Viikko 7/2013: Rättö ja Lehtisalo, Hebosagil, Gasellit, Honningbarna

Rättö ja Lehtisalo - Spiritismi
Itselleni viikon mieluisin uusi biisi oli tietenkin lempiporilaisduoni uusi Spritismi-nimeä totteleva kappale. Mystisessä musiikkiesityksessä lauletaan muun muassa kirjojen lainaamisesta, japanilaisesta sushi-illasta ja no, spiritismin pelaamisesta. Kappale löytyy bändin tulevalta 7-tuumaiselta.
Paina play, jos omituiset sanoitukset, kokeellinen popmusa ja mystisyys kiehtovat. (Mikko)



Hebosagil - Valmis mihin vaan
Pidätkö raskaasta musiikista, mutta Metallica ja Iron Maiden vituttavat? Hyvä, niin minäkin! Hebosagil on oululainen vuonna 2003 perustettu helevetin hyvä raskaamman sarjan bändi. Valmis mihin vaan on ensimmäinen raita bändin uudelta Ektro Recordsin julkaisemalta Lähtö-albumilta.
Paina play, jos pidät noise rockista a la Viisikko, Radiopuhelimet ja Melvins. (Mikko)



Gasellit - Jäniksen vuosi
Gasellit jatkaa miellyttävän smoothilla löysäilyräplinjalla. Ryhmää on haukuttu kömpelöstä räppäilystä, mutta minuun tämä uppoaa. Plussaa Chebaleban älyttömän tyylikkäästä musiikkivideosta. Hienoa!
Paina play, jos tykkäät Stepasta ja Jodarokista sekä mietit oravanpyörästä pois hyppäämistä. (Mikko)



Honningbarna - Fuck kunst (dans dans)
Nopea kurssi norjasta: kunst on yhtä kuin taide ja dans meinaa tanssimista. Siihen mun taidot sitten loppuukin, eikä lyriikoista ole sen enempää käryä, mikä etenkin punk-musiikin kohdalla olisi ihan kivaa. Siitäkin huolimatta Honningbarnan tuleva uusi Verden Er Enkel -albumi oli lähes tulkoon ainoa levy, jota kuuntelin viime viikolla – repeatilla.  Fuck kunst (dans dans) on viime perjantaina julkaistu sinkkulohkaisu, joka edustaa levyn räväkkää päätä. Näin nämä kundit parin vuoden tauon jälkeen nyt livenä, mutta siitä kirjotan lisää myöhemmin tänään.
Paina play, jos oot sitä mieltä hyvällä punk-musiikilla ei ole kielimuuria, ja on törkeen siistiä että Pää kii esiintyy Roskilde Festivalilla kesällä. (Mira)

Honningbarna - Fuck kunst (dans dans) from Honningbarna on Vimeo.

by:Larm 2013 - päivä 3

Terveisiä taas Oslosta! Perjantaipäivääni kuului nähtävyyksillä kiertelyä ja kaupungilla kävelyä sekä omaisuuden sijoittaminen norjalaiseen levykauppaan. Kerrottakoon, että levyt maksoivat keskimäärin vain euron tai pari enemmän kuin Suomessa. Toisin kuin tosiaan vaikkapa ruoka tai juoma. Oslon hintatasoon kohdistuva valitus ei todellakaan ole tuulesta temmattua, sillä kokislasista ketjuburgerravintolassa saa pulittaa seitsemän euroa. Vesipullo kioskista neljällä eurolla. Bisse maksaa luonnollisesti niin paljon, ettei kenelläkään ole enää varaa valittaa Flow'n bissehinnoista.

