tiistai 23. syyskuuta 2008

Keskinkertaisuutta

Olen kyllä kierrellyt keikkoja viime aikoinakin, mutta niistä ei ole jäänyt paljoa sanottavaa.

Sara esiintyi Yo-talon avajaisissa reilu viikko takaperin. Soundit kusi niin pahasti, etten kyennyt keskittymään esitykseen. Ruikutuksen jälkeen kitaraa saatiin onneksi enemmän esiin, muttei se riittänyt pelastamaan fiilistä. Bändillehän ei sinänsä moitteita mene.

Kuupuu Klubilla viime viikolla sai tuntumaan noisen tekemisen helpoksi. Vaikka välillä pystyin kuvittelemaan itseni kuuntelemassa Kuupuuta kotona illalla, elävänä se ei toiminut. Pikemminkin esitys näytti siltä, että hassuja soittimia soitetaan vähän kutakin mikrofoonin ääressä ja kuunnellaan, millainen ääni niistä tulee. Neitokainen ei tarjoillut mitään uutta tällä saralla.

Newyorkilainen Black Dice sen sijaan veti homman vähän toisin päin. Kun kotona olen välillä taistellut kokeellisuuden kanssa, livenä se kaappasi mukaansa. Suu auki katselin miesten työskentelyä, ja toivoin olevani huumeissa. Toisin sanoen keikasta olisi voinut irrota enemmänkin, mutta pakko myöntää että välillä bassot jytisivät siihen tahtiin, että parhaimmatkin dubstep-bileet kalpenivat rinnalla. Nenäkarvoja kutitti ja mahamakkarat hyllyivät, yeah.



Otin kuviakin, mutta piuha on hukassa, joten väritykseksi kasvihuonekuva brooklyniläisistä.

maanantai 15. syyskuuta 2008

Syyskuulevyjä

Parit viime päivien kuunnelluimmat levyt, joissa lienee potentiaalia pidemmällekin syksyyn.

Klever: In the Name of Peace and Progress
Noni, tässä sitä venäläistä post-rockia, josta oli puhetta jo aikaisemmin. Klever tuntuu tuoreelta, ei apinoi ketään, ja hohkaa venäläisiä vaikutteita. Tästä lienee syyttäminen länsimaisten bändien soitinkokoelmasta puuttuvia venäläisiä instrumentteja, joita korvani eivät tunnista. Joku kuulostaa säkkipilliltä, joku joltain oudolta puhaltimelta. Oli mitä soittimia hyvänsä, ne tekevät elokuvamaiselle instrumentaalimusiikille punaisen langan, jota on helppo seurata. Vaarana tietenkin on, että bändi rakentaa liiaksi imagonsa näiden kansansoittimien varaan, mutta ainakin toistaiseksi Klever on kevyesti kiinnostavinta tuoretta jälkirokkia.

Lataa levy ilmaiseksi TÄÄLTÄ!

The Sound of Animals Fighting: The Ocean and the Sun
Progeprogeproge. TSOAF tuntuu kokeellisemmalta kuin ennen mikäli se edes on mahdollista. Toisaalta jotkut biisit räyhäävät enemmän ja jäsenten emäbändien (Rx Bandits, Circa Survive, The Autumns) vaikutteet kuuluvat selvemmin kuin ennen. Näin alkuvaiheessa kuunneltaessa tulee hyvinkin samanlainen ähky kuin tämän vuoden parasta levyä (The Mars Volta: The Bedlam in Goliath) ensi kertoja pyörittäessä, joten jos yhtään tästä voidaan ottaa osviittaa, ajan kanssa The Ocean and the Sun voi paljastaa maan ja meren ja tähdet ja kuut.

Muutamat kappaleet ennakkokuuntelussa MySpacessa. Erityisesti suosittelen kappaleita Another Leather Lung ja Blessings Be Yours Mister V.

