tiistai 15. marraskuuta 2011

Kvelertak ja muut Tavastialla eilen

Stavanger on Norjan neljänneksi suurin kaupunki, ja se sijaitsee rannikolla Lounais-Norjassa Rogalandin läänissä. Yliopistokaupungissa asuu noin 126 500 asukasta ja lähiympäristön nähtävyyksiin kuuluu mm. ihan kreisit vuonot ja Preikestolen. (Lähde: Wikipedia) Hullujen norjalaisopiskelijoiden lisäksi supersöpöstä kaupungista on kotoisin myös eilen ja tänään Suomessa esiintyvä Kvelertak, jonka Tavastian keikalle muuten ostin lipun elokuussa bändin kotikaupungista käsin.

IMG_6315
IMG_6332
Stavanger
IMG_6260
Stavangerilainen yhtye
Kvelertak on otettu kotimaassamme vastaan avosylin, mistä kielii se, että yhtye soittaa tänään kuudennen keikkansa tämän vuoden puolella Suomessa. Eilisen keikan perusteella Suomi on mieluinen paikka myös norjalaisille, sillä lähes joka biisin väliin mahtui välispiikki yeahhhhelsinkifinlandörrrrrrfuckyeah. Muusta örinästä en saanut selvää.

Ensimmäiselle Suomen headliner-keikalleen bändi toi mukanaan Trap Themin tilalle kiinnitetyn italialaisen The Secretin sekä jenkkibändit Doomridersin ja Toxic Holocaustin. Italiaanot missasin ja TH oli vähän turhan rässiä mulle, mutta nykypäivän Boston hardcorea (feat. stoner-vivahteet) edustava Doomriders oli niin kova että illan pääaktikin melkein kalpeni lämppärille. Siis aivan helvetin kova. (En kuitenkaan kerro näistä lämppäreistä sen enempää, koska en oo pahemmin bändeihin perehtynyt, vaikka vissiin ois pitänyt olla tietoinen esim. Doomridersista, koska laulaja-kitaristi Nate Newton näköjään soittaa bassoa Convergessa, joka taas on yks lempparibändeistäni omassa genressään.)

Eilisen perusteella voin tyytyväisenä todeta, että Kvelertak on suosionsa ansainnut. Bändin lavaenergia oli vertaansa vailla läpi koko esityksen. Asiaankuuluvasti aidoilla viikinkitatuoinneilla koristeltu ja nahkaliiviin sonnistautunut vokalisti Erlend Hjelvik hyppäsi yleisön joukkoon crowdsurffaamaan triplasti useammin kuin yksikään yleisön edustaja, ja käväisipä yksi kitaristeistakin soittamassa puolikkaan kappaleen kansan joukosta.

Jopa yllättävän pitkä keikka sisälsi kaiken, mitä halusin kuulla. Parilla biisillä show'ta olisi ehkä voinut typistää, koska yleisö ei enää jaksanut moshata loppupuoliskon hittejä (esim. Mjød) samalla antamuksella kuin esim. alussa soitettua Fossegrimiä. Tähän toki varmasti vaikutti myös pitkä ilta. Soundeissakin olisi ollut parantamisen varaa, koska ainakin edessä biisit puuroutuivat välillä ikävästi. Keikka oli kuitenkin juuri niin erinomainen kuin saatoin odottaa kaikkien edellisten keikkojen jälkeen kuultujen ylistyspuheiden perusteella. Että tervetuloo vaan ens vuonnakin vierailulle, koska mä en oo vielä ehtinyt kyllästyä.

Menkää siis tsekkaan tänään Tampereen Klubille, jos suinkaan kykenette! 27 euroa on ihan kohtuullinen hinta tällaisesta kattauksesta.



sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Other Lives

Mul ois uus bändilöytö, joka ei taida jäädä vaan hetken villitykseksi! Isot jutut ovat matkalla! Sopii myös erinomaisesti sunnuntaifiiliksiin. Tutustukaa ja rakastukaa! (Terveisin parittaja.)

Kuva
Oklahomalainen Other Lives on julkaissut kaksi albumia. Etten jakaisi täällä epämääräistä informaatiota niin kerrottaan nyt vielä, että bändi on julkaissut Kunek nimellä vielä ihan ensimmäisen levynsä vuonna 2006 eli summa on tarkastelutavan vaihtuessa kolme.  Sekä nimeämättömän debyytin että keväällä julkaistun jatkon Tamer Animalsin tuottajana hääri Joey Waronker, joka kuuluu nykyään siihen toiseen Thom Yorken bändiin, ja on aiemmin soitellut mm. Beckin, R.E.M.in ja The Smashing Pumpkinsin kanssa.

Se uudempi albumi, Tamer Animals, on yhtenäinen ja runsas kokonaisuus, jonka tunnelmat tuovat mieleen voimakkaasti Fleet Foxesin ja The Nationalin. Tai Beirutin ja Midlaken. Kuulostaa hyvältä, eikö? Bändin ovat huomanneet muutkin, sillä Other Lives lämppää Radioheadia keväällä USA:n kiertueella. Isoo!! Poppoo kiinnitettiin myös perjantaina Primavera Soundiin yhdessä Yo La Tengon, Guided by Voicesin, Björkin, Jeff Mangumin, Neon Indianin ja Codeinen kanssa. Varmaan taas pakko mennä.

Liiallisen cooliuden rajamailla keikkuvalla For 12 -biisin musavideolla sekoittuu mm. astronautit, aavikko ja avaruus:

...ja Tamer Animalsiinkin on kuvitettu niin siistiä miniatyyritunnelmaa ja häröjuttuja, etten voinut jättää yhteen maistiaiseen!

perjantai 11. marraskuuta 2011

Musadokkarit osa 1

Olen kuluttanut viime aikoina kohtuullisen paljon kallisarvoista aikaa musadokkareiden parissa, koska tajusin että mulla on vähintään aurinkokunnankokoinen musta-aukko dokumenttitiedoissani, vaikka olenkin lempidokkarit katsonut triljoonasti. Niinpä metsästin käsiini läjän kaikenlaisia musapätkiä, mitä vain ikinä löysin, ja nyt seuraa ajatuksia todella lyhyesti ensimmäisestä satsista!

GG Allinista kertova Hated oli yllättävän lällärikamaa verrattuna siihen mitä odotin ennakkotietojeni perusteella. Muutamaa verkkokalvoille vahvasti piirtynyttä provosoivaa kohtausta lukuunottamatta kaikki oksettava oli jo nähtävillä YouTubesta eikä lyhyehkö dokkari tarjonnut enää juurikaan lisäkauhistusta. Allin oli suorastaan symppis verrattuna ennakko-odotuksiini. Pätkä oli kuitenkin viihdyttävä ja katsomisen arvoinen, oli sitten tietoinen siitä, kuka Allin oli tai ei. Kaikkien julkkisten kaverista Rodney Bingenheimerista tarinoinut Mayor of the Sunset Strip sen sijaan jätti rockin sekatyömiehestä ja radiodj:stä oudon kuvan, jota ei voi sympaattiseksi sanoa, vaikka supertähdet vuoronperään vakuuttelivatkin Rodneyn olevan ihmisenä sellainen. Itselleni jäi sillisalaattimaisesta kerronnasta mielikuva Rodneysta hukassa olevana miesrukkana.



Wilcon Yankee Hotel Foxtrotin tekemistä avannut I Am Trying to Break Your Heart jäi pettymykseksi, mikä toisaalta voi johtua siitä että katselin sen kaiken nopeatempoisen tykitysdokumentoinnin jälkeen. Se tarjoili juuri sitä, mitä luvattiin eli harmaasävyisiä pätkiä studiosta. Faneille varmasti kolahtaa silti. The Flaming Lips -dokkari The Fearless Freaks oli ehkä tämän joukon voittaja, koska tietoa tuli laajasti mm.  bändin historiasta ja vastoinkäymisistä, ja pätkästä jäi kattava kokonaiskuva työn määrästä, joka menestyksen eteen on tehty. Erityisesti minua ilahdutti, että dokumentti avasi muidenkin bändin jätkien elämää eikä keskittynyt ainoastaan keulakuva Wayne Coyneen. Silti The Fearless Freaks lämmitti mieltä juuri Coynen ansiosta ja sai mut haaveilemaan aviomiehestä joka on (kuin) hän. Sädekehä suuruudenhullun rock-ikonin pään yllä kirkastui entisestään.

Viime viikolla kolahti postiluukusta viimein myös Efterklang-dokkari/ musiikkitaltiointi An Island, jota olin odottanut viime maaliskuun Korjaamon näytöksestä asti kuin kuuta nousevaa sekä laittanut ennakkotilaukseen heti toukokuussa, kun se oli mahdollista. En tiedä joutuiko nopeasta reagoinnistani ennakkomyyntiin vai mistä, mutta oma dvd-kappaleeni on numeroitu 0007, coolness! An Island jaksaa aiheuttaa rakkauden rytmihäiriöitä vielä kymmenienkin katselukertojen jälkeen. Sen voi muuten ostaa digitaalisena netistä maksa mitä haluat -periaatteella. Aivan huikea pätkä, joka on must see.


Täyspitkien ja välillä liiankin pitkäksi venytettyjen dokkareiden ohelle on sopinut täydellisesti jo muutaman blogin mainitsema Vicen & Marshall Headphonesin tekemä nettitv-sarja On the Road. En tiedä muista, mutta mä kaipaan jotain katsomista syödessä ja kymmenen minuuttia on ihan täydellinen mitta siihen. Mutta on jaksoilla paljon muutakin tarjottavaa kuin pelkkää silmänruokaa ruokailijalle. Kaikessa karskiudessaan äärettömän seksikäs ja kuolettavan hauska Jesse Hughes (Eagles of Death Metal) juontaa kuusi ensimmäistä jaksoa, jotka keskittyvät roudareiden ja kiertuehenkilökunnan haastatteluihin ja salaisuuksiin.

