maanantai 28. tammikuuta 2013

Gold Lip - Breakfast Song

Tanskalainen musaskenettäjäfrendini on viime aikoina kunnostautunut hyvien tanskalaisten salaisuuksien paljastamisessa. Tosin salaisuudesta ei voine enää puhua tämän biisin kohdalla, kun kuukaudessa videolle on kertynyt ihan mukavasti katseluita. Gold Lip on kööpenhaminalainen "musiikki- ja estetiikkakollektiivi", johon kuuluvat kööpenhaminalaiset parikymppiset BoyCrush, Soho Rezanejad ja Jens Skovgaard. Kyse on käsittääkseni hyvin uudesta projektista, sillä alla oleva musiikkivideo levisi aluksi pelkän kahden ensin mainitun nimillä.


Breakfast Song on rento sykkivällä biitillä ehostettu biisi, jossa ei sinänsä tapahdu mitään erikoista, mutta siitäkin huolimatta olen herännyt useana aamuna tämä laulu päässäni. Biisiin tehty musavideo välittää osuvasti samaa huoletonta joutilaiden hipstereiden lorvailua, mikä saattaa ärsyttää, mutta silti siinä on jotain. Täsmäsuosituksena kehoittaisin ainakin kaikkia Grimesista innostuneita klikkaamaan playta.



Gold Lipiltä ei ole toistaiseksi ilmestynyt muita kappaleita, mutta esim. SoundCloudista löytyy BoyCrushin ja Soho Rezanejadin omaa tuotantoa. Kannattaa tsekata ainakin jälkimmäisen duunaama Air-coveri, joka kuulostaa siltä, kuin siihen olisi heitetty jonkin sortin Twin Peaks -filtteri päälle.



In English:My Danish friend keeps sharing this music video with me, and it has been stuck in my head for days now. There's nothing really happening in this song, but it's still very laid-back and makes you wanna go to an indie disco.

Facebook: http://www.facebook.com/esbenwk / http://www.facebook.com/sohorezanejad
SoundCloud: http://soundcloud.com/esbenweile / http://soundcloud.com/soundratio

perjantai 25. tammikuuta 2013

Herkkuja Islannista: Love & Fog


Love & Fog
Love & Fog = Jón Þór (vas.) ja Axel Árnason
Kuten ehkä muistatte, lupasin joulukuussa avata joitain Iceland Airwavesista bongaamiani bändejä lisää, koska kirjottamani festariraportit jäivät suuren tarjonnan ansiosta vain pintapuolisiksi raapaisuiksi. Tänään kirjoituslista lyhenee taas yhdellä islantilaisella erinomaisella bändillä, josta et valtavalla todennäköisyydellä ole kuullut aiemmin. Tällä hetkellä olen nimittäin yhtyeen ainoa SoundCloud-seuraaja. Siihen on tultava muutos, koska kyseinen kaksikko kuuluu myös mun "tarkkaile vuonna 2013"-listalle, joten korvat hörölle än yy tee NYT!


Eräänä tuulisena torstai-iltana reykjavikilaisen kulmakapakan lavalle nousi yhtye, josta kenelläkään ei tuntunut olevan mitään tietoa. Ennen Airwavesia duo oli heittänyt ainoastaan yhden keikan, eikä Internetistäkään löytynyt musiikkimaistiaisia. Olin kuitenkin ympyröinyt Love & Fogin aikatauluistani pinnallisesti promokuvan perusteella. Kuva oli tämä:
Kaksi miestä penkillä, ruusupuskat, violetti tuulitakki ja koira.

Duo paljastui muista yhteyksistä tuttujen Jón Þórin ja Axel Árnasonin yhteisprojektiksi. Þórin olin nähnyt muutamaa päivää aikaisemmin esiintymässä soolotittelinsä alla, mutta tarttuvat biisit jäivät etäisiksi, koska en ymmärtänyt islanniksi laulettuja lyriikoita, jotka tuntuivat olevan tärkeässä roolissa. Niinpä oli hyvä kuulla saman miehen englanninkielistäkin musiikkia, vaikka tyylillisesti Love & Fog olikin kaukana soolokeikan rosoisesta autotallipopista.

Þórin ja Árnasonin itsensä lisäksi lavalta löytyi akustinen kitara, sähköbasso ja rumpukone. Näillä elementeillä kahden miehen elektronisesta kasarisynkistelystä taiottiin post-punkin avulla Depeche Modelle kumartavaa kraut-poppia. Miesten eri äänialojen lauluäänet natsasivat yhteen täydellisesti, ja keikka jätti yleisön janoiseksi jatkolle. Jokainen kuultu biisi kutitteli hellästi aivonystyröitä, ja mikäli minkäänlaista julkaisua olisi ollut myynnissä, olisin ostanut sen välittömästi. Onneksi biisejä voi nyt fiilistellä myös verkosta. Lisäksi kaksikon Facebook-sivua selaamalla selviää, että studiossa on vietetty aikaa ihan lähiaikoina, joten jatkoa alta löytyville kahdelle biisille voi varmasti odotella.

Varoitus, nämä voivat jäädä päähän soimaan.




Facebook: https://www.facebook.com/loveandfog
SoundCloud: https://soundcloud.com/love-118

In English: One of my highlights at Iceland Airwaves 2012 was a short gig by Love & Fog. You should really check them out. They have a dark danceable 80's sound, which you can't hear too often nowadays. According to their Facebook page they are at a studio at the moment, so there's something to wait for too.

torstai 24. tammikuuta 2013

Frank Turner and The Sleeping Souls @ Tavastia 18.1.2013

Muistatteko syksyllä blogissamme olleen kilpailun, jossa kysyimme, mitä haluaisitte lukea täältä? Vähän yllättäenkin eniten halusitte lisää (perinteisiä) keikka-arvioita. No, täältä pesee! Kävin nimittäin perjantaina Tavastialla tsiigaamassa, millainen Frank Turner on lavalla vuonna 2013. Lyhyt vastaus: samanlainen kuin ennenkin – ja se on hyvä asia.

Frank Turner
Edellisen kerran näin Turnerin 2009, sekä Tavastialla että Pitkä Kuuma Kesä -festarilla. Brittikonkari on kuitenkin vieraillut senkin jälkeen kerran Suomessa: Ruisrockissa vuonna 2010.
Tavastialle astellessani odotus illasta oli lähinnä hyväntuulinen britti levittämässä hymyä -25 asteen pakkasessa kylmettyneille nuorille aikuisille. Odotukset olivat muutoin kohdillaan, mutta yleisö ei ollut ihan juuri sitä, mitä olin odottanut. Perjantain keikka osoitti, että Turner on koko kansan Frank. Oli kyse sitten tribaalihevareista, perjantaivapaan lapsistaan saaneista äideistä ja isistä, juuri 18 vuotta täyttäneistä ostariteineistä, Kallio-punkkareista tai hipstereistä kaikki yhtyivät Tavastialla Turnerin levittämään hyvään fiilikseen. Jopa edessäni heilunut kauppakorkeakoulun fuksilta näyttänyt pukumies nosti nyrkin ilmaan ja huusi jjjjjeaaaaah kuullessaan suosikkikappaleitansa. Juuri niin kuin pitikin.

