Black Lizard - Black Lizard

Black Lizard on ollut lempilapseni suomalaisella musiikkikentällä jo jonkin aikaa, kuten tämän blogin seuraajat ovat huomanneet. Tuntuu siltä, että henkilökohtaiset musiikkimieltymykseni ja yhtyeen kehitys ovat jo pitkään edenneet kohti samaa lakipistettä, joka on nyt saavutettu huikean debyyttialbumin ja viimeaikaisten upeiden keikkojen myötä. Olen jo alustavasti hehkuttanut ensi viikolla kauppoihin tulevaa Black Lizardia, mutta se yhä vaan paranee jokaisella kuuntelukerralla.

Avausraita Honey, Please on Spectrummaisen toistava ja hidastempoinen Black Lizard -arkkityyppi, joka avaa kuuntelukokemuksen seesteisesti. Boundaries tuntuukin nautinnollisen junnaavan tervetulotoivotuksen jälkeen potkaisulta perseelle. Upeat kitarasoundit, mieletön bassokuvio ja sitar-taustat maalailevat Brian Jonestown Massacren huippuaikojen kaltaista tunnelmaa, ja se ei ole ihme, sillä onhan biisissä mukana soittamassakin Anton Newcombe (!!!). Joku voisi sanoa, että tällaista ei ole Suomessa ennen julkaistu. Hän olisi tässä täsmälleen oikeassa!


Dead Light ja Love Is a Lie ovat jo tovin kuunneltavissa olleita sinkkulohkaisuja ja siksi entuudestaan tutumpia kuin muu biisimateriaali. Varsinkin jälkimmäinen on kyllä omasta mielestäni niin järjettömän hieno biisi, että joka kerta selkäytimessä värähtelee. Tässä on sitä todellista anthem-ainesta! En ihmettele näiden kappaleiden valintaa promottaviksi biiseiksi, sillä pelkästään niiden laulumelodiatkin olisivat saavutuksia bändin esikuvillekin.

A-puolen lopetusbiisi New Kind of High nousee yhdeksi levyn ehdottomista kohokohdista. BJTM:n fiiliksissä yhä etenevä kappale on muhkea, melodinen ja epätoivoinen kokoelma melankoliaa, laahaavaa kitaroiden ja laulun kaksinpuhelua. Biisi on uskottavuudessaan huikea osoitus bändin kyvyistä luoda koukuttavan epätoivoisia tunnelmia, joihin uppoutumisesta saa loputtoman paljon tyydytystä.

Taannoiselta EP:ltä tutut biisit Some Drugs ja Forever Gold ovat päässeet levylle uudessa, ehommassa muodossaan, johon ne on purkitettu Newcomben studiolla Berliinissä. Ensimmäinen on silkkaa bluesia, joka yltyy Spacemen 3:n hengessä yhden soinnun hakkaamiseen muodostaen saumattoman yhdistelmän primitiivistä (oletteko muuten huomanneet, että tämä sana on esiintynyt vähän turhankin taajaan Black Lizard -arvioissa?) juurevuutta ja modernimpaa meluisaa äänimaisemaa kasvaen aina biisin loppuun asti.

Kahden rajumman biisin jälkeen kaunis Thrill palaa yksinkertaiseen ja hellään kahden soinnun säestämään vaikerointiin. Voimakkaat mielleyhtymät liitelevät Velvet Undergroundin ja Jesus and Mary Chainin suuntaan. Ja mikäpä hienompi lopetus tälle upealle levylle kuin vanha kunnon Fucking Up, vuosia keikkasetissä ansaitusti roikkunut hypnoottinen hengennostattaja (jonka muuten Soliti-kaverit Black Twig ovat coveroineet ainakin kerran keikkasetissään!). Tämä biisi on yhtä kuin Black Lizard. Se on sitä mitä Search and Destroy The Stoogesille tai There Is A Light That Never Goes Out  The Smithsille; kaikkien muistama ja rakastama klassikko, joka saa aloitus- tai lopetusbiisinä takuuvarmasti keikkayleisön tunnelman kattoon.

Mielestäni ei ole yhtään liioiteltua väittää, että Black Lizard on ainutlaatuinen levy suomalaisen rockin historiassa. Jo se riittää perustelemaan väitteen, että levyä ovat olleet tekemässä Anton Newcombe ja Spectrum/Spacemen 3-mies Peter Kember aka Sonic Boom, mutta perustavampikin syy löytyy.

Pääosin Velvet Undergroundista ja 80- ja 90-lukujen kenkiintuijotteluista ammentavaa musiikkia on ilmestynyt maailmalla ja Suomessakin viime vuosina varsin paljon, mutta jos tarkkoja ollaan niin neo-psykedeelinen 80-luvun lopun soundimaailma ja space rock -vivahteet ovat härmässä vielä tutkimatonta musiikillista erämaata. Kun Black Lizard esiintyi viime marraskuussa Lontoossa Fuzz Club Recordsin Reverb Conspiracy -kokoelman julkkareissa, suomalaisen bändin mukanaoloa tuskin noteerattiin musiikkimediassa, vaikka tapahtuma piti sisällään koko genren kerman ja sellaisia nimiä kuin The Telescopes, Singapore Sling ja The Blue Angel Lounge.

No, sikäli turha valittaa, etten itsekään tullut kirjoitelleeksi kyseisestä tapahtumasta All Earsiin... Yhtä kaikki tähän musiikilliseen aukkoon Black Lizard tuo ansiokkaan täydennyksen.

---

Black Lizardin livekunnosta täytyy mainita muutama sana. Hesarissakin huomattiin, että The Raveonettesin lämppärinä ollut Black Lizard jätti pääesiintyjän löysähkön ja sisäsiistin keikan täysin varjoonsa anteeksipyytelemättömällä, jopa punk-henkisellä setillään. Jos mitenkään ehditte, suosittelen todella osallistumaan mahdollisimman moneen seuraavista eventeistä, joista itse osallistun ainakin levyjulkkareihin:

05.04. Levyjulkkarit, Radio Helsinki -klubi @ Kuudes Linja, Helsinki
06.04. Woodstock/Rockstar's, Tallinn Music Week, Tallinn, EE
12.04. Doris, Tampere
18.04. Henry's Pub, Kuopio
19.04. Jyrock, Jyväskylä
20.04. Klubi, Turku
26.04. Torvi, Lahti
03.05. 45 Special, Oulu
04.05. Bar 15, Seinäjoki
08.05. Rock Bar Monttu, Pori
7.-11.08. Flow Festival, Helsinki

---

Black Lizard jatkaa Solitin täysin omaa luokkaansa olevaa julkaisulistaa mielestäni tähän asti parhaalla kokonaisuudella. Se on minulta paljon sanottu, sillä tuskin olen mitään rakastanut viime vuosina niin paljon kuin New Tigersia ja Black Twigiä. Ja se VINYYLIJULKAISU! Jes!

Summa summarum: onnittelut kaikille osapuolille ja asianosaisille. Olette tehneet tulevan klassikon ja suvereenin suosikkilevyni suomalaisessa indie rockissa!