Omat suosikit ykköskaudelta olivat kolme viimeistä jaksoa: rokki- ja kiertuenaisia esiin nostanut Women on the road, nimensä mukaisista asioista kertonut Desert Rock & Fucked Up ja legendaariseen studioon, Rancho de la Lunaan keskittynyt jakso. Ensi viikolla alkaa sarjan toinen puolisko, jonka houstaamisesta vastaa Les Savy Favin Tim Harrington, joka ensimmäisen jakson perusteella hoitaa hommansa yhtä mallikkaasti kuin Hughes.

ViceTV:n arkistoista löytyy myös paljon muuta kiinnostavaa (sekä musiikista että ihan kaikesta muustakin) kuten sarja The Producers, jonka toinen tuotantokausi on juuri käynnistynyt Benga-jaksolla.

On the Road -kakkoskauden traileri:


tiistai 8. marraskuuta 2011

Marraskuu on ihan jees

Vaikka vielä on joitakin rästijuttuja jakamatta, hoidin sentään alta pois ne pidemmän aikavälin diggaukset, jotta voin kertoo, mikä on ollut marraskuussa tähän mennessä parasta. Täältä pesee!

Jeejeeduurialtsusta mollisynkistelyyn syksyn kunniaksi vaihtanut Cloud Nothings tuo uudella biisillään mieleeni varhaisteini-iän, maiharit, kiiltävän asfaltin, vallatut talot, salaa röökaamisen sekä Huuto-nimisen juupajokelaisen bändin, jota fanitin kymmenen vuotta sitten ihan täböö (ja joka ei suinkaan ollut mitään huutoa). Maihareita lukuunottamatta mikään edellä maintuista ei kuitenkaan ole kuulunut elämääni enää vuosiin, eli tää uus No Future/No Past (joka muuten kuulostaa just siltä, mitä oisin voinut sutata matikanvihkon kanteen kymmenen vuotta sitten) taitaa tiivistyä nuoren aikuisen teiniangstin romantisointiin. Vaikken koskaan uskonutkaan, että niin voisi käydä.


Toisena esittelen toisen rakkautta ensi kuulemalta -biisin, josta voi kiittää jotakuta ihanaa mimmiä nimeltään Drea Smith ja OK Go:n basistia Tim Nordwindia, jotka ovat yhdessä Pyyramids. That Ain't Right on just sopivan synkkää ja sielukasta näihin päiviin jolloin päivän ainoat valoisat tunnit vietetään neljän seinän sisällä velvollisuuksien parissa.


Jos kolahtaa edes vähän niin suosittelen tsekkaan lisää. Koko uunituoreen Human Beings ep:n voi kuunnella ilmaiseksi esim. Soundcloudissa ja Spotifyssa.
Musabloggaajana mun ei varmaan pitäisi jumittua näin pahasti yhteen juttuun, mutta rehellisesti sanottuna en oo vieläkään päässyt yli Yuckin keikasta ja loistavuudesta. Muutamia kertoja oon kuitenkin kaivannut vaihtelua, ja looginen valinta on ollut laulaja-kitaristi Daniel Blumbergin sooloprojekti, tottakai! Oupa-nimen takana häärivän Danskun soolomatsku on pääprojektiin verrattuna huomattavasti rauhallisempaa pianofiilistelyä, ja täysi napakymppi siinä vaiheessa iltaa kun pitää alkaa rauhoittua ja valmistautua peiton alle kömpimiseen. Niinku vaikka nyt.
SpotifyOupa – Forget


Linnanmäen valokarnevaali
Tää kuvahan ei liity tekstiin millään muulla tavalla ku että blogikirjotukset on tylsiä ilman kuvia, ja yritän tänään vältellä muiden ottamien kuvien käyttämistä.
Lisäksi mua on tavallista enemmän vaivannut musaähky, jolloin mikään ei oikein kuulosta oikealta. Paitsi se Yuck. Väsäsin siihen kuitenkin loistavan lääkkeen, jonka voisin jakaa muidenkin kanssa. Ihmetroppi on siis soittolista nimeltään the <3d 1s, joka sisältää kaikki Spodarista löytyvät kappaleet, joita oon koskaan heittänyt sydämellä Last.fm:ssä. Käytännössä siis pelkästään kymmeniä kertoja putkeen kuunneltuja kappaleita, joita oon fiilistellyt päivästä toiseen ja joihin oon kehittänyt jonkin sortin tunnesiteen. Soittolistalta löytyy tällä hetkellä niin yläastelemppareita kuin tän vuoden hittibiisejäkin, ja se täydentyy jatkuvasti uusilla pakko soittaa vielä kerran -biiseillä. Taidan joskus vielä viskata sinne muissakin palveluissa rakastetut kappaleet, että toi voi olla kaikkein orgasmisimman musiikin kohtaamispaikka. Soittolistassa on tällä hetkellä suurin piirtein kronologisessa rakastamisjärjestyksessä 525 träkkiä ja sen kuuntelee noin vuorokaudessa. Shufflea suositellaan.

Spotifythe <3d 1s spotify:user:foonk:playlist:5BiuX3zFq4Wc73LvulZ0z0

torstai 3. marraskuuta 2011

Fanzine

Kerrankin voin lähettää kiitolliset terveiset humalaminälleni, sillä hänen ansiostaan tutustuin viimeksi mainostamaani suurinpaan uuteen ihastukseeni! Sattuipa nimittäin eräänä päivänä, että posti toi Royal Mailin leimalla varustetun kuoren, jonka sisältä löytyi upeita piirustuksia täynnä oleva fanzine, joka taas sisälsi Fanzinen cd-r:n. Aluksi ajattelin, että kyse on jostain promolevystä kunnes huomasin ohessa PayPalin kuitin, josta kävi ilmi että olin itse saapuneen julkaisun tilannut. En tarvinnut kovinkaan kummoisia Sherlockin kykyjä selvittäessäni sivuhistoriasta, että olin erään baari-illan päätteeksi päätynyt kyseisen bändin Bandcamp-sivulle, tykännyt Facebookissa, alkanut seurata Twitterissä ja lopulta tilannut levyn itselleni. Luultavasti iloisesti humaltuneen minäni tarkoitus oli varmistaa, että muistan bändin vielä aamullakin. Taidan tuntea itseni hyvin, sillä enhän mä muistanut.
Fanzinen ensimmäisen fanzinen kansikuva
Kun sitten pistin levyn soittimeen, se oli rakkautta ensikuuntelulla - tai siis kahdella ensimmäisellä ensikuuntelulla. Viime kuukausien suurimmat musiikkirakkauteni ovat kohdistuneet enimmäkseen rosoiseen autotallisurinaan, grungeiluun ja muutenkin todella ysärihtävään menoon ellen sitten ole kuunnellut ihan aitoja ysäribändejä! Fanzine sopii näiden fiilisten jatkoksi paremmin kuin nää seattlemaiset kuteet meitsille. Niin, siis kirjoitan tätä postausta flanellipaidassa, ala-astepipossa ja rikkinäisissä farkuissa.

Fanzine on nuori lontoolaisbändi, joka kiertää ensi viikosta eteenpäin Yuckin lämppärinä brittikiertueella, ja on aiemmin jakanut lavan mm. The Pains Of Being Pure At Heartin, Cultsin ja Unknown Mortal Orchestran kanssa. Tilaamani omakustanne-ep on toistaiseksi ainoa julkaisu, mutta Fat Possum (mm. The Walkmen, Yuck, Wavves, Dinosaur Jr, Tennis) pistää reilun parin viikon päästä (22.11.11) pihalle Fanzinen ensimmäisen singlen. Fanzine numero kakkosella varustetulla seiskatuumaselta löytyy mm. tää ältsin hyvä biisi Roman Holiday, jonka musavideolla yhdistellään megacoolisti vanhoja videoklippejä:

Ja kuunnelkaa myös tää Low ep! Kaikki biisit on ihan huikeita, mut jos ei ole aikaa kuin yhdelle, niin antakaa mahdollisuus I Wanna Touch Your Handille.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Yuck @ Tavastia

Alkuvuodesta Yuck aiheutti minussa puistatuksia luultavasti BBC:n Sound of 2011 -listapaikallaan ja typerällä nimellään (joka kuitenkin on huomattavasti parempi kuin alkuperäinen Fuck). Loppuvuotta lähestyttäessä en voisi olla juurikaan enempää eri mieltä. Missaus Primaverassa harmitti vietävästi, joten tuhannet kiitokset vielä kerran Live Nationille, että pääsin paikkaamaan eilen mokani.

Yuck
Yuck

Bändillä on pitkä kiertue takanaan, minkä huomasi helposti esiintymisvarmuudessa. Pelkästään tämän vuoden puolella takana on jo yli 130 keikkaa, ja ansaittu loma häämöttää vasta kuukauden kuluttua. Kaikki kuulosti juuri siltä kuin piti, ja soitto oli korvia hellivää kuunneltavaa lukuunottamatta keikan päättäneitä surinabiisejä, jolloin korvissa kuuluikin säristä ja vinkua. Rutiinikeikka ei sen kummemmin villinnyt bändiä eikä yleisöä, mutta nelikko vaikutti vilpittömästi tyytyväiseltä siitä, että torstai-iltana Tavastialle oli saapunut enemmän väkeä kuin britit olivat odottaneet. Väljää oli silti. Eniten vokalistin hommia hoitavan Daniel Blumbergin kommentti "you're the best" sen sijaan kuulosti vähän väkinäiseltä.