Entisen Million Dead-miehen keikkakonsepti on toimiva. Sen todistanee jo se, että mies on yksin täyttänyt Wembley Arenan kotimaassaan. Yhteislaulu, leppoisa tarinointi ja pilke silmäkulmassa riittävät tekemään Turnerista artistin, jota ei voi nähdä liian montaa kertaa – erinomaisten biisien lisäksi tietenkin. Turnerin keikat eivät sinänsä poikkea paljoa toisistaan, mutta niihin tuntuu olevan vaikeaa kyllästyä, vaikka edes settilista ei eronnut juurikaan muutaman vuoden takaisesta. Ainoastaan uusimman ja tulevan levyjen biisit olivat korvanneet jotkut vanhemmista.

Kuultujen uusien biisien perusteella (Four Simple Words, Recovery, Tattoos) huhtikuussa julkaistava viides studioalbumi Tape Deck Heart tulee tarjoilemaan tuttua Frank-kamaa: yhteislaulukelpoisia rallatuksia elämästä, ihmisistä ja tunteista, joihin on helppo kenen tahansa samastua. Esimerkiksi deluxe-bonari Tattoosin sanoma oli varmasti kaikkien allekirjoitettavissa: jollakulla on paljon tatuointeja, jollakulla yksi, jollakulla ei sitäkään. Jotkut rakastaa, jotkut vihaa, jotkut kertoo niillä tarinoita, jotkut pitävät niitä kauniina, joillekin on ihan sama. Käsi ylös, jos sulla on tatska. Niinpä niin... en oikeastaan yhtään ihmettele, minkä takia Tavastialle oli saapunut niin värikkäästi erilaisia ihmisiä.

Frank Turner

Lopulta kaikki tiivistyy kuitenkin settilistaan, joka pursuaa Photosynthesisin, Substituten, Long Live The Queenin, The Ballad of Me And My Friendsin, Wessex Boyn, The Roadin, Dan's Songin ja I Still Believen (näin muutamia mainitakseni) kaltaisia hittibiisejä, joista on vaikea saada tarpeeksi kotioloissakaan. Siihen kun lyödään päälle vielä valtava lavakarisma, osaava taustabändi The Sleeping Souls ja esiintymistaidot, saadaan kaava erinomaiseen keikkaan, ja syy siihen, miksi Turner myy Tavastian loppuun. Sadan prosentin toimivuus – aina.

Keikalta lähtiessäni kasvoilta paistoi typerän leveä virne, jota varjosti ainoastaan ajatus siitä, että pienellä lisävaivalla olisi ollut mahdollista nähdä sama keikka kolmena muunakin iltana näiden valtiorajojen sisällä. Enää en ihmetellyt eturivin tuntumaan majoittunutta joukkiota, joka oli kiertänyt Turnerin perässä useammankin keikan.

Frank Turner
Koko kansan Frankyboy

Jaakko & Jay
Turneria lämpänneet Jaakko & Jay esittivät myös uutta materiaalia. Duon toinen albumi tulee ulos vielä tänä vuonna!

maanantai 21. tammikuuta 2013

Mikon TOP 15 levyt vuodelta 2012

Mielestäni 2012 oli yksinkertaisesti erinomainen musiikkivuosi. Itseäni riemastutti varsinkin kotimaisten julkaisujen korkea taso ja määrä. Vahvoja debyyttejä kuultiin muun muassa Antero Lindgreniltä, Death Hawksilta ja Gracias / JTT:ltä. Lisäksi paljon hyviä levyjä vanhoiltakin suosikeilta, joista mainittakoon tässä täpärästi listan ulkopuolelle jääneet Särkyneet, Laivue ja Tundramatiks.

Oman levyvuoteni voisi tiivistää neljään lokeroon: R&B, rap, vanhat suosikit ja vahvat debytantit. Ja linkki Spotify-soittolistaani löytyy tästä. Lukuiloa!


1. Frank Ocean: channel ORANGE (Def Jam)


Tiedän. Ensimmäinen valintani saattaa vaikuttaa joidenkin mielestä tylsältä, mutta hei - hitot siitä! Miksi juuri tämä levy on niin hyvä? No, levy on erinomainen tietenkin siksi, että se on täynnä hyviä biisejä. Hyvien biisien lisäksi löytyy kiinnostava taustatarina ja kiinnostava artisti. Kuorrutteena on sopiva sekoite kermaa, sokeria ja juustoisuutta. Channel Orange sekoittelee onnistuneesti hiphopia, kutusoulia, modernia r'n'b:tä ja pehmofunkia.  Thinkin Bout You, Sweet Life, Pyramids, Lost ja tietenkin aivan käsittämättömän upea Bad Religion. Olin melko pitkään täysin vakuuttunut, että Frank Oceanin paras biisi on Swim Good, mutta kyllä tämä kappale on vähintäänkin yhtä hieno.

"Taxi driver / Be my shrink for the hour / Leave the meter running / It's rush hour / So take the streets if you wanna / Just outrun the demons, could you" 


Frank Ocean. Vuoden hienoimman levyn tehnyt mies.



2. Dr. John: Locked Down (Nonesuch)


Locked Down on 72-vuotiaan neworleansilaisen Malcolm John "Mac" Rebennack, Jr. eli Dr. Johnin ties kuinka mones levytys. Jo vuonna 1968 Gris-Gris -esikoisalbuminsa julkaissut Dr. John on onnistunut luomaan uusimmastaan vahvatunnelmaisen kokonaisuuden. Tästä voinee syyttää levyn tuottanutta The Black Keysin laulaja-kitaristi Dan Auerbachia. Levy seikkailee huuruisesti jossakin bluesin, jazzin, rock'n'rollin ja R&B:n ja voodoon tiheässä viidakossa. Jos sydämesi sykkii The Black Keysille, Tom Waitsille ja Mulatu Astatkelle, on tähän tutustuminen kansalaisvelvoite.

3. Jukka Ässä: Mitäs tässä (GAEA Records)


Sitten siirrytäänkin niihin vahvoihin debyytteihin. Tamperelaisen jo pitkään puurtaneen indiemuusikon Jukka Salmisen (Tapes, Laurila, Samae Koskinen ja hänen taikabändinsä) kipparoima Jukka Ässä on se pitkään kaivattu keidas suomenkielisen indiepoprockin aavikolla. Suessa (10/2012) ilmestyneessä levyarviossani kirjoitin levystä muun muassa seuraavaa: "Kirjavat kappaleet tarjoilevat monia konnotaatioita, ja päällimmäisinä mieleen uivat The Whitest Boy Alive, Egotrippi ja Limonadi Elohopea. --- Tapaus myös niille, joissa suomenkielinen rock ei muuten herätä suurempia intohimoja." Hieno levy kaiken kaikkiaan.

4. Ruger Hauer: Erectus (Monsp)


Mirankin paljon hehkuttama Ruger Hauer teki parhaan kotimaisen rap-albumin vuonna 2012. Piste. Tiukin kotimainen verse kuultiin Paperi-T:ltä kappaleessa Antimateria.

