Taas mennään

Näkisittepä hymyn kasvoillani. Facebookin tapahtumaosio kertoo, että Roskilde alkaa tänään. Jep, tänään on lähtö, tai oikeastaan se oli jo. Bloggaan tällä hetkellä junasta kännykälläni. Pian olen Pasilassa ja siitä jatkamme varhain aamulla Aseistakieltäytyjäliiton bussilla laivalle ja edelleen Roskildeen. Kaikki sääennusteet lupaavat pelkkää aurinkoa, ja joillekin päiville jopa hellettä. En silti jättänyt kumisaappaitani rinkastani, mutta: ai että tekee gutaa viime vuotisen katastrofin jälkeen!
Radioheadia odotan jo paljon, muitakin tietenkin. Eniten mielessä pyörii kuitenkin festivaali itsessään, koska rakastan sen järjestelyjä, kauniita tanskalaisia, leppoisaa ilmapiiriä, Roskilden kaupunkia ja ylipäätänsä kaikkea, mitä on luvassa.

Kämppä jäi kaaokseen ja puoliksi tiskatut astiat altaaseen, mutta silti asiat olivat edes jotenkin mallillaan siihen nähden, että olen edellisvuosina pakannut vartissa juuri ennen lähtöä, kännissä. Nytkin operaatio tapahtui vähän huterassa olotilassa, koska oli vähän krappe, koska I is party peoplez ja eilen vähän jorasin Ruma-baarissa.

Rinkka pakattu täyteen ja ylikin: check
Makuupussi pesty: check
Ruoat ostettu: check
Rahat vaihdettu: check
Matkailuvaatteet mietitty: not
Aikataulut printattu: not
Jääkaappi tyhjennetty: Almost
Laskut syötetty nettipankkiin maksettaviksi:
check

Leirintäblokki päätetty: not
Poppilevyjä tehty: check
Mahtavat festarit tulossa: CHECK!

Normaalisti festareille lähtiessä en uskaltaisi luvata seuraavaa, mutta tämä on poikkeustapaus. Lupaan raportoida tänne jotain festivaalin aikana. Isommat reportaasit pitänee säästää myöhemmälle, mutta tuoreet Radiohead-fiilikset luvassa perjantaina. Homman nimihän on nimittäin se, että tulokset kouluunpääsystä pamahtaa silloin Interwebziin, ja siinähän menisi koko festivaali pilalle pelkästään jännitellessä. Sehän on selvää, että perjantaina tunnelmat muuttuvat suuntaan tai toiseen. Viimeistään perjantaina siis, nyt alkaa taas se viikko, jota olen odottanut koko vuoden!

Radiohead

Tajusin oikeestaan vasta tänään, että määhän nään mun 4ever-lempibändini alle viikon päästä kolmatta kertaa livenä. Kukaan ei voi kieltää: en ole hehkuttanut sen näkemistä lainkaan. Vaikkei tollanen kymmentuhatpäiselle yleisölle esiintyminen ulkoilmassa ole todellakaan sama kuin vaikkapa se eka keikka, jonka todistin pienehkössä hallissa, niin onhan se nyt aina siistiä. Melkeen kaikki uuden levyn biisit oon kyllä jo kuullut livenä ettei sinänsä oo biisien puolesta odotukset korkeella, mut esim. All I Need voi olla aika koskettava kokemus. Itkin tänään töissäkin kun vaan mietin sen kuulemista.

(Kirjotan aika usein musiikin takia itkemisestä, mutta täytyy sanoa, etten muista koska olisin itkenyt ilman, että se liittyisi musiikkiin. Lähinnä se kai on sitä, että yhdistän helposti tietyt ihmiset, tapahtumat ja tilanteet aina johonkin kappaleeseen tai levyyn.)



Välillä unohdan, kuinka rakastankaan tätä bändiä, mutta aina kun kuulen yhdenkin kappaleen, se muistuu nopeaa mieleeni eikä sitä kuuntelurumbaa voikaan sen jälkeen enää keskeyttää. Oon kuitenkin nykyään sen verran tukevasti jalat maassa, että mulle on oikeastaan ihan sama näenkö Radioheadin Roskildessa etu- vai takarivistä. Se nyt on selvää, etten aio jonottaa tuntitolkulla yhden bändin takia, koska sitä ennen esiintyy muitakin hyviä (MGMT...), mutta kaippa sitä parhaille mahdollisille paikoille silti on pyrittävä. Ainiin, musta on ihan megasiistiä, että tän vuoden Orangen avaaja ja samalla Radioheadin lämmittelijänä on Teitur :""---))))

Saas nähdä, miten käy loppufestareiden, kun maailmankaikkeuden paras bändi soittaa heti ekana päivänä.