Everything is Made in China: 4
Tähän pätee lähes samat seikat kuin viikko sitten hehkuttamaani keikkaan. Venäläisen EIMiCin Catch & Carry kuulostaa edelleen Radioheadin Amnesiacilta, ja koko levyllä sekoittuu electronica, shoegaze, indie pop ja progressiivisen post-rock. Paikoitellen säkeistöjen kitararämpytykset ja vokalistin laulutapa junnaavat kuitenkin niin pahasti paikallaan, että 4 alkaa ennen pitkää puuduttaa. Kuitenkin välistä löytyy utuisia helmiä (mm. After Rock ja Day Out (Unpopular 90's), jotka jatkavat levyn elinikää huomattavasti. Niin, ja onhan tämä paras englanniksi laulava venäläisbändi, johon olen törmännyt.

Everything is Made in China - Buy 4 Take One Free.mp3


Fields: Everything Last Winter
Tää lättyhän heitettiin ilmoille jo yli vuosi sitten, mutta meikäläisen stereoihin se on päässyt soittoon vasta nyt. Fields on todella sievää musiikkia harmonisine tyttöpoikastemmoineen. Ulvovat shoegaze-kitarat ja kerroksiset altsu-kappaleet täyttävät isosoundista levyä, mutta ollakseen enemmän kuin kiva levy vaadittaisiin tähänkin vähän parempia biisejä. Huippukohtina mieleen jää The Death, Song for the Fields ja If You Fail We All Fail. Tähän syyskuun kitaravetoiseen utualtsuproge-seuraan levy kyllä uppoaa hyvin ja varmaan kantaa vielä ensi kuuhunkin, mutta ensi syksyyn ei rahkeet riitä - mut ehkä Fieldsin pian ilmestyvä uutuus on parempi?

Fields - Song for the Fields (zSHARE)

Huomenna BLACK DICE Klubilla ja nyt ainakin olo on sellainen, että haluisin vaan istua kotona kuuntelemassa sydäntä raastavaa nynnyindiee ja soitella kitaraa.

maanantai 8. syyskuuta 2008

Monsters of POP

Viime viikon loppupuolella Tampereella käytiin pohjolalainen mittelö popin kuninkuudesta, johon saapui Suomen edustuksen lisäksi sekä Venäjältä että Ruotsista. Paras esitys nähtiin Venäjältä, mutta Suomen varma esiintyminen nosti naapurukset tasapisteisiin. Ruotsi hävisi karvan verran.

TORSTAI
Kolmatta kertaa järjestettävät hirviöbailut muuttivat tänä vuonna keskustorin tuntumasta Tammerkosken paremmalle puolelle, ja bileet käynnistyivät torstaina Telakalla retrohuuruisen indie-rockin voimin. Turkulainen Goodnight Monsters oli saanut kunnian toimia starttibändinä. Kovasti hypetetty yhtye soitti kivasti kivaa surffihenkistä indiepoppia, mutta kokonaisuutena keikasta ei jäänyt erityisesti mitään mieleen. Jotain olisi siis vielä tehtävä, tarttuvampia biisejä kenties?

Telakan torstai-illan parhaan esiintyjän tittelin vei helpohkosti Kastor. Jokainen illan esiintyjistä oli minulle vain vähän tuttuja entuudestaan - MySpacet olin toki tsekannut. Kastorin musiikki pääsi eniten oikeuksiinsa livenä. Vaikka kulttuuriravintola Telakan äänentoisto ei mitään Kulttuuritalon luokkaa olekaan, saivat kappaleet hyvän annoksen syvyyttä verrattuna noh, vaikka siihen MySpaceen. Kastorille pisteet myös siitä, että sekä laulaja että rumpali vääntelehtivät tahattomasti ja hassusti kasvojaan. Rumpaleiden taipumuksesta tähän tiesimmekin jo.