"Elämä sivuvaikutuksista vakavin / Faust haluu antaa kaiken tietonsa takasin / ei pidä arvossa mitään / mitä ei voi sylissään pitää / Anna mustelma / kestää se pisimpään / läpi koko elämän / osumatta mihinkään / On vaan olevinaan olevaa / taivasta ja helvettii / haluun palan molempaa / Asfaltti on kovempaa / en muista enää mitä, / mut jotain nää kesät opettaa / Kumpi väärä on oikeempi? / Onko bordelli taivas vai taivas bordelli? / Luotan vain kovakantisiin kirjoihin / ja pieniin luonnollisiin rintoihin / ja jos kaikki on bisnestä / niin älä ikinä tee numeroa itsestäs"

Ei lisättävää. Soololevy ulos ja sassiin, kiitos.

5. Pää Kii: Pää Kii (Stupido)


Suhtaudun tähän levyyn hieman ristiriitaisesti. En levyn itsensä vuoksi, vaan sen saaman yltiöpositiivisen vastaanoton takia. Itseäni sellainen aina vieraannuttaa artistiin tutustumisesta. Toisaalta, mitäpä sitä enempiä kyräilemään: kyseessä on superhyvä punkpop-levy. Teemu Bergmanin biisit tarttuvat kuin purkka hiuksiin ja sanoitusten sarallakin mies on näköjään puhkeamassa kukkaan. Äärimmäisen iso plussa kannen suunnitelleelle Aapo Rapille, joka vaikuttaa myös mainiossa The Verticals-yhtyeessä.



6. Loost Koos: Pienempi kuin kolme (Monsp)


Vuoden toiseksi paras kotimainen pälpätyslevy. Lisää fiilistelyäni tästä mahtavasta kutulevystä voi käydä lukemassa täältä. Big up Särre, Pianomies ja DJ Arsi!

7. Bobby Womack: The Bravest Man in the Universe (XL Recordings)


Kuten aiemmin mainittu Dr. John, on tämäkin 68-vuotias konkari julkaissut ensilevytteensä jo vuonna 1968. Bobby Womackin ylistäviä arvioita niittänyt paluulevy on Blurista ja Gorillazista tutun Damon Albarnin ja XL Recordingsin omistajan Richard Russelin tuottama soul/R&B/gospel/pop -levy. Ja todella hieno levy onkin. Jo levyn aloittavan nimikkokappaleen pärähtäessä soimaan on selvää, että tässä on yksi vuoden levyistä. Mikä ääni, mikä sielukkuus! Moderni ja ajaton levy. Kiinnostava making of -minidokumentti katsottavissa täältä.

8. Kuusumun Profeetta: Huutoja hiljaisesta huoneesta (Ektro)


Vanha suosikki teki kaivatun paluun levyhyllyyn. Sataa lumi maahan hiljaa ja varhain oli kaunein kuulemani kotimainen kappale vuonna 2012. Kun kuulin kappaleen ensimmäistä kertaa, seitinohut ensilumi laskeutui kadulle. True story! Kuusumun Profeetta heitti myös superupean keikan viime kesän Ilmiössä (jos et ole käynyt kyseisillä festareilla, suosittelen todella vahvasti, että teet asiaan korjausliikkeen ensi kesänä).

9. PMMP: Rakkaudesta (Sony)


Vuonna 2009 ilmestynyt PMMP:n viides levy Vedeen varaan oli mielestäni todella tylsä levy. Rakkaudesta-levyn ensisingle Heliumpallo herätti kuitenkin oitis kiinnostukseni. Onneksi se ei ollut levyn ainoa hyvä kappale. Itse asiassa se taitaa olla levyn heikointa antia. Hyvä niin! Ja herrajumala ne sanoitukset. Paula Vesala on omissa kirjoissani Suomen tämän hetken paras sanoittaja. Levy oikein kuhisee hienoja kappaleita, joista itseeni kolahtavat parhaiten 4ever young, Korkeasaari, Pahvinaamari ja Toivo. Huh huh, upea levy.

10. Alabama Shakes: Boys & Girls (Rough Trade)


Amerikkalaisen Alabama Shakesin debyytti on komea sekoitus southern rockia, soulia ja bluesia. Kolme Grammy-ehdokkuutta kerännyt yhtye kulminoituu laulaja-kitaristi Brittany Howardin vahvaan ääneen.

11. Tiiu Helinä: Veli (El Camino)


Lisää vahvoja debyyttejä. Levyjulkaisukeikallaan Korjaamon Vintillä näkemäni live-esiintyminen todisti ennakko-oletukseni oikeiksi: Tiiu Helinä on ihan sairaan söpö ja vilpitön esiintyjä. Ponytail- ja Clouds -kokoonpanoista tutun Samuli Tantereen tuottama ja Tiiun säveltämä ja sanoittama Veli kuulostaa siltä kuin Regina ja Paavoharju olisivat lähteneet öiselle luontoretkelle. Eli erinomaiselta.

Kuvassa Tiiu Helinä. Kuva: Heta Bilaletdin.

12. Miguel: Kaleidoscope Dream (RCA)


"Ai, olet siis kaunisääninen kutumies, joka laulaa modernisti tuotettua ja maustettua R&B:tä ja pehmoista soulia? No, totta kai pääset vuoden levyt listalleni!"

13. Grizzly Bear: Shields (Warp)


Veckatimest
-levyllä sydämeeni uinut brooklyniläinen Grizzly Bear teki jälleen hienon levyn. Katso pakahduttavan kaunis Yet Again -video täältä.

14. Jessie Ware: Devotion (PMR / Island / Cherrytree)


Vuoden biisi -tittelistä kilpailee omissa kirjoissani Frank Oceanin Bad Religionin lisäksi ainoastaan Jessie Waren debyytin vahvin kappale ja singlenäkin julkaistu Wildest Moments. Katso musiikkivideo täältä.

15. Talmud Beach: Talmud Beach (Helmi Levyt)


Talmud Beachin eponyymistä debyyttilevystä kirjoitin Suessa (8/2012) seuraavaa: "Hypnoottisen boogiebluestrio Talmud Beachin esikoinen on Helmi Levyjen katalogiin sopien taattua laatua. Muun muassa Joose Keskitalon taustayhtyeestä Kolmannesta Maailmanpalosta ja Räjäyttäjistä tutut muusikot erittävät soittimistaan varmaotteista, vapautunutta ja vähäeleisesti svengaavaa perinnemusiikkia, joka kuulostaa suunnilleen siltä kuin Kari Peitsamo esittäisi Canned Heatin kappaleita."

lauantai 19. tammikuuta 2013

Jampun TOP 15 levyt vuodelta 2012

Kerron heti alkuun tärkeän alla olevaa listaa määrittävän faktan: vuoden 2012 musiikillisen tarjonnan hahmottaminen oli minulle tällä kertaa poikkeuksellisen vaikeaa. Last.fm:ni mukaan viimeisen 12 kuukauden kuunnelluimmasta 20 artistista neljä on viime vuonna levyn julkaisseita artisteja (ja näistäkin kaksi on Guided By Voices ja The Primitives, joiden uutuusarvosta voidaan kiistellä. Hyvyys- ja mahtavuusarvot ovat toki edelleen kaakossa).

Levylautastani ja spotifyssa puhelimeni akkua ovat kuluttaneet lähinnä 80-luvun rosoinen twee pop, 90-luvun alun shoegaze ja muu sähkökitaravetoinen ja/tai naivistisilla lyriikoilla sekä melodiakuluilla varustettu särisevä, kaihoisa ja usein varsin meluisa korvananna.