Harmikseni siis illalla blogatessa meni niin myöhään, että pääsin liikkeelle vasta kymmenen maissa ja näin ollen missasin useamman ohjelmastani ympyröidyn bändin. Suuntasin suoraan Nasjonal Jazzscene Victoriaan, joka sijaitsi vähän kauempana muista keikkapaikoista. Siellä pienehkön teatterimaisen klubin pöydät oli täyttänyt jo varhain Ásgeir Trausti – islannin oma Bon Iver, joka oli debyytillään ehdolla Nordic Music Prizen saajaksi. (Palkintohan muuten meni ruotsalaiselle First Aid Kitille.) Tämä Traustin Bonkka-vertaus on vähän kulunut, ja epäoikeudenmukainen, mutta musiikki taatusti uppoaa, jos Bon Iver kuuluu suosikkeihisi etkä pelkää islanninkielisiä lyriikoita. Todellisuudessa Traustin minimalistisen kaunis musiikki on vähän elektronisempaa ja kaikuja voi kuulla mm. James Blakesta.

Ásgeir Trausti

Odotin Traustilta paljon, sillä Iceland Airwavesissa jokainen islantilainen musa-alan ihminen suositteli menemään hänen keikalleen. Mahdollisuuksiakin oli tuolloin kiitettävästi – kymmenen – ja siitäkin huolimatta näin vain hotellin aulan nurkkakeikkaa muutaman biisin verran ikkunan läpi. Silloin Trausti esiintyi kahdestaan bändikaverinsa ja akustisen kitaran kanssa, mutta eilen Ásgeir Traustin taustabändi oli kuusihenkinen. Illan keikka oli vähäeleinen, varma ja rutiininomainen, mutta esityksestä jäi silti hyvä mieli. Erityisesti toisena soitettu Heimförin sai aikaan kylmiä väreitä,. Yleisö kuunteli keikkaa hiljaa ja taputti laiskasti. Lopussa soitettu pirteämpi Dýrð í dauðaþögn -hitti sai kuitenkin jonkun ihan kiljahtelemaan. Jos minulta olisi kysytty, olisin jakanut NMP-palkinnon tälle miehelle. Hän muuten työstää englanninkielistä levyä, jonka sanoituksista vastaa itse John Grant. Sitä odotellessa!

Seuraavana kirjaimellisesti juoksin tutuksi tulleelle Youngstorgetille, katsomaan ruotsalaista räpin ihmelasta Adam Kanyamaa. Pienempi teltta oli täyteen ahdettu kiinnostuneita ihmisiä, jotka olivat tulleet katsomaan 16-vuotiasta tulevaisuuden lupausta. Spotifysta löytyvät kappaleet ovat englanninkielisiä, mutta eilisellä keikalla kuultiin myös ruotsiräppiä. Uskomattoman asennepitoinen Kanyama on osoittanut teksteillään osuvaa yhteiskuntakritiikkiäkin, ja tekeekin sen paremmin kuin monet muut kymmeniä vuosia vanhemmat kollegat. Kanyaman biitteinä kuultiin mm. The XX:n Introa ja oli mukaan valikoitunut A$AP Rockyltakin lainattua taustaa, mikä varmasti laajensi kuulijakuntaa. Pitäkää silmällä!

Vielä oli edessä illan ehdoton "must see". Keikkapaikaksi muutetussa Jacobiksi nimetyssä kulttuurikirkossa esiintyi indiesuuruus Efterklang. Vaikka nämä tanskalaiset ovat soineet strereoissani heidän ensimmäisestä levystään alkaen, olen onnistunut missaamaan jokaisen keikan viimeisen yhdeksän vuoden ajan, vaikka mahdollisuuksia on ollutkin. Luoja tietää että olen yrittänyt päästä jokaiselle keikalle, ja nyt Efterklangin kirkkokeikka kuului odotetuimpiin esityksiini – eikä suotta.

Efterklang, kirkko ja varjot. Kuvakiitokset Julius Tuomistolle, joka kävi tän nappaamassa mulle!