Kiki Paun
basisti taasen todisti hölmöilemällä olevansa stereotyyppinen basisti, awwww. Telakan osuuden päättäneen bändin show oli ok, sellainen kuin saattoi odottaa thestrokesmaiselta helsinkiläiseltä indie-rock-bändiltä. Lavalla heiluminen tosin oli energisempää (ja näin ollen parempaa) kuin The Strokesilla. Tosin olisihan se jo saavutus sinänsä, jos joku olisi vielä tylsempi livebändi.

Torstaina Klubilla esiintyi kaksi etukäteen kiinnostavinta yhtyettä, Last Calls ja venäläinen Everything Is Made in China. Ensimmäinen toimi alkupuoliskon ajan moitteettomasti, mutta niin monipuolinen yhtye ei ollut, että kiinnostus olisi kestänyt loppuun asti. Muunmuassa Manifesto Jukeboxista ja Abduktiosta tuttuja naamoja soittamassa saluunakelpoista musiikkia saluunakelpoisilla soittimilla ei tällä kertaa toiminut niin hyvin kuin olisi voinut - ja onhan tämäntyyppisiä juttuja tehty ennenkin.

Jo etukäteen hypettämäni EIMiC sen sijaan lunasti kaikki odotukset ja ylittikin ne olemalla koko festivaalin paras esiintyjä. Keikan avannut Catch & Carry olisi voinut olla yhtä hyvin jokin Radioheadin Amnesiac-albumin kappale, ja vaikutteet toki kuuluivat myös muissakin kappaleissa. Pelkkää apinointia musiikki ei kuitenkaan ollut, sillä monipuolinen bändi hyppäsikin välillä indie-rockin nynnymmälle puolelle, kun toiset kappaleet kasvoivat isoiksi mogwaimaisiksi teoksiksi. Ei kai liene yllätys että Radioheadin ja Mogwain yhteensulautuma indie-pop/rock-vaikutteilla nousi suosikikseni?

PERJANTAI
Perjantain paras anti oli vähän yllättäen Telakalla. Illan käynnistäneessä The Creditissä vaikuttaa pintandwefallin Cute Pint ja I Was a Teenage Satan Worshipperin My Lovin' Martian, ja se kuulosti juuri siltä kuin näiden perusteella olisi voinut olettaa. Setistä löytyi muutama vähän herkempi biisi, jossa naisvokaalit pääsivät oikeuksiinsa, ja toisaalta soi myös mukavasti rätiseviä elektroraitoja miesvokaaleilla. En kuitenkaan liene ainoa, jolle keikasta jäi eniten mieleen encorena esitetty legendaarinen Missä yksisarviset on. (Mikäli se nyt tuon kappaleen oikea nimi on?)

Ilta jatkui Le Corps Mince de Françoisen ja Jessen voimin. Françoiset olivat vedossa ja helsinkiläisneidot esittivätkin mielestäni illan parhaan keikan. Live-esiintymiseen oli tullut enemmän koreografiaa, mutta myös ennen nähtyä ihanan lapsekasta bailaamista riitti yllinkyllin. Uusissa kappaleissa hehkui hyvissä mielin itämainen inspiraatio, ja täytyy myöntää, että minäkin pidän tätä tyttöbändiä yhtenä potentiaalisimmista nuorista suomalaista yhtyeistä. Debyyttiä odotellen! Jessen lavaenergia ei ihan yltänyt tyttösten tasolle, mutta Telakalla nähtiin hyvä keikka taattuun Jesse-henkeen.

Klubilla ruotsalainen The Deer Tracks tuntui tylsältä suomalaisen elektron jälkeen. The Deer Tracksia vaivasi sama ongelma kuin edellisillan Klubi-avaajaa, eivätkä biisit riittäneet ylläpitämään kiinnostusta loppuun asti. Ruotsi hävisi illan auttamattomasti, kun First Floor Powerkin jäi vähän mitäänsanomattomaksi. Vaikka Sara Wilson täyttikin siskonsa jättämät isot saappaat/ korkokengät nipin napin, olisi esitys saanut kaipaamaansa sitäjotain Jennyn ihanasta persoonasta. Ruotsalaisten välissä esiintynyt Regina sen sijaan rullasi moitteettomasti ja kohotti entisestään odotuksia tulevalle uudelle albumille. Eteenpäin on menty, ja uudet kappaleet kuulostivat välillä jopa yllättävän radioystävällisiltä, mikä ei automaattisesti ole huono asia.