No, vuoden lähestyessä loppuaan otin asiakseni muistuttaa korviani 2012-vuoden helmistä ja alkoihan niitä löytyä niin hyllystä kuin playlisteistäkin. Muutama mainio levy osui tielle viimemetreillä, mutta uuden hyvän musiikin löytäminenhän on aina iloinen asia. Jos yksi asia pitää sanoa omasta näkökulmastani viime vuodesta, niin ainakin edellisten vuosikymmenten mielimusiikkini uljasta lippua pidettiin korkeasti yllä, ajoittain toisinnettiin liian ilmiselvästi ja parhaissa tapauksissa kehitettiin yhä edelleen.

Alla listattujen levyjen parhaista biiseistä tekemäni playlistin löydät Spotifysta. Suosittelen lämpimästi!

1. Black Twig - Paper Trees

Lienee hieman yllätyksetön valinta ykköseksi, mutta pakkohan se oli laittaa. Black Twigin hienosta musiikista tuskin kukaan kaipaa enää yhtään luonnehdintaa, mutta omasta puolestani voin sanoa Paper Treesin olleen itselleni rakkain vuoden 2012 levy. Voin vaan kuvitella kuuntelevani levyä viisikymppisenä ja sieluni silmin matkata jäiseen Helsinkiin 2012, jossa sen soinnut määrittivät fiilistäni niin monet hyiset kävely- ja bussimatkat. Upea levy, joka ansaitsee jokaisen saamansa kehun. Vinyyliversiota ja uutta levyä odotellessa!



2. Ringo Deathstarr - Mauve
Kaikille, jotka ovat lukeneet juttujani tästä blogista, lienee selvää, että olen suuri shoegaze-musiikin ystävä. Suurin osa tästä 80-90-lukujen taitteessa syntyneestä musiikista inspiroituneista nykyartisteista tekevät kuitenkin enemmän tai vähemmän lössöä ja munatonta kamaa. Tuntuu, että vain yleinen äänimaailma ja kaikupedaalin alkeet riittävät takaamaan trendiharjalla ratsastaville artisteille huomion blogosfäärissä ja musiikkimediassa, mutta se todellinen raakuus ja meluisuus, joka aiemmin musiikinlajia leimasi, jää puuttumaan. Tämä Ringo Deathstarrin kakkoslevy palauttaa sähkökitaran ja melun ansiokkaalla tavalla shoegazeen ja on mielestäni paras tällä saralla julkaistu albumi 2000-luvulla tähän asti. Tästä levystä My Bloody Valentinekin voisi olla ylpeä.



3. The Fresh & Onlys - Long Slow Dance
San Franciscolaisen The Fresh & Onlysin kolmas albumi oli minulle ensimmäinen tuttavuus yhtyeeltä. Sen vaivattomat melodiakulut, tyylikkäät kitarakuviot ja laulaja Tim Cohenin äärimmäisen miellyttävä baritoni riittivät nostamaan sen mielestäni yhdeksi vuoden parhaista albumeista. Kappaleet, kuten Long Slow Dance ja Executioner’s Song, ovat kuin suoraan 60-70-luvun taitteesta (fiiliksiä osastolta The Byrds, Big Star, Grateful Dead, jopa The Eagles). Long Slow Dance on myös ensimmäinen 2010-luvulla julkaistu AOR-maailmaa kosiskeleva albumi, joka ei mielestäni ole - anteeksi nyt vaan Iron & Wine ja kumppanit - pataluha paska.



4. Joose Keskitalo - Vyötä Kupeesi ja Tule!
Joose Keskitalon kaikki albumit ovat olleet mielestäni omissa ihmeellisyyksissään virheettömiä kokonaisuuksia. Tämä uusin ei poikennut tässä suhteessa lainkaan odotuksista. Keskitalo on osoittanut jokaisella julkaisullaan ilmiömäistä uusiutumiskykyä ja linja jatkuu. Nimikkobiisi on aivan uudenlaista Joosea: näin levynjulkkarikeikalla miehen soittamassa biisiä SÄHKÖKITARA kädessään! Jotain Dylanmaistakin tällä levyllä on, ja Aleksander Aava menee suoraan suosikkibiiseihini Jooselta. Levy on myös mielestäni parhaiten soitettu ja instrumentaalisesti kiinnostavin Keskitalon levy, todellinen taidonnäyte ja tyylipuhdas lopetus Kolmannelle Maailmanpalolle, jota jään itse kovin kaipaamaan. Mahtava, liian vähälle hehkutukselle jäänyt kokonaisuus!



5. Ty Segall Band - Slaughterhouse
Ty Segall tuli tsekattua livenä viime kesänä Puolassa OFF Festivaleilla ja keikka oli luonnollisesti yksi viikonlopun kohokohdista. Tämän kiertuebändin kanssa tehty Slaughterhouse siirtää mielestäni oivallisella tavalla äänitettyyn muotoon sen energian, jonka vain kyseinen bändi voi saada lavalla aikaan. Ei se toki tuo äärituotteliaan Segallin tuotantoon juuri mitään uutta, mutta miksi tarvitsisi kun kaava toimii niin perkeleen hyvin! ”Fuck this fucking song!” -Ty Segall.

PS. Mielestäni Slaughterhousen kansi olisi ehdottomasti kuulunut Miran ja Mikon vuoden kannet -postaukseen. Julkaisen sen siis tässä.



6. Cloud Nothings - Attack On Memory
Cloud Nothingsin kolmas levy vei erittäin onnistuneesti yhtyeen musiikkia uuteen raskaampaan ja kokeellisempaan suuntaan aiemmasta noise popista. Mainio sekoitus (post-)punkahtavaa ilmaisua ja noisea yhdistettynä vaikeroiviin lyriikoihin. Erittäin kova livesetti oli myös kutosella!

7. Guided By Voices - Class Clown Spots a UFO
Mahtava levy vieläkin mahtavammalta bändiltä. Ajatuksiani albumista voit lukea tästä.

8. Tame Impala - Lonerism
Paljon kiitosta ja gloriaa saanut Lonerism yhdistää erittäin mielenkiintoisella tavalla 1960-luvun psykedeeliset soundit nykyaikaiseen indie-ilmaisuun garage-mausteilla. Olisi noussut varmaan listassa korkeammallekin ellei biisimateriaali aikaansaisi lievähköä tasapaksuuden tunnelmaa, mutta ehdottomasti vuoden parhaita levyjä jo soundimaailmansa puolesta.

9. Timo Lassy - In With Lassy
Erittäin suurena Timo Lassy -fanina olisin varmaan digannut mistä tahansa äijän tekemästä levystä, mutta In With Lassy lunasti odotukset vilä odotettuakin paremmin. Lisää ajatuksia täällä.

10. Neil Young & Crazy Horse - Psychedelic Pill

Niilon ja hulluhepan paluulevy Americana oli sanalla sanoen pettymys. Soundi oli kohdillaan, mutta olihan se nyt helvetin tylsää valita biisimateriaaliksi ne kaikista kuluneimmat (sinänsä hyvät) rallatukset. No Psychedelic Pill sitten tuli ja teki sen, mitä Americanalta odotin. Fiilikset voi kiteyttää siihen, että mieletön avausraita Drifting Back on 27 minuuttia pitkä.