Omiksi kohokohdiksi keikasta nousivat Get Away-hitin ja Operationin lisäksi rauhallisemmat Shook Down ja Suicide Policeman, vaikka en kykene löytämään yhtään negatiivista asiaa muistakaan soitetuista kappaleista. Näissä rauhallisimmissa biisissä bändin mahtavan heleät kitaraslaidit pääsivät niin hyvin oikeuksiinsa, että lämmin olo valtaa vain muistelustakin. Etenkin Suicide Policemanin esitys jäi vahvana mieleen, kun kappale starttasi soolovetoisesti Blumbergin laululla yksinäisessä valokeilassa, joka kitarasoolon ajaksi siirtyi toiseen perustajajäseneen Max Bloomiin. Huomio palloili muutenkin näiden kahden kitaristi-laulajan välillä lavan reunalta toiselle, vaikka otsatukka silmillä soittanut basisti Mariko Doi ja mukana lauleskellut afropäärumpali Jonny Rogoff vetivät myös vahvasti.

Yuck

Jos väkisin etsin jotain huomautettavaa, niin keikka olisi voinut olla pidempi, pitää sisällään vielä esimerkiksi Soothe Me:n, Coconut Biblen ja Rose Gives a Lillyn ja päättyä encoreen. Olisi kuitenkin ollut enemmänkin yllättävää, jos jotain näistä olisi tapahtunut, sillä vanhempia settilistoja tarkkaillessa on käynyt selväksi, että encore ei kuulu tapoihin ja setti on noin 12 biisin mittainen sekoitus eilenkin kuultuja kappaleita. Toisinaan tietty voidaan poiketa säännöistä, mutta eilen näin ei käynyt. Kuitenkin yksi parhaista syksyn keikkakokemuksista, joka pitää huolen, etten pysty vieläkään poistamaan jo lähes ylikuunneltua Yuck-debyyttiä stereolaitteistani.

Settilista:
Holing Out
The Wall
Shook Down
Georgia
Suicide Policeman
Milkshake
Get Away
Suck
Operation
The Base of a Dream is Empty
Rubber

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Asioita, joita rakastin sillä aikaa kun pysyin hiljaa

En vain kykene aloittamaan puhtaalta pöydältä ja alkaa kirjottaa taas niistä asioista, jotka tuntuvat just nyt hyvältä vaan mun on ihan pakko koota vähän juttuja, joihin olen ollut ihastunut jo jonkin aikaa. Näistä on varmaan suurin osa jo tuttuja musablogeja seuraavalle kansalle, mut ehkä mun kaveripiiristä vielä löytyy joku, jolta on mennyt näitä ohi.

  • Minäkin rakastan Lana Del Reyn Video Gamesia. On kyllä sellanen hype ton träkin ympärillä ettei oo tosikaan, mut tällä kertaa ihan syystä. Remixeistä ei tosin yksikään ole yltänyt edes samalle lähtöviivalle alkuperäisen kanssa. Eikä ole vuoden paras biisikään, vaikka en tiedä, onko joku edes niin väittänyt.


  • Neljä päivää vielä aikaa kuunnella Thom Yorken BBC 6 Mix reilun viikon takaa! Vaikka miksausskillsseissä vielä vähän oiskin hiomista, mä muuttaisin oitis Oxfordiin jos Tomppa alkais siellä järkkään jotain himmeen hyvän musiikin viikottaisia klubi-iltoja. Kuukausittaistenkin takia vaihtaisin kotimaata. Olen vankasti sitä mieltä, että Thom Yorkella on virheettömin mahdollinen musiikkimaku keski-ikäiseksi mieheksi. Suuntaa siis heti tänne.
  • Ex.fm! Yksi koukuttava nettisivusto/ sosiaalinen musamedia lisää, joka kokoaa kivasti selainsoittimeen biisit lempinettisivuilta, Soundcloudista, Bandcampista ja blogeista, järkkää ne mutkattomasti toimivaksi soittolistaksi ja scrobblaa vieläpä Last.fm:äänkin. Videojen ääniraidat tosin eivät ole tuettuja ja väärintägätyt biisit ilmestyvät profiiliin scrobblatessa päin helvettiä, mutta nämä ovat ainoastaan pikkumiinuksia kaiken plussan seassa, johon kuuluu mm. rakastelumahdollisuus ja muiden kiinnostavien käyttäjien musalistojen seuraaminen. Meitsin saa muuten lisätä tuolla frendiksi. Oon vielä a lone wolf.
  • M83!!!!!!!!!!!!!!! Hehkutan sitten lisää, kun valitsen Hurry Up, We're Dreamingin vuoden parhaaksi levyksi (jos ei mennä asioiden edelle niin vuoden parhaaksi tuplalevyksi ainakin) ja kun kuolen rakkauteen helmikuisella Tavastian keikalla.

M83 | Midnight City from DIVISION on Vimeo.
  • Justice - Audio, Video, Disco. Mun odotukset meni aikamoista vuoristorataa ennen toisen albumin julkaisua. Crossin jälkeen ne olivat kohtuuttoman jättiläismäiset, Civilization heitti ne takas maan tasolle, nimibiisi käänsi odotukset negatiiviselle ja Helix sai mut unohtamaan tulevan levyn. Audio, video, discon ilmestyttyä pistin merkille, että kerrankin on hyväksikäytetty sitä strategiaa, jota aina pettymyksen uhatessa toivon, mutta johon kukaan ei ole koskaan oikeasti turvautunut - paitsi nyt! Puhun siis siitä, että julkaistaan/ vuodetaan nettiin ensiksi levyn paskimmat biisit, jotta jengi voi yllättyä positiivisesti, kun koko levy on kuunneltavissa. On'n'on, Canon ja New Lands nimittäin varovasti vetelevät edellisiä Justice-hittejä helmoista pyrkiessään lempitanssibiisien joukkoon. Enkä oo oikeesti sitä mieltä, että ne aiemmin nettiin vuodetutkaan paskoja olisivat olleet. Hyvä kakkonen!
  • Yuck - Soothe Me. Arvatkaa minkä bändin nään viimein huomenna! Tekisi mieli laittaa perään sata huutomerkkiä, mutta ylikäytin huutomerkkikiintiön jo ton M83:n yhteydessä. Alla oleva Soothe Me on vähintään yhtä hyvä kuin varsinaisen levyn kappaleet. Tai no, tällä hetkellä musta tuntuu ettei kyseinen brittiyhtye edes kykene epäkiinnostavaan musiikkiin. So soothe me. Don't use me. I'm Not Your Oxygen.
Soothe Me by Yuck

  • The New Tigers - s/t. Ja kukapa sitä Yuckia olisi lämppäämässä ellei ihana The New Tigers! Viimeksi kun ne näin, en ihan kauheesti digannut, mut aion antaa mahdollisuuksia niin monta, kunnes meno on lavallakin yhtä taivaallista kuin debyyttialbumilla. Huomisen jälkeen seuraavan kerran sitten Soliti-illassa Korjaamolla.
The New Tigers : Velvet Jam by Soliti

  • Aiemmin en oikein ollut innostunut Wavvesista, mutta Life Sux ep käänsi tilanteen päälaelleen. Kuuden biisin ep:ltä löytyy toinen toistaan huikeampia biisejä. Oma suosikkini ei suinkaan ole minihitiksi noussut I Wanna Meet Dave Grohl, Best Coastin tukema Nodding Off, loistava Poor Lenore tai Destroy, jossa puolestaan vierailee Fucked Up. Lemppari on siis naiivin angstinen Bug, joka löytyy alta.
Bug by WavvesWavves

Suurimman uuden rakkaani paljastan myöhemmin, koska se vaatii oman otsikkonsa.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Kävin tossa jollain keikalla

Aloitin kirjottaan tätäkin tekstiä sinä päivänä, kun uusi uudistunut Rumba putosi postiluukusta. Enää en voi aloittaa tätä, että "hahaa, tänään kolahti kotioven läpi Rumba, josta puuttui lähes kokonaan kunnolliset keikka-arvostelut", mutta vieläkin tämä postaus tarjoilee asiaa keikkakokemuksistani, niille jotka niitä jäivät uudistuneesta musiikkiaikakauslehdestä kaipailemaan. (Propsit muuten sinne Rumban suuntaan! Hyvältä näytti ihan joka suhteessa. Tyylikäs ja huomattavasti luettavampi julkaisu artikkeleiden, arvioiden (jee, puolikkaat tähdet levyarvioissa!), taiton, materiaalin, sivukoon, sivumäärän, kuvituksen ja no, ihan kaiken puolesta. Oli muuten ensimmäinen Rumba vuosiin, jonka luin tarkasti kannesta kanteen!)

Monsters of Pop, Tampere, 22.-24.9.2011
Nykyään kun harvoin enää pääsee vanhaan kotikaupunkiin, tulee tekemistä haalittua aina niin paljon, ettei oikein ehdi keskittyä mihinkään sataprosenttisesti. Niinpä Monsters of Pop -viikonloppu oli mulle joidenkin bändien katselemista, ystävien ja sukulaisten näkemistä, työntekoa, lempipaikoissa poikkeamista ja juhlissa kiertämistä. Olin hommannut kolmen päivän passin festareille, mutten lopulta ehtinyt käymään muualla kuin Klubilla, joskin sentään kaikkina kolmena päivänä.