LAUANTAI
Telakka jäi väliin kokonaan, mutta lauantaina Klubilla nähtiin ainakin kolmen kärkeen yltävä satsi bändejä. Alpo ja Tomi oli kreisi, älytön, mahtava jne! Tullessani paikalle duo hakkasi jo rumpuja safriduomaisesti, mutta ei näitä niihin onnettomiin tanskalaisiin voi verrata mitenkään. Ohjelmassa luki, että "elektroa vuoden 2085 henkeen", mikä osui ainakin lähelle. Elektropauketta bassssolla, ja tiedän että moni kaveri siellä ruudun toisella puolella syttyisi tälle, että kirjottakaapa nimi ylös hyvät tytöt ja pojat!

Rättöä ja Lehtisaloa en ollut nähnyt aiemmin (hyi minä!), ja ensikertalaisena vääntyi hymy kasvoille kerran jos toisenkin. Epäilen, että montaa kertaa moinen hulluttelu ei jaksa kantaa, jos se tehdään musiikin kustannuksella. Krautrockissa musiikillisesti ei tosin tällä kertaa ollut mitään vikaa, joten toistaiseksi ei moittimista.

Festivaalin päättänyt Familjen yllätti positiivisesti. Roskildessa nukahdin herran keikalle, mistä ei voi syyttää muuta kuin festivaalijärjestäjän päätöstä lykätä miekkonen niin myöhään yöhön. Tällä kertaa oli meininki nukahtamisesta kaukana. Taisi ruotsalainen innostua itsekin, sillä kesken Det Snurrar i Min Skallen nähtiin komea naama-/mahalasku lavalta lattialle. Mies ei tosin ollut moksiskaan kompurnoinnistaan, ja hittibiisi näki loppupuoliskonsa tanssilattialta esitettynä. Illan parhaat olivat kuitenkin Alpo ja Tomi, joten pisteet Suomeen tältäkin päivältä.

Kaiken kaikkiaan jälleen hyvä kaupunkifestivaali, jonka keikat olivat loppuunmyytyjä useampaan otteeseen, joten hirviötansseja voisi olettaa tanssittavan jälleen vuoden kuluttua.

Lempibändit

Muistan, kuinka vielä vuosituhannen vaihteessa minulla ei ollut selkeitä lempibändejä, vaan suosikit vaihtelivat lyhyissä kausissa. Aikaisemmin 90-luvulla kaiken musiikin ehdoton voittaja oli Spice Girls - niin kuin varmasti kaikilla ikäisilläni tytöillä? Viimeiset kuutisen vuotta ovat neljä tärkeintä bändiä pysyneet samana. Maailman ehdottomasti parhaat bändit läpi aikojen, vaikka kausisuosikkeja toki pyrkii rinnalle edelleenkin. Ne ovat tässä, ja myös yllättäen Last.fm:ssäni kuunnelluimmat. Paras saavutti tänään hienon tasaluvun, jonka kunniaksi näkökulmani parhaasta musiikista.