Tapahtumapaikkana kirkko oli upea, ja tulipahan juotua ensimmäistä kertaa kirkossa kaljaakin. Akustiikka ja puitteet kohtelivat bändiä upeasti, ja moni ihminen oli paikalle saapunutkin tätä kokemaan. Keikka oli yhtä lyhyt kuin kaikilla muillakin, ja se luultavasti keskittyi uusimman Piramida-levyn biiseihin, koska useimmat biisit olivat minulle (vielä) tuntemattomia. Setin lopussa kuitenkin tapahtui jotain maagista. Bändi heivasi sähköiset soittimensa ja mikrofoninsa sivuun, ja soitti täysin akustisesti ilman vahvistusta Aliken. Tämä kokemus oli niin sanoinkuvaamattoman hieno, että aloin juuri itkeä sitä muistellessani. Toivottavasti tämän kokemuksen voi vielä kuulla joskus jossain. Hyvät mahdollisuudet siihen ovatkin, sillä bändi ainakin äänitti sen. Kannattaa muuten tsekata yhtyeen An Island -dokumentti, jossa Efterklang esittää biisejään erikoisissa paikoissa ja muiden ihmisten avustuksella. Se on hienoimpia pätkiä, joita olen koskaan nähnyt.

Tämän älyttömän kokemuksen jälkeen suunta kääntyi takaisin kohti toria, sillä isossa teltassa bileitä pyöritti LCMDF (eikä muitakaan keikkoja enää noihin aikoihin ollut ohjelmassa). Suurin yleisöryntäys oli selkeästi jo takana, mutta paikalle saapuneet innostuivat tanssimaankin, mitä en ole Oslossa vielä useassakaan paikassa nähnyt. Keikkarumpalilla vahvistettu duo (eli siis trio) otti yleisön haltuun varmasti tarttuvimmilla biiseillään, eikä festivaalin suomalaisiin bändikiinnityksiin voi kuin olla tyytyväinen. Tänään yritänkin käydä katsomassa vielä lisää kotimaisten edustusta Oslossa.

by:Larm 2013 - päivä 2

by:Larmin toinen päivä tarjoili mm. festarielämää artistin näkökulmasta sekä kovista huumeista ja rakkaudesta lasittuneita katseita. Suunnitelmat muuttuivat alkuperäisestä, mutta fiilispohjalta eksyin pelkästään kiinnostaviin tilanteisiin.

Suunnitelmat by:Larmin ensimmäiselle kokonaiselle päivälle olivat massiiviset (seminaareja, gaala ja lukuisia keikkoja), mutta kuten elämälleni on tyypillistä, hetki vie, eikä aikomuksiin ole luottamista – ainakaan showcase-festareilla. Päivä osoittautui kuitenkin antoisaksi, kun lyöttäydyin kotimaisen Phantom-yhtyeen seuraan koko päiväksi. Pääsin näkemään esiintyvän artistin päivän alusta loppuun. Mitään skuuppeja ei ole luvassa, mutta raotan verhoa sen verran, millaista meininki on luultavasti usemmalla muullakin esiintyjällä.

Lähdetään liikkeelle keskipäivästä, ja Phantomin artist check-inistä – tai chech-inistä kuten hotellin aulassa olevan artistipöydän kylttiin on typotettu. Kirjautumista seurasi vokalisti-Hannan illan esiintymisasun miettimistä, ja soundcheckin alun odottelua. Keikkapaikalla piti olla neljältä, ja nippanappa ehdimme mestoille ajoissa vain huomataksemme, että edellinen bändi vasta pystytteli omaa settiään lavalle. Kolmen vartin ajan kyseltiin käytännön asioista ja ihasteltiin keikkapaikkaa, josta oli upeat panoraamanäkymät pilvisen ja harmaan kaupungin yli. Ennen kuin varsinainen soundcheck pääsi alkamaan, metsästettiin vielä oikeankokoista pöytää Tommille ja valkoista taustakangasta Juliuksen visuaaleille. Itse soundcheck sujui nopeasti, ja miehet jäivät purkamaan settiä seuraavaa bändiä varten, kun me tytöt lähdimme tuhlaamaan bändin saamat ruokalipukkeet illalliseen. Valinnanvaraa ulkoteltassa (se isompi WiMP-teltta, josta eilen kirjoitin) oli runsaasti: sushi tai chili con carne. Jäi mietityttämään, olisiko kasvisruokaa löytynyt sitä tarvitseville, koska juomaa ei ainakaan ateriaan sisältynyt.