Miinuspuolena voisi sanoa, että lyriikat tuntuvat aika-ajoin hieman korneilta (”Gonna get me a hip hop haircut” jne.) mutta Crazy Horsen soitanta korvaa kaikki muut puutteet. Jos joku ei sitä tiennyt niin Neil Young on kaikista maailman artisteista kenties suurin suosikkini.

11. Tennis - Young & Old
Mainio kesälevy suosikkibändiltäni Tennikseltä. Kehitystä suhteessa debyyttiin on tapahtunut selkeästi, mutta tästäkin ehdin jo kirjoittaa.

12. Dinosaur jr. - I Bet On Sky
Olisiko ollut Rumban arviossa, missä kuvailtiin Dinosaur jr.:n uusinta levyä ajatusleikillä, että bändi on kuin pizza tai seksi: heikoimmillaankin hyvää. Siihen voin yhtyä. Ei tämä ole bändin klassikkotuotosten veroinen tekele, mutta varsin mainio plätty silti!

13. The Megaphone State - VLA Kings
Jos pitäisi yksi hiphop-levy valita autiolle saarelle viime vuodelta, se olisi ehdottomasti kotimainen VLA Kings. Täysin alihuomiolle jäänyt tulevaisuuden suomirap-klassikko. Lisää ajatuksiani täällä.

14. Lee Ranaldo - Between the Times and Tides
Lee Ranaldon soololevy oli hieman erilainen kuin tältä Sonic Youthissa mainetta niittäneeltä kokeellisen kitaroinnin oppi-isältä olisi ehkä odottanut: helposti lähestyttävä ja jopa hieman popahtava. Sellaisenaan kuitenkin erittäin hieno ja tyylitietoinen kokonaisuus, johon varmasti tulee palattua tulevaisuudessakin.

15. The Splits - The Splits
Yksi vuoden mukavimpia julkaisuja oli kyllä suomalainen The Splits, josta meillä pitäisi olla tulossa kolmen kimppa -postaus lähiaikoina (on ollut työn alla useamman kuukauden). Mitä tästä musasta voi sanoa? Crazy For You on yksi vuoden parhaista kipaleista ja tykkään vaan ihan helvetisti. Jee!

perjantai 18. tammikuuta 2013

Tulossa 2013: Phantom & Sin Fang

Kaksi tekstiä päivässä, mutta kirjotetaan kun kerran kirjoituttaa! Noi vuosilistat tuntuu olevan mulle aina vähän ikuisuusprojekteja, ja mun viime vuoden lempibiisejä (ja mahdollisesti lempi-jotain muutakin) joudutte vielä odottelemaan. Mut nyt kun osa menneistä on saatu pois hartioilta, keskityn hetkeksi tulevaan. Laadin tammikuun alussa musiikkiennusteen vuodelle 2013. Senkään aika ei ole vielä, mutta heitän ilmoille jo pari tärppiä, koska ajankohta on oikea: kaksi näistä ennustussuosikeista nimittäin julkaisi tänään uunituoreet musavideot.


Phantom
Jos mun pitäisi lyödä vetoa vuoden suomalaisesta menestyjästä, laittaisin oitis rahani likoon Phantomin puolesta. Tarkastin ajankohtaiselta kuulostavan duon live-kunnon joulukuussa Korjaamolla El Perro Del Marin lämppärinä, eikä pääesiintyjä meinannut enää maistua miltään virheettömän lämmittelyn jälkeen. Vokalisti Hanna Toivonen on tarkka ja äärimmäisen taitava laulaja, jonka ääni satavarmasti vetoaa kansainväliseen yleisöön. Eikä sillä, Phantom onkin nostettu esiin siellä sun täällä viime viikkoisen Eurosonicin jälkeen. En ole todellakaan ainoa, joka uskoo Phantomin olevan yksi tämän vuoden läpimurroista.

Tammikuun alussa bändin Kisses-musiikkivideo näytettiin pari kertaa Kampin Narinkkatorin screenillä ohikulkeville ihmisille. Jotkut pysähtyivät ihmettelemään, jotkut jatkoivat määrätietoisesti matkaansa. En edes tainnut olla darrassa, mutta silmät kostuivat tätä tilannetta sivusta tarkkailleena. Cocoan tekemä musiikkivideo pamahti juuri äsken myös Internettiin, ja sen voi katsoa alta. Unohtamatta hei biisiä – se on toistaiseksi mun lempibiisi tältä vuodelta!




Facebook: http://www.facebook.com/wearephantom
Soundcloud: http://soundcloud.com/wearephantom

Sin Fang - Flowers
Lähiviikkojen suuret odotukset sen sijaan kohdistuvat islantilaisen Sin Fangin tulevaa kolmatta levyä kohtaan. Viime kuussa kirjoitin artistista vähän pidemmin, ja sen voi lukea täältä. Tänään albumilta julkaistiin toinen maistiainen eli ensimmäinen single Look at the Light. Samalla päivävalon näki Máni M. Sigfússonin ohjaama video samaiseen kappaleeseen. Flowers julkaistaan tasan kahden viikon päästä, helmikuun ensimmäinen päivä, ja se lienee toiseksi eniten odottamani levy tältä vuodelta heti Thom Yorken ja kumppaneiden Atoms for Peacen Amokin jälkeen (reilu kuukausi enää, jee!).


Miran TOP 15 levyt vuodelta 2012

Musavuosi 2012... Törkeän monta hyvää levyä, muttei kovinkaan montaa erinomaista. Vuosilistoja tehdessä vaihtoehtoja oli kymmeniä ellei satoja, mutta lopulta valinnat olivat poikkeuksellisen helppoja. Moni levy jäi erinomaisista biiseistään huolimatta ontoksi, ja jouduin pettymään myös useamman albumin kohdalla, joille olin nostanut suunnattomia odotuksia edeltävien levyjen vuoksi (esim. The Mars Volta, Circa Survive). Syvä kumarrus lähtee etenkin kotimaisten musiikintekijöiden suuntaan. Melkein kävi niin että suomalainen musiikki pieksi ulkomaiset levyt, vaikka tilanne on meitsin vuosilistoilla ollut yleensä täysin päinvastoin.

Mulla olisi niin paljon sanottavaa jokaisesta levystä, mutta yritän tällä kertaa pitää tän kohtuumitoissa, ja kirjotan vaikka joistain näistä levyistä vielä lisää erikseen (as if). En halunnut kuormittaa tätä tekstiä lukuisilla biisiupotuksilla ja videoilla, joten väsäsinpä Spotify-soittolistan näistä. Sen löytää klikkaamalla tästä. (4 avainbiisiä/ levy. Miinus sijat 5 & 8, koska niitä ei ollut Spotifyssa, ja sijan 14 levyltä vain yksi biisi samasta syystä.)

1. Japandroids: Celebration Rock (Polyvinyl)
Japandroids on kuulunut orastaviin lemppareihin jo joitain vuosia, mutta Celebration Rock ei poistunut soittolistoiltani koko vuonna. Lempibiisi vaihteli koko biisilistan läpi, ja levy nosti kanadalaisduon vankkoihin lempibändeihin. Levystä tuli henkilökohtainen klassikko, jonka kaikki biisit kuulostavat mahtavilta milloin tahansa, kokonaisuutena ja irrallaan – jopa maistiaislohkaisu Younger Us kutkuttaa edelleen, vaikka se näyttäisi olleen kovassa pyörityksessä jo kesäkuusta 2010.