Klubin torstain esiintyjistä paras oli kepeästi Regina. Bendagram kuulosti oikein hyvältä, mutta saavuin paikalle vasta kesken keikan, ja loppukeikka meni lähinnä tuttujen moikkailuun pitkästä pitkästä aikaa. JJ sen sijaan oli vähän vaisu. Viimeksi näin ruotsalaiset Redrumissa reilu puolitoista vuotta takaperin. Siinä keikassa oli maagisuutta, joka ei Klubille asti yltänyt. Tällä kertaa lavalla hääri livebändi, joka ei vain toiminut samalla tavoin kuin se intiimi soolokeikka, missä vokalisti hihitteli baarijakkaralla ja siemaili suomalaista olutta.

Regina

Regina nousi uuden vuodenparastakotimaistamatskua -levynsä voimin odotetuimpien keikkojen kärkeen ohi Britta Perssonin. Odotukset olivat ehkä liian korkealla, mutta levynjulkkarikenraaleissa kuultiin yhtä kappaletta lukuunottamatta kaikki Soita mulle -albumin kappaleet, mitä odotinkin. Myös vanhempia kappaleita kuultiin, joista huikeimpana versiointeina jäivät mieleen Näinä mustina iltoina ja Saanko jäädä yöksi. Päähän jäi soimaan uuden levyn lempiraidaksi keikan myötä noussut Päivät valuvat. Iisa ja Mikot olivat lavalla kuin kotonaan, ja illasta jäi mahanpohjaa kutitteleva lämmin fiilis ainoastaan Reginan ansiosta.

Regina

Perjantaista mulla ei ole oikein mitään järkevää sanottavaa, mistä voin kiittää ystävän valmistujaisjuhlia ennen keikkoja (mitä ihmettä siinä boolissa oli?). No, Lo-fi-fnk piti huolen, että tanssijalkaa vipatti ja hauskaa oli :-D Britta Perssonin missaus jäi harmittamaan pahasti. Myös lauantaina aikataulut venähtivät, ja uudeksi lemppariperjantaifiilistelybändikseni noussut Bright Shades jäi myös näkemättä. Lindstrøm muistutti huomattavan paljon omasta keikastaan Roskildessa pari vuotta takaperin. Ei mitään syytä valittaa, mutta keikka ei saanut itsestäni irti joraamiseen kaivattua fiilistä. Huoratronin keikalla sentään löysin itseni edestä tanssimasta, vaikka partaäijän keikkakaan ei yltänyt parhaimpien keikkojensa joukkoon. Kovimmin iskeneet myrskynmerkit olivat edelleen $$ Troopers ja Hoedown. Mieluummin kuitenkin muistelen Tampereen Klubilla viime vuoden kesäkuussa soitettua keikkaa, jossa yleisö meni aivan pähkinöiksi ja hiki roiskui. Nyt riehabailaajia ei riittänyt kuin muutama.

MOPista jäi tänä vuonna käteen siis harmillisen vähän. Edellisvuosina parhaimmistoon löytäneet Telakka-keikat jäivät valitettavasti kokonaan kokematta ja esitykset, jotka näin olivat lähinnä ihan hyviä, eikä kukaan tuntunut olevan parhaimmillaan.

Kings of Convenience, Nosturi 29.9.2011
Olisi ihan hölmöä sanoa, että keikka tuli lyhyellä varotusajalla, kun yleensä mun ulkomaanreissutkin tapahtuvat huomattavasti vähemmällä odottelulla kuin Kings of Conveniencen kolmen viikon varoajalla ilmoitettu extempore-keikka. Jotain perää lyhyessä varoitusajassa silti lienee, koska en oikein ehtinyt asennoitua bändin näkemiseen ja talsin Nosturiin no meenpä nyt kattoon kun on lippu -fiiliksissä. (Just sillon ois kiinnostanut enemmän Airship Tavastialla.)

Välittömästi keikan jälkeen julistin esityksen helposti vuoden toisiksi parhaaksi keikaksi. (Tytöt ja pojat, Sufjan Stevens tulee eri planeetalta, mut siitä ehkä joskus lisää.) Aloin vollottaa onnellisena jo ekassa kappaleessa ja eihän siitä riemusta meinannut loppua tulla vielä aamuyölläkään. Se on vaan semmonen homma, että rakastan kaikkea, mitä Erlend Øye tekee, vaikka ajoittain hetkeksi sen unohdankin. Oispa muuten ihanaa, jos olis uimassa meressä ja siel tulis rakkaudesta laulava ja soittava norjalaiskaksikko vastaan.

Rakkaudesta puheenollen... Nosturi kuhisi pariskuntia, jotka halailivat ja pussailivat kaikkialla näkökentässäni, ja se oli aluksi todella vaivaannuttavaa, koska olin paikalla ex-poikaystävän kanssa kuuntelemassa biisejä, joita joskus kuunneltiin yhdessä. Mitä pidemmälle keikka eteni, sitä vähemmän moiset ärsykkeet häiritsivät, koska olin rakastunut yhä syvemmin lavalla tapahtuneeseen toimintaan ja salin täyttäneeseen musiikkiin.

Mut nyt oon puhunut tarpeeksi fiiliksistä, jotka tää mahtava keikka synnytti enkä siitä, mistä parhaus tällä kertaa syntyi. No... keikan alku ja juuri oli vahvassa läsnäolossa - sekä yleisön että bändin puolelta. Kun yhtye huutelee salin perälle takariviin "että mites sinä siellä kaukana jolla on käsi (toim. huom. pystyssä?), tunnetko olevasi osa show'ta", voi kai syntyä ajatus siitä, että bändi kommunikoi vahvasti yleisön kanssa. Keikkaa kokemaan tullut yleisömassa taas hoiti puoliskonsa hoilottamalla, napsuttelemalla sormiaan ja ölisemällä kappaleiden mukana - käskystä ja ilman. Sieluni kohosi katon läpi ja jalkani sulivat mössöksi lattialle etenkin kun naisyleisö pestattiin hoitamaan Feistin osuudet Know-How'ssa. Se kuulosti vaatimattomasti seireenimäisen täydelliseltä. Norjankielestäkin käytiin keskustelua yleisön kanssa, ja olisi tehnyt mieli huutaa jotain norjaksi, mutta osaan sanoa vain muutamia tärkeitä lauseita, kuten jeg er funksjonshemmet (googlettakoon ken tahtoo), eikä se tuntunut soveliaalta syksyn kauneimmalla keikalla.

Nosturi osoittautui myös tuona torstai-iltana oivaksi keikkapaikaksi, vaikka edeltävät kokemukseni ovatkin olleet lähempänä kylmää kuin edes melkein lämmintä. Eirik Glambek Bøen ääni kuulosti kauniimmalta kuin levyllä, mikäli se edes on mahdollista. Erlend jorasi hauskemmin kuin koskaan, ja  loppupuolella soitettu remix (maailman ensi-ilta wohou) suorastaan huutaa omaa erityismainintaansa, sillä, meno yltyi jopa riehakkaaksi. Ainakin herra Øyen osalta, joka loikkasi yleisöönkin. Harmittaa, etten voinut jäädä joraamaan illan päätteeksi alakerran baariin, jossa MC/DJ Kings of Convenience special guest olisi tanssittanut yleisöä lisää. Oikeastaan ihan hyvä juttu, että Rumba jätti kirjoittamatta aiheesta, koska nyt ei tarvihe kateudessa kahlata.

Kassu & Freemanin levynjulkkarikeikka 5.10.2011
Eräänä keskiviikkona poikkesin lähisukulaiseni tekemässä Kassu-nimisessä musiikkiaiheisessa tv-makasiiniohjelmassa studioyleisönä. Studiobändinä pilottijaksossa hääri Neat Neat, joka hämmensi mua yhtä paljon kuin Kanye West aikanaan. Nykyään siltä kai voi odottaa mitä vain. Kuulin kaksi kappaletta kahdesti, joista vedin johtopäätökseni. Ensimmäinen miellytti enemmän ja toinen vähän vähemmän. Näistä biiseistä läpikuulsi vaikutteet yhtä hyvin kuin erään raflaavia mainoksia tekevän vaatebrändin pitsikledjuista intiimiksi mielletyt kehonosat. (Jo toinen huono vertaus samassa tekstikappaleessa!). Musiikki oli kuitenkin ihan selkääntaputeltavaa. Sorrun nyt vähän tällaisen mukavanhan naisen jupinaan, mutta ei minun nuoruudessani aloittelevat bändit soittaneet noin tyylikästä, kulmikasta ja kerroksisista ennen kaikkea kuunneltavaa musiikkia! Musiikillisen annin lisäksi muusikoiden pukeutumistyyli aiheutti ristiriitaisia fiiliksiä. En oikein osannut päättää, oliko bändi tyylikäs vai teennäinen. Välillä tuntuu, että se on vaan se uusi sukupolvi, joka hämmentää mua, mitä tahansa sieltä esiin nouseekin. (Tää koko teksti perustuu oletukseen että olen itse vanhempi. Jos näin ei oo niin... no... hämmensi silti.)