Phantomin Hanna venailee soundcheckin alkamista palmujen katveessa

Otin kawaii-hymyn by:Larm-sushin kunniaksi

Seuraavana ohjelmassa oli lisää laittautumista hotellihuoneessani. (Kaikki naispuoliset lukijat ainakin ymmärtänevät, että lavakuntoon laittautumisessa menee aikaa.) Minä bloggasin, ja Hanna laittoi itseään esiintymisvalmiuteen. Aikaa juoksi niin nopeasti, että kun mun piti olla lähdössä Nordic Music Prize -gaalaan poikkeamaan, kaikki oli vielä ihan levällään. Lopulta olimme Hannan kanssa Youngstorgetin reunalla etsimässä Phantomin hotellia silloin, kun piti jo olla keikkapaikalla. Pojat luonnollisesti olivatkin aikataulussa, mutta me myöhästyimme 15 minuuttia, mikä on pieni ihme siihen nähden, että hotelli löytyi pienen harhailun jälkeen parin korttelin päästä, ja sisäänkirjautuminenkin oli vielä tekemättä. Toisaalta olimme sentään paikalla 15 minuuttia ennen keikkaa. Onneksi miehet olivat hahmotelleet valmiiksi settilistan keikalle. Takahuone oli kevyesti pöydällä ja tuoleilla sisustettu valkoinen pieni huone, ja tarjoiluun kuului yksi vesipullo per esiintyjä.

Itse keikka sujui upeasti siitä huolimatta, että kiire olikin tullut. Yleisöä suomalaisbändille riitti täydehkön salin verran, ja tilaa jäi ainoastaan eteen. Puolen tunnin settiin mahtui viisi biisiä, vaikka kuudenteenkin olisi juuri ja juuri ollut aikaa. En selitä keikan sisällöstä enempää, koska Phantomin esityksistä olen hiljattain tänne kirjoittanut, mutta Hannan upea ääni sai taas kylmät väreet kulkemaan selkärankaa pitkin, Tommin upea ufoilu keräsi suosionosoituksia ja Juliuksen visuaalit loivat viimeisen lisän upeaan keikkapaikkaan, josta nyt näkyi myös öinen Oslo lukuisine valoineen.

Phantom

...ja Phantomin yleisö

Kun päivän duuni oli pulkassa, oli aika vaihtaa vapaalle ja ottaa loppuillan bändiaikataulut haltuun. Pääsimme lähtemään Hannan kanssa keikkapaikalta viimein 23:45, ja illan viimeinen keikka alkoi 1:30. Kovinkaan moneen keikkaan ei siis enää ollut aikaa. Siihen nähden neljän bändin rykäisy oli mestarillinen saavutus – varsinkin kun ennen illan viimeistä keikkaa oli pakko käydä juomassa kahvitkin että vielä jaksoi valvoi. Lähdimme liikkelle aivan Phantomin keikkapaikan vieressä olleelta WiMP-teltalta, missä jo Turbonegro pauhasi. Teltta oli täynnä, valot puskivat naamalle ja lattia heilui hyppivistä jalkapareista. Energia ja välispiikit olivat juuri sitä, mitä Turbonegrolta voi odottaa, vaikka edes pientä kotimaalisää en havainnut. Ehkä me suomalaiset olemme omaksuneet Turbonegron niin kuin norjalaiset ikään.

Teltalta lähtiessä pysähdyimme pieneen Monoon katsomaan tanskalaista Howl Baby Howlia. Vangitsevaan psykedeliarokkiin taipunut musiikki kutsui jäämään, mutta sen sijaan päätyikin lopulta "pakko nähdä livenä kunnolla" -listalle. Samaan aikaan nimittäin soitteli paljon hypetetty ruotsalainen Holograms, josta vasta sanottavaa riittäisikin. Holograms osoitti jo viime vuonna julkaistulla debyytillään olevansa yhtye, josta ei koskaan tule valtavirran suosikkia. Oikeastaan mun on vaikea keksiä ketään tuttua, joka voisi bändiin rakastua, ja tätä käsitystä eilinen keikka vahvisti entisestään.