2. DIIV: Oshin (Captured Tracks)
Ei ollut vähällä ettei tämä levy päätynyt jaetulle ykköspallille edellisen kanssa. (Entinen) Dive kuului vuoden suurennuslasilistalla oleviin bändeihin, ja kun Oshin viimein näki päivänvalon, menin sanattomaksi. Syy, miksi tämä hävisi Japandroidsille, oli vähän pöljä: koska en muistanut kaikkia biisejä takakantta katsomalla, mikä taas selittyy sillä, että osa biiseistä on ihan tarkoituksellisesti introja tai johdatuksia tulevaan. Joka tapauksessa, viiden tähden pläjäys: tunnelmallinen kokonaisuus jumittavia kraut-kenkiintuijottelubiisejä, joista yllättävänkin moni olisi silti radiosoittokelpoinenkin.

DIIV
DIIV on livenä myös lyömätön. Kuvasin Iceland Airwaves -festareilla.
3. Ruger Hauer: Erectus (Monsp)
Luulen vahvasti, että tähän riittää perusteluksi vain linkki tähän tekstiin. Fiilikset eivät ole juurikaan muuttuneet edellisen blogiylistyksen myötä, mutta nyt uskallan varmasti sen sanoa: Erectus on parhaita suomirap-levyjä koskaan.

4. John Talabot: ƒIN (Permanent Vacation)
Taisinpa jo aikalailla vuosi sitten uhota, että Talabotin esikoisalbumi on yksi vuoden kovimmista levyistä, eikä mielipide ole siitä sitten muuttunutkaan. Uskomattoman hyvin kuuntelua kestävä pläjäys, josta julkaistiin myös hiljattain deluxe-versio remixeillä lisävarusteltuna. Sama sijoitus olisi saavutettu ilman niitäkin, mutta tässä tapauksessa kannattaa pyöräyttää muidenkin näkemykset läpi. Pionalin featit kruunaa koko levyn.

5. Pää Kii: Pää Kii (Stupido)
Tälle yhtyeelle oli eduksi se, että olen niin saamaton vuosilistanjulkaisija. Kirkkaimmalle tähtitaivaalle nostellun Pää Kiin kokopitkä taidonnäyte meinasi jäädä vuosilistauksessa kymmenkunta sijaa alemmaksi ensimmäisten kuunteluiden perusteella. Sittemmin tarkkakorvaisempi lisäkuuntelu on pakottanut minut nostamaan sijaa vähitellen, kun jo itsessään mahtavien rokkisävellyksien joukosta on löytynyt rakastetavia tuotannollisia ratkaisuja. Tai siis, vuoden parhaan levyn tittelin voisi antaa jo sillä perusteella, että HIV-aiheisella biisillä on lapsikuoro laulamassa. (Sanokaa pliis, että se on mun korvien välissä eikä korvissa?)



6. Moonface: with Siinai: Heartbreaking Bravery (Jagjaguwar)
Murheenkryyni ja kollaboraatiolevy, josta en osannut päättää kuuluuko se kotimaisiin vai ulkomaisiin levyihin. Tätä voi siis syyttää siitä, että en listannut ulkomaisia ja kotimaisia albumeja erikseen. Päätelmä on kuitenkin se, että kotimainen Siinai ja legendaarinen kanukki Spencer Krug ne yhteen sopii, vaikka aikoinaan yhteistyöuutinen lennättikin minut peffalleen. Tästä eteenpäin haluaisin nauttia Siinaini aina Spenan kera, ja toisinpäin. Eeppinen teos alusta loppuun.

7. Karri Koira: K.O.I.R.A. (Monsp)
Tätä levyä haukuttiin sen ilmestyessä kädenlämpöiseksi ja liian naiiviksi, mutta vastakysymys kuuluu, miltä kuulostaisi R. Kellyn röyhkeydellä varustettu suomi-r'n'b? Mä väitän, että huumorimusiikilta. Kuka on määrännyt ettei genressä saa laulaa pyöräilykypärälipsahduksista vaan on pysyttävä tiukasti makuuhuoneen puolella? K.O.I.R.A. on tanssittava ja hyvällä tavalla symppis levy, joka on suurimmaksi osin pelkkää timanttia. Jalokivistä puheenollen, seksikäs slovari Timanttisade määrittelee mun mielestä muhinointimixtapen uudelleen.

Karri Koira
Ne kutsuu sitä koiraksi. Monsters of Popista syksyltä.

8. Holy Other: Held (Tri Angle)
Kirjoittajan virallinen iltarauhoittumislevy tällä listalla. Tri Anglen julkaisut ovat usein päässeet pitkälle tämän mimmin stereoissa, niin tälläkin kertaa. Virallisen witch house -yhtiön julkaisema Held tarjoilee aavemaista hidastempoista äänimaailmaa. Laulua ei perinteisessä muodossa kuulla, joskin ääniä ja henkäisyjä kylläkin, mikä tuo mieleen monet kollegat Burialista lähtien. Tumma ja minimalistinen ambient/electronica levy lainaa myös vähän rnb:ltä ja on vähällä piestä tallitoveri Balam Acabinkin. Unimusaklassikko jo syntyessään!


9. Frank Ocean: channel ORANGE (Def Jam)
Levy, jota Odd Future -kollektiviista tutuksi tulleelta mieheltä odotin kieli pitkällä viime vuoden ansioiden (Novacane, The Throne -feattailut yms.) perusteella, ja ilmiöhän Channel Orangesta tulikin jo ennen sen ilmestymistä. Se on kuitenkin ehkä liian järkälemäinen albumi, jotta se voisi nousta korkeammalle vuoden levyissäni. Samalla siinä piilee myös levyn vahvuus. Siinä riittää kuunneltavaa, enkä poistaisi sekuntiakaan esimerkiksi lähes kymmenminuuttisesta Pyramids-hitistä. Channel Orange ja muutamat muut viime vuoden julkaisut ovat saaneet mussa aikaan sen, että kehtaan nykyään julistaa rakastavani myös R&B:tä - ellen jopa ole vähän hurahtanutkin genreen, vaikka eihän se mikään salaisuus ole koskaan ollut, että mulla on R. Kellyä levyhyllyssä (jo toinen RK-maininta tässä tekstissä, auts!).

10. Cloud Nothings: Attack on Memory (Carpark)
Edellisten Cloud Nothings -albumeiden avainsanoihin ovat kuuluneet riehakkuus, kesäpäivät, huolettomuus ja naiiviuus. Uusimmalla tuottajana häärinyt Steve Albini sai kuitenkin tartutettua vähän angstia ja kärsivällisyyttä jenkkipoppooseen. Jos edelliset julkaisut tuntuivat vähän läpikaahatuilta, Attack on Memorylta löytyvä Wasted Days tuplaa jopa yhtyeen entisen maksimibiisipituuden 8:55 minuutin pituudellaan, ja se yllättäen onkin yhtyettä parhaimmillaan. Bändin omaa soundia ei ole kadotettu, mutta yhtye on kasvanut suuntaan, jota en edes osannut toivoa.

