Kun nuorempana kuuntelin enemmänkin räppiä, muistan naureskelleeni (sittemmin suomeksi läpilyöneen) Peilarin, Don Johnson Big Bandin ja Redraman kaltaisille yrittäjille, joiden englanninkielisestä ilmaisusta tahtoi lähinnä sulkea naamansa tyynyyn ja itkeä myötähäpeästä. Tämä muuttui kertalaakilla kun yhtäkkiä julkisuuteen pompahti pari vuotta sitten Gracias ja The Megaphone State. Ensimmäinen on saanut isomman kakkupalasen osittain huvittavan ilmiselvästä maahanmuuttajaräppihypetyksestä (jota tyypit ovat muuten itse kritisoineet vääräksi lähtökohdaksi musiikkiinsa), mutta jälkimmäinen on ollut itselläni tiheämmässä soitossa.
Muistan hyvin sen fiiliksen kun kuulin ensimmäistä kertaa Megaphone Statea. Menin aivan ekstaasiin: tuntui epätodelliselta, että näin uskottavaa englanninkielistä räppiä voi tulla Suomesta. Täysin virheetön suoritus. Biisi oli tämä:
Verrattuna yhtyeen 2009 julkaistuun omakustannedebyyttiin Home of the Knockout Artistiin on Fresh Tunes Finlandin julkaisema kakkosalbumi VLA Kings vaivattomampi ja viimeistellympi. Nimi muuten viittaa nokkelasti heppujen kotikaupunkiin Viialaan. Soundiltaan ja ideologialtaan levy edustaa selkeästi rap-musiikin undergroundimpaa laitaa: riimit käsittelevät syvällisiäkin asioita, eikä kaikkia paukkuja satsata tyhjänpäiväiseen sinkkubiisiin, vaan painopiste on viimeistellyllä ja tyylitietoisella albumikokonaisuudella.
Megaphone Statessa ilahduttaa paitsi Suomen rap-skenen parhaimmistoon nousevat SimonSoundin vääntämät soulia ja vanhan ajan meininkiä huokuvat biitit, myös Ekowin kekseliäät ja ajatuksia herättävät riimit. Mikä parasta, yhdessä nämä elementit ovat enemmän kuin osiensa summa. Megaphone State ei ole kyyninen, muttei yltiöpositiivinenkaan. Sen musiikissa muodostavat sulavan kombinaation viittaukset hiphopin traditioon, musiikillinen kunnianhimo ja downright hyvät vibat.
Lainit, kuten You're now talking to the African soul / in the land of the reindeer and snow (December Flight) saavat parhaimmillaan ihon kananlihalle. Kun musta tamperelainen räppää siitä miltä tuntuu olla luokan ainoa erivärinen, liikutaan sellaisella alueella, jossa suomalaisella osittain kaavoihinsa kangistuneella dissausräpillä on vielä paljon koluttavaa.
Suosittelen ehdottomasti Basson Räppilapsuus-dokkarisarjaa, jonka ensimmäisen osan avasi Ekow.
Omaksi suosikkibiisikseni VLA Kingsiltä muodostuu jostain selittämättömästä syystä Live Transmission pt. 2. Ekowin vaivattoman nopeat riimit ja vienot Gil Scott-Heron -viittaukset, A Tribe Called Quest -henkinen jazz hop -biitti, tarttuva taustamelodia ja iltapäiväisen sateen tunnelmaa henkivä rumpusäksätys. Tässä biisissä kenties tiivistyy kaikki ne elementit, jotka tekevät Megaphone Statesta Suomen tämän hetken kovimman räppibändin.
Tää on just sitä kunnon hip-hoppia, siis helmi rumpukomppi taustalla ja vielä lyyrinen puoli kunnossa. En sano että kumpiko albumeista on parempi, Home of the knockout artist vai tää, mut edellä mainitusta löytyy enemmän funkkaavampaa menoa kuin tästä, mutta tältä platalta löytyy enemmän tunteellisempaa biisiä. Tätä on tultu kuunneltua viime aikoina aikas paljon, ja piristää mukavasti päivää.
VastaaPoista