Viimeisen parin viikon aikana Tavastialla on vieraillut muutama todella kiinnostava jenkkisankari. Pari viikkoa takaperin maanantaina lavalle nousi philadelphialaissyntyinen Kurt Vile The Violators -taustabändinsä kanssa ja sunnuntaina samaisen rokkitemppelin valloitti vuorostaan vastakkaiselta rannikolta Portlandista matkustanut M. Ward. Vaikka musiikkityylit artisteilla eroavatkin, jotain yhtäläisyyksiäkin esiintyjistä löytyy. Kohderyhmää voi ainakin jollain mittapuulla pitää samana, sillä molemmat esiintyivät esimerkiksi keväällä Primavera Soundissa Barcelonassa. (Vileä ja kumppaneita en ehtinyt siellä katsella, mutta M. Wardia poikkesin katsomassa päälavalla.)
Molemmista esiintyjistä jäi leppoisten huumorimiesten vaikutelma, vaikka Ward rupattelikin yleisölle huomattavasti enemmän, jopa niin paljon että keikka tuntui välillä tarinankerronnalta. Harmaantuva herra vaikutti persoonalta, jota kuuntelisi mielenkiinnolla esim. lähipubissa tai julkisissa kulkuvälineissä, tai no, ihan missä vaan, mutta tuntuu että näissä paikoissa yleensä kuulee tuntemattomien tarinoita, jotka joko ovat tai eivät ole kiinnostavia. Mielikuvaa vahvisti entisestään tarinanomaiset sanoitukset kappaleissa. Harvoin muuten saa keikalla niin hyvin selvää lyriikoista kuin sunnuntaina!
Vilen ja Violatorsin show'n vahvuus oli runsaissa kitaroissa ja niiden vahvassa tunnelmoinnissa, kun Wardin esitys oli studiolevyjäkin riisutumpi. Molempia keikkoja silti yhdisti harvinaisen intiimi tunnelma - niin intiimi että vierustoverille piti kuiskia ellei halunnut artistin kommentoivan juttujaan. Vilen keikalla koin sen hieman ahdistavaksi, mutta Ward jaaritteli yleisölle kuin ystävilleen, ja tunnelma oli suorastaan lämmin.
Wardin soolotuotantoon en ollut juurikaan perehtynyt etukäteen, ja rakkaimmat fiilistelyt ovat kohdistuneet lähinnä Monsters of Folk -superryhmän kappaleisiin (...vaikka lempparibiisit ovat olleetkin lähinnä Bright Eyesin Conor Oberstin käsialaa). Livenä Wardin omat kappaleet eivät kuitenkaan tuntuneet niin tasapaksuilta kuin kotona, ja keikka vastasi aivan täydellisesti omia sunnuntai-illan fiiliksiä. Vilen keikalla vaihtelua oli hyppysellisen enemmän voimakkaiden kitaraseinien sekä mies ja kitara -balladien välillä. Kitarabiiseissä huomasin fiilisteleväni sointukuvioita samaan tapaan kuin balladeissa sanoja. Lopulta päähän jäi kuitenkin soimaan Peeping Tomboy.
Koska en Wardin omaa tuotantoa tunne niin hyvin, toissapäiväisestä keikasta päällimäiseksi jäi mieleen encoressa soitettu cover-versio David Bowien Let's Dancesta, jota olisi ollut vaikea tunnistaa lainakappaleeksi ellei olisi tietänyt alkuperäiskappaleen sanoituksia, niin hyvin se Wardin suuhun ja kitaraan istui.
Molemmat keikat olivat ehdottomasti lippuhintansa arvoisia (vaikka M. Wardiin voitinkin liput), ja sopivat syxyfiilixiin kuin ruska ja lätäköt ja märkään mustaan asfalttiin imeytyvät katuvalot. Keikkalippuja on muuten ostettuna tälle syksylle sellaset kymmenen kappaletta, että ei nää raportit tähän lopu!
Molemmista esiintyjistä jäi leppoisten huumorimiesten vaikutelma, vaikka Ward rupattelikin yleisölle huomattavasti enemmän, jopa niin paljon että keikka tuntui välillä tarinankerronnalta. Harmaantuva herra vaikutti persoonalta, jota kuuntelisi mielenkiinnolla esim. lähipubissa tai julkisissa kulkuvälineissä, tai no, ihan missä vaan, mutta tuntuu että näissä paikoissa yleensä kuulee tuntemattomien tarinoita, jotka joko ovat tai eivät ole kiinnostavia. Mielikuvaa vahvisti entisestään tarinanomaiset sanoitukset kappaleissa. Harvoin muuten saa keikalla niin hyvin selvää lyriikoista kuin sunnuntaina!
 |
| M. Ward Tavastialla 11.9.2011 (Sori muuten nää iPhone-kuvat, joiden laatu on kerrassaan huikea.) |
Wardin soolotuotantoon en ollut juurikaan perehtynyt etukäteen, ja rakkaimmat fiilistelyt ovat kohdistuneet lähinnä Monsters of Folk -superryhmän kappaleisiin (...vaikka lempparibiisit ovat olleetkin lähinnä Bright Eyesin Conor Oberstin käsialaa). Livenä Wardin omat kappaleet eivät kuitenkaan tuntuneet niin tasapaksuilta kuin kotona, ja keikka vastasi aivan täydellisesti omia sunnuntai-illan fiiliksiä. Vilen keikalla vaihtelua oli hyppysellisen enemmän voimakkaiden kitaraseinien sekä mies ja kitara -balladien välillä. Kitarabiiseissä huomasin fiilisteleväni sointukuvioita samaan tapaan kuin balladeissa sanoja. Lopulta päähän jäi kuitenkin soimaan Peeping Tomboy.
 |
| Kurt Vile & The Violators Tavastialla 29.8.2011 |
Molemmat keikat olivat ehdottomasti lippuhintansa arvoisia (vaikka M. Wardiin voitinkin liput), ja sopivat syxyfiilixiin kuin ruska ja lätäköt ja märkään mustaan asfalttiin imeytyvät katuvalot. Keikkalippuja on muuten ostettuna tälle syksylle sellaset kymmenen kappaletta, että ei nää raportit tähän lopu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti