavalle. Vasta encoren jälkeen yleisö innostui, ja suosionosoitukset raikuivat kovempaa. Bändin live-energia ja duurissa soivat kappaleet loivat kuitenkin saliin lämpimän tunnelman koko keikan ajaksi, mistä ei voi syyttää pelkästään saunamaisia lämpötilalukemia. French Films jaksoi viihdyttää myös lukuisilla leppoisilla välispiikeillään, vaikka ne epäilemättä menivät suurimmalta osalta yleisöstä ohi. Täällä ei nimittäin puhuta englantia. Ollenkaan. (Vain hippusen verran kärjistettynä.)
Torstainen kohtaaminen Espanjan minikiertueen viimeisellä keikalla oli siedätyshoitoni loppukoe. Perjantaina töissä French Filmsin Imaginary Future -levy unohtui kuulokkeisiini repeatille, enkä tuntenut tarvetta vaihtaa musiikkia koko päivänä. Roskildessa sitten seuraavan kerran!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)