Gamlan lavalla pyöri neljä ruotsalaista sälliä, joista oli äärimmäisen vaikea saada selville, olivatko he vain korostetun trendikkäitä over-the-top-hipstereitä vai oikeasti vähän "retardeja". Ehkä vähän molempia?  Bändin hälläväliäasenne ja post-punk-äänisekamelska toi mieleen hyvin paljon tanskalaisen Iceagen, ja soittovirheitä pursuillut keikka jätti miettimään, kuinka kokaiinipäissään bändi lavalla heilui. Ja tästä kaikesta huolimatta, hitti ABC City jäi soimaan jämäkästi päähän. Jos esimerkiksi Kuudes aisti -festivaali buukkaisi yhtyeen ohjelmistoonsa, meinisin silti ehdottomasti katsomaan uudestaan. (Tämä toki super-jossitteluna, koska olen 6. aistin aikaan muutenkin Roskildessä, damn it.)

Holograms

Jäljellä oli vielä ihana ja ehkä eniten odottamani norjalainen Mikhael Paskalev, joka on kotimaassaan saanut hetkessä valtavan suosion. Universalille kiinnitetyn Paskalevin debyyttialbumi What's Life Without Losers julkaistiin Norjassa tasan viikko sitten, eikä sitä vielä tovi sitten löytynyt Suomen iTuneista tai Spotifysta tai oikein mistään muualtakaan Suomeen tilattavaksi. Paskalevin keikka oli viimeisiä slotteja ohjelmakartasta, ja keikkapaikkakin sijaitsi pisimmän kävelymatkan (eli noin kymmenen minuutin) päässä keskustasta, mutta muutamaa minuuttia vaille keikan alkua jono pieneen pubiin oli valtava. Onneksi pääsin kuitenkin sisään delegaattipassin saattelemana. Yhtään enempää yleisöä kapakkaan ei olisi kyllä mahtunutkaan.

Vintage-rokkia soittava Paskalev esiintyi alusta asti maineensa veroisesti. Vahva taustabändi antoi paljon energiaa artistin intiimiin lavaolemukseen ja The Crossroad Clubin valloitti positiivinen hurmos. Edessäni seisonut (edellisestä postauksesta tuttu) Reine Fiske nyökytteli hyväksyvästi päätään, yleisön kädet heiluivat ilmassa, suut lauloivat mukana ja eturiviin lakosi tyttöjä. No okei, pyörtymisiä en sentään nähnyt, mutta tyttöjen silmät tapittivat karismaattista Paskalevia rakkaudesta lasittuneena, mikä vähän nauratti – niin kauan että tajusin itsekin olevani samassa tilassa. Illan viimeisen esiintyjän settiin mahtui muutama lisäminuutti, ja ennalta tuntemani hitit I Spy ja Jive Babe kruunasivat muutenkin valloittavan show'n. Kuunnelkaa nyt vaikka Jive Baben c-osa, kuvitelkaa se soimaan täyteeen ahdettuun jazz-henkiseen pubiin ja vielä hurmattu yleisö taputtamaan villisti mukaan. Keikan jälkeen jäi vain yksi toive: buukatkaa tämä mies nyt hyvät ihmiset Suomeen keikalle, ettei mun tarvii ryhtyä itse hommiin.

Yksi syy lisää nähdä tämä mies uudestaan: tämä kuva jäi parhaaksi keikkakuvakseni Mikhael Paskalevista

Iltahan ei suinkaan siihen päättynyt, vaan päädyimme vielä muiden esiintyjien kanssa juomaan kallista olutta, ja kuuden tunnin yöunien jälkeen aamiaiselle heräämien tuntui kieltämättä haastavalta. Mutta tähän päivään palaan huomenna.

by:Larm 2013 - päivä 1

Terveisiä Oslosta! Saavuin tänne eilen illalla, ja ensimmäiset bänditkin tuli heti tsekattua. Puolikkaan vuorokauden kokemuksella kaikki on mennyt odotetusti: ruoka ja juoma ovat vitun kalliita ostaa, mutta muuten radikaaleja eroja Oslon ja Helsingin välillä ei ole vielä huomattu. Paitsi kerjäläiset, jotka käyvät pummimaan rahaa ja tupakkaa tähänkin aikaan vuodesta huomattavankin aggressiivisesti.

