The National: High Violet

The Nationalin viides albumi seuraa Boxer-hittilevyä kymmenes toukokuuta, mutta nopeimmat voivat kuunnella High Violet -nimeä kantavan uutukaisen NYTimesin sivuilla, huomiseen asti!

Lukemieni arvostelujen perusteella levy on huikea. 5/5 tähteä, 9.5/10 pistettä ja jopa 100/100 prosenttia on vilkkunut siellä sun täällä, mutta näitä huippuarvosanoja ei oma käsitykseni ainakaan vielä kohtaa. Ei se ole täydellinen levy, ei vain ole.

High Violet ei ole missään nimessä huono levy - todella hyvä itseasiassa, mutta kyllä siltä vikojakin löytyy - tai oikeastaan lähinnä siltä ei löydy kaikkea tarvittavaa. Missä ovat
1) koukut
2) SE biisi
3) variaatio?
Lisäksi High Violet on niin selkeä elämäntilanneteemalevy, että siihen on mahdotonta samastua etenkin, jos sattuu kaikki olemaan juuri hyvin ja kesäkin tulossa jne.

...Mutta siltä löytyy: nokkelia ilmaisuja, yhtenäiset lyriikat ja hienoja sävellyksiä muiden The Nationalin perusvahvuuksien lisäksi. Esimerkiksi Anyone's Ghost, Conversation 16 ja Bloodbuzz Ohio ovat loistavia biisejä, jollaisia avautuu varmasti kuunteluiden myötä vielä lisääkin. Lisäksi maailmasta varmasti löytyy muutamia ihmisiä, jotka ovat juuri eronneet/ ovat eroamassa/ on tylsää tai muuta samastumista helpottavaa.

High Violet on aikamoinen antikesälevy, mutta sopii sateisille päiville. Se kertoo päänsisäisestä yksinäisyydestä, tylsistä ihmissuhteista, nostalgiasta, menetyksen ja satuttamisen peloista (ja vähän kaikista muistakin peloista), kaukokaipuusta ja jännityksen puutteesta eli niistä kaikista oireista, joita Salkkareiden Lassella tällä hetkellä on - keski-iän kriisin takia.

Stream: http://www.nytimes.com/2010/04/25/magazine/25national-t.html?pagewanted=1


sit päivän biisin pariin...

Day 05 - A song that reminds you of someone

Jostakusta muistuttava kappale on ehkä tähän mennessä vaikein, sillä elän musiikkia tosi vahvasti tapahtumien, muistojen ja ihmisten kautta, ja jokaiseen ystävään on liitetty vähintään yksi biisi - moniin kokonaisia ja lukuisia levyjäkin. Eli valinnanvaraa olisi.



Valkkasin sitten Jarkko Martikaista. Vaikka Kaikki me kuolemme pian, muistuttaa myöskin enemmän tietystä hetkestä, liitän sen vahvasti pappaani. Biisi soi repeatilla, kun kuulin isoisäni kasvaimesta, jota on mahdotonta poistaa. Vaikka annetut elinvuodet on jo tuplattu ellei triplattu, lähtö tulee jossain vaiheessa kuitenkin, ja biisi on auttanut käsittelemään asiaa todella paljon. Myös tietyt lainit (esim. "sinutkin usein mä huomiseen siirrän/ tänään kun kanssasi ehdi olla en") biisistä voisivat kuvastaa hyvin omaa suhdetta pappaani, ja toisaalta jotkut lainit ("elämää vierastan, ihminen") sopivat hänen suuhunsa. Samastuminen kappaleeseen on voimakasta.

M.I.A: BORN FREE

Kiistatta vuoden (tähän mennessä) paras musiikkivideo, ja muutenkin yksi vaikuttavimista pätkistä, jonka olen koskaan nähnyt:



Ohjaaja Romain Gavras alkaa omissa silmissäni muistuttaa musiikkivideojumalaa. Justicen Stress kosketti aikanaan paljon, ja aiheutti aikamoisen kohun Ranskassa. Myös Gavrasin ja So-Me:n ohjaama Justice-dokkari A Cross the Universe on katsottu läpi kymmeniä kertoja, ja paranee edelleen kerta kerralta. Muita miehen teoksia ovat mm. The Last Shadow Puppetsin The Age the Understatement ja Simian Mobile Discon I Believe.

Huh huh, ei voi muuta sanoa.

Once in a lifetime duetto, tuore M.I.A.-biisi ym.

Eilen kävin katsomassa bändiä, joka ei lukeudu normaaliin musiikkiprofiiliini. Viimeksi näin Negativen joskus 2000-luvun alussa jossain nuorisotalolla. Eilen Pakkahuoneella oli samanlainen meno kuin aikanaan, tosin vanhempaa yleisöä oli paikalla enemmän - jopa yllättävän paljon. Yleisöstä saattoi bongata myös Meriläisen Rosan, Frangénin Simon ja Mustajärven Paten ym.