Bonnie 'Prince' Billy @ Tampereen Klubi 26.6.2008

Pitkä ja sähläystä kohtuuttoman paljon sisältänyt päivä oli uuvuttanut siinä määrin, että lämmittelijät eivät kiinnostaneet pätkääkään, vaikka minulla ei mitään Samae Koskista vastaan olekaan, päinvastoin. Valmistauduin siis altsukantritunnelmiin Ale Barissa siiderin ja Venäjä-Espanja -jalkapallo-ottelun turvin. Ovesta Klubille saavuin muutamaa minuuttia vaille yksitoista, ja amerikkalaisen staran alkunauhat lähtivät soimaan reikäleipä, mikä ihmetytti, sillä Klubilla ei koskaan olla aikataulussa. Verhot avautuivat sopivanmittaisen nostatuksen jälkeen, ja Will Oldham oli valinnut paikkansa lavan oikeasta kulmasta eli suoraan edestäni. Yleisöä oli paikalla juuri sopivasti, ja se osoitti suosiotaan kovaäänisemmin kuin mies lauleli menemään.

Ensimmäisen kappaleen jälkeen totesin seuralaiselleni (löysin sellaisen kuitenkin) esityksen olevan parempaa kuin levyllä. Kokonaisuudessaan keikka ei tarjoillut minulle mitään henkeäsalpaavaa, vaan läjän tuntemattomia, mutta kauniita kappaleita. Vieressäni melkein kyyneleisiin liikuttunut mies varmasti koki show'n toisin. Jos 37-vuotiaan multilahjakkuuden uraan lähtee tutustumaan tässä pisteessä elämänkulkua, voi materiaalin sisäistäminen viedä mukavasti aikaa, kun julkaisuja on kymmenittäin. Niinpä tunnistin joukosta muutamat uudemmat kappaleet, ja tietenkin se eniten soittimessani pyörinyt hitti (Cursed Sleep), jonka tahtiin olisin halunnut fiilistellä livenäkin, jätettiin soittamatta kokonaan.

Vaikka akustisvetoisen bändin kanssa vedetyt kappaleet eivät tuttuja olleetkaan, intensiteetti säilyi koko keikan ajan. Eksynyttä tarhapöllöä etäisesti muistuttanut Oldham oli outoudessaan niin kiinnostava ilmestys, etten saanut silmiäni irti miehestä. Silmistä puheenollen, punaisiin Crocseihin naisellisen laihat nilkkansa ujuttaneella muutoin karskinnäköisellä miehellä oli ilmeisesti arat silmät, koska valokuvaaminen oli kielletty ja katossa sijainneet valonheittimetkin pyydettiin sammuttamaan esityksen puolivälissä. Jotta tässä keikkaraportissa varmasti keskityttäisiin tarpeeksi silmiin, mainittakoon vielä, että Oldham oli suomalaisten rokkareiden tapaan maalannut silmiensä alle mustat kajaliviivat.



Vaikka herkänoloinen partaveikko jättikin jälkensä sydämeeni, voin ensi viikon sunnuntaina tyytyväisin mielin tallustella kyseisen singer-songwriterin keikan sijaan katselemaan muita yhtyeitä, sillä epäilen festivaaliolosuhteiden toimivuutta tämän artistin kohdalla. Klubikeikka oli onnistuntut eikä siitä jäänyt pahaa sanottavaa. Myös teknisempi puoli oli suurimman osan ajasta kunnossa ja tärkeät lyriikat kaikuivat korviini esteettömästi. Taustabändi oli paikoitellen niin hyvä, että huomioni kiinnittyi heihin kohtuullisen paljon, mutta kiehtova orkesterin johtaja piti huolen, että valtasuhteet pysyivät silti ruodussa. Yksittäiseksi kohokohdaksi keikalla lienee noussut voimakas The Seedling, vaikka tämä jää taatusti mieleeni enemmän kokemuksena kuin kappaleina.

Olen tässä pohtinut...

eikö syntyisi vähemmän hiilidioksidipäästöjä, jos Radiohead tulisi esiintymään Suomeen eikä kaikkien suomalaisten tarvitsisi juosta maailmalla niiden perässä. Pitäisi universaalin omantunnon omistavan bändin käsittää se.

Ensi viikon torstaina näen lempibändini kolmatta kertaa livenä, ja vähän hävettää etten ole odottanut sitä lainkaan. Tämän viikon torstaina lämmitellään tunnelmaa kuitenkin Bonnie 'Prince' Billyn voimin. On ollut hankalaa keksiä kaveria mukaan keikalle, koska kaikki tuntuvat kuuntelevan vain elektroa tai hardcorea. Hankalaa, vaikka sisäänpääsy menee mun piikkiin. Lienee aika hankkia uusia(kin) ystäviä.