RADIOHEAD
Kaikkien bändien kuningas. Yleisnerot, maanpäälliset Jumalten inkarnaatiot, Leonardo da Vincin 2000-luvun jälkeläiset, maailmanparantajat, musiikkibisneksen pelastajat... Jatkuvasti yllätyn positiivisesti seuratessani Radioheadin tekemisiä. Kaikki mihin miehet koskevat muuttuu menestykseksi tai saa merkityksen, josta oivana esimerkkinä viime vuosien paras elokuva There Will Be Blood, johon yhtyeen kitaristi Jonny Greenwood teki musiikit. Debyyttiä lukuunottamatta jokainen levy on ollut minulle kultakimpale, joiden jokainen kappale on ollut lempikappaleenani jossain vaiheessa. Radiohead on vaikuttanut musiikin lisäksi rankasti ilmastonmuutosta vastaan mm. sponssaamalla keikoille saapuvien matkat julkisiin kulkuvälineisiin ja painamalla kiertuepaidat kierrätetylle polyesterille. Luultavasti tässä ei tarvitsisi edes mainita vuosi sitten mullistettua musiikkibisneksen kenttää? Radioheadin merkitys nykymusiikille (ja minulle) on kiistämättömän suuri jo nyt, kuinkakohan arvostus muuttuu bändin hajottua? Välillä tuntuu, että olisin voinut alkaa kirjoittamaan vain Radioheadiin keskittyvää blogia, ja pelkästään siinä riittäisi aiheita loputtomaan musiikista paasaamiseen.

Lempikappaleet: Kaikki Pablo Honeyn jälkeen julkaistut, mutta viime aikoina erityisesti Lucky, Last Flowers ja Reckoner.
Lempilevyt: Kaikki Pablo Honeyn jälkeen julkaistut, mutta viime aikoina erityisesti In Rainbows.
Soitettujen kappaleiden saldo Last.fm:ssä: 15 000



THE MARS VOLTA
The Mars Volta on kuulunut suosikkeihin bändeihin heti sen olemassaolon alusta alkaen, heti kun kuulin At the Drive-inin afropäisiltä herroilta tulleen uutta materiaalia Tremulant -ep:n muodossa. Siitä eteenpäin onkin jokainen ilmestynyt levy tuntunut toistaan paremmalta - poikkeuksena Amputechture, joka avautui minulle kokonaan vasta tämän vuoden alusta. Olen oppinut rakastamaan jopa kokeellisia avaruuspörinöitä ja kiertoja mahtavien kitara-, rumpu- ja perkussiotaiturointien välissä. Teemalevyt ovat toimineet alusta loppuun asti poikkeuksellisen hyvin, ja The Mars Voltan tuotannossa arvostankin etenkin levykokonaisuuksia, vaikka kappaleet itsessäänkin ovat jo mestariteosmaisia spektaakkeleita. Unohtamatta ei saa jäädä sekään, että bändi on täysin hullu livenä. Viimeksi texasilaiset nähdessäni laulaja Cedric Bixler-Zavala varasti yleisöstä kameran ja yritti viedä myös erään nuoren naisen käsilaukun.....

Lempikappaleet: Mahdotonta valita edes muutamia, mutta viime aikojen iskevimmät ovat Viscera Eyes, Ilyena ja Ouroborous.
Lempilevyt: The Bedlam in Goliath, Frances the Mute
Soitettujen kappaleiden saldo Last.fm:ssä: 3262

TOOL
Toolissa on jotain sanoinkuvaamattoman lumoavaa ja tarttuvaa. Tool on yksi niitä bändejä, joiden levyt on pakko kuunnella alusta loppuun, sillä yksi kappale tuntuu vain osalta yhtä isompaa. Tämä lienee osoitus levyjen perusteellisuudesta, mikä taas ei ole yllätys ottaen huomioon pitkät ajanjaksot albumien julkaisun välillä. Yksi tärkeä asia Toolin kohdalla on myös huumorintaju. Vaikka sydämeni melkein pysähtyi muutama vuosi takaperin aprillipäivänä, kun bändi ilmoitti laulaja Maynardin tulleen uskoon ja bändin tämän vuoksi hajoavan, on minun myönnettävä, että se oli järkyttävin aprillipila koskaan. Tylyä, mutta toimivaa. Vaikka pidän Tool-taustojani syynä rakkauttani post-metallia kohtaan, en osaisi verrata tätä progressiivista metallia soittavaa yhtyettä yhteenkään toiseen bändiin. Props. Ai juu, Toolin musiikkivideot rules.