11. Betrayal at Bespin: Rains (Avenger)
Monesti on käynyt niin, että Rainsin soimaan laittaessani olen alkanut epäillä, oliko debyytti Diary of a Dead Man Walking sittenkin kovempi, koska sehän oli aivan pilluhyvä levy se. Mutta siinä kohtaa, kun Strange Daysin saksofoni-intro on jo menossa, on myöhäistä vaihtaa ennen kuin levy on loppu. Ja kun se loppuu, tekee mieli laittaa se soimaan uudestaan. Ollaan noidankehässä, joka on johtanut siihen etten ole Rainsin julkaisemisen jälkeen debyyttiä kuunnelutkaan. Betrayal at Bespinin toinen levy on elokuvamaista, kaunista, A-luokan kotimaista musiikkia, joka visualisoitui minulle roadtripillä syksyisessä Islannissa, kun tämä ja Death Hawks soivat jeepin autostereoista täysillä tulivuorten, vesiputousten, mustien aavikoiden ja valkoisten jäätiköiden ohi kiitäessä. Parhaita audiovisuaalisia kokemuksia ever.

12. Kendrick Lamar: good kid, m.A.A.d city (Interscope / Aftermath / Top Dawg)
Loppuvuoden ilmiö, jonka ilmiömäisyyttä en ehkä ihan täysin hiffaa, koska levy ei sinänsä kuulosta mitenkään kovin tuoreelta tai uudelta. Silti... gkmc on paikkansa vuosilistoilla ansainnut. Levy kertoo Lamarin nuoruusvuosista Comptonissa, ja kaupungilla on vahva rooli levyllä. Konseptialbumien ystävänä arvostan suuresti punaisen langan helppoa löytämistä – etenkin kun kyseessä on levy, jossa pureskeltavaa riittää (pituus bonareiden kanssa lähentelee puoltatoista tuntia). Odottakaa myös, että nostan tältä levyltä parikin biisiä viime vuoden lempibiiseihini.

13. Tiiu Helinä: Veli (El Camino)
Husky Rescue -tallin uusi helmi oli enemmän naksuntaa, lo-fia ja kotikutoisuutta kuin odotin, minkä vuoksi levyn ilmestymisen jälkeen olen yhdistänyt sen mielessäni useasti virheellisesti erään kokeellisemman suomalaisen musiikin julkaisuun erikoistuneen tamperelaislafkaan. Veli tuo mulle voimakkaasti mieleen omat juuret ja runonlaulun, koska kappaleissa on sopivassa suhteessa kansanmusiikkiakin. Se onkin hyvin paljon fiilislevy. Omiksi kestosuosikeiksi ovat valikoituneet biisit Kurja mies ja Sataa. Virsi sen sijaan kuulostaa korviini häiritsevän paljon Siniseltä unelta (liekö tarkoituskin?), mikä jää lopulta levyn ainoaksi häiriötekijäksi.

14. Black Twig: Paper Trees (Soliti)
Black Twig julkaisi esikoisalbuminsa alkuvuodesta, ja se päätyikin mun viralliseksi hiihtolevyksi. Lumien sulettua kuunteluaste heikkeni, ja levy sopikin julkaisuajankohtaansa selkeästi paremmin kuin kesäpäiville. Paper Trees oli kuitenkin niin hyvin hallittu debyytti, etten voinut olla nostamatta sitä parhaimpien joukkoon. Eheä kokonaisuus, joka liikuskelee sulavasti kitaravetoisisssa poppitunnelmissa (Death Scene) ja jumittaa paremmin kuin allekirjoittanut darrassa (Kouvola (Slow)).


15. Django Django: Django Django (Because / Ribbon)
Täydellinen kombo progea, poppia, psykedeliaa ja maailmanmusiikkia. Kokonaisuutta kuitenkin rikkoo jotkut nintendommat jamittelukappaleet (esim. Zumm Zumm), jotka eivät tunnu kuuluvan levylle. Aikana jolloin levyt ovat lyhentyneet 35-minuuttisiksi kahdeksan kappaleen minialbumeiksi, lähes tunnin outoiluproge on toki virkistävää, mutta tätä keskittymishäiriökansaa palvellakseen levyn keskivaiheilta olisi voinut pudottaa muutaman kappaleen pois. Parhaimmillaan Django Django kuitenkin tarjoilee erinomaisia ja tarttuvia biisejä, jotka tunnistaa taatusti omasta ja uniikista soundistaan (Waveforms, Storm, Wor).

Django Django
Skottiporukalla on mätsäävät esiintymisasut. Django Django viime kesän Roskildessa.

tiistai 15. tammikuuta 2013

3 x Svart Records

Tänään seuraakin sitten jälleen lisää jo vanhentunutta ja siksi epäkuranttia löpinää viime vuoden julkaisuista eli uutuusintoilijat älkööt vaivautuko (Tuoreuteen fiksoituneet musanörtit voivat siirtyä fiilistelemään tässä vaiheessa vaikkapa r'n'b-keisari Justin "Myspace" Timberlaken paluusingleä tänne tai BBC Sound of 2013-listallekin yltänyttä mahtavaa Peace-yhtyettä tänne)!

Otsikon mukaisesti tänään puhutaan hieman Turussa pääkallopaikkaansa pitävästä lempeästä vahadiktaattorista ja vinyyliairuesta Svart Recordsista.

Pelkästään viime vuoden aikana saatiin nauttia sellaisista itkettävän komeista kulttuuriteoista ja uusintajulkaisuista kuin Pelle Miljoona (Pelko ja viha, Pelle Miljoona & N.U.S) Kollaa Kestää (Jäähyväiset aseille), CMX (Kolmikärjen veljeskunta), Circle (Zopalki), Radiopuhelimet (K.O., Pian, pian) ja Musta Paraati (Peilitalossa). Tämän lisäksi uudet albumit kuultiin Seremonialta, Uhrijuhlalta, Jussi Lehtisalolta ja Hexvesseliltä (Svartin rohkeasta ja väsymättömästä julkaisupolitiikasta kertonee jotakin se, ettei tässä ole listattuna lähimainkaan kaikki lafkan vuonna 2012 julkaisemat levyt). 

Ja tietenkin vuonna 2013 musiikkia tullaan kuulemaan muun muassa yhtyeiltä kuten Sammal, Viisikko, Riitaoja, Sensuuri, Ypö-Viis, Vandaalit ja Solstafir. Vaan nytpä menemme jälleen asioiden edelle!

Eli siis. Rakkaat lukijat, tänään keskitymme kolmeen viime vuonna julkaistuun Svart-lärpäkkeeseen, jotka ovat järjestyksessään seuraavat: Kovaa Rasvaa: S/T 7", Uhrijuhla: Liian kaukana / Kivettynyt metsä 7" sekä Sähkö-Isku: 100 kaljaa 12". Silvoplee!

Komeat ovat kannet, eikö?
Ex-Khatarina jäsenistä koostuva Kovaa Rasvaa julkaisi eponyymin esikoisseiskansa keväällä 2012. Kertun (huuto), Johannan (kitara), Annen, (basso) ja Timon (rummut) muodostama hardcore/crust/core/punk -nelikko vakuutti seiskallaan ainakin allekirjoittaneen. A-puolen parhaimpiin lukeutuvat nimensä mukainen lyhyt ja sekava rypistys Hulabaloo sekä bändin nimikkokappale Kovaa rasvaa, joka tuo itselleni mielleyhtymiä aina yhtä mahtavaan Viisikkoon. B-puolelta esiin nousee oikeastaan vain se asteen pidempi jyrmyttely Sokea tila, vaikkei muistakaan kappaleista sinänsä moitteen sijaa löydy. Kertun huutolaulu on raastavan vakuuttavaa ja yhteissoitto tiukkaa kuin väkiviina, mutta sävellyksiin kaipaisi vielä hieman lisää persoonallisuutta. Äärimmäisen hyvä pelinavaus silti. Hienoa!