Vaviskaa tämän pikselimössöyhdistelmäkuvan edessä kuten vessapaperimuumio vavisutti minua!
Samaisessa telkkariohjelmassa oli vieraana mm. Freeman, joka rentoudellaan houkutteli mut samaisena iltana Tavastialle katsomaan levynjulkkareita. En kuulu tähän 4-albumia ylistävään joukkoon, mutta julkkarikeikka toimi! Keskiviikkoillaksi Tavastialla oli reippaasti väkeä niin yleisössä kuin lavallakin. Freemanin ja Uuden Fantasian seurana laservaloissa paistattelivat nimittäin sanoittajat Ismo Alanko ja Olavi Uusivirta. Vielä kun Muumiot biisissä feattasi ihka oikea vessapaperimuumio ja oldies but goldies -megahiteissä (Ajetaan tandemilla ja Kaksi lensi yli käenpesän) avittivat Vicky Rosti ja Costello Hautamäki, voi julkkarikeikan sanoa olleen iso ja kova paketti. Joku tosin väitti vokaalien puuroutuvan, mutta itse en moista huomannut miksauskopin takana pönöttäessäni.

Kaiser Chiefs, The Circus, 14.10.2011
Kaiser Chiefs
Na Na Na Na Naa

Vaikka leedsiläisviisikko sijoittuukin Last.fm-tunnukseni kaikkien aikojen kuunnelluimpien TOP 10-listalle, lähdin keikalle hyvin skeptisin ennakko-odotuksin. Päällikköjen kaksi viimeisintä levyä kun eivät ole jaksaneet juurikaan kiinnostaa, ja ukot ovat vanhentuneet silmissä sitten energisimmän menon jälkeen. Bändi ja yleisö kuitenkin osoitti perjantaikeikalla ennakkopelkoni totaalisen vääriksi, kun keikasta ei jäänyt yhtään huonoa sanaa sanottavaksi.

Settilista oli the best of -matskua, mutta kaikkia neljää levyä edustettiin lavalla tasavahvasti. Kun keikka pärähti käyntiin Everyday I Love You Less and Lessillä, jatkui Never Miss A Beatilla, Little Shocksilla ja Everything is Average Nowadaysilla, oli alku jo vähän liian lupaava. Meno ei kuitenkaan hyytynyt - päinvastoin. Ehkä bändin isoin radiohitti Ruby pärähti soimaan keskivaiheilla keikkaa, mutta hitit eivät siihenkään päättyneet. Encoressa kuultiin Love's Not a Competition (But I'm Winning) ja Oh My God, joista ensimmäinen oli erityisen lämmin yllätys siihen nähden, että sitä ei ole kovin usein livenä kuultu ja on muuten meikämandoliinin lempparibiisi Kaiser Chiefsiltä. Kappale tosin jäi hieman vaisummaksi livenä kuin olisin toivonut, mutta Oh My God aiheutti sellaisen riemun yleisössä, että se oli upea päätös hyvälle keikalle.

Väkisinkin tekee mieli verrata keikkaa 2006 nähtyyn Roskilde Festival -keikkaan, jolloin bändi vielä ratsasti hypen aallonharjalla ja oli riehakas kuin kofeiiniövereissä surraava mehiläinen. Nyt aikuistunut yhtye skulasi kuitenkin paremmin, ja no, olihan soitettavia biisejäkin monipuolisemmin. Ehkä omiksi suosikeiksi keikasta nousivat Yours Truly, Angry Mob -levyn kaahaukset kuten (jo edellellä mainittujen lisäksi) The Angry Mob. Keikan bändi päätti sanoihin we'll be back, ja takaisin huusin että tervetuloo kuulkaa vaan!

Kaiser Chiefs
Tässä vokalisti Ricky Wilson suunnittelee flengaavansa mikin avulla yleisön yli.
(Olen oppinut yhden sanan stadia ja omaksunut Rumban hauskat kuvatekstit.)

John Grant, Savoy, 17.10.2011
Kuulemma viime syksynä John Grant vetäisi Midlaken lämppärinä pääaktilta maton alta. Itse en ollut paikalla, mutta esittäessään kesällä Roskildessa tanskalaisille kappaleita Queen of Denmark -soolodebyytiltään mies jäi mieleeni yhtenä festarin kohokohdista. Tanskanmaalla akustisesti  täydellisessä tilassa koettu keikka antoi ymmärtää että Savoy-teatteri on juuri oikea paikka keikalle.

Vaikka väkeä olikin salissa paljon, olisin suonut Savoyn olevan tupaten täynnä, sillä keikan hinta-/laatusuhde oli ennakko-odotusten mukaisesti kohdillaan. Grant asteli lavalle apukiipparistinsa kanssa ja starttasi show'n uudella You Don't Have to (Pretend to Care) -kappaleella, joka itketti ja nauratti samaan aikaan sysäten päälle vielä kokovartaloväristykset. Aivoyksikön mielihyväkeskus ylikuumentuneena huomasin funtsivani, milloin minusta on tullut sellainen indienynny, joka pillittää nynnyindiekeikoilla. Ei sillä etteikö John Grantissa munaa olisi. Jos niin väittäisin, se olisi vale.



Grantilla on ihailtava tapa avata välispiikeissä kappaleidensa sanoituksia ja jutella mukavia yleisölle. Välispiikkien ansiosta kappaleet saavat aivan uuden merkityksen livenä, kun omat tulkinnat osoittautuvatkin aivan tuulesta temmatuiksi. Puheiden perusteella Grantia oli inspiroinut etenkin lapsuus ja kotiseutu Michiganissa, ja Grantista jäi tarinoinnin perusteella sympaattisen miehen vaikutelma. Kokonaisuutena keikka oli aika yksipuolinen, ja livesovitukset muuttivat joitain kappaleita yllättävänkin kauas alkuperäisistä levyversioista. Muutamiin suvantokohtiin oli helppo vaipua etenkin väsyneenä, mutta toisaalta esimerkiksi It's Easier oli paljon dynaamisempi Savoyssa kuin kotona stereoista.

Vielä pari muuta
Lisäksi voisin sanoa muutamia sanoja keikoista, joista ei riitä juttua kokonaisten kappaleiden vertaa. Koin taannoin Cookie Monstan keikalla ehkä rajuimmat pitit, joihin olen koskaan joutunut. Wall of death kalpeni yleismenon rinnalla, mutta kuvastaa hyvin sitä riehakkuutta joka Playgroundissa vallitsi tuona iltana. Kaaduin ainakin seitsemän kertaa, mutta dubstep-keikalla jengi ei ollut yhtä avuliasta kuin punkkipiteissä, vaan jouduin itse kömpimään tamppaavien steppipäiden jaloista ylös. Käväsin myös katsomassa Lichensiä erittäin lyhyen varotusajan ilmaiskeikalla Bar Molotowissa. Reilun puolen tunnin setti oli todella lyhyt, ja siitä sai korkeintaan esimakua tulevasta. Sen verran intensiivistä tunnelmointia kuitenkin koettiin, että harkitsen erittäin vahvasti pidennettyä uusintaotosta Siltasessa 7. marraskuuta. Liput kustantavat vain femman!

Edellisen PopLife-postauksen jälkeen on myös pakko mainita Tavastian perjantaidiskolle antamistani uusista mahdollisuuksista, vaikkei keikoista olekaan kysymys. Muutaman kerran avajaisten jälkeen musiikki on ollut paljon lähempänä omia mieltymyksiäni, mutta perjantaitanssijoita olisi voinut olla jokainen kerta vähän enemmänkin paikalla. Antakaa siis (uusi) mahdollisuus, sanoisin että se kannattaa!

tiistai 13. syyskuuta 2011

Kurt Vile & M. Ward

Viimeisen parin viikon aikana Tavastialla on vieraillut muutama todella kiinnostava jenkkisankari. Pari viikkoa takaperin maanantaina lavalle nousi philadelphialaissyntyinen Kurt Vile The Violators -taustabändinsä kanssa ja sunnuntaina samaisen rokkitemppelin valloitti vuorostaan vastakkaiselta rannikolta Portlandista matkustanut M. Ward. Vaikka musiikkityylit artisteilla eroavatkin, jotain yhtäläisyyksiäkin esiintyjistä löytyy. Kohderyhmää voi ainakin jollain mittapuulla pitää samana, sillä molemmat esiintyivät esimerkiksi keväällä Primavera Soundissa Barcelonassa. (Vileä ja kumppaneita en ehtinyt siellä katsella, mutta M. Wardia poikkesin katsomassa päälavalla.)

Molemmista esiintyjistä jäi leppoisten huumorimiesten vaikutelma, vaikka Ward rupattelikin yleisölle huomattavasti enemmän, jopa niin paljon että keikka tuntui välillä tarinankerronnalta. Harmaantuva herra vaikutti persoonalta, jota kuuntelisi mielenkiinnolla esim. lähipubissa tai julkisissa kulkuvälineissä, tai no, ihan missä vaan, mutta tuntuu että näissä paikoissa yleensä kuulee tuntemattomien tarinoita, jotka joko ovat tai eivät ole kiinnostavia. Mielikuvaa vahvisti entisestään tarinanomaiset sanoitukset kappaleissa. Harvoin muuten saa keikalla niin hyvin selvää lyriikoista kuin sunnuntaina!

M. Ward
M. Ward Tavastialla 11.9.2011 (Sori muuten nää iPhone-kuvat, joiden laatu on kerrassaan huikea.)
Vilen ja Violatorsin show'n vahvuus oli runsaissa kitaroissa ja niiden vahvassa tunnelmoinnissa, kun Wardin esitys oli studiolevyjäkin riisutumpi. Molempia keikkoja silti yhdisti harvinaisen intiimi tunnelma - niin intiimi että vierustoverille piti kuiskia ellei halunnut artistin kommentoivan juttujaan. Vilen keikalla koin sen hieman ahdistavaksi, mutta Ward jaaritteli yleisölle kuin ystävilleen, ja tunnelma oli suorastaan lämmin.