Lempikappaleet: Eulogy
Lempilevyt: Lateralus
Soitettujen kappaleiden saldo Last.fm:ssä: 2517

AT THE DRIVE-IN
Tän kanssa kävi vähän niin, että yhtye hajosi heti, kun ehdin todella innostua minulle entuudestaan tuntemattomasta megasiististä musiikkityylistä. Huutolaulut, iskevät riffit, aggressiivinen liveshow, viileä habitus ja siltikin kantaaottava jalat maassa -asenne veivät mukanaan niin vahvasti, että At the Drive-inin jälkeisellä ajalla kaikki yhtyeen jäsenten musiikkijutut ovat automaattisesti kiinnostaneet - hyvin paljonkin, niin kuin The Mars Voltan sijoittuminen pari pykälää ylemmäs kertoo. Toisaalta kaikenlainen post-hardcore -kikkailu on tämän jälkeen ollut tervetullutta korvilleni kuunneltavaksi.

Lempilevyt: in/Casino/out
Lempikappaleet: Lopsided
Soitettujen kappaleiden saldo Last.fm:ssä: 2237

CIRCA SURVIVE
Tuorein tulokas, mutta on pitänyt lujasti kiinni paikastaan aina debyyttialbumin ilmestymisestä asti keväästä 2005. Kirjotin yhtyeestä pidemminkin heinäkuussa, lue se tästä.

Lempilevyt: On Letting Go, Juturna
Lempikappaleet: On Letting Go
Soitettujen kappaleiden saldo Last.fm:ssä: 2197

MUUTAMAT MAININNAN ARVOISET:
Kotimaisista kärkeen yltävät Disco Ensemble ja Abduktio. Molemmat ovat iskeneet alusta asti, ja kiinnostus on pysynyt yllä koko uran ajan, vaikkakin vähän hiipunut isoimpien fanituskausien jälkeen. Molempien tänä vuonna julkaistut uutuuslevyt löytyvät isolla todennäköisyydellä levylistaltani vuoden lopussa. Ulkomaisista lempibändin titteliä kärkkyy myös Klaxons. Brittiyhtye on saanut minut ihastumaan jokaiseen asiaan musiikissaan ja olemuksessaan, mutta vasta seuraava albumi voi näyttää, onko bändistä oikeasti suosikiksi, vai oliko debyytti vain sattumalta täysosuma.

keskiviikko 3. syyskuuta 2008

Kiinnostavaa pohjoismaista musiikkia

Viime päivinä olen palaillut tutustumaan skandinaavisiin yhtyeisiin yhä enemmän. Suomi tuntuu edelleen voittamattomalta, mutta luettakoon tällä kertaa kotimainen musiikki ulkopuolelle. Tanska on edelleen taannoisen tanskalaisen musiikin buuminkin jälkeen kova musiikkimaa ja Ruotsin erinomaisuudenhan tiesimmekin jo, mutta Norjastakin löytyy hyviä pikkubändejä. Islannillakin on tarjottavanaan muutakin kuin kokeellisemmat Sigur Rós, Múm ja Björk.

Tässä viimeaikojen suosikkibändejäni Pohjolasta.

Detektivbyrån
Tänä vuonna Flow'ssakin esiintynyt (missasin..) göteborgilaisryhmä kuulostaa hämmentävästi pohjoismaiselta Yann Tierseniltä. Aikaisemmilla julkaisuilla vaikutteet kuuluvat niin selkeästi läpi, että ilman tietoa esiintyjästä olisin varmasti luullut musikkin tulleen mm. Amélieen elokuvamusiikin tehneeltä taiturilta. Vastikään julkaistulla Wermland-albumilla bändin soundi on kasvanut omaan suuntaansa. Jos harmonikat, ksylofonit ja muut epätavallisemmat bändi-instrumentit miellyttävät, suosittelen tsekkaamaan.