Kovaa Rasvaa keikalla:

24.1.2013 Klubi, Turku (+Rotten Sound,Victims, Speedtrap)

Facebook:
Kovaa Rasvaa



Uhrijuhla perustettiin vuonna 2009 Turussa 500kg lihaa -kulttibändin raunioille. Tällä seiskalla ja viime joulukuussa julkaistulla debyytillä yhtye koostuu kokoonpanosta Olga (laulu), Janitor Muurinen (laulu), Olli Kauniskangas (kitara), Kauko Röyhkä (kitara, taustalaulu), Kimmo Laine (basso), Jouni Pusa (koskettimet, perkussiot) ja Kari Salminen (rummut), mutta bändin livekokoonpano on hieman erilainen. Bändin psykedeelinen popmusiikki tuo mieleen päällimmäisenä Pink Floydin ja Wilman, joskin kaiken yllä leijailee sankka kaukoröyhkämäinen sumu. Kappaleista rauhallinen Olgan tulkitsema Liian kaukana vetoaa itseeni Janitorin (Xysma, Mannhai) tulkitsemaa Kivettynyt metsä-biisiä enemmän. Käsi ylös kuka kuulee ensin mainitun kertosäkeessä pienoisia Uniklubi-viboja?

Uhrijuhla keikalla:

31.1.2012 Tavastia, Helsinki (+Sami Kukka & Pöly, Sammal)

Facebook: Uhrijuhla

Maailman hienoin levynkansi.


Aivan ensimmäiseksi on sanottava, että voi tsiisus. Siis kattokaa nyt tota kantta. Onko kukaan oikeesti nähnyt ikinä hienompaa levynkantta? No sitäpä vähän minäkin. Onneksi musiikillinen anti on juurikin niin hyvää kuin ulkoinen olemus antaa olettaa. Sähkö-Isku on viisihenkinen electroclash/punk/whatever-poppoo, jonka soittajilta löytyy kokemusta bändeistä kuten Moderni Elämä ja Death Laser. 100 kaljaa 12"-vinskan a-puolella kuullaan kolmen biisin hittikimara (100 kaljaa, Musta valo ja Mun täytyy saada), ja maxin b-puolelta löytyy edellä mainittujen instruversiot.

Jonkinasteiseksi undergroundklassikoksi jo vuonna 2011 kohonnut 100 kaljaa on biiseistä ehdottomasti tarttuvin. Koko komeus alkaa jo niin vahvalla lyrikaalisella oivalluksella ("Kun maikka ei kato / raavin pilluja pulpettiin"), että loppubiisin ajan tekee vain mieli takoa nyrkkiä ilmaan, heiluttaa persettä ympäripäissään Lepakkomiehessä. Perkeleen kova! Laulajan kuolonkorinoissa taistelevan Marilyn Mansonin mieleen tuova ääni pilaa onnistuneesti koko paketin. Erittäin vahvat kolme biisiä. Kaksi peukkua ja lisää materiaalia ulos, kiitos!



Bandcamp:
Sähkö-Isku

All Ears odottaa jo innolla, mitä Svart Records seuraavaksi keksaisee julkaista. Suosittelemme myös erittäin vahvasti, että juuri sinä teet saman. Svartin levykatalogia voit kätevästi selailla vaikkapa Levykauppa Äxän sivuilta. Hop hop levykauppaan, kullanmurut!

Kotisivu: Svart Records
Facebook: Svart Records

lauantai 12. tammikuuta 2013

Suvi Koivu

Korkkaan All Earsin vuoden 2013 kirjoittamalla eräästä viime vuonna debytoineesta suomalaisartistista, josta olisin halunnut kirjoittaa jo vuonna 2012, mutta josta en sitten syystä tai toisesta saanut postausta aikaiseksi. Kyseessä on tamperelainen Suvi Koivu, jonka Matkalla uuteen kaupunkiin keräsi mairittelevia arvioita, ja nappasi maininnan Rumban ja YleX:n Tulevaisuuden tusina 2013-listalta. Nimestään huolimatta on Suvi Koivu laulajansa nimeä kantava yhtye, eikä sooloartisti. Suvin (laulu) lisäksi yhtyeeseen kuuluvat Ville Aalto (kitara), Olli Sillanpää (basso) ja  Konsta Pokkinen (rummut).

Suvi Koivu. Kuva: Jukka Salminen.

Suvi Koivu sotkeutui mielikuvissani pitkään Kaisa Valaan ja Suvi Isotaloon (toistaiseksi en ole ehtinyt paneutua kahteen jälkimmäiseen, joten en osaa sanoa, ovatko assosiaatiot mistään kotoisin). Kun vihdoinkin sitten sain tartuttua debyyttilevyyn ymmärsin, että käsillä on jotakin merkittävää.

Heti ensimmäisenä kuultava Parempaa aikaa tarjoaa kuulasta haikeutta, jota singlenäkin julkaistu Kaupunki on julma paikka jatkaa onnistuneesti. Kauan lipuu joka kerta hieman ohitse, mutta sitä seuraa levyn hienoin kappale eli Kun lähdin pois. Kappale alkaa rumpukompilla, kasvaa vaanivalla bassokuviolla, täydentyy mystisellä kaikukitaralla ja pakahduttaa heleällä hieman säröisellä kitaramelodiallaan. Olen myyty! Toiselle levylle voisi omasta puolestani koostua kymmenestä tämäntyylisestä kappaleesta. Hienoa!

Seuraavaksi kuullaankin videobiisi Helppo. Kaunis kappale sekin.



Suvi Koivun musiikissa on eleganttia kepeyttä, helppoutta ja hienostuneisuutta. Levyn yleissoundi on ilmava ja pääosassa loistaa itseoikeutetusti Suvin konstailematon laulu, jota akustiset kitarat ja helkkäävät sähkökitarat sopivasti maustavat. Musiikillisia vertailukohtia on helppo hakea Matti Johannes Koivun ja Ultramariinin tekemisistä. Itselleni jostakin syystä mieleen nousevat myös Jonna Tervomaa, Katri Ylander ja Scandinavian Music Group. Suvi Koivun musiikissa kiinnostavinta on se, että vaikka se onkin melankolista, se ei ole surullista, vaan pikemminkin toiveikasta ja haaveilevaa.



Levyn julkaissut m.dulor on opittu tuntemaan indiepiireissä levy-yhtiönä, jonka toimintaa on hyvä pitää silmällä. Tänä vuonna lafka lihottaa laadullisesti korkeatasoista julkaisukatalogiaan ainakin Pimeyden debyyttillä, joka luketuu ehdottomasti tämän skribentin vuoden odotetuimpien levyjen listaan.

Suvi Koivulla ei ole tällä hetkellä keikkoja buukattuna, mutta heti kun tulevat Helsinkiin niin pitääpä mennä tarkistamaan livekunto.

Kotisivut: suvikoivu.fi
Facebook: http://www.facebook.com/pages/Suvi-Koivu/235847539829079?fref=ts