Wardin soolotuotantoon en ollut juurikaan perehtynyt etukäteen, ja rakkaimmat fiilistelyt ovat kohdistuneet lähinnä Monsters of Folk -superryhmän kappaleisiin (...vaikka lempparibiisit ovat olleetkin lähinnä Bright Eyesin Conor Oberstin käsialaa). Livenä Wardin omat kappaleet eivät kuitenkaan tuntuneet niin tasapaksuilta kuin kotona, ja keikka vastasi aivan täydellisesti omia sunnuntai-illan fiiliksiä. Vilen keikalla vaihtelua oli hyppysellisen enemmän voimakkaiden kitaraseinien sekä mies ja kitara -balladien välillä. Kitarabiiseissä huomasin fiilisteleväni sointukuvioita samaan tapaan kuin balladeissa sanoja. Lopulta päähän jäi kuitenkin soimaan Peeping Tomboy.

Kurt Vile & The Violators Tavastialla 29.8.2011
Koska en Wardin omaa tuotantoa tunne niin hyvin, toissapäiväisestä keikasta päällimäiseksi jäi mieleen encoressa soitettu cover-versio David Bowien Let's Dancesta, jota olisi ollut vaikea tunnistaa lainakappaleeksi ellei olisi tietänyt alkuperäiskappaleen sanoituksia, niin hyvin se Wardin suuhun ja kitaraan istui.

Molemmat keikat olivat ehdottomasti lippuhintansa arvoisia (vaikka M. Wardiin voitinkin liput), ja sopivat syxyfiilixiin kuin ruska ja lätäköt ja märkään mustaan asfalttiin imeytyvät katuvalot. Keikkalippuja on muuten ostettuna tälle syksylle sellaset kymmenen kappaletta, että ei nää raportit tähän lopu!

maanantai 12. syyskuuta 2011

PopLifen avajaishulabaloot

Viime perjantaina pyörähdin Tavastialla, koska siellä starttasi uusi perjantaiklubi PopLife 22 vuotta täyttäneelle altsumusasta pitävälle tanssikansalle. Tiedote kertoi viikottaisen klubin toimivan Lauantaidiskon tapaan, mutta omaa kokemustani en voi siihen verrata, koska Lauantaidiskossa en ole koskaan poikennut. Ovet PopLifeen aukeavat joka perjantai (keikan jälkeen) klo 23:30 ja bailata saa neljään asti. Liput alkaen 6 € ja dj-vieraat vaihtelevat.

Kuulopuheiden perusteella lauantaisin Tavastialla joraa paljon justjajust 18-vuotiaita. Perjantaina tunnelma oli omasta mielestäni päinvastainen ja tunsin itseni nuoreksi. Vessassa joku tosin huusi kovaan ääneen klubin olevan "vitun teinihelvetti", joten mielipiteitä tuntuu olleen monia...

Jengiä tanssilattialla oli koko ajan jonkin verran. Se ei ollut tukossa muttei tyhjäkään. Ulkona jonoa riitti pitkään, mutta lähtiessäni aamuyöllä kahdelta kukaan ei ollut enää hinkumassa sisään. Missään vaiheessa sisällä en huomannut varsinaisesti väen lisääntyvän, joten vieraiden vaihtuvuus lienee ollut suurta. En tosin tiedä, mitä tapahtui kahden jälkeen.

Fiilikset klubista jäivät hieman ristiriitaiseksi. En pettynyt, mutten liiemmin innostunutkaan. Joidenkin tiskijukkien kohdalla variaatio kappaleissa jäi ehkä vähän turhan pieneksi. Vaikka tarkoituksena olikin soittaa indierokkia ynnä muuta altsumusaa useammalta vuosikymmeneltä, olisin toivonut kuulevani enemmän vuoden 2011 musiikkia. Ehkä varmat valinnat voi pistää alkujännityksen piikkiin?

Joka tapauksessa PopLife on erittäin tervetullut perjantai-illan lisä klubitarjontaan. Aion antaa perjantaidiskolle uuden mahdollisuuden, ehkä jo tällä viikolla, kun musiikista ovat vastuussa dj:t Erkko, Johannes Kostaja ja Mini.

Facebookhttp://www.facebook.com/PopLifeHelsinki
wwwhttp://www.poplife.fi/

Mm. seuraavat kappaleet kuultiin:

Sheila & B. Devotion - Spacer

Sheila & B Devotion - Spacer by guy-paul

The Smiths - Bigmouth Strikes Again


Lykke Li - I Follow Rivers (The Magician Remix)

Lykke Li - I Follow Rivers (The Magician Remix) by AceVideos

Plastic Bertrand - Ca Plane Pour Moi


LCD Soundsystem - North American Scum


perjantai 9. syyskuuta 2011

Justicen toinen tuleminen

Moni varmasti allekirjoittaa väitteen, että jatkoa Justicen loistavalle debyytille on odotettu kiihkeästi ja hartaasti. Aiemmin kesällä ensimmäinen single Civilization viimein julkaistiin ja hienoisen pettymyksen jälkeen se kasvoikin loistavaksi klubitanssihitiksi - niin kuin kaikki aiemmatkin Justicen sinkkulohkaisut. Muutama päivä sitten saatiin viimein lisää maistiaisia tulevasta Audio, Video, Discon pamahdettua musablogien puhutuimmaksi aiheeksi.


Justice - Audio, Video, Disco from Justice on Vimeo.

Harmikseni jouduin pettymään jo toistamiseen. So Me:n ohjaama musiikkivideo huokui mahtavuutta, ja oli mukavaa pitkästä aikaa nähdä jätkät itse omalla videollaan. Biisi kuitenkin oli järkyttävä letdown, vaikka samaan aikaan diggasinkin heleästä Justice-saundista. Ennen kuuntelua tein virheen ja luin ensin kommentteja. Yksi niistä kertoi kappaleen kuulostavan Ranskan aamu-tv:n telkkari-aerobicin taustamusiikilta, ja kuunneltuani kappaleen tuntui ettei asiaa voisi paremmin tiivistää, vaikken olekaan Ranskan aamu-tv:tä katsellut.

Audio, Video, Disco on sen jälkeen kyllä kasvanut jo ihan kivaksi kappaleeksi, mutta on vaikeaa kuvitella sen täyttävän tanssilattioita ainakaan omillaan - remixejä en ole vielä kuullut. Kappaleen ooodioooviidiodiskooo-kurlaukset jäävät kyllä soimaan päähän, mutta niin tekee myös Lauri Tähkän uusi single, josta muuten toivottiin postausta tänne blogiin :--D



Lokakuun loppupuolella ilmestyvä toinen Justice-albumi (joka on myös nimeltään Audio, Video, Disco) kuuluu edelleen odotetuimpien albumien listan kärkeen, mutta olen joutunut toteamaan ennakko-odotukseni kohtuuttoman suuriksi tai vähintään vääränlaisiksi, vaikka tiedossa olikin ettei kakkosesta tule yhtä synkkä ja hyökkäävä kuin -debyytistä. Sinkkuihin tekisi mieleni kommentioda, että toivottavasti nämä eivät ole levyn parhaimmistoa, mutta hommat yleensä kai musabisneksessä ei mene niin että julkaistaisiin paskimmat biisit ennen levyä...

Lupaan kuitenkin antaa mahdollisuuden tanssilattiallakin, jos kappale kuullaan tänään PopLifen avajaisissa!

Who Knew

Joku viisas ihminen (tai vain toinen selittelevä bloggaaja) kirjoitti joskus, että jos blogi ei päivity, bloggaaja on löytänyt elämän. Osa totuutta tässä ainakin on, koska minulla ei vain yksinkertaisesti ole ollut aikaa istua kirjoittamaan kaiken matkustelun, uuden koulun, muuttoruljanssin, sairastelun ja muiden aikaa vievien asioiden ohessa. Mutta nyt kun koulu on alkanut, eikä tunneilla ole oikein mitään tekemistä, epäilen vahvasti taas aktivoituvani. Ainakin yliopistossa opiskellessani olin erittäin tunnollinen bloggaaja tentteihin lukemisen sijaan :--D

Kaiken hektisyyden keskellä en ole ehtinyt lukea muita blogeja tai liiemmin etsimään uusia musiikkituttavuuksia, mutta onneksi festareilta on jäänyt jotain takataskuun. Ennen Roskildea kirjoitin Hammonds, Harrington & Destroysta ja festareiden jälkeen The Eclectic Monikerista, jotka molemmat esiintyivät festivaalin warmup-päivinä. Lämmittelijäesittelyt kohdatkoon nyt kolmannen osansa, kun esittelen teille islantilaisen version Wolf Paradesta.

Reykjaviklainen Who Knew oli vahinkotuttavuus. Se esiintyi kahden kiinnostavan bändin välissä, ja sen sijaan että olisin lähtenyt leirintään juomaan Tuborgia, jäinkin istuskelemaan aurinkoon esiintymislavan läheisyyteen. Sitten lavalle nousi joukko islantilaisia hassuttelijoita, joiden soittimistaan päästelemät äänet kuulostivat niin mukaansatempaavalta, että ne houkuttelivat telttaan lavan edustalle joraamaan.

Kuuden hullun islantilaisen lavashow oli vilpittömän mahtava. Pelkkään tanssimiseen ja musisointiin ei tyydytty, vaan bändi järkkäsi mm. moshaus-kilpailun, jonka voittajalle lahjoitettiin bändipaita. Silti kaikista sympaattisinta oli suoraan sydämestä pursunnut kiitollisuus siitä, että Who Knew oli buukattu esiintymään Roskildeen. Se oli ilmeisesti ollut koko bändin suuri unelma, ja jopa katsojana nousi myötäonnenkyyneleet silmiin, kun seurasi lavalta pulpunnutta onnellisuutta.