Tästä keikasta en aio sen kummempaa arviota kirjoitella, mutta vaikka vähän naureskellen paikan päälle menin, hymyillen tulin pois. Lavakarismaa rokkikukoilla oli vaikka muille jakaa, ja ilta oli lopulta ehkä parasta mahdollista etkoilua. Niin, ja jotain ennennäkemätöntäkin oltiin todistamassa...



Kun kerran tuon memen myötä luurankoja paljastellaan niin antaa paukkua sitten oikein kunnolla. Olen kyllä jokusen kuukauden elämästäni ollut Negative-fani (jep), mutta useita vuosia fanittanut Katri Helenaa. Rönnin lavatanssit in my mind...

Uusi M.I.A.-biisi!

Ei mikään Paper Planes tai Boyz, vaan jotain muuta, mutta hyvää!







Day 04 - A song that makes you sad



Death Cab for Cutien tuotannosta olisi voinut tähän kohtaan poimia muitakin biisejä, mutta Tiny Vesselsin tarina on ehkä surkein - tsekatkaa vaikka noi lyriikat ...Vaikka eivät Someday You Will Be Loved tai Transatlanticism kyllä yhtään sen piristävämpiä biisejä ole...

Crystal Castlesin toinen Crystal Castles

Crystal Castlesin toinen levy on nimetty täsmälleen samalla tavalla kuin ensimmäinen. Crystal Castlesin molemmat levyt ovat siis self-titled - nimettömiä tai bändin mukaan nimettyjä, ihan kuinka asian haluaa nähdä. Maalaisjärjellä kuuntelija voi nimetä sen vaikka Crystal Castles II:ksi, ja välttää ongelmat musiikkikirjaston järjestyksessä, mutta silti mietityttää, millaisia sekaannuksia kaksi samannimistä levyä voivat aiheuttaa. Sehän tästä vielä puuttuisi, jos kannetkin olisivat samanlaiset.

Uusi kansi siis näyttää tältä

Juuri tällaisista syistä en odottanut toista albumia kovinkaan innolla. Crystal Castles oli alkanut ärsyttää jo aiemmin pikkujuttujen takia. Debyyttilevy oli hyvä, mutta uusien biisien vähäisyys ärsytti, sillä lähes kaikkihan oli julkaistu jo aiemmin ep:illä. Flow'n keikan myöhästyminen epämääräisistä syistä ärsytti. Jopa viime vuoden Pitkä kuuma kesän esitys oli kaikessa huippuudessaan ärsyttävä: musiikki soi virheettömästi, vaikka Alice Glass näytti olevan lavalla ihan koksupäissään, tai sitten esitys vain meni överiksi.

Mutta uusi Crystal Castles, se kakkosalbumi, on ärsyttävän hyvä. CCII oli määrä julkaista kesäkuussa, mutta se päätyikin Internetiin viime viikolla. Kuten debyytin kanssa, julkaisua aikaistettiin. Digitaalinen versio on ostettavissa tästä päivästä alkaen, ja fyysinen levy tulee kauppoihin kuukauden päästä.

CCII yllätti ainakin minut loistavuudellaan. Crystal Castles on uudistanut soundiaan sopivasti, ja huudon ja melskeen määrää on vähennetty, vaikka sitäkin löytyy. Kokonaisuutena soundimaailma on muuttunut puhtaampaan suuntaan, ja sen voisi kuvitella soivan isoilla teknoareenoilla. Esimerkiksi ensimmäinen sinkkulohkaisu Celestica kuulostaa kauniilta - adjektiivi, jota en olisi aiemmin liittänyt kaksikkoon.

Koko levy on itseasiassa hyvinkin miellyttävä, ja suorastaan huutaa uudelleen pyöräytystä heti perään. Biiseistä eniten miellyttää Baptism, joka saattaa hyvinkin olla yksi tämän vuoden lempikappaleistani. Ainoa ärsyttävä raita on sitä seuraava Year of Silence, jossa on oudosti sämplätty Sigur Rósin Inni mer syngur vitleysinguria. Yleensä taitaa mennä päinvastoin, mutta mitä enemmän Year of Silencea kuuntelen, sitä vähemmän Jónsin äännehdintä biisiin sopii. Kuitenkin yksi skippaus koko levyllä on hyvä saavutus, ja levy on ehdoton pakkohankinta myös levyhyllyyn.

Sitten päivän biisin pariin...

Day 03 - A song that makes you happy



Tämä ei ole vitsi. Sealin Kiss from a Rose on maailman paras viimeinen hidas. Tähän biisin liittyy paljon muistoja muutamalta viimeiseltä vuodelta. Seal on ilostuttavan hyvä tulkitsija, ja noh, biisi puhukoon puolestaan. Vaikka kuinka olisi suru puserossa, ei tämän biisin aikana voi mököttää.