Detektivbyrån - Partyland (zSHARE)
http://www.myspace.com/detektivbyran

Logh
Ruotsalainen Logh on pitkäaikainen suosikkini, mutten tiedä olenko hehkuttanut sitä tarpeeksi. Täällä ei kai ole ainakaan ollut puhetta. Logh on kymmenvuotisen uransa aikana ehtinyt tehdä monta erilaista levyä, joilla kuuluu mm. shoegazea ja jopa grunge-vaikutteita. Viime vuonna ilmestynyt North vei Loghin indiemmän nynnypopin suuntaan. Kauniit kappaleet on kuorrutettu suorastaan jumalaisella Mattias Fribergin lauluäänellä. Joku väittää tätä post-rockiksi, meikäläinen sanois mieluummin altsurokiks.

Logh - The Contractor and the Assassin !! (2003) (zSHARE)
Logh - Death to my Hometown (Tiger Lou Remix) (2008) (zSHARE)
http://www.myspace.com/logh

Choir of Young Believers
Choir of Young Believers on harmikseni missattu jo kerran kuluvana vuonna, koska jäbät soittivat Roskildessa ikävästi Teiturin (siinä muuten myös oiva pohjoismainen singer-songwriter!) kanssa päällekkäin. Duon musiikki on tanskalaiseen tapaan kaunista pelkistettyä indienynnyilyä, joka kuitenkin soi isosti. Alla vanhempi Riot ja uusi Next Summer, joista molemmat on ehdottomasti tutustumisen arvoisia upeita veisuja.

Choir of Young Believers - Riot (zSHARE)
Choir of Young Believers - Next Summer (zSHARE)
http://www.myspace.com/choirofyoungbelievers



Rumble in Rhodos
Tästä norjalaisesta jälkihardcoremaisesta ryhmästä oli tarkoitus kirjoittaa jo keväällä Roskilde-tärppien yhteydessä, mutta se taisi jäädä syystä tai toisesta. Vaikka The Blood Brothersit on kuunneltu ja venkoilu muistuttaa paikoitellen At the Drive-inin ansioista, ei yhtyettä voi suoraan verrata kumpaankaan yhtyeen rokahtavamman ja paikoitellen progressiivisemmankin ulosannin vuoksi.

Rumble in Rhodos - Open Air of the Week (zSHARE)
http://www.myspace.com/rumbleinrhodos


Hraun
Tämän löysin Islannissa vaihdossa olevan ystävän suosituksesta. Hraun on letkeää folk rockia, joka muistuttaa paljon toista islantilaista rallattajaa, Mugisonia. Vaikka islannin kielen artikulaatio onkin huomattavasti selvempää kuin pörinäkollegoilla, miksi sen pitäisi nyt iskeä korvaan hassusti, kun se ei ole sitä ennenkään tehnyt? Jos islanti ei iske, löytyy biisejä myös englanniksi.

Hraun - Komdu (zSHARE)
http://www.myspace.com/hraunhraun

Mr Miyagi
Elektroshit warning! Ruotsalainen duo on kunnostautunut toistaiseksi remixeissä. Sen verran materiaali vielä junnaa, ettei kaksikosta Justicen haastajaksi ole, mutta varsin potentiaalisesta kurasta on kyse.

Elroy & Tom Piper - Rack Hunters (Mr Miyagi Remix) (zSHARE)
http://www.myspace.com/mrmiyagimusic

Takataskusta löytyy myös vinkkejä hyvistä venäläisistä yhtyeistä, mutta jätetään ne myöhempään. Sen verran paljastettakoon, että yksi niistä on indiehtävää post-rockia soittava Everything is Made in China, jota meen huomenna tsekkaileen tohon muutaman korttelin päähän.