Unelmafestarin jälkeen ei islantilaisten kuitenkaan kannata haaveilla musiikki-Nobelista, koska yhtye ei tarjoile mitään uutta, vaan sen sijaan hyväntuulista lisäkuuntelemista kaikille, jotka diggaavat leikkisästä indie rockista, joka nojaa innokkaisiin rytmeihin ja tarttuviin melodioihin, mutta ei lankea perinteisiin pop-kaavoihin.

 

Who Knew - Sharpen The Knife from Sigurjon Bjarni Sigurjonsson on Vimeo.

Facebook: https://www.facebook.com/wellwhoknew
MySpace: http://www.myspace.com/wellwhoknew
Twitter: http://twitter.com/wellwhoknew
www: http://www.who-knew.it/

tiistai 26. heinäkuuta 2011

The Eclectic Moniker

Nappaako eteeriset biitsisaundit, Karibia, afromusa, pirteät melodiat ja indie pop? Kaikille, jotka vastasivat kyllä, on mun suositeltava tanskalaista The Eclectic Monikeria.

The Eclectic Moniker
Montako hikistä tanskalaismuusikkoa mahtuu yhteen koppiin? - Kahdeksan.
Montako niistä mahtuu neliönmalliseen kuvaan? - Kuusi, tai jos tarkasti katsoo niin seitsemän.

Tämänkin loistavan yhtyeen löysin Roskilden Festivalin kautta, kun bändi kiinnitettiin tänä kesänä lämmittelypäivien esiintyjäksi. Siinä vaiheessa ei ollut vielä hajuakaan siitä, kuinka monta kertaa biisit siellä kuulisin :--D

The Eclectic Moniker soitti festivaaleilla jo sunnuntaina, siis viikkoa ennen Roskiden päättymispäivää. Keikka oli mahtava, ja paikalle oli tullut paljon iloista tanssivaa yleisöä. Seuraavana päivänä, eli siis maanantaina, joka yleensä tulee sunnuntain jälkeen, bändi äänitti livesessiota ja esiintyi katsojille lämmittelypäivien festivaalialueen kulmassa lasisessa kontissa koko päivän. Se löytyi vahingossa kahviostosten lomassa. ”Onko tuo…???? On se!!!!

Välissä saattoi käydä katsomassa muiden bändien keikkoja Pavilion junior lavalla, ja palata aina sen jälkeen X Sessions –studioloungeen, missä aina samat kahdeksan hikistä miestä soittivat pienessä akvaariossaan. Vielä ties kuinka monennen Easter Island -vedon jälkeen yleisö jaksoi yhtyä HEI-huutoihin kohdissa, joissa biisin rytmisyys sitä suorastaan vaatii. En tiedä, mitä näistä keikoista voisi eniten hehkuttaa, koska kaikki kokemukset olivat hienoja, mutta intiimi tunnelma ja lasin läpi vaihdetut elehdinnät muusikoiden kanssa olivat ainutlaatuinen kokemus.

The Eclectic Moniker

The Eclectic Moniker on niin hyvä yhtye, ettei yksi like-painikkeen painallus Facebookissa ole tarpeeksi. Olen yrittänyt löytää ostettavaa musiikkia yhtyeeltä, mutta ep:n tekemiseen liittyvistä syistä sellaista ei ole tällä hetkellä saatavilla. Sen sijaan bändin kaksi edellistä ep:tä ovat kuunneltavissa ilmaiseksi Bandcampissa, ja ne todella ansaitsevat tulla kuulluksi.


maanantai 25. heinäkuuta 2011

Oh, Oh Land

Viimeksi kirjoittelin mm. Oh Landin missaamisesta tämän kesän Roskilde Festivalilla, ja sitten vastaani tulee tällainen vatsanpohjaa kutitteleva ihana video, joka moninkertaistaa harmituksen entisestään.

Kokonainen versio on hieman alle viiden minuutin mittainen elämänmakuinen minidokkari kolmen artistin musiikkiurasta ja niiden taustoista. Kuvaus ja tarinankerronta on toteutettu niin tyylikkäästi, että väristykset kulkivat selkää pitkin, vaikken tiedäkään, keitä nuo kaksi muuta artistia videolla Oh Landin lisäksi ovat*.

Olen sen verran katkera suomalainen, että pätkä aiheutti minussa vähän ”voi kun olisikin noin helppoa” ja ”miks mun elämä ei oo tollasta” –viboja, mutta Oh Land ja kumppanit vaikuttavat arvostavan elämäntilannettaan niin paljon, että lopulliset fiilikset ovat pelkkää myötäonnellisuutta. Noh, katsokaapa itse :”----) Alla on puolen minuutin lyhyempi versio.



* Wikipedian mukaan toinen (Mads Langer) on tullut tunnetuksi coveroituaan mahtavaa Oliven ysärihittiä You’re Not Alone ja toinen (Loick Essien) on debyyttialbuminsa tänä vuonna julkaiseva 21-vuotias R&B-laulaja.

Ps. Jos jostain löydätte sen pidemmän version niin instrumenttikaupassa musisoiva Oh Land on vaan niin ihana ja symppis, että melkein itkettää!

Edit: Viiden minsan versioon tulee linkki ton lyhyemmän päätyttyä. Se on se keskimmäinen vaihtoehto! Otsikolla "Mads Langer, Oh Land and Loick Essien - Defined by Music"

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Mitä jäikään näkemättä?

Hitto, viime postauksesta on niin pitkä aika, etten luultavasti osaa enää edes kirjoittaa, mutta yritän kuitenkin.

Kesä on jo niin pitkällä, että 2/3 festivaaleista on jo takana. (Joo, tänä kesänä käyn oikeasti ainoastaan kolmella festarilla sen normaalin seitsemän sijasta…) Mitä muuta jäi käteen kuin elämäni paras viikko, maailman paras keikka ja puolisataa uutta kaveria? No, kuten yleensä, aivan helvetin pitkä lista missatuista bändeistä, joita piti jaksaa mennä katsomaan.

Koska on mukavampaa aloittaa huonoilla uutisilla, listaan teille bändit, jotka olisi pitänyt mennä katsomaan, vaikka olikin hyvä olla silloin jossain muualla.

Kuka tai ketkä? Cloud Nothings
Esiintyi Primavera Soundissa ja vieläpä kahdesti! Missasin siis tuplana!
En nähnyt, koska ekan keikan aikaan sangria oli niin hyvää kämpillä ja seuraavan päivän keikka oli liian aikaisin. Siis ennen kahta päivällä…. Ja santtu tosiaan maistui edellisenä iltana.
Eniten vituttaa se, että tällaisista sangriapitoisista syistä missasin mun TOP 3 –eniten odottamani bändin. En ole pystynyt harmitukseltani katsomaan Primixen jälkeen näiden mahtavia musavideoita, joten nyt väännetään sahalaitaista veistä haavassa vähintäänkin tuplakierrosten verran.



Kuka tai ketkä? Yuck
Esiintyi Primavera Soundissa lauantaina
En nähnyt, koska join sitä sangriaa. Olisin luultavasti missannut streittarinakin, koska Cloud Nothings soitti samaan aikaan. Aika tylyt aikataulut!
Eniten vituttaa se, etten kuullut Suicide Policemania livenä, joka on yksi tän vuoden parhaista kesähiteistä.

Onneksi on YouTube.


Kuka tai ketkä? Cults
Esiintyi Primavera Soundissa torstaina
En nähnyt, koska nää soitti niin aikaisin ekana päivänä! Ei olisi ollut mitään tsäänssiä nähdä, vaikka olisikin lähtenyt ajoissa jonottamaan metroon ja rannekekojuille jne.
Eniten vituttaa se että debyytti (Spotify) onkin niin parasta kamaa ja tuolla olisi ollut erinomaiset mahdollisuudet päästä näkemään ne ennen kuin megasuosio on räjähtänyt lippuhintoihin. Höh!

Kuka tai ketkä? Pulp
Esiintyi ensimmäistä kertaa vuosikausiin Primaverassa
En nähnyt, koska no, itse asiassa näin. En kuitenkaan kokonaan, koska Pulp veivasi tuntitolkulla, ja hiihtelin kesken keikan kohti Pitchfork-lavaa katsomaan joko Kode9:n Burial-settiä tai Jamie XX:ää. Tai sit molempia.
Eniten vituttaa se, etten nähnyt SITÄ kosintaa, koska olin just ostamassa San Miguelia. Kuulin kyllä _jotain_, mutta SILTI.

Itkuvaara:

Kuka tai ketkä? Oh Land
Esiintyi Roskildessa torstaina
En nähnyt, koska aikataulut eivät olleet puolellani. Piti tehdä valintoja Foalsin loppukeikan, PJ Harveyn keikan etuaitioihin jonottamisen, Oh Landin, Alcoholic Faith Missionin ja Iron Maidenin välillä. Valitsin  kaksi ensimmäistä.
Eniten vituttaa se, että tämä oli ensimmäinen mahdollisuus mulle nähdä kyseinen naikkonen lavalla, vaikka olen diggaillut jo vuosikaudet. Ennen ku ees eka demo oli tullu! Varhainen MySpace-rakkaus! Ni!