Avausillan virallinen musiikkiohjelma sijoittui Oslon keskustassa sijaitsevalle Youngstorgetille rakennetuille kahdelle teltalle, jotka muistuttivat enemmän kaljatelttoja kuin vaikkapa suomalaisten festareiden telttalavoja. Vastoin odotuksia ulkoilmaan kyhätyillä tilapäisareenoilla ei ollut kylmä, vaikka talvitakit pysyivätkin yleisön niskassa visusti koko illan ajan. Ongelmaksi sen sijaan nousi pienemmän lavan soundi. En tiedä, oliko kyse miksaajassa vai akustiikassa (luultavasti molemmissa), mutta musiikki ei pienemmällä WiMP Annexilla kuulostanut hyvältä eturivistä tai miksauskopin vierestäkään. Vaikutti etteivät bändin jäsenet kuulleet toistensa soittoa ollenkaan, ja laulutkin soivat pikkuteltassa poikkeuksellisen epävireisesti.

Look at the Light by Sin Fang

Oman festariohjelmani avasin Sin Fangin keikalla juuri tällä pienemmällä lavalla. All Earsia pidempään seuranneet tietänevät, että tämä oli neljäs kerta neljän kuukauden sisällä, kun näen kyseisen islantilaisen artistin. (Terveisiä vaan kaikille uusille Nuorgamin kautta tänne eksyneille lukijoille! Toivottavasti viihdytte!) Kun vertailukohtina oli Reykjavikin kolme kärkipään keikkapaikkaa (oopperatalo, taidemuseo sekä entinen teatteri Idno), pieni teltta oli puitteiden puolesta toki kaukana niistä. Eroavaisuuksia oli myös taustabändissä. En muista nähneeni heistä kuin basistin ja kitaristin soitamassa aiemmin Sindri Már Sigfússonin kanssa. Lisäksi yleisöä oli kohtuullisen vähän ja keikkakin vielä viivästyi teknisten piuhaongelmien vuoksi, joten heikommalle suoritukselle riittää syitä, mistä valita. Siitäkin huolimatta, Sin Fangin on vaikea olla koskaan huono. Tunnelma ja yhteensoitto paranivat loppua kohden, ja oli hienoa kuulla pelkästään tämän kuun alussa julkaistun Flowers-albumin uusia biisejä. Settilista näytti kokonaisuudessaan tältä: See Ribs, Young Boys, What's Wrong With Your Eyes, Look at the Light ja Sunbeam.

Retro Stefson näyttää, miten käsi kuuluu nostaa ilmaan musiikkikeikoilla

Rakastan showcase-tapahtumien lyhyitä soittoaikoja, koska silloin ehtii uuden musiikin ystävänä nähdä maksimaalisen määrän keikkoja, mutta täytyy myöntää, että heti muutamaa ensimmäistä keikkaa olisin mielelläni katsellut enemmänkin kuin viiden kappaleen verran. Seuraavana isomman teltan lavalle nousi toinen reykjavikilainen poppoo Retro Stefson. Oslolaisesta yleisöstä ei kuitenkaan lähtenyt samanlaista energiaa kuin pirteästä bändistä, vaikka vokalisti Unnsteinn Manuel Stefánsson kovasti yrittikin nostattaa tunnelmaa kattoon. Siinä missä puolen tunnin jälkeen reykjavikilainen yleisö olisi jo hiestä märkä, norjalaiset alkoivat vähän lämmetä, ja aplodit irtosivat jo niitä erikseen kerjäämättä. Retro Stefson osoitti kuitenkin nihkeästä yleisöstä huolimatta olevansa äärimmäisen lämmin live-yhtye. Monipuolisten vaikutteiden suosta esiin nousivat etnorytmien ja teknobiitin lisäksi erityisesti r'n'b-vibat, mikä johtui lähinnä isoveli-Stefánssonin kehittyneestä vokaalityöskentelystä. Puolen tunnin lämmin kohtaaminen ei riittänyt alkuunkaan näin erinomaisen bändin kanssa, ja uuden levyn ysärihenkiset biisit Qween ja Time soivat päässä vielä pitkälle aamuyöhön.