Vähän kuitenkin lohduttaa se, että aika varmasti kävelen tuolla taustalla videolla :--D Harmi, ettei tää esitys kuulunut maantasolle asti :--(

Kuka tai ketkä? Kylesa
Esiintyi Roskildessa perjantaina
En nähnyt, koska olin itkemässä onnenkyyneleitä Bright Eyesin keikan jäljiltä. Joka muuten soitti neljä tuntia aiemmin.
Eniten vituttaa se, että toivoin tätä saakelisti Roskildeen, iloitsin saakelisti kun varmistettiin ja onnistuin jättään katsomatta. Enkä pääse edes sinne tulevalle Suomen keikalle! Eihhh!

Kuka tai ketkä? James Blake
Esiintyi molemmilla festareilla, ja näinkin Blaken Primiksessä. Vituttaakin toi missattu Roskilden keikka.
En nähnyt, koska Roskildessa alkoi se ”paniikki, kauhu ja kaaos” niin kuin iltapäivälehdet uutisoivat. Eli siis ihan vaan sikamainen ukkosmyrsky. Vettä tuli niin paljon, että juostiin lähimmälle katetulle lavalle, jossa päästiin kuunteleen Underoathin kitaroiden virittelyä. Samaan aikaan sadan metrin päässä olisi ollut vuosisadan myrskykeikka käynnissä. Olisi kannattanut siinä sateessa kaivaa aikataulut esiin.
Eniten vituttaa se, että Roskilden sanomalehti arvioi keikan kuuden tähden arvoiseksi, eikä sellaista muuten tapahdu joka päivä.


Kuka tai ketkä? Pulled Apart by Horses
Esiintyi Roskildessa sunnuntaina
En nähnyt, koska oli viimeinen festaripäivä ja halusin viettää kaiken mahdollisen ajan maailman parhaiden leirikavereiden kanssa. Sen tietty olisi voinut toteuttaa jossain keikallakin, tai itse asiassa toteutettiinkin, mutta liian myöhään ja toisella keikalla.
Eniten vituttaa, koska tää varmaan lukeutuu bändeihin, joita en tuu enää koskaan näkemään. Ellei nyt joku suomalainen keikkajärjestäjä tästä tekstistä vaikkapa innostu ;------)


Kuka tai ketkä? tUnE-yArDs
Esiintyi Primiksessä lauantaina
En nähnyt, koska olin valmistautumassa katsomaan tai katsomassa Mestarien liigan finaalia, jonka oikea joukkue voitti!!!!
Eniten vituttaa bändin nimen kirjoitusasu. Ehkä jopa vähän naurattaa se, että itkeskelin etukäteen tämän ja Phosphorescentin päällekkäisyyttä enkä lopulta nähnyt kumpaakaan, koska olin valmistautumassa kultajuhliin. No, ehkä vähän harmittaa tän biisin missaaminen:

Kuka tai ketkä? Gold Panda
Esiintyi sekä Roskildessa että Primavera Soundissa
En nähnyt, koska Primaverassa samaan aikaan esiintyivät Flaming Lips (joka oli huonompi kuin aiemmin) ja Salem (joka oli aikas jees). Roskildessa sentään yritin, mutta en mahtunut saliin!
Eniten vituttaa etten mennyt Roskildessa ajoissa jonottamaan. Kaveri hehkutti Primiksen keikan parhaaksi, ja Roskildessa kultapanda olisi vieläpä esiintynyt todella intiimissä salissa, jossa oli loistava akustiikka, eikä mitään kovin kiinnostavaa soittanut edes samaan aikaan. HÖH!

Btw, kultapandat on ehkä mun lempieläimiä.
Awwwwssssssss

Bonarina loppuun vielä yksi klubikeikka, jonka missaaminen vituttais niin helvetisti ellei tän vuoden Roskilde Festival olisi ollut elämäni paras Roskilde Festival.

Kuka tai ketkä? The Mars Volta
Esiintyi Suomessa sillä aikaa kun olin Tanskassa
En nähnyt, koska olin aivan väärässä maassa!
Eniten vituttaa bändin keikkapäivä, koska olen nillittänyt niin kauan kuin muistan siitä, että Suomessa ei ole (ollut ennen Circusta) sopivankokoista keikkapaikkaa, jonne The Mars Volta voisi tulla soittamaan klubikeikan. En ole ihan varma, haluanko kuulla millainen keikka oli, mutta jos joku haluaa kiusata niin heittäkäähän jotain keikka-arviota.

Kaikesta edellisestä huolimatta onnistuin venyyn festareiden aikana myös aivan käsittämättömiin ihmesuorituksiin. Onko kukaan koskaan mennyt festareilla päivän esitysten päätyttyä heti nukkumaan telttaan ja herännyt seuraavana aamuna virkeänä seitsemältä suihkuun? Ilman herätyskelloa? Niin, ja näin myös neljä megabändiä (Portishead, Swans, Weekend ja Magnetic Man), jotka soitti kaikki päällekkäin! Ilonaiheista lisää myöhemmin jahka skarppaan seuraavan kerran.

perjantai 29. huhtikuuta 2011

Hammonds, Harrington & Destroy

Roskilde Festival on ehkä tämän blogin hehkutetuin festari vuodesta toiseen, vaikka muuallakin käyn, ihan tosi. Tänä vuonna mulla on edessä kuudes kerta näillä tanskalaisilla festareilla, mutta ensimmäinen kerta, kun voin nähdä kaikki warm up –bändit. Menen siis kerrankin ajoissa.

Varsinainen Roskilde Festival järjestetään torstaista sunnuntaihin (30.6.-3.7.), mutta bileet alkavat jo edellisenä lauantaina 25. kesäkuuta, kun leirintäalueen portit aukeavat. Pohjoismaiset suurelle yleisölle tuntemattomat bändit soittavat sunnuntaista keskiviikkoon, ja kerrankin voin huoletta ennakkohehkuttaa näitä lämppäreitä ilman vaaraa siitä, että joutuisin pettymään ja missaamaan jonkun niistä! Jes!


Arvaatte siis varmaan, mistä bongasin tämän tanskalaisen neverheard-bändin, joka on ehkä paras uus löytöni tältä vuodelta! Hammonds, Harrington & Destroy soittaa juurikin sellasta musiikkia, josta on helppo innostua täysillä ja tykätä pitkään. Tarttuvat biisit ovat kaikki kivassa punkahtavassa altsurock-linjassa keskenään, mutta vivahteet vaihtelevat kappaleesta riippuen jossain Flogging Molly –henkisen ryyppyhoilaamisen ja trendikkään surffituulahduksen välillä.

Eka ep on vasta tekeillä eli yhtään julkaisua yhtyeeltä ei ole vielä ilmestynyt. Perustan siis ihastukseni neljään bittiavaruudesta löytyvään biisiin, jotka voi kuunnella esim. tästä alta.



Ps. Päivitetyn Roskilde-infopaketin voi tsekata täältä.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Siinai & Shine 2009

Onhan tässä digitaalisen välikuoleman aikana muitakin keikkoja katseltu. Eilen arvioitua White Liesia edeltävänä päivänä eli viime perjantaina kävin Club YK:n uudella Pop Up –klubilla katsomassa viimein Siinain livenä. (Viimein ja viimein... Tais olla bändin kolmas keikka…?) Perjantaisesta keikasta valitettavasti kuuli bändin nuoreuden ja tuoreuden siinä, etteivät jäsenet vielä soittaneet täydellisesti yhteen. Kokonaisuus oli siitäkin huolimatta sen verran hyvin hanskassa, että se oli lähinnä pikkujuttu, joka varmasti hioutuu kuntoon keikkoja soittaessa. Siinai vaikuttaa muutenkin erittäin potentiaaliselta ja kiinnostavalta bändiltä, jonka luulen innostuttavan muitakin kuin niitä, jotka fanittavat jo valmiiksi tyyppien muita bändejä. Siinaissa siis soittaa Joensuu 1685:sta, Zebra and Snakesta ja Äänijännitteestä tuttuja muusikoita, minkä meinasin aluksi jättää mainitsematta, mutta pakkohan noi nimet oli tiputella, koska niiden takia jengi ehkä kiinnostuu kuuntelemaan biisejä alta.


Shine 2009
Oon viimein löytänyt naisellisen puoleni ja käyttänyt vain pieniä käsilaukkuja,
 joten ei ollut taaskaan kamera mukana ja tää Shine 2009 -foto on siis viime vuoden Jyrockista.
Viikkoa aiemmin samaisessa paikassa ensimmäisellä Pop Up –klubilla esiintyi Shine 2009, joka ei valitettavasti vieläkään ollut livenä muuta kuin tylsä. Bändin lavaolemus ja musiikkityyli eivät sovellu ehkä parhaiten perinteiseen livemusiikin kokemukseen, jonka kaavaa noudattaen yleisö seisoo tanssilattialla silmät tapitten kohti korotettua lavaa, jolla bändi soittaa musiikkia. Toiseen tarkoitukseen Shine 2009 vaikuttaa kuitenkin täydelliseltä. Kuunneltuani tulevan debyyttilevyn kappaleet ensin livenä ja sitten Soundcloudista (via Stop, shake, honey, go), sain kesäsuunnitelmiini ensimmäisen kohdan, jonka todella haluan toteuttaa. Ensiksi menen kauppaan kolmas toukokuuta tai sen jälkeen ja ostan Shine 2009:n Realism-debyytin. Sitten lähden mökille, nappaan mankan mukaan laiturin nokkaan, laitan levyn soimaan ja rentoudun. Jos on vesi on tarpeeksi lämmintä ehkä jopa pulahdan järveen. Täydellistä kesätaustamusa-ainesta!


Tällä viikolla Pop up -klubin kolmas osa tarjoilee lavalla Villa Nahin, mutta itse ehkä teen jotain muuta, koska meni ihan oikeasti viimeistä senttiä myöten rahat levykauppapäivänä.