Reine Fiske soitteli skittaa tällä kertaa Elephant9:n kanssa

Tässä vaiheessa harkitsin lähtöä hotellille, sillä ajattelin ettei ilta voisi enää tarjoilla uutta huippukohtaa. Seuraavana oli vuorossa kaksi bändiä, jotka kuuluivat "älä tuhlaa aikaasi näihin"-listalleni, mutta myöhemmin tarjolla ollut Oyama houkutti jäämään vielä Youngstorgetille pyörimään. Seuraavana esiintynyt Departure olikin yhdentekevä yhtye, joka toi mieleen 2000-luvun puolivälin trendi-indierock-bändit, joiden nimetkin on unohdettu jo aikoja sitten. Tämän jälkeen isomman teltan lavalle kuitenkin nousi todellinen yllätys. Norjalainen Elephant9 oli yhdistänyt voimansa mm. Dungenista ja The Amazingista tutun legendaarisen kitaristin Reine Fisken kanssa. Bändi esiintyi yhdessä rivissä, ja tuntuikin että kaikki neljä lavalla musisoinutta häiskää olivat täysin tasavertaisia. Fisken lisäksi myös rumpali, basisti ja kosketinsoittaja antoivat massiivisen panoksensa ja uskomattoman soittotaitonsa luoda telttaan psykedeelisen rockin hurmion, joka kuulosti välillä niin häijyltä, että pahimmatkin norjalaiset bläkkiskundit olisivat nauttineet esityksestä.

 Oyaman toisella vokalistilla Julialla on aikamoiset bambinsilmät!

Oman iltaohjelmani päätteeksi tsiigasin vielä niin ikään reykjavikilaisen Oyaman, jonka vastailmestynyttä I Wanna -debyyttijulkaisua olen fiilistellyt erittäin paljon viime aikoina. Eksyin puolivahingossa bändin keikalle viime syksynä Iceland Airwavesissa ja yhtyeen mybloodyvalentinemainen shoegazepoppi veti jalat alta. Verrattuna edelliseen keikkaan tiesin nyt enemmän biisejä yhtyeeltä, mutta lavan soundiongelmat heijastuivat tämänkin bändin esiintymiseen ikävästi. Kyseessä oli vielä Oyaman ensimmäinen keikka ulkomailla, joten pidetään peukut pystyssä ettei kokemus ollut traumatisoiva, sillä bändiä on ilo katsella.

Tämän illan ohjelma onkin sitten päätähuimaavampi, enkä ole rankoista yrityksistä huolimattakaan saanut päätettyä, minne kaikkialle ehdin nokkani suunnata. Nyt kun oikeat klubitkin ovat ohjelmassa, jää arvailun varaan, kuinka nopeasti paikasta toiseen pääsee siirtymään, ja kuinka täynnä keikkapaikat ovat. Varmana ohjelmaan kuuluvat ainakin nopeasti Nordic Music Prize -gaalassa piipahtaminen, Sin Fangin kirkkokeikka (ettei jää ns. paska maku suuhun), (ja jos suinkin pystyn nopeasti juoksemaan) suomalaisen Phantomin ensimmäinen keikka Norjassa sekä norjalaisen tulevan supertähden Mikhael Paskalevin aamuyöinen klubikeikka. Muuten mennään fiiliksen mukaan! Palaillaan asiaan viimeistään huomenna.

PS. Lisää kuvia luvassa jahka ehdin selata ne läpi!
PPS. Väijykää kans meidän Facebook-sivua. Postailen sinne välillä matskua, joka ei päädy tänne blogiin ollenkaan.